Mistä johtuu ylikorostunut häpeän tunne?

Häpeä ja sen kääntöpuoli syyllisyys ovat ainakin meillä vähän vanhemmilla polvilla ylikorostuneet kasvatuksen takia. Yleinen kysymys oli, jos jotain sattui :"Kenen syy, kenen vika?" ja sitten toruttiin: "Hyi, ettes edes häpeä" tai "Etkö osaa edes hävetä?" Lisäksi nämä tunteet ovat monella ns. sisäänrakennettuja.

Minun taustani ei ole ihan salonkikelpoinen ja olen kokenut siitä häpeää koko ikäni ja toisaalta tuntenut syyllisyyttä siitä, että minun takiani äitini varmasti joutui häpeämään.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 21:10"]

[quote author="Vierailija" time="06.09.2013 klo 15:28"]

Jokus kuulin, että jos lapsena kritisoidaan tai kommentoidaan personaa, niin oppii häpeämään. Jos taas tekemisiä, niin tuntee syyllisyyttä.

[/quote]

Näin minäkin ajattelen. Meillä kotona minua ei lainkaan noteerattu, olin vanhemmille kuin ilmaa. Sitten joskus kun oltiin minun kanssani, se oli lähinnä sellaista, että minun käskettiin sanomaan jotain, missä on r (minulla oli r-vika lapsena), ja sitten minulle naurettiin. Sama, jos vieraita oli läsnä. Täytyy sanoa, että minun vanhempani eivät tosiaankaan osanneet kasvattaa lasta niin, että hänelle muodostuisi vahva itsetunto.

[/quote]

Lapsen maailmassa, vauvana on ensin musta ja valko. Ei välimuotoja. Valko on absoluuttinen hyvä, musta taas absoluuttisen paha. Kun lapsi joutuu katsomaan äidin ilmeetöntä, väsynyttä ja tympeää naamaa ja olemusta, hänelle tulee olo että jossain mättää (kasvonilmeitä tulkitaan jo hyvin varhahin). Ja koska lapsi on jo todennäköisesti sijoittanut kaiken maailmassa olevan hyvän äitiinsä (lämpö, syli, hoiva, ruoka, laulu), joka on se valoisa ja hyvä objekti, lapsi päättelee että hän on se paha, ja oppii häpeämään itseään, koko olemustaan. Häpeä saattaa sitten jäädä koko ihmisen olemukseen kiinni. Näin olen lukenut.

"....Siksi hänen itsetuntonsa on hauras. Hänen yliminänsä edustaa pelkästään moraalista, epäinhimillistä lakihenkisyyttä, jolle ei riitä mikään. Siksi ohutnahkainen hätääntyy vahvasti vähäisimmissäkin virhetilanteissa. Hän on jatkuvan häpeänsekaisen syyllisyyden vallassa ja kieriskelee tunnontuskissa. (Fairbairn 1943.) Hän ei kelpaa itselleen, vaikka kuinka yrittäisi tehdä kaiken oikein. Koska hän ei aina tunnista, mistä kalvava häpeä tai syyllisyys herää, hän välttelee impulsiivisuutta. Hän uskoo itsessään piilevän jotakin kätketysti tuhoisaa. Siksi hän on ihmissuhteissaan epävarma, avuton ja jatkuvassa jännitystilassa..."

Sitaatti yllä olevasta tekstistä. Osuva kuvaus.

Häpeän pienimpiäkin virheitä, esim. kirjoitusvirhe tekstarissa on parin tunnin ahdistuksen paikka. Jos mokan näkee tai kuulee isompi porukka, viikko menee nopeasti.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 20:34"]

älä säikähdä otsikkoa, mulla sama ja tämä julkaisu on auttanut mua: http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hyrck309.htm

[/quote]

Tuollahan on paljon loogista asiaa. Ainakin minä ymmärrän nyt itseäni paremmin jo tuon luettuani.

Lapsena minä toivoin usein kuolevani murskaavan häpeän vuoksi. Jouduin pahaan onnettomuuteenkin ja häpesin perheelleni tuottamani harmia. Äidilleni se, ettei minulla ollut puhtaita vaatteita ambulanssissa, oli jonkin luokan häpeä. Häpesin sitä, että häpäisin äitini kyvykkyyden hyvänä talousihmisenä joutumalla onnettomuuteen. 

Olin pitkään sairaalassa ja siihen aikaan perhettä ei kannustettu vierailemaan. Häpesin ikävöimistäni ja surin sitä etten kuollut saman tien onnettomuudessa.

Myöhemmin vanhempani kuolivat onnettomuudessa ja olen tähän päivään asti hävennyt sitä, etten pystynyt estämään sitä enkä myöskään kyennyt pitämään huolta sisaruksistani.

Kannattaa tutustua Ben Malisen häpeä-aiheiseen kirjaan sekä nettikirjoituksiin. Samoin kirjassa Häpeäpersoonallisuus (en muista tekijän nimeä) oli paljon asioita, joihin samaistua. 

Jossain on teorisoitu niin että lapsi ei osaa tunnistaa psyykkistä huonoa oloa (jonka aiheuttaa ympärillä olevat läheiset/ vanhemmat teoillaan ja käytöksellääm, esim fyys/psyyk väkivallan kautta) vaan kokee olevansa huono -> häpeä... Tiedä sitten... Eihän kaikilla välttämättä ole läht.kohd huonot olot/traumaa. Mutta kai se perheen tunneilmapiiri vaikuttaa, miten vanhemmat suhtautuu ja tukee eteen päin, osottaa kiintymystä jne

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 20:34"]älä säikähdä otsikkoa, mulla sama ja tämä julkaisu on auttanut mua: http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hyrck309.htm

[/quote]

Kiitos tästä. Äkkivilkaisu muuttui pilkuntarkaksi lukemiseksi, kun tajusin tämän selittävän niin tarkasti niin monta asiaa. Perheessä tosin vuorovaikutussuhteet olivat hyviä, mutta tuntosarvet jouduin kyllä jo varhain kasvattamaan - siihen päälle vielä kiusaamiset, poissulkeminen ym. aina päiväkodista alkaen, niin tuloksena on tällainen hermoheikko ja itseään aina häpeävä, muiden tarpeet omiensa edelle laittava perfektionistisurkimus. Hyvin kolahti mulla etenkin tuo hyvyyden yletön projisointi esim. mieheen, jolloin pienikin ei-hyväksyvä ele huljauttaa "olen vääränlainen, apuahäpeäapua" -vaihteen kaikkine itsesyytöksineen täysillä niskaan. Kiitos vielä kerran linkistä, ehkä teoriasta löytyy ensiapu itsensä kestämiseen!

[quote author="Vierailija" time="06.09.2013 klo 23:53"]

Tätä on vaikea selittää, koettakaa ymmärtää: Onko teillä muilla häpeäjillä ollut sitä, että ajattelette sitä häpeän aihetta (vaikkapa ihan vaan pientä mokaa kaupassa) ja ajatellessanne sanotte jotain kovaan ääneen tyyliin "HEI", siinä vaiheessa perhe kysyy että mitä ja sinä joudut sepittämään jonkun asian siihen.

Toisinsanoen siis joskus joku mokani nolottaa minua niin paljon että ääneen yritän jotenkin sen saada mielestäni pois, ja se ääni tulee missä vain: perheen kanssa telkkaria katsellessa, kaupassa, kadulla..

[/quote]

Mun pitää usein ähkäistä jotain ääneen, kun häpeän tunne tulee aivan sietämättömäksi. Sitten ihmiset tuijottavat ihmeissään ja siitä saakin oivan syyn hävetä lisää :/

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 20:59"]

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 20:52"]

Tätä on vaikea selittää, koettakaa ymmärtää: Onko teillä muilla häpeäjillä ollut sitä, että ajattelette sitä häpeän aihetta (vaikkapa ihan vaan pientä mokaa kaupassa) ja ajatellessanne sanotte jotain kovaan ääneen tyyliin "HEI", siinä vaiheessa perhe kysyy että mitä ja sinä joudut sepittämään jonkun asian siihen.

 

Toisinsanoen siis joskus joku mokani nolottaa minua niin paljon että ääneen yritän jotenkin sen saada mielestäni pois, ja se ääni tulee missä vain: perheen kanssa telkkaria katsellessa, kaupassa, kadulla..

Minä taas reagoin joskus noihin häpeämuistoihin sillai käsilläni, ikään kuin huitoisin hyttysiä pois kimpustani :D Ei sitä onneksi yleensä tapahdu muiden ihmisten läsnäollessa, mutta mua rupes just naurattamaan kun mietin että miltä se mahtaa näyttää, kun saan noita "hus pois ikävä muisto"-huitomiskohtauksia :)

On muuten lohdullista lukea, etten ole ainut joka ei osaa lakata vatvomasta asioita, tuntuu että välillä meinaa ihan oikeasti lähteä järki kun ei vaan osaa vaientaa niitä "ääniä" päässään.

Mulla on sama, aika usein naamioin nousevat tunteet johonkin hohhoijaa tai oivoi -ilmaisuun. Ja sitten jatkan jotain että mitenköhän se huominen seminaari menee tms...

Hihii, mulla on kans! Mulla on huitomista ja sitten noita naamoita huudahduksia :D. Voi itku miten ihanaa, kun muilla on samoja! :D

Tommy Hellsten on kirjoittanut tästä aiheesta paljon, voin suositella :)

Up

[quote author="Vierailija" time="06.09.2013 klo 15:11"]

Sanotaanko nyt vaikka niin, että perhepiirissä löytyy jotakin vastaavaa ja siten tietoa siitä mikä saattaisi olla taustalla.

Löytyy pari kirjaideaa mitä teidän kannattaisi lukea. Voin laittaa tietoa aiheesta sähköpostiin, jos laitatte jostakin anonyymistä osoitteesta minulle postia (vinkki at luukku.com). Selitän sitten miksi en tänne niitä postaile. Jos meilaatte, laittakaa ainakin tieto siitä kumpi on ap ja kumpi kakkonen.

Joku joskus auttoi täällä meitä, joten laitetaan hyvä kiertämään jos osataan.

[/quote]

Laittaisitko  nekirjat tänne kaikille muillekin. Montaa kiinnostaisi. Älä salamyhkäisesti. Ei tätä ujoutta tai häpeää ja ahdistusta tarvitse tehdä salamyhkäisesti tai hävettäväksi. Se on ihan inhimillistä. Siitä on kirjoitettu sika monta kirjaa. Pistä kirjat kehiin. Ole rohkea.

 Yksi hyvä toiminnallinen kirja on " vapaaksi ahdistuksesta" muistaakseni Wayne Dyer kirjoittaja.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 22:54"]

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 21:04"]

Minä olen kirjoittanut gradun arvosanalla magna ja häpeän sitä niin törkeästi, etten ole antanut kenenkään lukea sitä, ohjaajan ja tarkastajan lisäksi. Mitäs siihen sanotte?! :D

[/quote]

Täällä aivan sama juttu. En edes teettänyt itselleni kopiota magnan gradusta, sillä häpeä on liian kova - en pystyisi avaamaan sitä itse saati sitten antaa jonkun toisen selailla tuotostani.

Mutta nolostelen ja häpeän muutenkin kaikkea ja todella paljon. Yöllä ei pysty nukkumaan, jos päässä pyörii joku asia, josta olen vaikka sanonut jotain hölmöä. Sosiaaliset tilanteet harmittavat jälkikäteen, vaikka itse tilanteessa en ole mennyt lukkoon noloudestani huolimatta.

[/quote]

Saisiko olla epätäydellinen persoona? Olla ihan ihminen. Ihminen on niin monenlaisten. Jollekin se minkä kokee epätäydelliseksi onkin täydellistä toiselle. Olla vaan olla ihminen. Päästää irti suorituspaineiata ja elämän suorittmisesta. Elää. Siinä vaiheessa helpottaa ressaamiset pikkusen ainakin, kun ymmärtää että ei ole sellainen täydellinen mitä itsestään kuvittelee ja vaatii. Hyväksyy sitten inhimillisyytensä ja nauttii omasta täydellisestä epätäydellisyydestään. Ja niitä muitakin täydellisiä epätäydellistä on kaikki. Kaikki.

Itse sitä ihminen jostakin luo sen täydellisyyden kuvitelman. Mitä se täydellisyys oikeestaan on? Jamitä on epätäydellisyyteen?

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 23:03"]

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 22:54"][quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 21:04"]

Minä olen kirjoittanut gradun arvosanalla magna ja häpeän sitä niin törkeästi, etten ole antanut kenenkään lukea sitä, ohjaajan ja tarkastajan lisäksi. Mitäs siihen sanotte?! :D

[/quote]

Täällä aivan sama juttu. En edes teettänyt itselleni kopiota magnan gradusta, sillä häpeä on liian kova - en pystyisi avaamaan sitä itse saati sitten antaa jonkun toisen selailla tuotostani.

Mutta nolostelen ja häpeän muutenkin kaikkea ja todella paljon. Yöllä ei pysty nukkumaan, jos päässä pyörii joku asia, josta olen vaikka sanonut jotain hölmöä. Sosiaaliset tilanteet harmittavat jälkikäteen, vaikka itse tilanteessa en ole mennyt lukkoon noloudestani huolimatta.

[/quote]

Mäkään en teettänyt kopiota itselleni :D

[/quote]

Mulla on oma kovakantinen versio. Se kyl pyörii milloin missäkin. Taidanpa laittaa hyllyyn ja olla ylpee. Olkaa tekin. Se on hieno saavutus. Jostain muualta kyl ne häpeän tunteet tulee kuin  m:n gradusta. Sillä ei ole siihen tekemistä. Gradu on kypsyysnäyte. Ei sen enempää eikä vähempää. Jotkut on niin täydellisyyden tavoittelijoita, etteivät saa gradun vlmiiksi. Iskee se epätäydellisyyden pelko. Kuinka monta " gradun vaille valmista" meillä onkaan tässä maassa? Osoittaa myös rohkeutta valmistua ja mennä eteenpäin. Saada hommia hoidetuksi. Siihen tsemppaan. Kannattaa hakea apua.

Ainoa joka jonkun verran tietää mun sisäisestä maailmasta on mun mies. Sekin ihmettelee suunnattomasti kuinka olen niin kova itselleni ja häpeän kaikkea.

Yritän lapselleni jotenkin saada paremman minä kuvan,mutta voiko tämä itsensä piiskaaminen olla perinöllistä? Poika muistaa omat mokansa  ja epäonnistumiset ja haukkuu itseään pienistäkin virheistä.kaiken pitää onnistua täydellisesti. Uskomatonta koska ikinä en ole pojalle puhunut näistä omista häpeän tunteistani.Olen yrittänyt sen sijaan olla kannustava ja suhtautua virheisiin rennosti. Ilmeisesti olen epäonnistunut tai tää on perinnölistä.

 [/quote]

Voihan joku asia olla perinnöllistä..halu olla täydellinen. Tuossa kyllä toteat viimeisessä lauseessa tuon täydellisyyden tavoittelijan kommentin ..."ilmeisesti olen...". Kenen silmissä olet epäonnistunut? Se on ihan sinun oma tunteesi. Muut ei niin ajattele. Ja jos ajattelee, niin mitä sitten? Entä jos rupaisit ajattelemaan, että ilmeisesti onnistut ja olet onnistuja? Ja se onkin perinnöllistä, että onnistuu? Ja on täydellistä onnistua tai epäonnistua tai olla vaan. Kenelle sinä suoritat elämää? Suoritat? Tunnistan tuon hyvin. Olen itse opetellut ja opin koko ajan. Saa olla sellainen kuin on ja antaa muidenkin olla. Anna lapsesikin olla. Mitä sitten, jos haluaa onnistua. Ei se ole huono asia. Opetella sietämään pettymyksiä...se on se haaste. Niitä kyllä tulee jokaiselle. Uusia tilanteita tulee ja menee. Fiu vaan.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 21:39"]

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 20:34"]

älä säikähdä otsikkoa, mulla sama ja tämä julkaisu on auttanut mua: http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hyrck309.htm

[/quote]

Tuollahan on paljon loogista asiaa. Ainakin minä ymmärrän nyt itseäni paremmin jo tuon luettuani.

Lapsena minä toivoin usein kuolevani murskaavan häpeän vuoksi. Jouduin pahaan onnettomuuteenkin ja häpesin perheelleni tuottamani harmia. Äidilleni se, ettei minulla ollut puhtaita vaatteita ambulanssissa, oli jonkin luokan häpeä. Häpesin sitä, että häpäisin äitini kyvykkyyden hyvänä talousihmisenä joutumalla onnettomuuteen. 

Olin pitkään sairaalassa ja siihen aikaan perhettä ei kannustettu vierailemaan. Häpesin ikävöimistäni ja surin sitä etten kuollut saman tien onnettomuudessa.

Myöhemmin vanhempani kuolivat onnettomuudessa ja olen tähän päivään asti hävennyt sitä, etten pystynyt estämään sitä enkä myöskään kyennyt pitämään huolta sisaruksistani.

[/quote]

Koen empatiaa ja toivottavasti pääset hyvään psykoterapiaan tai johonkin käsittelemään. Ei ne ole sinun vastuullasi. Onnettomuudet ym. Ymmärrän sinua hyvin. Otin itsekin pienemmän sisaruksenikin kuoleman omaan piikkiini, kun en pystynyt suojelemaan häntä. Kuoli yht'äkkiä. Että minun olisi pitänyt osata suojella. Häpesin, kun en osannut. Vieläkin koen jossain määrin syyllisyyttä, vaikka se onkin vaiennut. Ja ymmärrän, että elämää en voi kahlita ja hallita. 

Minä olen myös omien virheiden vatvoa, märehtijä, häpeilijä.... Ja se on tosi rasittavaa, koska olen vielä työssä, jossa esiinnyn paljon muille vieraalla kielellä! Olen päätynyt tähän työhön vähän vahingossa... Ja voitte arvata, että noloja tilanteita riittää!

Kerran minulle kävi niin, että eräs tuttu tuli pyytämään minulta anteeksi edellisillan käytöstään. Olimme eräissä juhlissa jutelleet niitä näitä (minun mielestäni), ja olin aivan huuli pyöreänä, kun hän tuli pyytelemään anteeksi sitä mitä hän oli sanonut. Tämä oli minulle vähän sellainen oppimiskokemus. Tämä henkilö oli jäänyt vatvomaan ja märehtimään jotain yhtä sanaa, jonka hän oli sanonut väärin, ja minä en ollut huomannutmitään. Hän kärsi selvästi tästä samasta ongelmasta kuin minä. Nykyisin aina kun alan vatvoa jotain asiaa, yritän muistaa tuon tapauksen. Jos jotain oikeaa anteeksipyydettävää on, pyydän anteeksi. Jos ei ole, yritän lopettaa pyörimisen oman itseni ja sanomisteni ja oman napani ympärillä. Yritän ajatella että en todellakaan ole niin kiinnostava persoona, että muut jäisivät tekemisiäni miettimään, tai edes uhraavat niille ajatustakaan. :)

n

[quote author="Vierailija" time="07.09.2013 klo 00:03"]

48 jatkaa vielä.

Jotenkin tätä ketjua lukiessani ja omaa vastausta kirjoittaessani muistelin vain yhtä tilannetta lapsuudessani:

Olin 6. luokan kevätjuhlissa. Oltiin siis pienen luokkamme kanssa lopettamassa silloista ala-astetta ja tapana oli kukittaa opettajat.

Opeja maalaiskoulussa oli vain kolme ja omalle luokanopelle piti antaa ruusu ensin ja sitten kahdelle muulle. Kätteleminen kuitenkin piti aloittaa rivin ekasta opettajasta ja minä onneton menin ja kättelin ensimmäiseksi luokanopettajaani.

Kevätjuhlan jälkeen mentiin mummoni luo kahville, minä, sisarukseni ja vanhempani. Kahvilla isä sanoi kaikkien kuullen minulle "Vitun tyhmä tuon kättelynkin kanssa".

Minua hävetti oma mokani jo silloin siellä kaikkien edessä. Miten isä viitsikin pukea sen sanoiksi kaikkien kuullen?

Joo, ehkä tämä aikuisiän häpeä tosiaan johtuu lapsuudesta, minulla ainakin tunteet nousi pintaan tätä muistellessa..

[/quote] Anteeks ny suorapuheisuuteni, mutta sulla on ollu ihan törkeä isä. Mullakin on tätä samaa ongelmaa mutta ei mulle sentään kukaan läheinen ole koskaan noin puhunut. Ei ihme jos on tullut tunnepuolelle ongelmia...

[quote author="Vierailija" time="07.09.2013 klo 00:46"]

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ep%C3%A4vakaa_persoonallisuus

[/quote]

Höpö höpö, tämä on taas niitä trendikkäitä av:n p@skadiagnooseja, samaan tapaan kuin jokaisen ikävän exän leimaaminen narsistiksi.

Erinomaista luettavaa häpeästä: Ben Furman: Häpeän monet kasvot