Lue keskustelun säännöt.
Mikä on elämäsi suurin murhe just nyt?
Itsellä kohta alkava työttömyys ja läheisen syöpä. :(
Kommentit (940)
Mulla kanssa kohta alkava työttömyys. Määräaikaista sopparia ei jatkettu koska olen vääränlainen tyyppi työntekijänä ja ei ole oikeanlaista osaamista. Osaaminen kuitenkin lisääntyi työssäoloaikana (6kk pätkä) ja tyyppinä olen sama kuin rekryvaiheessa. Kohta olen siis keski-ikäinen työtön ja odotan pääsenkö opiskelemaan (viime vuonna suoritin YAMK tutkinnon, MBA kesken vielä ja hain syventäviin opintoihin)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yliväsymys, totaalinen uupumus. Kuten moni aiempikin kirjoittaja, asun maassa, jossa vakava Corona-tilanne. Jouduin ottamaan Coronan takia kaikki lomapäiväni jo alkukeväästä, mutta tekemään silti töitä rankemmin kuin tavallisesti. Olen aivan poikki. Lopussa. En ilkeä kuitenkaan valittaa, koska niin moni ympärillä on menettänyt työpaikkansa.
Siis olet juonut Coronaa niin paljon, että lomat paloi jo keväällä?
Vai tarkoitatko kuitenkin koronavirusta, alkukirjaimena pieni k eikä suinkaan iso C?
Väsymys. En jaksa mitään, töissä menen puolilla valoilla. Mua ei pyydetä mihinkään ja tunnen itseni ulkopuoliseksi ja surulliseksi. Ei huvita kyllä mikään. Ja viikon särkeny päätä, parastaikaakin.
Omat huolet alkoi taas tuntua aika pieniltä kun näitä viestejä luki täällä.. mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin:
Suurin huoli tällä hetkellä on raskaus ja pelko siitä selviääkö mun kroppa siitä. Mulla on jo valmiiksi selkä- ja lanneongelmia ja vaikka raskaus on ihan alussa niin nyt jo tuntuu siltä että kroppa on alkanut kipuilemaan. Lisäksi niin kova raskauspahoinvointi etten voi muuta kuin maata sängyssä ja se on omiaan edistämään selkäkipuja.
Mutta, ymmärrän että toi on kuitenkin aika pientä monien muiden huoliin verrattuna. Joten koitan olla kiitollinen kaikista niistä asioista mitkä on hyvin! Tsemppiä jokaiselle omien haasteiden äärelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ero ja siitä osittain johtuva masennus / jatkuva ahdistuneisuus.
Läheisriippuvuus, jonka luulen estävän kestävän ja hyvän parisuhteen löytämisen.
Työpaikka, jossa sekoillaan jatkuvalla syötöllä johdon toimesta.
Arvoisa 467
Älä suotta stressaa, loppupeleissä raskaus on yllättävänkin normaali tila.
Minulla oli samoja huolia, pelkäsin ettei kroppa kestä, mutta ainoa huolenaihe oli lopulta verenpaine, joka sekin hoitui yhdellä pillerillä päivässä ja lapsi syntyi laskettuna päivänä helposti muutamalla supistuksella.
Pienet kolotukset, närästys, yms. kuuluvat asiaan. Minullakin oli ollut selkävaivoja, mutta kun ottaa iisisti ja syö terveellisesti niin kyllä se siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pieni pippeli aiheuttaa paljon vaimolle. En tiedä isommista mutta molemmat nauttii sekä mies että muna.
Liikaa ikää, liian vähän koettuja asioita. Ei tarpeeksi iso palkka. Ei hienoa autoa, ei isoa ja kallista asuntoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se kun en ikinä tiedä olenko terve vai flunssassa. Puoli vuotta ollut jo oireita. Työt menee ihan plörinäksi, kun en saa tolkkua oireista ja oireisena ei saa mennä työpaikalle. Olen etänä, mutta osa työstä on pakko tehdä lähikontaktissa useisiin ihmisiin. Nyt odottelen takaisinsoittoa koronapuhelimesta ja mietin meneekö koko viikko tai jopa seuraavakin ihan päin helvettiä. Ja saanko potkut, jos tätä oireilua jatkuu koko syksyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teini-ikäinen lapseni sairastaa syömishäiriötä. On ollut pitkään hoidoissa, mutta nyt kotona koska tilanne ei enää akuutti. Mutta vaatii kuitenkin 24/7 valvonnan. Syö kun käsketään, mutta heti kun silmä välttää jumppaa tai viiltelee itseään kun painon nousu ahdistaa. Ei voi mennä opiskelemaan ja ahdistuu siitäkin kun jää jälkeen. Itsetuhoisia puheita päivittäin.
Itse ahdistun kun koko elämä on pelkkää seuraamista ja pelkäämistä. Ensi viikko vielä pärjätään kun mies on lomalla, mutta miten sitten. Ei lapsi voi olla yksin kotonakaan eli kai on pakko jäädä palkattomalle kotiin. Mutta kun tämä kestää huonolla tuurilla vuosia, en voi niin kauaa olla poissa. Lapsella ei ole mitään sairaudentuntoa, joten tuntuu kuin hakkaisin päätäni seinään. Toiset lapset kärsivät ja parisuhde, no nyt vain yritetään selviytyä.
Tässä tulos, kun eletään ilman Jumalaan ja vieläpä perheenä!
Miksi se jumalasi on luonut näin paskan maailman, kun olisi voinut luoda mitä vain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se että eroanko mt ongelmaisesta miesystävästä joka on kahdesti käynyt käsiksi, mm kuristamista. (Miehellä pahoinpitelytuomioita ja ryypätessään hän laiminlyö lääkitystään ja jättää skitsofrenian hoitamatta jolloin hänestä tulee todella arvaamaton ja äkkipikainen + itsetuhoinen)
Hän on ihan täydellinen kusipää, mutta toisaalta rakastan häntä valtavasti.
Järki sanoo että juokse niin kauas kuin jaksat, mutta sydän vaatii jäämään.
Tämä elämä ei oo sitä mitä haluan, mutta en oo lopulta yhtään varma mitä haluan. En oo ikinä tehnyt oman halun mukaan, vaan uhrautunut muille.
Arvostusta ja kunnioitusta haluaisin, mutta se on tässä suhteessa "hieman" kortilla..
Vähiten haluaisin satuttaa miesystävää, mutta jäämällä satutan itseäni.
Se pieni hetki kun kaikki on hyvin, miesystävä selvinpäin niin saa minut epäröimään lähtöä. Miksi? Miksi ajattelen enemmän miesystävän tunteita kuin omiani?
Mitä vittua mun pitäis tehdä. 😭
Älä soimaa itseäsi. Nainen on biologisesti ohjelmoitu viehättymään kusipäisyydestä, ette te voi sille mitään.
Naissuhteet eivät tahdo kestää. Parisuhteita on ollut, mutta ne ovat päättyneet ennen aikojaan. Nyt kun olen jo keski-ikään ehtinyt, niin alkaa ahdistaa että onko rakkauselämäni ohi. Löydänkö enää ketään ja vaikka löytäisinkin, niin näinköhän saisin sitäkään suhdetta pidettyä. En tee naisille mitään selkeästi pahaa tai tuomittavaa, mutta minussa on jotain vikaa enkä oikein tiedä mikä se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen haastava syöminen, teinin tuskaiset kouluaamut, asiat tällä hetkellä siis ihan hyvin vaikka nämäkin rassaa
Vierailija kirjoitti:
Omat huolet alkoi taas tuntua aika pieniltä kun näitä viestejä luki täällä.. mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin:
Suurin huoli tällä hetkellä on raskaus ja pelko siitä selviääkö mun kroppa siitä. Mulla on jo valmiiksi selkä- ja lanneongelmia ja vaikka raskaus on ihan alussa niin nyt jo tuntuu siltä että kroppa on alkanut kipuilemaan. Lisäksi niin kova raskauspahoinvointi etten voi muuta kuin maata sängyssä ja se on omiaan edistämään selkäkipuja.
Mutta, ymmärrän että toi on kuitenkin aika pientä monien muiden huoliin verrattuna. Joten koitan olla kiitollinen kaikista niistä asioista mitkä on hyvin! Tsemppiä jokaiselle omien haasteiden äärelle.
Mä tulin selkävikaisena (lannerangan välilevyt) raskaaksi 36-vuotiaana. Jumppailin rauhallisesti selkä- ja vatsalihaksia, ja synnyttäessä olin selästä terveempi kuin koskaan ennen. Vauvavuonna tarkkana nostotekniikoiden yms kanssa ja jatkoin jumppailua.
Taskauspahoinvointi oli mulla hirveää etovaa tunnetta, vaikken oksentanut. Jatkui vähän pidempään kuin kai yleensä.
Kaikkiaan oon ollut terve selästä nyt muutaman vuoden. Meni koko tuon ajan vain parempaan.
Synnytys oli kyllä kipuhelvetti, kun jo muutenkin kipuaistimus sillä alueella ylivirittynyt. Mut se oli vain se yksi vuorokausi. Palauduin hyvin.
Näinkin se voi mennä, toivon et sullakin menee. Pidä fokus positiivisessa ja usko, että voit ratkaista ongelmat. Vaikka sun selkäsairaus olisi jotain ihan muuta kuin mun; luota siihen, että fysiikka voi toipua vaikka mistä. Kokeile eri keinoja, liikuntamuotoja, tekniikoita. Älä anna periksi.
Ristiriitaiset ajatukset, reuma
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat huolet alkoi taas tuntua aika pieniltä kun näitä viestejä luki täällä.. mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin:
Suurin huoli tällä hetkellä on raskaus ja pelko siitä selviääkö mun kroppa siitä. Mulla on jo valmiiksi selkä- ja lanneongelmia ja vaikka raskaus on ihan alussa niin nyt jo tuntuu siltä että kroppa on alkanut kipuilemaan. Lisäksi niin kova raskauspahoinvointi etten voi muuta kuin maata sängyssä ja se on omiaan edistämään selkäkipuja.
Mutta, ymmärrän että toi on kuitenkin aika pientä monien muiden huoliin verrattuna. Joten koitan olla kiitollinen kaikista niistä asioista mitkä on hyvin! Tsemppiä jokaiselle omien haasteiden äärelle.
Mä tulin selkävikaisena (lannerangan välilevyt) raskaaksi 36-vuotiaana. Jumppailin rauhallisesti selkä- ja vatsalihaksia, ja synnyttäessä olin selästä terveempi kuin koskaan ennen. Vauvavuonna tarkkana nostotekniikoiden yms kanssa ja jatkoin jumppailua.
Taskauspahoinvointi oli mulla hirveää etovaa tunnetta, vaikken oksentanut. Jatkui vähän pidempään kuin kai yleensä.
Kaikkiaan oon ollut terve selästä nyt muutaman vuoden. Meni koko tuon ajan vain parempaan.
Synnytys oli kyllä kipuhelvetti, kun jo muutenkin kipuaistimus sillä alueella ylivirittynyt. Mut se oli vain se yksi vuorokausi. Palauduin hyvin.
Näinkin se voi mennä, toivon et sullakin menee. Pidä fokus positiivisessa ja usko, että voit ratkaista ongelmat. Vaikka sun selkäsairaus olisi jotain ihan muuta kuin mun; luota siihen, että fysiikka voi toipua vaikka mistä. Kokeile eri keinoja, liikuntamuotoja, tekniikoita. Älä anna periksi.
Kiitos kannustavasta kommentista, mä niin toivon että tää raskaus toimisi jonkinlaisena ”uudelleensyntymisenä” tolle selälle, mulla myös välilevyongelmaa.
Vierailija kirjoitti:
Se että en koskaan saa edes yrittää saada omia lapsia ja luovuin haaveistani puolison vuoksi. Ja olen liian heikko lähtemään pois. Mies hankki vasektomian vaikka halusin lapsia ja hän ei, vasektomia tuli nopeasti ja yllättäen eikä minulla ollut tietenkään asiaan sananvaltaa. Oma vikani kun tässä tilanteessa olen, joten en ilkeä surrakaan asiaa oikein muuten kuin ihan yksin, koska vain idiootti jää tällaiseen tilanteeseen. Kuitenkin kun aviossa ollaan ja on yhteinen elämä, en yksinkertaisesti jaksa erota ja aloittaa uutta elämää.
Mutta, tämä nyt on joka tapauksesa minun murheeni nyt. Ja sen murheen kanssa loppuelämä elettävä.
Anteeksi vaan mutta uskomatonta uhriutumista, miten ihmiset eivät halua tehdä elämästään hyvää vaikka siihen on kaikki mahdollisuudet! Eroon ei kuole ja lapset on niin tärkeä asia että itse jopa turvauduin luovutettuihin soluihin saadakseni lapset! Oikeasti ryhtiä vähän! Aiotko todella surkutella lopun elämääsi!?
Tuli mieleen tästä aika paljon omakin tilanne. Minäkin olin kiusattu pitkään ja nyt huomaan etten pääsekään siitä kaikesta helposti eroon. Ihmiset tuntevat toisiaan ja ovat sukulaisia keskenään yms joten aina joku voi tietää minusta ja menneisyydestäni. Tämän olen huomannut itsekin muuton yhteydessä ja en olisi uskonut, että uudella paikkakunnallakin jotkut tietävät minusta ja tuntevat näitä tyyppejä. Tämä aiheuttaa ikävää häpeää ja surua ja mietin juuri sitä, että kuinka moni uskoo niitä puheita ja ryhtyy siihen kaikkeen mukaan. Tuntuu, että nämä vuodet ovat jättäneet varjoja elämääni ja aina saa miettiä kuka tuntee ketäkin. Joku voi ajatella, että liioittelen, mutta olen kyllä ihan järjissäni ja todellakin huomannut tämän kaiken ja todistanut sitä. Jokainen kuitenkin tahtoisi antaa muille hyvän vaikutelman, eikä sitä että jotkut ovat esitelleet sinut ja vaikka minä ikävänä ja halveksittavana tyyppinä. Se onkin kamala ajatus, että jos se kaikki ei lopukaan vaan seuraa minuakin vielä vuosien päähän ja aina joku tyyppi tuntee toisen. Näitä ikäviä sattumia on ollut jo paljon muutenkin. Tietenkään siitä ei saisi välitää, mutta joskus se raja vaan ylittyy ja jokainen kuitenkin haluaisi olla arvokas ihminen eikä se mitä saa pilkata jostain paikkaansa pitämättömistä asioista vielä vuosien jälkeenkin. Tosin olen aika nuori, mutta silti nämä asiat mielessä ja menneisyyden kokemukset muutenkin.