Mikä on elämäsi suurin murhe just nyt?

Huono itsetunto. Ollut koko yli 30 vuotisen elämäni😢

Monilla todella isoja murheita, tsemppiä kaikille! Minulla elämä perus mukavaa perhe-elämää, ainoa isompi murhe omat isovanhemmat jotka alkavat olla jo huonossa kunnossa, mummun pitkälle edennyt muistisairaus uhkaa viedä papankin (mielen)terveyden. Toki omillakin vanhemmilla jo sen verran ikää että on monenlaista vaivaa joita tutkitaan tällä hetkellä, toivon vain ettei mitään isompaa paljastu. Lisäksi toivoisin heille ainakin monta tervettä elinvuotta kun minulla ja siskolla vielä pieniä lapsia/vauvoja joiden soisin saavan isovanhemmat pitää vielä pitkään. Korona tuonut tietysti tähän lisäpelkoa sillä voisi olla menoa jos näille isovanhemmille iskisi. Myös miehen terveys välillä huolettaa kun on niin väsynyt, vaikkei sinänsä mitään isompaa pitäisi olla. Toivottavasti se on vain tämä pikkulapsiarki!

Vanhempieni ero, 30-vuoden yhteiselon jälkeen..

Lapsemme parantumaton sairaus(syöpä). 7vuotiaan tyttäremme riutuminen ja kärsimys on sanoinkuvaamattoman raastavaa. Olemme vaimoni kanssa tehneet kaikkemme lapsen hoitoon pääsemiseksi parhaille mahdollisille lääkäreille. Mitään ei ole tehtävissä. Vain ihme pelastaa rakkaamme. Suremme,kannustamme, itkemme,iloitsemme jokaisesta päivästä jonka saamme pikkuisen sairasvuoteen äärellä viettää. Teemme molemmat kahta työtä kattaaksemme kulut, muutimme yksiöön asumaan, vaihdoimme automme halvempaan, myimme lähes kaiken omaisuuden maksaaksemme hoitokuluja ja lääkkeitä. Emme kadu päätöksiämme hetkeäkään, emme päätöstä lapsen hankinnasta ja elämme pitkää painajaista jossa lapsen elämä, hetken hymy ja nauru pitää meidät kasassa.

Lukijoille: kertokaa päivittäin kuinka välitätte ja rakastatte läheisiänne. Huononakin päivänä ja riidan keskellä muistakaa kertoa. Vanha klisee mutta kukapa sen tietää milloin se on myöhäistä ja jää sonamatta niin paljon.

Pelkään että mieheni pettää tai on ainakin tehnyt jotain siihen suuntaan vievää. Sattumalta huomasin puhelimen näytöltä että naispuolinen työkaveri oli lähettänyt vähän epämääräisen viestin ja kun kysyin asiasta sanoi ettei ole aihetta epäillä mitään, kännipäissään kuulemma viestitellyt firman juhlien jälkeen. Olen itse viimeisillään raskaana ja meillä ollut vähän ongelmaa nyt joitain kuukausia kun mies uhkasi erolla yhden PIENEN riidan aikana... Tämä oli jotakuinkin sovittu mutta nyt sitten aloin e118päillä kaikenlaista kun on muutenkin ollut niin outo viimeaikoina. Ollaan oltu jo vuosia yhdessä, ja ikinä aiemmin ei ole tarvinnut epäillä MITÄÄN tällaista, koskaan. No ollaan puhuttu kyllä asiasta paljon, mies vaikuttaa vilpittömältä ja sanoo että voin tarkastaa puhelimen aina jos haluan mutta siihen minä en kyllä halua ryhtyä, eihän se mitään todistaisi edes nykyaikana enää kun viestejä on helppo poistaa ym.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys. Vaikeus löytää kaltaistani seuraa. Olen ollut masentunut jo vuosia. Nyt on mennyt useampi kk niin, että joka aamu saa taistella, jotta viitsii nousta ja lähteä töihin. Ennen koronaa ehdin innostua liikunnasta pitkästä aikaa ja olla katkolla ( lääkitsen itseäni alkolla). Sitten korona iski ja salit meni kiinni. En jaksa lenkkeillä yksin kun olen muutenkin niin paljon yksin. Ihmiset eivät viitsi vastailla whatsapissa pahemmin. Harva on kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, tuoreimmista dokkareista jne. Tunnen olevani liian erilainen. Tuttua hommaa jo lapsuudesta. En vaan enää jaksa. En näe mitään syytä elää.

Vau. Kuvauksen perusteella me voisimme olla hyviä ystäviä 😉. Jos vaan kestäisit sitä että kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, joka käytännössä vaikuttaa itseeni niin, että pelkään jatkuvasti ihmisten ajattelevan minusta pahaa ja siksi olen ylikiltti muiden seurassa ja se väsyttää minut nopeasti enkä jaksa nähdä muita kovin usein. Mutta olisi ihana jos olisi sinun kaltaisesi, jonka kanssa voisi soitella ja viestitellä. Yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat itseänikin. 😊

Vierailija kirjoitti:

Jonkinlainen toivottomuus ja häpeä siitä, että en ole löytänyt paikkaani tässä maailmassa. Olen 38-vuotias ja nettotulot on noin tonnin ja eläkekertymä satasen. Tuntuu siltä, että en vain pärjää tässä maailmassa ja se johtuu siitä, että minussa on jotain perustavanlaatuista vikaa. Joskus on parempia päiviä, ja sitten on sellaisia päiviä jolloin vihaan itseäni niin paljon, että tekisi mieli tehdä jotain peruuttamatonta. En voi hyväksyä sitä, että minusta ei ole tämän enempään.

Toinen samanlainen "toivoton tapaus" täällä 👋🏻. Kunpa voisimme pitää yhteyttä ja jakaa tuskamme. Tiedä kuitenkin että meitä on muitakin täällä. 💜

Työttömyys, kolposkopian tulokset ja vanhat traumat, mitkä toisinaan pulpahtavat esiin. Tällä hetkellä tuntuu vain kovin hankalalta hakea apua, kun sitä on moni muukin vailla ja jälleen on menossa hyvä kausi. Toisaalta olen onnellinen että nyt olen työtön, sillä ehdin kehittämään luovia taitoja (valokuvaus, kirjoittaminen) ja käymään avoimen yliopiston kursseja, mutta samalla paineet ulkopuolelta ja paikalleen jäämisen pelko ahdistaa. Valmistuin kuitenkin vastikään ja tämän tilanteen vuoksi meni työt sivu suun.

Lomautus 2021 maaliskuun loppuun.

Lasten (12- ja 15-v tytöt) kännykkäriippuvuus, johon mieheni mielestä ei voi aikuiset vaikuttaa, koska lasten pitää itse ymmärtää, että ei voi olla kokoaikaa, aamusta iltaan ja yölläkin, kännykät kädessä. Tytöt eivät osaa tehdä mitään muuta enää kotona, kun tuijottaa puhelimiaan. Toinen sentään harrastaa ja käy ulkona, vanhempi ei edes tee niitä. Olen niin turhautunut ja vihainen, kun lasteni elämä menee puhelinta tuijotellessa. Olen yrittänyt ehdotella tekemisiä ja vienyt heitä reissuihin, mutta ei vanhemman tehtävä ole olla ohjelmatoimistona tuon ikäisille lapsille. Kyllä heidän pitää itse keksiä itselleen tekemistä....muuta kuin kännykän tuijottelua. Välillä tekisi mieli ottaa ero miehestä, jotta edes joka toinen viikko voisi talossa olla minun sääntöni kännyköille. Haluaisin laittaa heidän puhelimiin aikarajoitukset, jotta ei tarvitsisi kokoaikaa valittaa asiasta. Ja mitä minun kännykän käyttööni tulee, en tee sitä juurikaan yhtään lasteni nähden, vaan haluan olla mallina, että muutakin voi elämässä tehdä.

Tämä on varmasti monen korvaan pieni murhe, mutta minun elämässä iso stressinaiheuttaja.

Olen alanvaihtaja, joka paloi loppuun. Useita vuosia haaveilin vaihtamista pois ammatista, joka oli minulle liian hektinen ja sosiaalinen. Nyt, kolme vuotta uudella alalla työskennelleenä en tiedä, onko tämäkään minun alani. Olen toipumassa burnoutista ja vuodenkaan jälkeen en jaksa kunnolla töitä tai muutakaan. Pohdiskelen tässä, vaihtaako takaisin entiseen (en halua, enkä usko että se olisi järkevää) vai kärvistellä vielä tässä ja opetella tekemään työnsä niin, että se ei uuvuta.

Asunnottomuus jo yli 10 vuoden ajan (19 vuotiaasta asti), onneksi on tuttavien sohvia millä olla yms. muuten olis itsemurha tullut jo aikoja sitten.

Korona vei työpaikan ja olen nyt melkein 9kk odottanut tärkeää leikkausta, ei vieläkään kutsua.

Pikkuinen pippeli

Se että eroanko mt ongelmaisesta miesystävästä joka on kahdesti käynyt käsiksi, mm kuristamista. (Miehellä pahoinpitelytuomioita ja ryypätessään hän laiminlyö lääkitystään ja jättää skitsofrenian hoitamatta jolloin hänestä tulee todella arvaamaton ja äkkipikainen + itsetuhoinen)

Hän on ihan täydellinen kusipää, mutta toisaalta rakastan häntä valtavasti.

Järki sanoo että juokse niin kauas kuin jaksat, mutta sydän vaatii jäämään.

Tämä elämä ei oo sitä mitä haluan, mutta en oo lopulta yhtään varma mitä haluan. En oo ikinä tehnyt oman halun mukaan, vaan uhrautunut muille.

Arvostusta ja kunnioitusta haluaisin, mutta se on tässä suhteessa "hieman" kortilla..

Vähiten haluaisin satuttaa miesystävää, mutta jäämällä satutan itseäni.

Se pieni hetki kun kaikki on hyvin, miesystävä selvinpäin niin saa minut epäröimään lähtöä. Miksi? Miksi ajattelen enemmän miesystävän tunteita kuin omiani?

Mitä vittua mun pitäis tehdä. 😭

Vierailija kirjoitti:

Lomautus 2021 maaliskuun loppuun.

Millä alalla? Mää voisin ottaa tuon. T. Huomenna töihin 5kk lomautuksen jälkeen, ravintola-ala

Vierailija kirjoitti:

Se että eroanko mt ongelmaisesta miesystävästä joka on kahdesti käynyt käsiksi, mm kuristamista. (Miehellä pahoinpitelytuomioita ja ryypätessään hän laiminlyö lääkitystään ja jättää skitsofrenian hoitamatta jolloin hänestä tulee todella arvaamaton ja äkkipikainen + itsetuhoinen)

Hän on ihan täydellinen kusipää, mutta toisaalta rakastan häntä valtavasti.

Järki sanoo että juokse niin kauas kuin jaksat, mutta sydän vaatii jäämään.

Tämä elämä ei oo sitä mitä haluan, mutta en oo lopulta yhtään varma mitä haluan. En oo ikinä tehnyt oman halun mukaan, vaan uhrautunut muille.

Arvostusta ja kunnioitusta haluaisin, mutta se on tässä suhteessa "hieman" kortilla..

Vähiten haluaisin satuttaa miesystävää, mutta jäämällä satutan itseäni.

Se pieni hetki kun kaikki on hyvin, miesystävä selvinpäin niin saa minut epäröimään lähtöä. Miksi? Miksi ajattelen enemmän miesystävän tunteita kuin omiani?

Mitä vittua mun pitäis tehdä. 😭

Lähde menee, omalla mutsilla oli aikanaan moinen suhde joka onneks loppui siihen, kun kyseinen äijä repäisi mutsin käden irti, joka oli pieni vaiva siihen verrattuna, että muutama vuotta myöhemmin siitä tappoi uuden muijansa ja heidän pienen lapsensa. Varsinkin sitten jos lapsia on niin ne saa kärsiä kaiken maailman luottamusongelmista ja muista mt ongelmista koko kasvamisensa ajan, niinkuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin skitsofreniaan talvella. Toinen huoli lapsettomuus. Huonot kortit oon saanu.

Ihan kamalaa krjoittaa tämä, mutta skitsofrenia on vahvasti perityvä sairaus.Ja sairautena hankala.Ihmettelen olisiko "oikein" lasta kohtaan hankkia hänet ko olosuhteisiin?

Jaa. Äidin äidilläni oli skitsofrenia eikä kukaan hänen lapsistaan tai lapsenlapsistaan ole sitä perinyt.

Vierailija kirjoitti:

Lasten (12- ja 15-v tytöt) kännykkäriippuvuus, johon mieheni mielestä ei voi aikuiset vaikuttaa, koska lasten pitää itse ymmärtää, että ei voi olla kokoaikaa, aamusta iltaan ja yölläkin, kännykät kädessä. Tytöt eivät osaa tehdä mitään muuta enää kotona, kun tuijottaa puhelimiaan. Toinen sentään harrastaa ja käy ulkona, vanhempi ei edes tee niitä. Olen niin turhautunut ja vihainen, kun lasteni elämä menee puhelinta tuijotellessa. Olen yrittänyt ehdotella tekemisiä ja vienyt heitä reissuihin, mutta ei vanhemman tehtävä ole olla ohjelmatoimistona tuon ikäisille lapsille. Kyllä heidän pitää itse keksiä itselleen tekemistä....muuta kuin kännykän tuijottelua. Välillä tekisi mieli ottaa ero miehestä, jotta edes joka toinen viikko voisi talossa olla minun sääntöni kännyköille. Haluaisin laittaa heidän puhelimiin aikarajoitukset, jotta ei tarvitsisi kokoaikaa valittaa asiasta. Ja mitä minun kännykän käyttööni tulee, en tee sitä juurikaan yhtään lasteni nähden, vaan haluan olla mallina, että muutakin voi elämässä tehdä.

Tämä on varmasti monen korvaan pieni murhe, mutta minun elämässä iso stressinaiheuttaja.

Ei ollenkaan pieni. Itse asensin Family linkin lapseni puhelimeen juuri tuosta samasta syystä. Se on myös keino nähdä missä hän liikkuu. Kännykkä aikaa joutuu myös nykyään ansaitsemaan mm. sääntöjä noudattamalla.

Pelko siitä tuleeko ultrasta taas huonoja uutisia :(