Mikä on elämäsi suurin murhe just nyt?

Jumitus.

Vanhemmat huonossa kunnossa, toisella prakaa jalat, sydän, silmät ja munuaiset (1-tyypin diabetes) ja toisella nopeasti etenevä syöpä. Minun pitäisi kirjoittaa gradu enkä saa mitään aikaan kun ahdistun ja stressaan vanhempiani. Ja pitäisi kuitenkin tehdä sille gradulle jotain nyt, niin saa sitten olla tauolla kun vanhempien kuolemaa ja hautajaisia ja perunkirjoitusta pitää oikeasti järjestellä... Ja minullakin prakaa selkä ja toinen jalka... Ja rinnassa patti, pelkään että se on syöpää :/

Tällä hetkellä olenkin aika syrjäytynyt nuori aikuinen. Työkokemusta todella vähän ja pelkään etten koskaan pääse töihin ja samalla ajattelen etten edes pärjää enää "normaalissa" elämässä kunnolla. Kaikki uusi jännittää todella paljon ja samalla menneisyyden kokemukset aina mielessä. Ehkä olen myös vähän "persoonaton" ihminenkin, koska en osaa paljon kuvailla itseäni ja epätodellinen olo vielä pahentaa kaikkea. On varmaan tullut oltua liikaa yksin ja tavallaan tarvisi muita, että saisi identiteettinsä kuntoon. Opiskelemaan en meinaa päästä ja toisaalta mietin, että onko minusta edes siihen. Lähestyvä talvi pelottaa ja mietin miten jaksan enää eteenpäin. Viime talvi oli jo sellainen, että olin aina väsynyt. Nyt mieluummin ahdistunut ja koiraakaan ei ole enää .[/quote]

Olet vielä nuori ja elämäsi ehtii muuttua vielä mobta kertaa erilaiseksi. Peloistasi huolimatta, hae ja ota vadtaan työtä tai opiskelupaikka. Hyvällä onnella saat positiivisia kokemuksia jotka auttavat sinua askel adkeleelta keräämään itseluottamusta. Et ole mitenkään yksin huolinesi. Monet tuntevat itdensä nuoruna epävarmoiksi, mutta usrin se helpottaa iän mukana. Muista, että pinetkin sskelet vievät eteenpäin. Samalla, kun saat kokemusta, persoonattomuuden tunne häviää. On hyvin todennäköistä, että pärjäät. Ei muut ole sen kummempia.

Vierailija kirjoitti:

Jumitus.

Vanhemmat huonossa kunnossa, toisella prakaa jalat, sydän, silmät ja munuaiset (1-tyypin diabetes) ja toisella nopeasti etenevä syöpä. Minun pitäisi kirjoittaa gradu enkä saa mitään aikaan kun ahdistun ja stressaan vanhempiani. Ja pitäisi kuitenkin tehdä sille gradulle jotain nyt, niin saa sitten olla tauolla kun vanhempien kuolemaa ja hautajaisia ja perunkirjoitusta pitää oikeasti järjestellä... Ja minullakin prakaa selkä ja toinen jalka... Ja rinnassa patti, pelkään että se on syöpää :/

Jaksamista!

Oma syöpä.Kallis vuokra.Pienet tulot.Liikaa laskuja.Ei ystäviä.

Asunnon osto kumppanin kanssa.

Huonokuntoinen vanhempi, joka ei ehkä kauan pysty asumaan kotonaan. Lukiolainen, joka ei neurologisen tilansa vuoksi pysty lukemaan yo-kokeisiin niin paljon kuin pitäisi. Teini, joka koettelee nyt rajoja toden teolla. Oma, uuvuttava työni, josta saadut rahat eivät riitä, kun etäisäkään ei osallistu elatukseen lainkaan. Terveyteni, kun solumuutosten takia hoidot kesken. Olen huolissani jaksamisestani, joka ei tahdo riittää arkisten asioiden hoitoon.

Ei taida mennä erityisen hyvin millään osa-alueella.

Se että olen laihtunut neljä kiloa muutamassa viikossa.

Olisi varmaan monelle positiivinen asia, mutta nyt paino taas alipainon puolella. Sain painon pidettyä normaalin rajoissa yli viisi vuotta, niin tämä kaikessa pinnallisuudessaan tällä hetkellä ahdistaa eniten. Varmaan siksi, että paino on fyysinen, konkreettinen ja ulospäin näkyvä asia joka lyö vasten kasvoja aina kun puen päälle (vaatteet ei istu enää), kosken itseeni (luut tuntuvat selvemmin) tai näen itseni peilistä (kasvot kaventuneet).

Syynä masennus/ ahdistus. En tiedä mistä tuli enkä miksi ei tällä kertaa ole mennyt ohi. Ehkä siksi, että parisuhde kärsii tällä kertaa, enkä sen takia ole saanut fyysistä läheisyyttä tai lohdutusta mieheltä. Tunnen olevani arvoton ja turha ja yksin. Aikaisemmin olen pystynyt sanomaan miehelle jos "kohtaus" päällä, niin osannut suhtautua asiaan paremmin. Tällä kertaa en pystynyt sanoittamaan että on paha olo, niin mies kuittaa kaiken "kiukuttelulla".

Se taas tuntuu mitätöinniltä ja syyllistämiseltä (normaalisti kannan vastuun suurimmasta osasta perheen asioista, miksen nyt "tee mitään") ja sai minut lukkiutumaan täysin. En vain pysty puhumaan miehelle mitään, en kertomaan että tarvitsen apua (tämäkin tuntuu hylkäämiseltä, pitääkö oikeasti anella apua että sitä saa? Eikö voi auttaa ilman pyytämistä ja listaamista mitä voisi tehdä?). Eli välttelen miestä. Pitäisi varmaan pystyä edes kirje kirjoittamaan, mutta jotenkin tuntuu että vaadin liikaa jos edes yritän perustella oman käytökseni ja sitä kautta saada sitä helvetin apua mieheltä.

Tunnen epäonnistuneeni kaikessa. En saa nukuttua enkä syötyä. Töissä olen pystynyt käymään, iskenyt tosin täysin puskista "huijarisyndrooma". Tykkään työstäni ja olen siinä oikeasti hyvä, mutta nyt odotan koko ajan haukkuja ja potkuja. Ilman syytä. Mietin sairasloman hakemista, mutta pelkään että tilanne pahenee jos en pääse töihin "leikkimään normaalia".

Lisäksi olen tietysti täysin epäonnistunut äitinä ja ihmisenä muutenkin, en luule että lapset (teini-ikäisiä) ei olisi huomannut mitään. Yrittänyt vain olla mahdollisimman normaali, mitä sekin sitten tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin skitsofreniaan talvella. Toinen huoli lapsettomuus. Huonot kortit oon saanu.

Ihan kamalaa krjoittaa tämä, mutta skitsofrenia on vahvasti perityvä sairaus.Ja sairautena hankala.Ihmettelen olisiko "oikein" lasta kohtaan hankkia hänet ko olosuhteisiin?

Skitsofrenia on kaksostutkimusten mukaan vahvasti periytyvä sairaus, mutta geneettisiä riskitekijöitä sille ei ole löydetty huolimatta vuosikymmenien yrittämisestä, vaikka toisinaan tehdäänkin kissan kokoisiin kirjaimin valtavia lööppejä jostain selitysvoimaltaan prosentin assosiaatiosta, joka sekin myöhemmin osoittautuu vääräksi positiiviseksi löydöksi. Tämän johdosta mm. suomalaisen SUPER-tutkimuksen tieteellinen johtaja on kutsunut skitsofreniaa pseudogeneettiseksi sairaudeksi:

https://www.google.fi/amp/s/madinfinland.org/skitsofrenian-geeniteoria-…

On kummallista, että luotettavuudeltaan melko vaatimattoman psykiatrisen häiriötä koskeva tutkimus ottaa usein annettuna, että kyseessä olisi yhtenäinen biologinen sairaus. Yleensäkin oletus, että psykoosiin kroonistuminen olisi seuraus jostain geneettisestä sairaudesta eikä surkeasta hoidosta on kummallinen etenkin, kun tiedetään että Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä saatiin pelkästään puhumalla laskemaan uusien skitsofreniadiagnoosien ilmaantuvuus laskemaan 90% muutamassa vuodessa ja samaan aikaan lääkitystä vähennettiin puoleen ja suurin osa ei saanut lainkaan pitkäkestoista lääkitystä. Skitsofrenia on usein seurausta periytymistä psykososiaalisista traumoista, joita uusinnetaan pakkohoitoon pohjautuvalla käypä hoidolla. Siksi se on niin hankala sairaus, ei siksi että se olisi jotenkin vahvasti geneettinen häiriö.

Vierailija kirjoitti:

Huonokuntoinen vanhempi, joka ei ehkä kauan pysty asumaan kotonaan. Lukiolainen, joka ei neurologisen tilansa vuoksi pysty lukemaan yo-kokeisiin niin paljon kuin pitäisi. Teini, joka koettelee nyt rajoja toden teolla. Oma, uuvuttava työni, josta saadut rahat eivät riitä, kun etäisäkään ei osallistu elatukseen lainkaan. Terveyteni, kun solumuutosten takia hoidot kesken. Olen huolissani jaksamisestani, joka ei tahdo riittää arkisten asioiden hoitoon.

Ei taida mennä erityisen hyvin millään osa-alueella.

https://yle.fi/uutiset/3-7885478

Mikä lukiolaisen tilassa vinossa?

Teini-ikäinen lapseni sairastaa syömishäiriötä. On ollut pitkään hoidoissa, mutta nyt kotona koska tilanne ei enää akuutti. Mutta vaatii kuitenkin 24/7 valvonnan. Syö kun käsketään, mutta heti kun silmä välttää jumppaa tai viiltelee itseään kun painon nousu ahdistaa. Ei voi mennä opiskelemaan ja ahdistuu siitäkin kun jää jälkeen. Itsetuhoisia puheita päivittäin.

Itse ahdistun kun koko elämä on pelkkää seuraamista ja pelkäämistä. Ensi viikko vielä pärjätään kun mies on lomalla, mutta miten sitten. Ei lapsi voi olla yksin kotonakaan eli kai on pakko jäädä palkattomalle kotiin. Mutta kun tämä kestää huonolla tuurilla vuosia, en voi niin kauaa olla poissa. Lapsella ei ole mitään sairaudentuntoa, joten tuntuu kuin hakkaisin päätäni seinään. Toiset lapset kärsivät ja parisuhde, no nyt vain yritetään selviytyä.

Vierailija kirjoitti:

Teini-ikäinen lapseni sairastaa syömishäiriötä. On ollut pitkään hoidoissa, mutta nyt kotona koska tilanne ei enää akuutti. Mutta vaatii kuitenkin 24/7 valvonnan. Syö kun käsketään, mutta heti kun silmä välttää jumppaa tai viiltelee itseään kun painon nousu ahdistaa. Ei voi mennä opiskelemaan ja ahdistuu siitäkin kun jää jälkeen. Itsetuhoisia puheita päivittäin.

Itse ahdistun kun koko elämä on pelkkää seuraamista ja pelkäämistä. Ensi viikko vielä pärjätään kun mies on lomalla, mutta miten sitten. Ei lapsi voi olla yksin kotonakaan eli kai on pakko jäädä palkattomalle kotiin. Mutta kun tämä kestää huonolla tuurilla vuosia, en voi niin kauaa olla poissa. Lapsella ei ole mitään sairaudentuntoa, joten tuntuu kuin hakkaisin päätäni seinään. Toiset lapset kärsivät ja parisuhde, no nyt vain yritetään selviytyä.

http://koti.utanet.fi/~paula/kotikokkeli/kulovesi.htm

Varmasti univelkaa myös sulla? Onko tuosta mitään apua, ei voi tietää, mutta hyvä kun haluat sen palkattoman hoitovapaan pitää.

Vierailija kirjoitti:

Teini-ikäinen lapseni sairastaa syömishäiriötä. On ollut pitkään hoidoissa, mutta nyt kotona koska tilanne ei enää akuutti. Mutta vaatii kuitenkin 24/7 valvonnan. Syö kun käsketään, mutta heti kun silmä välttää jumppaa tai viiltelee itseään kun painon nousu ahdistaa. Ei voi mennä opiskelemaan ja ahdistuu siitäkin kun jää jälkeen. Itsetuhoisia puheita päivittäin.

Itse ahdistun kun koko elämä on pelkkää seuraamista ja pelkäämistä. Ensi viikko vielä pärjätään kun mies on lomalla, mutta miten sitten. Ei lapsi voi olla yksin kotonakaan eli kai on pakko jäädä palkattomalle kotiin. Mutta kun tämä kestää huonolla tuurilla vuosia, en voi niin kauaa olla poissa. Lapsella ei ole mitään sairaudentuntoa, joten tuntuu kuin hakkaisin päätäni seinään. Toiset lapset kärsivät ja parisuhde, no nyt vain yritetään selviytyä.

Tässä tulos, kun eletään ilman Jumalaan ja vieläpä perheenä!

Mieheni sukulaiset käyttävät häntä hyväkseen. Hän ymmärtää tämän kyllä mutta kokee olevansa vastuussa sukulaisistaan, jotka eivät itse halua tehdä töitä.

Liikaa töitä, olen työuupumuksen partaalla. Lisäksi töissä tulossa uudet kuviot ja palkkani tulee putoamaan merkittävästi ensi vuonna, jo lähtökohtaisesti palkka on sen verran pieni että koen sen täysin epäreiluna.

Seksitön parisuhde ja ikää alkaa olla sen verran että lapsia pitäisi tehdä pian. En tiedä lähteäkö vai jäädä, iso asuntolaina sitoo yhteen ja muuten mies on täydellinen isäehdokas ja kumppani, mutta en vain koe enää fyysistä vetovoimaa yhtään häntä kohtaan ja olemme pelkkiä kämppiksiä.

Nämä asiat aiheuttaneet minussa nyt alkavaa masennusta.

-Vakava neurologinen sairaus, joka on ruvennut nyt pahenemaan. Pyörätuoli kipujen kanssa ei ollut asia mitä elämältäni odotin.

-Vanhempani ikääntyminen. Äidilläni on vaikuttanut olevan alkava muistihäiriö jo pidemmän aikaa. Isälläni on viime aikoina myös huonontunut muisti huomattavasti. En olisi uskonut, että näin aikaisten tässä oltaisiin, luulin, että olisi ollut hyvää aikaa vielä ainakin 10v.

- Tyttärelläni  on myös outoja oireita tullut, lääkärin aikaa odotellaan.

Toivoisin, että elämäni olisi edes välillä helpompaa.

Yksinäisyys.

Vakava masennus, työssä hirvittävät paineet ja veemäinen pomo. Jopa viikonloput ja illat joudun päivystää puhelinta, se rassaa. Äiti vakavasti sairas, eri paikkakunnalla. Työpaikkaa en enää tämän ikäisenä voi vaihtaa, kuka tällaista masentunutta palkkaa. Lääkärinlausunnossa luki, että masennus näkyy minussa ulospäin. Hävettää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin skitsofreniaan talvella. Toinen huoli lapsettomuus. Huonot kortit oon saanu.

Ihan kamalaa krjoittaa tämä, mutta skitsofrenia on vahvasti perityvä sairaus.Ja sairautena hankala.Ihmettelen olisiko "oikein" lasta kohtaan hankkia hänet ko olosuhteisiin?

Skitsofrenia on kaksostutkimusten mukaan vahvasti periytyvä sairaus, mutta geneettisiä riskitekijöitä sille ei ole löydetty huolimatta vuosikymmenien yrittämisestä, vaikka toisinaan tehdäänkin kissan kokoisiin kirjaimin valtavia lööppejä jostain selitysvoimaltaan prosentin assosiaatiosta, joka sekin myöhemmin osoittautuu vääräksi positiiviseksi löydöksi. Tämän johdosta mm. suomalaisen SUPER-tutkimuksen tieteellinen johtaja on kutsunut skitsofreniaa pseudogeneettiseksi sairaudeksi:

https://www.google.fi/amp/s/madinfinland.org/skitsofrenian-geeniteoria-…

On kummallista, että luotettavuudeltaan melko vaatimattoman psykiatrisen häiriötä koskeva tutkimus ottaa usein annettuna, että kyseessä olisi yhtenäinen biologinen sairaus. Yleensäkin oletus, että psykoosiin kroonistuminen olisi seuraus jostain geneettisestä sairaudesta eikä surkeasta hoidosta on kummallinen etenkin, kun tiedetään että Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä saatiin pelkästään puhumalla laskemaan uusien skitsofreniadiagnoosien ilmaantuvuus laskemaan 90% muutamassa vuodessa ja samaan aikaan lääkitystä vähennettiin puoleen ja suurin osa ei saanut lainkaan pitkäkestoista lääkitystä. Skitsofrenia on usein seurausta periytymistä psykososiaalisista traumoista, joita uusinnetaan pakkohoitoon pohjautuvalla käypä hoidolla. Siksi se on niin hankala sairaus, ei siksi että se olisi jotenkin vahvasti geneettinen häiriö.

Skitsofreniaa ei edes pystytä toteamaan tai diagnosoimaan luotettavasti. Esim.kilpirauhaspotilaita, B12-puutosta, aspergerin syndroomaa saatetaan hoitaa skitsofreniana. Kaikkia pitkäaikaisia psykooseja hoidetaan lähtökohtaisesti skitsofreniana. Jos kaksi psykiatria tekee samasta potilaasta diagnoosin, he eivät päädy samaan diagnoosiin. Kaikki kliiniset diagnoosit on lääkärin subjektiivisesti tekemiä diagnooseja, jotka on epävarmoja. Ainoastaan verikokeet ja kuvantamiset on objektiivisia ja nekin voi olla tulkinnanvaraisia.

Se että en koskaan saa edes yrittää saada omia lapsia ja luovuin haaveistani puolison vuoksi. Ja olen liian heikko lähtemään pois. Mies hankki vasektomian vaikka halusin lapsia ja hän ei, vasektomia tuli nopeasti ja yllättäen eikä minulla ollut tietenkään asiaan sananvaltaa. Oma vikani kun tässä tilanteessa olen, joten en ilkeä surrakaan asiaa oikein muuten kuin ihan yksin, koska vain idiootti jää tällaiseen tilanteeseen. Kuitenkin kun aviossa ollaan ja on yhteinen elämä, en yksinkertaisesti jaksa erota ja aloittaa uutta elämää.

Mutta, tämä nyt on joka tapauksesa minun murheeni nyt. Ja sen murheen kanssa loppuelämä elettävä.

Taidan opiskella (taas) väärää alaa. Hävettää huono itsetuntemus ja oma pinnallisuus, kun tein sen enempää pohtimatta alavalinnan etenkin sillä perusteella, että kuulostaisi hienolta vaikka kyllähän opinnot muutenkin kiinnostivat En edes tiedä mitä kuvittelin ajatellessani, että sopisin sosiaaliseen ja asiakaspalveluhenkiseen työhön, olen ihan erilainen: hiljainen introvertti, joka sai kerran kesätöissä melkein potkut kun pakeni aina hyllyjen taakse. Ehkä se sosiaalinen oli sellainen ihanneminä, joka ei kuitenkaan tunnu enää kovin realistiselta saavuttaa. Pakko olisi jokatapauksessa kelan tukien kannalta joko jatkaa tai äkkiä vaihtaa alaa kolmatta kertaa, mutta olen niin väsynyt vaihtamaan. Pitäisi varmaan palata lukion penkille kirjoittamaan lisää aineitakin ja kaiken lisäksi vielä sähköisenä. Mitä jos teen väärän ratkaisun jälleen kerran. Entä jos joskus koen olevan sopivalla alalla, mutta ala onkin sellainen, ettei sillä saa töitä. Entä jos en edes koskaan tule olemaan kykenevä työelämään, hiljaiset introvertit eivät ole muutenkaan kovin kysyttyjä mutta tämänhetkinen lievä masennukseni ja ahdistukseni vielä pahentavat tilannetta. Minkä verran näistä toivottomista tulevaisuusajatuksista ja itseni kokemisesta vääräksi jollekin alalle ovat puhdasta realismia vai niitä masennus- ja ahdistusajatuksia. En tiedä edes tätä. Tuntuu niin tyhmälle kun en tiedä yhtään mitään.