Lue keskustelun säännöt.
Äitini hämmentävä käytös...
25.08.2013 |
Suhteeni äitiini on ollut aina melko vaikea ja enempää taustoja selittämättä, tänään tapahtui jotain mitä en oikein osaa sulattaa..
olimme lapseni kanssa kylässä ja juttelimme kaikenlaisista asioista, mm. lapsuudestani, jota en ole kokenut onnelliseksi. Olen rehellisesti kertonut äidilleni etten muista lapsuudestani minkäänlaisia onnellisia hetkiä, en ennen kuin jälkeenkään äitini ja isäni eron. Äitini on kertonut ettei ole koskaan rakastanut isääni, joka on ehkä johtanut mielestäni tähän hyvien muistojen puutteeseen, jos en kerran ole koskaan nähnyt mallia onnellisesta parisuhteesta. Eron jälkeen vanhempani olivat vielä huonompia erikseen kuin yhdessä, isääni tapasin joka toinen vknloppu.
Noh, olen sitten alkanut näin aikuisella iällä kertomaan äidilleni näistä asioista, koska ne ovat aiheuttaneet minulle mm. masennusta ja paniikkihäiriötä aikuisiässä ja nämä tietysti vaikeuttavat elämääni huomattavasti. Olen rehellisesti kertonut lapsuuden kokemuksistani ja mm. siitä etten muista lapsuudestani oikeastaan yhtään iloista kokemusta, hetkeä tai elämystä, mikä on ihan totta. Ja olen kertonut näitä asioita ketään syyllistämättä.
Äitini on kuunnellut näitä juttuja ja myönnellyt ja ollut ihan ok.
Lapsuudestani ja nuoruudestani muistan sen, kuinka äidilläni oli olematon empatiakyky ja hänen kaikkein kamalin tapansa oli hautoa asioita monta viikkoa ja sitten suuttua niistä minulle monta kuukautta myöhemmin. Äitini on ollut aina myös hyvin ankara minua kohtaan eikä ole oikeastaan koskaan osoittanut olevansa ylpeä minusta. On myös syyllistänyt minua paljon turhita asioista. Olen äitini mukaan ollut erittäin kiltti ja hiljainen lapsi.
Noh, yhtäkkiä tänään kun olimme lapseni kanssa äidilläni kylässä, alkoi äitini itkeä ja kysyä että miksi vihaan veljeän ja häntä. Olin hyvin hämmentynyt ja selitykseksi sain, että olin n. 2 VUOTTA sitten sanonut jotain, mitä en edes muista sanoneeni. sitten äitini kertoi että olen jo pitkän aikaa loukannut häntä syvästi koska puhun niin suoraan asioista ja huusi tyttäreni kuullen että jaahas taas hänen syyttelynsä alkoi kun yritin sanoa etten muista että olisin jotain pahaa koskaan sanonut. Ja sitten hän vielä sanoi, että se on minun vikani etten muista mitään hyvää lapsuudestani, se on minun vikani, koska kaikki muistavat lapsuudestaan jotain hyvää jos haluavat. minä sitten yritin sanoa, että olen todella pahoillani, mutta en yrittämälläkään vain muista mitään hyvää tai onnellista hetkeä lapsuudestani, mutta äitini vain jatkoi huutamista että se on ihan minun oma vikani.
Noh, otin tietysti lapseni ja poistuin nopeasti paikalta ja toivon ettei lapselle jäänyt tästä mitään traumoja..
en tosiaan oikein nyt osaa suhtautua tähän asiaan.. olenko paha ihminen vai mitä ihmettä. Ajatuksia kaipaan....
Kommentit (118)
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 23:51"]
No niin se sinunkin äitisi yritti. Minusta ei ole tervettä raahata pikkulasta sinne riitelemään.
[/quote]
edelleenkään en vartavasten raahaa lastani sinne riitelemään, tämä oli ensimmäinen riita ja tuli ihan puskista. niinkuin aikaisemmin kirjoitin, ollaan aikaisemmin hyvässä hengessä käyty näitä keskusteluja, kunnes tänään asia ei sitten kahden tunnin hyvähenkisen kyläilyn päätteeksi ollutkaan niin.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti joka sanoo lapselleen että toivoo että tämä ei olisi syntynytkään tai että toivoo että tätä ei olisi olemssa ylittää rajan jota vanhempi ei koskaan saa ylittää - ei koskaan. Vanhemman ja lapsen vastuut vuorovaikutuksessa ovat erilaiset, ainakin silloin kun lapsi on lapsi. Tasapainoinen ja mieleltään terve aikuinen pystyy kontrolloimaan sanomisiaan ja ymmärtää, että tuollainen asia on niin järkyttävä lapsen mielelle, että sitä ei ilmoille päästetä. Sitä suurempaa hylkäämistä lapsi ei voi kokea. Ei ihme, että ei ole paljoa hyviä muistoja mitä muistaa, koska tuollainen äiti tuskin on ollut kovin empaattinen ja lapsen tarpeita ymmärtävä muutenkaan.
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 23:59"]
Äiti joka sanoo lapselleen että toivoo että tämä ei olisi syntynytkään tai että toivoo että tätä ei olisi olemssa ylittää rajan jota vanhempi ei koskaan saa ylittää - ei koskaan. Vanhemman ja lapsen vastuut vuorovaikutuksessa ovat erilaiset, ainakin silloin kun lapsi on lapsi. Tasapainoinen ja mieleltään terve aikuinen pystyy kontrolloimaan sanomisiaan ja ymmärtää, että tuollainen asia on niin järkyttävä lapsen mielelle, että sitä ei ilmoille päästetä. Sitä suurempaa hylkäämistä lapsi ei voi kokea. Ei ihme, että ei ole paljoa hyviä muistoja mitä muistaa, koska tuollainen äiti tuskin on ollut kovin empaattinen ja lapsen tarpeita ymmärtävä muutenkaan.
[/quote]
Kiitos että ymmärrät mitä yritän sanoa.
Ja niinkuin joku ketjussa kommentoi, tulin tämän keskustelun päätteeksi siihen tulokseen, että en tosiaan yritä saada äidiltäni enää sitä mitä en lapsena saanut, antakoon äitini sen nyt lapsenlapselleen. Käyttäydyn äitiäni kohtaan kuin pikkulapsi kiukutellen ja hakien huomiota, koska se on jotain mitä en koskaan lapsena äidiltäni saanut.
Ilman mitään katkeruuksia aion olla äitini kanssa tekemisissä lapseni vuoksi ja vanhuudenpäivillään hoidan häntä niin paljon ja niin pitkälle kuin pystyn.
Kiitos kaikista kommenteista, niistä erittäin rakentavista ja myös niistä ei-niin-rakentavista.
-ap-
Sinulla on sinun muistot ja äidilläsi hänen omansa, kummatkin ovat oikeita sille yksilölle jotka ne ovat kokeneet ja tulkinneet, koska teillä on erillinen minuus! Ei ne äidin muistot ole sen oikeampia tai väärempiä, hän muistaa vain ne asiat jotka ovat hänelle itselle olleet merkityksellisiä ja ap ne, jotka ovat hänelle aiheuttaneet tunteita ja olleet merkityksellisiä, Sillä ihminen muistaa sen mikä on ollut itselle jollain tapaa tunteita koskettavaa ja merkityksellistä. Ap ja äiti tulkitsevat asioita ja tapahtumia omasta näkökulmasta, ja aina ihmiset kokevat ja muistavat asiat eri tavoin.
Jos ollaan käyty retkellä, toisella voi olla siitä huonot ja toisella hyvät muistot. Tai toinen ei muista koko retkeä, koska se oli merkityksetön itselle tai siellä taphtui jotain sellaista joka on niin kamalaa, ettei sitä pysty siksi muistamaan. Kummat muistot on sitten niitä oikeita - kummatkin. Yhteistä on, että retkellä käytiin. Samoin on vaikka seksuaalisen hyväksikäytön kanssa - toisen mielestä se oli traumatttista ja järkyttävää, toisen mielestä hän teki lapselle vain hyvää. Yhteistä on, että hyväksikäyttö tapahtui.
Hyvää jatkoa sinulle ja lapsellesi ap. Voimia ja jaksamista, näistä asioista kyllä selviää kun niitä työstää, vaikka välillä se ottaakin koville. Sillä tapaa niistä voi selvitä ja ainakin oppia itse itsestään ja rakentamaan omaan lapseen hyvän ja tasapainoisen suhteen, sellaisen, missä lapsi saa tunteitaan ja ääntään kuuluviin ja tuntee tulevansa hyväksytyksi ja kuulluksi. Kun itse tietää mitä on tulla tunteineen ja muistoineen mitätöidyksi, voi yrittää antaa lapselle toiselainen kokemus - yhteisesti jaetut tunteet ja tulkinnat tapahtumista (siksi puhuminen on tärkeää!) rakentavat yhteisiä muistoja, sellaisia, mitkä ovat kummallekin tärkeitä ja rakentavat läheisyyttä ihmisten välille. Ilman jaettuja yhteisiä tunnetiloja ja ymmärrystä ei ole läheisyyttä ja hyväksytyksi tulemisen kokemusta. Sitä, mikä luo turvallisuuden tunteen ihmisten välille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ottamatta kantaa muihin lopussa mainittoihin seikkoihin,
eivätkö vanhempasi olisi saaneet erota?
PItäisikö väkisin lasten takia pysyä yhdessä?
Siihen on hyvä pyrkiä...mutta jos siltikään ei onnistu, niin parempi jatkaa kumpikin erillään.
Kyllä nuo vanhemmat ja äidit tuppaavat kieltämään jos ovatkin olleet huonoja tai jopa laiminlyöneet vanhemmuuden vaatimuksia. Oma pesä pitää pitää puhtaanaa henkisen terveyden kustannuksella. Niinkuin äitien kommenteista täältä voit lukea. Kaikkea hyvää ja hyvä että näet vaivaa asioiden selvittämiseen ja lapsesi hyvinvoinnin eteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syvästi toivon ettei lapsesi ole ollut kuuntelemassa kun olet äidillesi avautunut. Ota vastuu omista tunteistasi. Terapia voisi auttaa jäsentämään tilannetta.
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 22:59"]
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 22:51"]
Tunnetko ehkä alitajuisesti mustasukkaisuutta siitä että äitisi kohtelee lastasi niin hyvin? ajatteletko että sinunhan olisi kuulunut saada äidiltä sellaista huomiota mitä sinun lapsesi nyt saa?
Minun äitini on ollut toisaalta hyvä äiti mutta toisaalta huono. En kuitenkaan joka päivä muistuta häntä siitä kuinka ankeaa joskus oli.
[/quote]
Tuossa on kyllä perää, saatan hyvinkin olla mustasukkainen omalle lapselleni.
En muistuta häntä joka päivä, emme edes juttele joka päivä, tässä ehkä n. 3kk aikana on muutamaan otteeseen käyty näitä asioita läpi.
Mutta siis joo, kyllä minua ottaa päähän se, että jos yritän jutella äitini kanssa jostain oman elämäni asiasta, hän kiinnittää huomionsa vain ja ainoastaan lapseeni, joka haluaa sen huomion keinolla millä hyvänsä. Noh, minun juttuni jää sitten unholaan, olen kuin ilmaa kun käyn kylässä lapseni kanssa.
Äitini myöskin kävelee minun ja sääntöjeni yli, en saa kuulemma komentaa lastani kun olemme kylässä, koska olemme hänen kotonaan... joka tietysti johtaa siihen, että auktorteettini lapseen on kutakuinkin menetetty... josta äitini syyttä minua kun minulla ei ole auktoriteettia....
-ap-
[/quote]
älä mene enää yökylään. Tee äidillesi selväksi, että sinä komennat lasta jos siltä tuntuu. Jos hän ei tätä hyväksy niin älä mene hetkeen lainkaan kylään. Nyt lapsesi altistuu jatkuvasti tuolle valtapelille.
Ja anna menneen olla, älä turhaan vatvo sitä mitä joskus oli (tai ei ollut) äitisi kanssa. Keskity äitisi kanssa tähän hetkeen ja tulevaan. Jos koet, että haluat puhua lapsuutesi asioista, tee se terapiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.08.2013 klo 00:42"]
Ottamatta kantaa muihin lopussa mainittoihin seikkoihin,
eivätkö vanhempasi olisi saaneet erota?
PItäisikö väkisin lasten takia pysyä yhdessä?
Siihen on hyvä pyrkiä...mutta jos siltikään ei onnistu, niin parempi jatkaa kumpikin erillään.
[/quote]
Tulin vielä vastaamaan..
Päinvastoin olin 6-vuotiaana oikein onnellinen siitä, että vanhempani erosivat, ei tarvinnut enää herätä keskellä yötä riitoihin ym. Äitini on myöskin juuri vähän aikaa sitten kertonut, että ei ole koskaan rakastanut isääni, on ollut pakosta tämän kanssa yhdessä. Ja olen itse itsekseni päätellyt, että ehkä minulla ei siksi ole onnellisia lapsuusmuistoja, koska meillä ei ole ollut onnellista perheenä.... en tiedä eikä sillä ole enää mitään merkitystäkään. Olemme tosiaan vain keskustelleet näistä asioista eikä lapseni ole todellakaan kuullut avautumistani, koska avautunut en edes ole. Olemme kahdenkesken keskustelleet mutta tänään äitini otti yhtäkkiä 2 vuotta vanhan asian esiin ja alkoi itkeä..
Mutta siis joo, kaikenkaikkiaan oli hyvä ketju ja sain paljon viisaita sanoja ja neuvoja, kiitos niistä.
Olet ihan liian kiinni siinä äidissäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 23:35"]
Voi olla, että kun äitisi tunnetaidot, kyky tunnistaa ja ilmaista tunteitaan on kehittymättömät ja hänellä on vaikeuksia ihmissuhdetaidoissa ja vuorovaikutuksessa, ja sinulla traumatisoitunut lapsuus ja yhteinen historia, on vaikea toimia kahden tasapainoisen aikuisen tavoin keskenään. Sinussa on vielä jäljellä vihaa, surua yms. eikä äiti pysty ottamaan sitä vastaan, ja sinä koet hylkäämisen yhä uudelleen ja uudelleen, yrität hakea hvyäksyntää häneltä muistoillesi ja tulkinnallesi menneestä mutta et sitä saa - vaikka kuinka yrität. Ja olet ristiriitatilanteessa itsesi kanssa -tunnet, että et saisi tuntea tuollaisia tunteita, koska niitä et varmaankaan saanut tuoda esiin lapsenakaan. Ehkä sinun kannattaisi luovuttaa ja todeta, että et ikinä tule saamaan sellaista ihanaa ja sinun tarpeet kuulevaa ja ymmärtävää äitiä kuin jokainen lapsi ansaitsisi, vaikka kuinka yrität sitä nyhtää äidistäsi. Hän ei tule todennäköisesti koskaan ymmärtämään sitä miten sinä koet menneen ja teidän suhteen, hän on niin lukkiutunut omaan näkökulmaansa. Vanhat ihmiset ovat jo henkisesti niin jäykkiä, että eivät he kykene reflektoimaan eri näkökulmista asioita, etenkään, jos sitä taitoa ei ole ollut ennenkään. Anna olla asiat, mille et voi mitään - älä kiellä omia tunteita ja tulkintoja menneestä, ne ovat sinulle totta, mutta yritä jatkaa tästä eteenpäin ja miettiä keinoja, millä voisit helpottaa omaa oloasi, Ehkä se haave yhteisestä ymmärryksestä ei tule koskaan toteutumaan, mutta onneksi voit toimia oman lapsesi kanssa toisin.
[/quote]
Tämä oli tosi hyvin sanottu. En voi ollenkaan käsittää niitä saamiasi vastauksia, joissa epäillään sinun vain haluavan loukata muita tms. Selvästi jotkut ottavat aloituksesi jotenkin henkilökohtaisesti, koska miettivät miltä tuntuisi, jos juuri heidän lapsensa antaisivat heille äiteinä negatiivista palautetta.
Ja miksi äitisi loukkaantuu yhtäkkiä kahden vuoden takaisista asioista? No kuten kerroitkin, hän on ihminen, joka patoaa asioita sisälleen ja raivostuu sitten joskus kuukausien päästä. Rasittava piirre ihmisessä, mutta jotkut vain ovat sellaisia.
Minäkin sanoisin, että mitkään "lopeta menneiden miettiminen"-neuvot eivät sinua nyt auta, vaan selvästi tarvitset lapsuutesi käsittelyä itseymmärryksesi parantamiseksi. Siksi on todella hyvä, että käyt terapiassa. Äitisi kanssa asian käsittelystä ei tosiaan välttämättä ole mitään suoranaista hyötyä. Rehellisyys ei välttämättä ole itseisarvo, vaan on hyvä miettiä, saavuttaako sillä mitään vai repiikö vain haavoja auki pahemmin.
Itse tein sen ratkaisun, että käsittelin asioita pitkään terapiassa, joka auttoi todella paljon itsetuntemukseni ja identiteettini kehityksessä. Vanhempieni kanssa en koe tarvetta puida asioita, ja arvostan sitä, ettö nykyisin olemme hyvissä väleissä. En ole sinänsä esim. täysin antanut anteeksi kokemaani väkivaltaa, mutta ymmärrän, että isäni oikeasti ajatteli fyysisen "kurittamisen" (toisin sanoen oman raivon purkamisen lapseen) olevan hänen oikeutensa. Oli omassa lapsuudessaan näin oppinut. Minulle sopi paremmin ns. ratkaisukeskeinen eli kognitiivinen terapia kuin psykoanalyyttinen teoria. Ensin mainitussa mietittii, miten tästä eteenpäin, kun jälkimmäisessä vatvottiin samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen "voi sinua raukkaa"-hengessä. On hyvä huomioida, että terapia ei ole mikään hokkuspokkus-konsti esim. onnelliseksi tai itsevarmaksi tulemiseen: se, että hahmottaa lapsuutensa ja tietää, millainen on, voi johtaa esimerkiksi sellaiseen oivallukseen, ettei ehkä koskaan pysty tulemaan täysin ehyeksi ihmiseksi ja oman rikkinäisyyden kanssa on elettävä. Omat tunteet on siis otettava vakavasti eikä niitä saa pois "hui hai, menneet ovat menneitä"-tyylisellä pintapuolisella positiivisuudella.
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 23:59"]
Äiti joka sanoo lapselleen että toivoo että tämä ei olisi syntynytkään tai että toivoo että tätä ei olisi olemssa ylittää rajan jota vanhempi ei koskaan saa ylittää - ei koskaan. Vanhemman ja lapsen vastuut vuorovaikutuksessa ovat erilaiset, ainakin silloin kun lapsi on lapsi. Tasapainoinen ja mieleltään terve aikuinen pystyy kontrolloimaan sanomisiaan ja ymmärtää, että tuollainen asia on niin järkyttävä lapsen mielelle, että sitä ei ilmoille päästetä. Sitä suurempaa hylkäämistä lapsi ei voi kokea. Ei ihme, että ei ole paljoa hyviä muistoja mitä muistaa, koska tuollainen äiti tuskin on ollut kovin empaattinen ja lapsen tarpeita ymmärtävä muutenkaan.
[/quote]
Miksi ei saisi sanoa totuutta? Vatvoohan ap:kin omia muistojaan syyllistäen äitiään, joten eikö myös äidillä ole oikeus kertoa, mitä hän tuntee? Äidinkö pitää valehdella, jotta lapsi olisi tyytyväinen.
[quote author="Vierailija" time="26.08.2013 klo 09:14"]
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 23:59"]
Äiti joka sanoo lapselleen että toivoo että tämä ei olisi syntynytkään tai että toivoo että tätä ei olisi olemssa ylittää rajan jota vanhempi ei koskaan saa ylittää - ei koskaan. Vanhemman ja lapsen vastuut vuorovaikutuksessa ovat erilaiset, ainakin silloin kun lapsi on lapsi. Tasapainoinen ja mieleltään terve aikuinen pystyy kontrolloimaan sanomisiaan ja ymmärtää, että tuollainen asia on niin järkyttävä lapsen mielelle, että sitä ei ilmoille päästetä. Sitä suurempaa hylkäämistä lapsi ei voi kokea. Ei ihme, että ei ole paljoa hyviä muistoja mitä muistaa, koska tuollainen äiti tuskin on ollut kovin empaattinen ja lapsen tarpeita ymmärtävä muutenkaan.
[/quote]
Miksi ei saisi sanoa totuutta? Vatvoohan ap:kin omia muistojaan syyllistäen äitiään, joten eikö myös äidillä ole oikeus kertoa, mitä hän tuntee? Äidinkö pitää valehdella, jotta lapsi olisi tyytyväinen.
[/quote]
Tässä joku mt-tapaus tai vaihtoehtoisesti trollaaja ilmeisesti oikeasti kuvittelee, että ap keksii päästään muistoja ihan vain saadakseen pahoitettua äitinsä mielen. Todella kieroutunut ajatusmalli enkä itse saa ap:n kirjoituksista ollenkaan tällaista kuvaa. Ilman tätä yhtä trollaajaa tämä ketju olisikin av-ketjuksi poikkeuksellisen rakentava ja mielenkiintoinen.
[quote author="Vierailija" time="26.08.2013 klo 09:14"]
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 23:59"]
Äiti joka sanoo lapselleen että toivoo että tämä ei olisi syntynytkään tai että toivoo että tätä ei olisi olemssa ylittää rajan jota vanhempi ei koskaan saa ylittää - ei koskaan. Vanhemman ja lapsen vastuut vuorovaikutuksessa ovat erilaiset, ainakin silloin kun lapsi on lapsi. Tasapainoinen ja mieleltään terve aikuinen pystyy kontrolloimaan sanomisiaan ja ymmärtää, että tuollainen asia on niin järkyttävä lapsen mielelle, että sitä ei ilmoille päästetä. Sitä suurempaa hylkäämistä lapsi ei voi kokea. Ei ihme, että ei ole paljoa hyviä muistoja mitä muistaa, koska tuollainen äiti tuskin on ollut kovin empaattinen ja lapsen tarpeita ymmärtävä muutenkaan.
[/quote]
Miksi ei saisi sanoa totuutta? Vatvoohan ap:kin omia muistojaan syyllistäen äitiään, joten eikö myös äidillä ole oikeus kertoa, mitä hän tuntee? Äidinkö pitää valehdella, jotta lapsi olisi tyytyväinen.
[/quote]
Nyt on kyse ap:n lapsuudessa tapahtuneista asioista. Jos pienen lapsen äiti ajattelee, että toivoisi, ettei lapsi olisi koskaan syntynyt, niin kyllä, hänen pitää jättää ajatuksensa kertomatta eli valehdella. Ap:n äiti on ainakin joissain asioissa selvästi ollut huono äiti ja ilmeisesti tämän ääneen sanominen on se, jonka jotkut tämän ketjun lukijat ottavat jotenkin henkilökohtaisesti.
Aloituksesi perusteella ap sinun pitäisi katsoa peiliin. Minulle ainakin syntyi kuva aloituksestasi, että joka kerta äitiäsi tavatessasi alat jauhamaan vanhoja juttuja ja nimenomaan niitä negatiivisia huonoja muistoja. Miten voit olettaa äitisi jaksavan tällaista kerrasta toiseen? Haluatko tuottaa hänelle yhtä pahan olon kuin itselläsikin on vai mikä oikein on motiivisi?
[quote author="Vierailija" time="26.08.2013 klo 09:29"]
Aloituksesi perusteella ap sinun pitäisi katsoa peiliin. Minulle ainakin syntyi kuva aloituksestasi, että joka kerta äitiäsi tavatessasi alat jauhamaan vanhoja juttuja ja nimenomaan niitä negatiivisia huonoja muistoja. Miten voit olettaa äitisi jaksavan tällaista kerrasta toiseen? Haluatko tuottaa hänelle yhtä pahan olon kuin itselläsikin on vai mikä oikein on motiivisi?
[/quote]
Eikö tämä nyt ole aivan selvä juttu. Kuten tässä ketjussa on aiemmin mainittukin, ap kaipaa sitä, että äiti myöntää ap:n lapsuudessaan kokemat ikävät asiat ja on niistä pahoillaan. Siis osoittaa ap:lle sitä myötätuntoa, empatiaa ja rakkautta, jota tämä jäi lapsuudessaan vaille. Saa "hyväksynnän" omille tunteilleen. Kaipaamme vanhempiemme hyväksyntää vielä aikuisinakin. Kuten joku kuitenkin jo kirjoittikin, ap ei välttämättä äidiltään tällaisia reaktioita koskaan saa, vaan äiti ei pysty ottamaan surua ja katkeruutta vastaan. Hänen puolustuksensa on vastahyökkäys. Kenellepä olisi helppoa myöntää virheensä niinkin merkittävässä asiassa kuin äitiys. Todella hyvä siis, että ap pystyy terapiassa käsittelemään kokemuksiaan. Hän taisi itsekin tulla jo tulokseen, ettei asioiden käsittely äidin kanssa hyödytä mitään.
Ne ovat sinun muistojasi. Eivät absoluuttinen totuus. Vain sinun näkemyksesi.