Lue keskustelun säännöt.
Äitini hämmentävä käytös...
25.08.2013 |
Suhteeni äitiini on ollut aina melko vaikea ja enempää taustoja selittämättä, tänään tapahtui jotain mitä en oikein osaa sulattaa..
olimme lapseni kanssa kylässä ja juttelimme kaikenlaisista asioista, mm. lapsuudestani, jota en ole kokenut onnelliseksi. Olen rehellisesti kertonut äidilleni etten muista lapsuudestani minkäänlaisia onnellisia hetkiä, en ennen kuin jälkeenkään äitini ja isäni eron. Äitini on kertonut ettei ole koskaan rakastanut isääni, joka on ehkä johtanut mielestäni tähän hyvien muistojen puutteeseen, jos en kerran ole koskaan nähnyt mallia onnellisesta parisuhteesta. Eron jälkeen vanhempani olivat vielä huonompia erikseen kuin yhdessä, isääni tapasin joka toinen vknloppu.
Noh, olen sitten alkanut näin aikuisella iällä kertomaan äidilleni näistä asioista, koska ne ovat aiheuttaneet minulle mm. masennusta ja paniikkihäiriötä aikuisiässä ja nämä tietysti vaikeuttavat elämääni huomattavasti. Olen rehellisesti kertonut lapsuuden kokemuksistani ja mm. siitä etten muista lapsuudestani oikeastaan yhtään iloista kokemusta, hetkeä tai elämystä, mikä on ihan totta. Ja olen kertonut näitä asioita ketään syyllistämättä.
Äitini on kuunnellut näitä juttuja ja myönnellyt ja ollut ihan ok.
Lapsuudestani ja nuoruudestani muistan sen, kuinka äidilläni oli olematon empatiakyky ja hänen kaikkein kamalin tapansa oli hautoa asioita monta viikkoa ja sitten suuttua niistä minulle monta kuukautta myöhemmin. Äitini on ollut aina myös hyvin ankara minua kohtaan eikä ole oikeastaan koskaan osoittanut olevansa ylpeä minusta. On myös syyllistänyt minua paljon turhita asioista. Olen äitini mukaan ollut erittäin kiltti ja hiljainen lapsi.
Noh, yhtäkkiä tänään kun olimme lapseni kanssa äidilläni kylässä, alkoi äitini itkeä ja kysyä että miksi vihaan veljeän ja häntä. Olin hyvin hämmentynyt ja selitykseksi sain, että olin n. 2 VUOTTA sitten sanonut jotain, mitä en edes muista sanoneeni. sitten äitini kertoi että olen jo pitkän aikaa loukannut häntä syvästi koska puhun niin suoraan asioista ja huusi tyttäreni kuullen että jaahas taas hänen syyttelynsä alkoi kun yritin sanoa etten muista että olisin jotain pahaa koskaan sanonut. Ja sitten hän vielä sanoi, että se on minun vikani etten muista mitään hyvää lapsuudestani, se on minun vikani, koska kaikki muistavat lapsuudestaan jotain hyvää jos haluavat. minä sitten yritin sanoa, että olen todella pahoillani, mutta en yrittämälläkään vain muista mitään hyvää tai onnellista hetkeä lapsuudestani, mutta äitini vain jatkoi huutamista että se on ihan minun oma vikani.
Noh, otin tietysti lapseni ja poistuin nopeasti paikalta ja toivon ettei lapselle jäänyt tästä mitään traumoja..
en tosiaan oikein nyt osaa suhtautua tähän asiaan.. olenko paha ihminen vai mitä ihmettä. Ajatuksia kaipaan....
Kommentit (118)
[quote author="Vierailija" time="26.08.2013 klo 10:33"]
[quote author="Vierailija" time="26.08.2013 klo 09:29"]
Aloituksesi perusteella ap sinun pitäisi katsoa peiliin. Minulle ainakin syntyi kuva aloituksestasi, että joka kerta äitiäsi tavatessasi alat jauhamaan vanhoja juttuja ja nimenomaan niitä negatiivisia huonoja muistoja. Miten voit olettaa äitisi jaksavan tällaista kerrasta toiseen? Haluatko tuottaa hänelle yhtä pahan olon kuin itselläsikin on vai mikä oikein on motiivisi?
[/quote]
Mielestäni olen jo katsonut peiliin ja todennut etten ole ollut mitenkään ihana lapsi tai ihminen. Olen kuitenkin saanut paljon positiivista palautetta aina, mutta en omalta äidiltäni... ja mielestäni olen ottanut kritiikin hyvin vastaan ja olen valmis kehittämään itseäni ihmisenä.
Oman lapseni kohdalla olen kuitenkin hyvin vahvasti sitä mieltä, että koska lapseni kasvaa vaikutuspiirissäni, on se minun vastuuni miten lapsi minua kohtelee ja miten minuun suhtautuu ja millaisen elämän lapselleni annan. Joten jos hän tulee aikuisena minulle kertomaan, että olen tehnyt jotain väärin, voin aidosti olla pahoillani ja kertoa että kaikesta huolimatta yritin parhaani.
Mutta omalle äidilleni en valitettavasti voi valehdella, että muistan onnellisia lapsuusmuistoja, koska se ei ole totta. En vaikka kuinka äitini syyllistäisi minua siitä etten muista mitä hän on minun kanssani tehnyt 4-vuotiaana.
-ap-
[/quote]
Sun ei tarvitse miettiä, olitko "ihana lapsi". Lapsi on lapsi, eikä lapsen kaltoinkohtelu ole yhtään oikeutetumpaa, olipa hän kuinka vaikea tai inhottava tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelma taitaa liittyä keskeisesti siihen, että ap:n äiti on se joka haluaa lapsensa eli ap:n pönkittävän hänen omaa minäkuvaansa ja haluaa siksi kuulla ap.ltä muistoja siitä miten hän oli mukava ja kiva äiti. Ja kun ap ei voi muistaa yhtään mukavaa hetkeä äitinsä kanssa, niin äiti pahoittaa tästä mielensä.
Jotkut äidit ovat niin heikkoja sekä äitiydessään että minuudeltaan, että tarvitsevat tällaista tukemista ja boostaamista. Se että äidillä on rajattomuutta muutenkin havaittavissa (esim. ei anna ap:n normaaliin tapaan toimia omalle tyttärelleen auktoriteettina mummolassa), kertoo että äidillä on jotain häiriöitä ymmärtää omat ja toisten rajat. Ehkä äidillä on suunnaton tarve tulla lapsenlapsensa rakastamaksi ja palvomaksi ja sillä tapaa rakentaa itselleen positiivista minäkuvaa - kun oman tyttären eli ap:n kanssa hän äitiydessään koki vaillinaisuutta eikä saanut sitä lapsen palvontaa mitä olisi tarvinnut? Ihan samalla tapaa kuin lapsi tarvitsee vanhemman omaksi peilikseen, lapsi muodostaa käsityksensä itsestään sen palautteen varaan mitä saa vanhemmaltaan, ihan samalla tapaa heikot vanhemmat tarvitsevat lasta peilikseen hakien lapselta hyväksyntää ja tunnetta että on kelpaava, hyvä vanhempi. Se on sitä rajattomuutta, sukupolvien rajat ja vastuut sekoittuvat. Sillä aikuinen on AINA vastuussa alaikäisen lapsensa kanssa toimiessaan heidän keskinäisen vuorovaikutuksensa hengestä, onko se myönteisesti värittynyttä vai ei. Ja lapselle ei tosiaankaan ikinä sanota, että hänen syntymänsä olisi ollut epätoivottavaa.
Ap joutuu olemaan tekemisissä äitinsä kanssa yhä edelleen, ja siksi neuvo olla ajattelematta asiaa on huono, sillä jokaisen tapaamiskerran aikana ap joutuu ottamaan kantaa äitinsä tapaan toimia - asettaa rajat sille mikä on sallittua ja mikä ei, mikä rajatonta käytöstä ja mikä ei. Se että äiti tivaa positiivisia lapsuusmuistoja ja jos niitä ei ole, ei ole suuttumisen syy eikä olemattomia muistoja pidä alkaa keksiä. Ap.llä on oikeus kertoa kysyttäessä kokemuksiaan ja jos ne eivät tue äidin omanarvontunnetta niin sille ei voi mitään.
Mennyt ei tule muuttumaan sillä että kerta toisensa jälkeen pohdit kuinka onneton lapsuus sinulla oli. Mennyt on mennyttä.
Minulla oli huonot välit äitini kanssa, tai toisin sanoen elin jatkuvassa pelossa hänen takiaan. Silloin lapsena. Pelko jotenkin kroonistui, tunsin pelkoa vielä aikuisenakin koko ajan, täysin turvallisissa tilanteissa ja olosuhteissa, omassa kodissanikin, niin yksin kuin minulle rakkaiden ihmisten kanssa. Oireilin masennuksella ja koska elämä oli niin vaikeaa, aloin vihata äitiäni. Selitin itselleni kaikki vastoinkäymiset ja pahan olon vaikealla lapsuudella. Terapiassa syitä kaikkeen etsittiin lapsuudesta. Sieltä ne asiat olivat lähtöisin, mutta ne olivat tulleet iän myötä paljon suuremmiksi. Ne olivat alkaneet määrittää elämääni, vaikka ei niiden tarvitsisi. Ja sen oivaltaminen pelasti minut.
Arvaapa mitä? Tulevaisuus on juuri sellainen kuin sinä sen haluat olevan.
Minä tein sen jälkeen kun olin aikani vihannut äitiäni, siten että aloin laajentaa näkökulmaani. Mietin sitä aikaa äitini näkökulmasta. Tietenkään hän ei olisi saanut kohdella kaltoin pientä lasta siksi että hänellä on vaikeaa, mutta toisaalta tiesin miten huonot lähtökohdat hän oli itse omassa lapsuudessaan saanut, kuinka varhain hän oli tullut äidiksi, kuinka yksin hän oli. Kaikkien traumojensa keskellä hän väsyi ja muuttui lapsen näkökulmasta hirviöksi. Aion itse pystyä parempaan, mutta juuri muuta en voi tehdä. En voi muuttaa mennyttä, äitini ei voi muuttaa mennyttä, meillä on vain tulevaisuus. Ketään ei auta jos heitän äitini silmille kaiken väärän mitä hän silloin teki. Ei se auta äitiäni eikä se auta minua.
Tuo sinun rehellisyytesi ja menneiden käsittely heittämällä vanhat asiat päin äitisi näköä on melkoista vallankäyttöä. Miksi muistutat äitiäsi asioista joille hän ei nyt enää mitään voi? Hän voi kyllä masentua ja alkaa vatvoa mennyttä, mutta auttaako se sinua?
Sanot että et syyllistä äitiäsi, mutta vaikka sinun olisi tarkoitus puhua neutraalisti hänen sinua kohtaan tekemistään vääryyksistä, ei se hänelle voi koskaan olla neutraalia. Hän on siinä kohtaa syytetyn penkillä. Miltä sinusta tuntuisi jos joku tulisi sinulle parinkymmenen vuoden takaisista asioista puhumaan syyllistämättä tähän tyyliin: "minulla ei ole sinuun liittyen yhtä ainutta hyvää muistoa". Miten muuten tuon voi ottaa kuin syyllistävänä?
Hankaluus on siinä, että vaikka menneet jättäisi menneisyyteen, silti äiti on jäänyt menneisyyden vuorovaikutuskeinoihin ja tapaan toimia tyttärensä kanssa, ja jos haluaa itse "terveemmän" suhteen äitiin se ei tapahdu vain sillä että asiat unohtaa ja jatkaa samaan malliin. On välttämättä itse otettava käyttöön uudenlainen tapa kohdata äiti, on itse asetettava lempeästi mutta jämäkästi ne rajat miten antaa itseään kohdella eikä antaa äidin toimia rajattomasti. On kerrottava omalle äidille, että minulla on oikeus määrätä tyttäreni kasvatuksesta, on kerrottava että ikävä kyllä en muista nelivuotismuistojani (kuka muistaa, en minä ainakaan, ap:n äidiltä ihan kohtuuton vaatimus!) jos niitä ei muista ja ei tarvitse syyllistyä tai ottaa toisen syytöksiä vastaan, jos ei tosiaankaan voi muistaa. Ei kukaan voi pakottaa toista muistamaan, se jos jokin on vallankäyttöä ja martyyriksi heittäytymistä. Uusi vastuullisen aikuisen tapa toimia vaatii itseltä harjoittelua ja aiheuttaa todennäköisesti vastarintaa toisessa. Mutta silti se on ainoa tie muuttaa tilannetta paremmaksi.
Kaikki edelliset kirjoitukset todella hyviä. juuri tätä kaipasinkin, erilaisia näkökulmia tähän asiaan, sen vuoksi tänne kirjoitinkin.
Olen ajatellut myös sitä että koska äidilläni on todella huono itsetunto, hän tavallaan yrittää juurikin nähdä itsensä minun kauttani. Minusta on jotenkin todella epäreilua, että hän ei muista toivoneensa minun olevan samanlainen kuin naapurin tyttö tai että on aina vähätellyt tunteitani, on suuttunut aivan mitättömistä asioista ja syyllistänyt minua niinkuin syyllistää nytkin. Syyllistää minua minun lapsuudestani, johon minä en ole voinut vaikuttaa koska e ole vanhempiani ja elämäni tapahtumia voinut valita. Äitini myöskin väittää että on koko elämäni ajan vain pyydellyt minulta anteeksi ja minä olen taas aina kokenut että en ole koskaan anteeksipyyntöä häneltä saanut mistään asiasta, joka näkyy myös siinä että minun on vaikea pyytää anteeksi muilta jos olen jonkun tunteita loukannut.
Ja siitäkin hän syyllistää minua etten ole erityisemmin pitänyt veljestäni, koska hän on varastanut minulta rahani ja käyttänyt minua hyväkseen narkkariaikoinaan, jotka ovat onneksi jo ohitse. Ja tämän asian ilmoitti lapsen kuullen niin että miksi minä VIHAAN veljeäni.
Eli minä koen ja olen aina kokenut niin, että minä olen syypää hänen huonoon oloonsa koska olen ollut niin huono lapsi ja minä olen syypää edellen kaikkeen pahaan mitä hän kokee. ja hän kokee oikeudekseen kertoa sen minulle, kuinka kelvoton lapsi olen ollut ja en ole juuri sellainen kuin hän haluaisi. Mutta kysynpähän vaan että kuka minut on kasvattanut.
Mielestäni minulla on oikeus tunteisiini ja kokemuksiini, niiden ääneen sanominen tosin ei kanna hedelmää, sen nyt opin. Minun ja äitini kokemusmaailma on niin erilainen, että ei siitä yhteneväistä saa tekemälläkään, nyt vain keskityn siihen että toimin oman lapseni kanssa toisin.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ymmärrän hyvin ap:n halun kertoa äidilleen, miten koki lapsuutensa. Varsinkin kun on itse tullut äidiksi niin lapsuudenmuistot nostavat päätään.
Mutta toisaalta ihmisen on todella vaikea ottaa vastaan tuollaista palautetta lapseltaan. Lähes mahdotonta. Varsinkin jos itsellä on ongelmia, kuten ap:n äidillä varmaan. Eli vaikka tuntuu oikeudenmukaiselta kertoa noita asioita äidilleen niin tämä ei todennäköisesti pysty ottamaan niitä vastaan, ainakaan järkevästi. Toisaalta, jos sinua helpottaa niiden kertominen niin ei se minusta väärin ole, kunhan kestät sitten äitisi reaktion.
Tuossa tilanteessa, mistä kerroit aloitusviestissä, äitisi käyttäytyi tietenkin hyvin huonosti.
No voi hyvää päivää. Lopeta vanhojen jauhaminen ja itsesäälissä rypeminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun on vaikea uskoa, etti mitään hyvää muistoa olisi. Lapsuusmuistot ovat paljon muutakin kuin ne mitkä liittyvät omiin vanhempiin. Itse muistan kuinka jännittävän ihana oli ensimmäinen koulupäiväni, tai kuinka odotin innolla parasta ystävääni koulusta, kuinka ihanaa oli olla ihastunut johonkin poikaa, luokkaretki, kesämuisto...
Ehkä äitisi on käynyt terapeutilla ja saanut kuulla, että jokainen valitsee itse, mitä haluaa muistaa. Sinä haluat muistaa ne asiat, joista voit syyllistää äitiäsi, koska kaikesta päätelleen tarkoituksesi on vain ja ainoastaan loukata häntä.
Ei kukaan vatvo vuodesta toiseen sitä, että muistaa omasta mielestään vääriä asioita, koska joku toinen oli paska. Turha syyllistää äitiäsi siitä, että et halua muistaa hyviä hetkiä. Ne ovat sinun muistojasi, eivät äitisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta vanhojen asioiden puimisessa on mieltä vain, jos tarkoituksena on saadea aikaan jotain muutosta esim. äidissäsi. Mutta jos vain huviksesi syyllistätä häntä näillä jutuilla etkä pyri minkäänlaiseen ymmärtämiseen omalta puoleltasi (esim. kyselemällä äitisi kantaa asioihin, äitisi muistoja ja äitisi motiiveja tilanteisiin), niin onhan se ihme, jos hän ei jossain vaiheessa ratkeaisi. Mietipä hetki itse, miltä tuntuisi kuulla lapseltasi, miten kamalana hän pitää lapsuuttaan ja kaikki jutut verhottuna kohteliaaseen ja sivistyneeseen iltapäiväkahvikeskusteluun, jolloin et voi oikein puolustautuakaan.
Jos äitisi on oikeasti niin empatiakyvytön, ilkeä ja ymmärtämätön ihminen, en oikein käsitä, miksi jaat elämääsi hänelle ja käyt hänen luonaan säännöllisesti. Tämän perusteella et itsekään tunnu kovin empaattiselta ihmiseltä. Ihmissuhteissa pitää antaa anteeksi tai luopua siitä ihmissuhteesta. SEn sijaan toisen rankaiseminen jokaisella kerralla on paitsi julmaa myös täydellistä empatiakyvyttömyyttä.
Minusta vanhojen asioiden puimisessa on mieltä vain, jos tarkoituksena on saadea aikaan jotain muutosta esim. äidissäsi. Mutta jos vain huviksesi syyllistätä häntä näillä jutuilla etkä pyri minkäänlaiseen ymmärtämiseen omalta puoleltasi (esim. kyselemällä äitisi kantaa asioihin, äitisi muistoja ja äitisi motiiveja tilanteisiin), niin onhan se ihme, jos hän ei jossain vaiheessa ratkeaisi. Mietipä hetki itse, miltä tuntuisi kuulla lapseltasi, miten kamalana hän pitää lapsuuttaan ja kaikki jutut verhottuna kohteliaaseen ja sivistyneeseen iltapäiväkahvikeskusteluun, jolloin et voi oikein puolustautuakaan.
Jos äitisi on oikeasti niin empatiakyvytön, ilkeä ja ymmärtämätön ihminen, en oikein käsitä, miksi jaat elämääsi hänelle ja käyt hänen luonaan säännöllisesti. Tämän perusteella et itsekään tunnu kovin empaattiselta ihmiseltä. Ihmissuhteissa pitää antaa anteeksi tai luopua siitä ihmissuhteesta. SEn sijaan toisen rankaiseminen jokaisella kerralla on paitsi julmaa myös täydellistä empatiakyvyttömyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen kakkosen kanssa samaa mieltä. Miksi ihmeessä vatvoa äitisi kanssa menneitä ja syyllistää äitiäsi? Se ei auta mitään, ei ole rakentavaa eikä eheytä sinua. Jos sinun tarvitsee käydä läpi lapsuuttasi, tee se ammattiauttajan luona, jätä äitisi asian ulkopuolelle: äitisi ei enää tässä vaiheessa voi asioille mitään etkä missään nimessä paranna suhdettanne sillä, että käsittelet lapsuuttasi äitisi kanssa.
Keskity tulevaan, älä jumiudu menneesseen.
Sinuna hakisin ammattiapua, ihan jo lapsesi takia.
Sinusta saa tuntua siltä, että yhtään onnellisia lapsuusmuistoja ei ole, vaikka muut sanoisivat mitä. Sitä paitsi, jos suhde omaan vanhempiin on vaikea, ei siinä "rypemisestä" noin vaan irtauduta.
Toivottavasti saat asian käsiteltyä niin, että pystyt olemaan sinut sen kanssa. Onnellisimmillaan varmaan saisit jonkinlaisen suhteen äidillesi ja tyttärellesi, mutta jos se tuntuisi sinusta vahingolliselta lapselle, ei sekään ole pakollista. Sinä olet hänen äitinsä, sinulla on oikeus suojella häntä.
Jaksamista! Muista, että sinulla on oikeus omiin tunteisiisi. Vain sinä tiedät, mitä olet kokenut ja mitä ajattelet ja tunnet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 21:48"]
Ehkä äitisi on käynyt terapeutilla ja saanut kuulla, että jokainen valitsee itse, mitä haluaa muistaa. Sinä haluat muistaa ne asiat, joista voit syyllistää äitiäsi, koska kaikesta päätelleen tarkoituksesi on vain ja ainoastaan loukata häntä.
Ei kukaan vatvo vuodesta toiseen sitä, että muistaa omasta mielestään vääriä asioita, koska joku toinen oli paska. Turha syyllistää äitiäsi siitä, että et halua muistaa hyviä hetkiä. Ne ovat sinun muistojasi, eivät äitisi.
[/quote]
Tarkoitukseni ei ole loukata äitiäni vaan olen yrittänyt olla rehellinen.. ja se on ilmeisesti huono puoleni, koska rehellisyydelläni loukkaan häntä. Ja ehkä muitakin ihmisiä.
En ole vuositolkulla rypenyt itsesäälissä tai miettinyt sitä, että minulla ei ole onnellisia lapsuusmuistoja, menin itse terapeutille pari vuotta sitten ja ymmärsin silloin, että ei hemmetti, en tosiaan muista lapsuudestani oikeastaan paljon mitään.. siihen asti olin ajatellut kaiken olevan hyvin.
Siellä terapeutilla vaan jostain syystä niitä taustoja ja esim. paniikkihäiriön syytä kaivellaan sieltä lapsuudesta ym..
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 21:55"]
Sinusta saa tuntua siltä, että yhtään onnellisia lapsuusmuistoja ei ole, vaikka muut sanoisivat mitä. Sitä paitsi, jos suhde omaan vanhempiin on vaikea, ei siinä "rypemisestä" noin vaan irtauduta.
Toivottavasti saat asian käsiteltyä niin, että pystyt olemaan sinut sen kanssa. Onnellisimmillaan varmaan saisit jonkinlaisen suhteen äidillesi ja tyttärellesi, mutta jos se tuntuisi sinusta vahingolliselta lapselle, ei sekään ole pakollista. Sinä olet hänen äitinsä, sinulla on oikeus suojella häntä.
Jaksamista! Muista, että sinulla on oikeus omiin tunteisiisi. Vain sinä tiedät, mitä olet kokenut ja mitä ajattelet ja tunnet.
[/quote]
Yritin myös äidilleni sanoa, että minulla on oikeus omiin muistoihini ja siihen, että tunnen mitä tunnen.
Sitäpaitsi sanoihan äitinikin minulle jopa oman lapseni kuullen, että olen loukannut häntä monta kertaa suorasukaisuudellani. Eikä siinä mitään, sanon asiat suoraan ja hyväksyn sen, että minulle sanotaan asiat suoraan.
Niin no ei varmaan ole helppoa ottaa vastaan äitinä tuollaista palautetta, jota olet antanut kertomasi mukaan toistuvasti. Muista, että kaikki äidit tekevät parhaansa niillä eväillä, jotka heille on annettu, niin myös äitisi on tehnyt. Hän kantaa omien vanhempiensa painolastia ja sinä omiesi. Oletko koskaan kysynyt millaisia hänen vanhempansa olivat? Kuinka empaattisia? Ja oliko hänellä onnellisia kokemuksia lapsuudessa?
On hyvä käsitellä asioita tiettyyn pisteeseen, mutta jokaisella meistä on rajansa ja ehkä sinä olit nyt ylittänyt äitisi rajan. Jatka asioiden käsittelyä vaikka terapiassa, mutta minusta on turhaa jauhaa asioita kovin pitkään varsinkaan iäkkäämpien vanhempien kanssa. Esim. Suuret ikäluokat eivät ole paljon hellyyttä lapsuudessa kokeneet (näin yleistetysti) ja se on vaikuttanut myös meihin, heidän lapsiinsa.
Minäkin olen syyttänyt äitiäni mielessäni mistä milloinkin kunnes kasvoin aikuiseksi ja tajusin sukupolvelta toiselle siirtyvän taakan. Miltä itsestäsi tuntuisi jos lapsesi kertoisi sinulle nuo samat asiat tulevaisuudessa?
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 21:55"]
Sinusta saa tuntua siltä, että yhtään onnellisia lapsuusmuistoja ei ole, vaikka muut sanoisivat mitä. Sitä paitsi, jos suhde omaan vanhempiin on vaikea, ei siinä "rypemisestä" noin vaan irtauduta.
Toivottavasti saat asian käsiteltyä niin, että pystyt olemaan sinut sen kanssa. Onnellisimmillaan varmaan saisit jonkinlaisen suhteen äidillesi ja tyttärellesi, mutta jos se tuntuisi sinusta vahingolliselta lapselle, ei sekään ole pakollista. Sinä olet hänen äitinsä, sinulla on oikeus suojella häntä.
Jaksamista! Muista, että sinulla on oikeus omiin tunteisiisi. Vain sinä tiedät, mitä olet kokenut ja mitä ajattelet ja tunnet.
[/quote]
Yritin myös äidilleni sanoa, että minulla on oikeus omiin muistoihini ja siihen, että tunnen mitä tunnen.
Sitäpaitsi sanoihan äitinikin minulle jopa oman lapseni kuullen, että olen loukannut häntä monta kertaa suorasukaisuudellani. Eikä siinä mitään, sanon asiat suoraan ja hyväksyn sen, että minulle sanotaan asiat suoraan.
Nämä lapsi - vanhempi -suhteet ovat toisinaan ihan kamalan vaikeita. Omanikin. Olen tullut siihen tulokseen, että turhaan rasitan vanhan ihmisen mieltä omalla pahalla olollani, kun siitä tulee vain itkua ja hammastenkiristystä. Minunkin äitini varmaan ottaisi jonkin marttyyriasenteen, eikä puhumisesta tulisi yhtään mitään. Olen sitten käsitellyt omaa lapsuuttani terapiassa, johon hakeuduin oman masennukseni ja ahdistukseni vuoksi.
Tsemppiä!
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 22:01"]
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 21:55"]
Sinusta saa tuntua siltä, että yhtään onnellisia lapsuusmuistoja ei ole, vaikka muut sanoisivat mitä. Sitä paitsi, jos suhde omaan vanhempiin on vaikea, ei siinä "rypemisestä" noin vaan irtauduta.
Toivottavasti saat asian käsiteltyä niin, että pystyt olemaan sinut sen kanssa. Onnellisimmillaan varmaan saisit jonkinlaisen suhteen äidillesi ja tyttärellesi, mutta jos se tuntuisi sinusta vahingolliselta lapselle, ei sekään ole pakollista. Sinä olet hänen äitinsä, sinulla on oikeus suojella häntä.
Jaksamista! Muista, että sinulla on oikeus omiin tunteisiisi. Vain sinä tiedät, mitä olet kokenut ja mitä ajattelet ja tunnet.
[/quote]
Yritin myös äidilleni sanoa, että minulla on oikeus omiin muistoihini ja siihen, että tunnen mitä tunnen.
Sitäpaitsi sanoihan äitinikin minulle jopa oman lapseni kuullen, että olen loukannut häntä monta kertaa suorasukaisuudellani. Eikä siinä mitään, sanon asiat suoraan ja hyväksyn sen, että minulle sanotaan asiat suoraan.
[/quote]
Jos lapseni kertoisi minulle aikuisena, että lapsuus on ollut huono, voisin hyvällä omallatunnolla kertoa hänelle tehneeni ainakin parhaani. Oma äitini suuttui jos naapurin täti oli letittänyt hiukseni tai isäni ystävä oli leikannut etuhiukseni ja mökötti minulle siitä päiväkausi. Ei niille ihmisille jotka olivat letittäneet hiukseni vaan minulle. Äitini on myös sanonut että olisi parempi jos olisin kuollut.
Äitini syyttä tästä kaikesta minua, mutta minä itse ajattelen niin, että lapsi ei voi valita vanhempaansa vaan itselleen on haettava apua, jos lastaan täytyy alistaa tai mykkäkouluja pitää..
En ole katkera, olemme vain äitini kanssa käyneet asioita läpi, myös isäni osalta, joa ei kovin hyvää huolta minusta pitänyt kun hänen luonaan viikonloppuja vietin.
[quote author="Vierailija" time="26.08.2013 klo 09:29"]
Aloituksesi perusteella ap sinun pitäisi katsoa peiliin. Minulle ainakin syntyi kuva aloituksestasi, että joka kerta äitiäsi tavatessasi alat jauhamaan vanhoja juttuja ja nimenomaan niitä negatiivisia huonoja muistoja. Miten voit olettaa äitisi jaksavan tällaista kerrasta toiseen? Haluatko tuottaa hänelle yhtä pahan olon kuin itselläsikin on vai mikä oikein on motiivisi?
[/quote]
Mielestäni olen jo katsonut peiliin ja todennut etten ole ollut mitenkään ihana lapsi tai ihminen. Olen kuitenkin saanut paljon positiivista palautetta aina, mutta en omalta äidiltäni... ja mielestäni olen ottanut kritiikin hyvin vastaan ja olen valmis kehittämään itseäni ihmisenä.
Oman lapseni kohdalla olen kuitenkin hyvin vahvasti sitä mieltä, että koska lapseni kasvaa vaikutuspiirissäni, on se minun vastuuni miten lapsi minua kohtelee ja miten minuun suhtautuu ja millaisen elämän lapselleni annan. Joten jos hän tulee aikuisena minulle kertomaan, että olen tehnyt jotain väärin, voin aidosti olla pahoillani ja kertoa että kaikesta huolimatta yritin parhaani.
Mutta omalle äidilleni en valitettavasti voi valehdella, että muistan onnellisia lapsuusmuistoja, koska se ei ole totta. En vaikka kuinka äitini syyllistäisi minua siitä etten muista mitä hän on minun kanssani tehnyt 4-vuotiaana.
-ap-