Lue keskustelun säännöt.
Äitini hämmentävä käytös...
25.08.2013 |
Suhteeni äitiini on ollut aina melko vaikea ja enempää taustoja selittämättä, tänään tapahtui jotain mitä en oikein osaa sulattaa..
olimme lapseni kanssa kylässä ja juttelimme kaikenlaisista asioista, mm. lapsuudestani, jota en ole kokenut onnelliseksi. Olen rehellisesti kertonut äidilleni etten muista lapsuudestani minkäänlaisia onnellisia hetkiä, en ennen kuin jälkeenkään äitini ja isäni eron. Äitini on kertonut ettei ole koskaan rakastanut isääni, joka on ehkä johtanut mielestäni tähän hyvien muistojen puutteeseen, jos en kerran ole koskaan nähnyt mallia onnellisesta parisuhteesta. Eron jälkeen vanhempani olivat vielä huonompia erikseen kuin yhdessä, isääni tapasin joka toinen vknloppu.
Noh, olen sitten alkanut näin aikuisella iällä kertomaan äidilleni näistä asioista, koska ne ovat aiheuttaneet minulle mm. masennusta ja paniikkihäiriötä aikuisiässä ja nämä tietysti vaikeuttavat elämääni huomattavasti. Olen rehellisesti kertonut lapsuuden kokemuksistani ja mm. siitä etten muista lapsuudestani oikeastaan yhtään iloista kokemusta, hetkeä tai elämystä, mikä on ihan totta. Ja olen kertonut näitä asioita ketään syyllistämättä.
Äitini on kuunnellut näitä juttuja ja myönnellyt ja ollut ihan ok.
Lapsuudestani ja nuoruudestani muistan sen, kuinka äidilläni oli olematon empatiakyky ja hänen kaikkein kamalin tapansa oli hautoa asioita monta viikkoa ja sitten suuttua niistä minulle monta kuukautta myöhemmin. Äitini on ollut aina myös hyvin ankara minua kohtaan eikä ole oikeastaan koskaan osoittanut olevansa ylpeä minusta. On myös syyllistänyt minua paljon turhita asioista. Olen äitini mukaan ollut erittäin kiltti ja hiljainen lapsi.
Noh, yhtäkkiä tänään kun olimme lapseni kanssa äidilläni kylässä, alkoi äitini itkeä ja kysyä että miksi vihaan veljeän ja häntä. Olin hyvin hämmentynyt ja selitykseksi sain, että olin n. 2 VUOTTA sitten sanonut jotain, mitä en edes muista sanoneeni. sitten äitini kertoi että olen jo pitkän aikaa loukannut häntä syvästi koska puhun niin suoraan asioista ja huusi tyttäreni kuullen että jaahas taas hänen syyttelynsä alkoi kun yritin sanoa etten muista että olisin jotain pahaa koskaan sanonut. Ja sitten hän vielä sanoi, että se on minun vikani etten muista mitään hyvää lapsuudestani, se on minun vikani, koska kaikki muistavat lapsuudestaan jotain hyvää jos haluavat. minä sitten yritin sanoa, että olen todella pahoillani, mutta en yrittämälläkään vain muista mitään hyvää tai onnellista hetkeä lapsuudestani, mutta äitini vain jatkoi huutamista että se on ihan minun oma vikani.
Noh, otin tietysti lapseni ja poistuin nopeasti paikalta ja toivon ettei lapselle jäänyt tästä mitään traumoja..
en tosiaan oikein nyt osaa suhtautua tähän asiaan.. olenko paha ihminen vai mitä ihmettä. Ajatuksia kaipaan....
Kommentit (118)
Ja äitini on kertonut hyvin ohimennen, että hänen oma äitinsä on ollut todella kamala ihminen, eli ymmärrän kyllä sen että hän käyttäytyy niiinkuin käyttäytyy. Tätä samaa perinnettä en aio kuitenkaan jakaa omalle lapselleni. Olen keskittynyt siihen, että lapseni saa minulta rakkautta, hellyyttä ja empatiaa enkä vanhempieni tapaan sekoita häntä minun ja hänen isänsä eroon. Pyrin antamaan lapselleni kaiken mitä pystyn. Äitini on kiukutellut, itkenyt ja huutanut minulle myös aikuisisässä ja olen ottanut kaiken vastaan, nyt ollaan vaan hyvässä hengessä puhuttu lapsuusajoistani, koska en tosian muista sieltä muuta kuin riidat ja mökötykset ja syyllistämiset. Äitini on kertonut minulle asioita. Hän on kuulemma istunut lattialla ja leikkinyt minun kanssani tauotta koko lapsuuteni ja syyttää nyt minua koska en muista sellaista, en ihan tosiaan muista vaikka kuinka yrittäisin...
pitäisi varmaan mennä hypnoosiin tai jotain, että voisin kertoa äidilleni muistavani.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja äitini on kertonut hyvin ohimennen, että hänen oma äitinsä on ollut todella kamala ihminen, eli ymmärrän kyllä sen että hän käyttäytyy niiinkuin käyttäytyy. Tätä samaa perinnettä en aio kuitenkaan jakaa omalle lapselleni. Olen keskittynyt siihen, että lapseni saa minulta rakkautta, hellyyttä ja empatiaa enkä vanhempieni tapaan sekoita häntä minun ja hänen isänsä eroon. Pyrin antamaan lapselleni kaiken mitä pystyn. Äitini on kiukutellut, itkenyt ja huutanut minulle myös aikuisisässä ja olen ottanut kaiken vastaan, nyt ollaan vaan hyvässä hengessä puhuttu lapsuusajoistani, koska en tosian muista sieltä muuta kuin riidat ja mökötykset ja syyllistämiset. Äitini on kertonut minulle asioita. Hän on kuulemma istunut lattialla ja leikkinyt minun kanssani tauotta koko lapsuuteni ja syyttää nyt minua koska en muista sellaista, en ihan tosiaan muista vaikka kuinka yrittäisin...
pitäisi varmaan mennä hypnoosiin tai jotain, että voisin kertoa äidilleni muistavani.
-ap-
No kyllä minustakin tuntuisi todella pahalta, jos aikuinen lapseni sanoisi minulle toistuvasti, ettei muista lapsuudestaan mitään hyvää. Mielestäni suoruus ei ole mikään hyve sinänsä. Kyllä toisen tunteetkin täytyy ottaa huomioon. Asiat on hyvä käydä läpi terapeutin kanssa ja välttää kaatamasta pahaa oloaan äidin niskaan. Tietysti hänenkin kanssaan asioista olisi voinut puhua, mutta rakentavasti.
Sun kannattaisi mennä ratkaisukeskeiseen terapiaan. Pääsisit siitä vanhan vatvomisesta.
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 22:26"]
No kyllä minustakin tuntuisi todella pahalta, jos aikuinen lapseni sanoisi minulle toistuvasti, ettei muista lapsuudestaan mitään hyvää. Mielestäni suoruus ei ole mikään hyve sinänsä. Kyllä toisen tunteetkin täytyy ottaa huomioon. Asiat on hyvä käydä läpi terapeutin kanssa ja välttää kaatamasta pahaa oloaan äidin niskaan. Tietysti hänenkin kanssaan asioista olisi voinut puhua, mutta rakentavasti.
[/quote]
Kiitos kommentistasi.
Ymmärrän, että olen sokea oman käyttytymiseni suhteen, siksi halusinkin perspektiiviä vähän ulkopuolelta. Minulla on oma puoleni asiasta ja äidilläni oma ja äitini osaan minun on jotenkin todella vaikea asettua. en ole vain koskaan ymmärtänyt sitä, miten pmalle lapselleen voi tehdä henkisesti pahaa. tietysti jollei ymmärrä tekevänsä, on se eri asia.
Haluan todella aikuistua ja päästä yli tästä, mutta äitiini en usko koskaan pystyväni suhtautumaan ns. oikein.. äidilläni ja lapsellani on oikein läheiset ja lämpimät välit, lastani äitini kohtelee erittäin hyvin, tyttöni on aina huomion keskipisteessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja vielä, juurikin tmän oman käyttäytymisen huomioiminen on minulla puuttellista, oln vasta nyt alkanut ymmärtää, että olen vain yksinkertaisesti liian suorasukainen ihminen. Loukkaan tahtomattani ihmisiä näköjään..
-ap-
Tunnetko ehkä alitajuisesti mustasukkaisuutta siitä että äitisi kohtelee lastasi niin hyvin? ajatteletko että sinunhan olisi kuulunut saada äidiltä sellaista huomiota mitä sinun lapsesi nyt saa?
Minun äitini on ollut toisaalta hyvä äiti mutta toisaalta huono. En kuitenkaan joka päivä muistuta häntä siitä kuinka ankeaa joskus oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 22:51"]
Tunnetko ehkä alitajuisesti mustasukkaisuutta siitä että äitisi kohtelee lastasi niin hyvin? ajatteletko että sinunhan olisi kuulunut saada äidiltä sellaista huomiota mitä sinun lapsesi nyt saa?
Minun äitini on ollut toisaalta hyvä äiti mutta toisaalta huono. En kuitenkaan joka päivä muistuta häntä siitä kuinka ankeaa joskus oli.
[/quote]
Tuossa on kyllä perää, saatan hyvinkin olla mustasukkainen omalle lapselleni.
En muistuta häntä joka päivä, emme edes juttele joka päivä, tässä ehkä n. 3kk aikana on muutamaan otteeseen käyty näitä asioita läpi.
Mutta siis joo, kyllä minua ottaa päähän se, että jos yritän jutella äitini kanssa jostain oman elämäni asiasta, hän kiinnittää huomionsa vain ja ainoastaan lapseeni, joka haluaa sen huomion keinolla millä hyvänsä. Noh, minun juttuni jää sitten unholaan, olen kuin ilmaa kun käyn kylässä lapseni kanssa.
Äitini myöskin kävelee minun ja sääntöjeni yli, en saa kuulemma komentaa lastani kun olemme kylässä, koska olemme hänen kotonaan... joka tietysti johtaa siihen, että auktorteettini lapseen on kutakuinkin menetetty... josta äitini syyttä minua kun minulla ei ole auktoriteettia....
-ap-
Vatvonvatvonvatvonvatvonvatvonvatvon... Mitä hemmettiä sinä ravaat siellä äitisi luona? Pari kertaa vuodessa lyhyt vierailu on ihan ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.08.2013 klo 23:01"]
Vatvonvatvonvatvonvatvonvatvonvatvon... Mitä hemmettiä sinä ravaat siellä äitisi luona? Pari kertaa vuodessa lyhyt vierailu on ihan ok.
[/quote]
Totta tuokin.
Huonosta omastatunnosta sen kai teen, tunnen syyllisyyttä ja äitini on yksinäinen ihminen, minä ainut seura lapseni kanssa.. ja lapseni takia minä siellä kai myöskin ravaan. Lapsi ei vielä voi 3-vuotiaana oikein mennä yksinään kylään.
-ap-
Edelleenkin äitini on lapselleni melkein toiseksi tärkein ihminen maailmassa minun jälkeeni..
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko masennuksella ja paniikkihäiriöllä mitään tekemistä ajattelutapasi kanssa?
[quote author="Vierailija" time="27.09.2013 klo 01:06"]
On kyllä kumma tuo keskustelua trollaava jankkaaja, joka haluaa jostain syystä mitätöidä ap:n tunteet ja antaa painoarvoa lähinnä ap:n äidin näkökulmalle, vaikka minusta ap nimenomaan suhtautuu äitiinsä harvinaisen ymmärtävästi, tilanteen huomioon ottaen. Mutta tältä jankkaajalta on tullut niin uskomattomia kommentteja, että kyseessä on pakko olla trolli (tai sitten mt-tapaus, niin kuin on epäilty).
Minulla on vähän samansuuntaisia kokemuksia oman äitini kanssa kuin ap:lla, vaikkei läheskään niin pahoja. Äiti kyllä kehui ja rohkaisi, ja pyrki olemaan kannustava, ja sanoikin monesti ääneen, että hän haluaa kasvattaa lapsensa niin, että meille tulee hyvä itsetunto, sillä hän ei lapsena saanut rohkaisua omilta vanhemmiltaan.
Arvostan tätä äitini pyrkimystä, ja kyllä se onnistuikin, sillä minulla on aina ollut ihan ok itsetunto. Mutta silti pitkään oli tunne, että jokin äidin kanssa mättää. En pitkään aikaan tajunnut, missä vika oli, ennen kuin psykologian ja kasvatustieteen opinnoissa tajusin, että hyvistä pyrkimyksistään huolimatta äitini ei ollut tunnetasolla täysin onnistunut kasvattaja. Kukapa olisi? Harva onnistuu tässä asiassa täydellisesti.
Eikä äitini ehkä ollut mitenkään poikkeuksellisen huono äiti, sillä 80-luvulla oli aivan tavallista mitätöidä lapsen tunteet. Siis että kaikki lapsen negatiiviset tunneilmaukset leimattiin heti turhaksi kiukutteluksi, eikä lapsen suuttumus tai loukkaantuminen voinut koskaan olla oikeutettua, vaan aikuinen suuttui lapselle siitä, että lapsi suuttui. Siinä oppi äkkiä tukahduttamaan ikävät tunteensa, ettei äiti suuttuisi niistä. Tuloksena kiltti ja mukava lapsi, joka ei tosin aikuisenakaan osaa oikein pitää puoliaan.
Toinen tunnekasvatuksen kompastuskivi äidilläni oli ajoittainen empatian puute. Jos vaikka itkin jonkun loukkaantumisen takia, oli se sitten fyysinen tai psyykkinen, äitini ei useimmiten lohduttanut, vaan sanoi, että "Ei tässä ole mitään itkemistä!" Tarkoituksena oli varmaan kasvattaa minusta reippaampi, mutta aikuisena ymmärsin, että se tuntui pahalta - ei siksi, että en ollut tarpeeksi reipas, vaan siksi, että sekin oli lapsen tunteiden kieltämistä. Sen sijaan, että olisi lohduttamalla opetettu käsittelemään pahaa mieltä ja pääsemään siitä yli, opetettiin vain, että pahaa mieltä ei kuulu näyttää.
(Keskustelun trolli tuntuu muuten olevan tuota koulukuntaa, että pahaa mieltä ei saa näyttää. Jos jos näyttää, siitä nälvitään tai se tulkitaan yritykseksi loukata muita.)
Aluksi kun ymmärsin nämä asiat omasta äitisuhteestani, olin katkera ja vihainen, mutta toisaalta helpottunut, kun tajusin, miksi minun on niin hankala tulla hänen kanssaan toimeen. Ja toisaalta, kuten sanottu, äidissäni oli myös hyviä puolia, hän ei siis ollut sillä tavalla mielenterveydeltään häiriintynyt kuin ap:n äiti mitä ilmeisimmin oli.
Tämän pitkän avautumisen pointti on se, kuinka hirveän paljon nuo lapsuuden kokemukset vaikuttavat omaan käytökseen, vaikka sen itse tiedostaisi. Omalla kohdallani äitini harjoittaman tunteiden mitätöinnin seuraus on melko järkyttävä. Ensin täytyy sanoa, että olen todella empaattinen ihminen. Minulle on moni sanonut, että olen paras kuuntelija ja ymmärtäjä, jonka he ovat ikinä tavanneet. Siksi olen järkyttynyt huomatessani, että pienten lasten "kiukuttelu" saa empatiani katoamaan ja reagoin AIVAN TÄYSIN samalla tavalla kuin äitini reagoi aikoinaan minun itkuuni tai vihan ilmauksiini.
Vaikka tiedän, miten pitäisi reagoida, se ei auta. Voin teeskennellä oikeita reaktioita, mutta sisäinen tunne on väärä. Jos vaikka alle vuoden vanha veljentyttö itkee syöttötilanteessa ilman selkeää syytä, empatian sijaan minussa herää tunnekylmyys, vaikka tiedän, että sen ikäinen ei taatusti tahallaan kiukuttele, vaan yrittää itkullaan viestiä, että jokin on huonosti. Satunnaisena hoitajana pystyn aika hyvin peittämään reaktioni, ja lohdutan niin kuin pitää, ja yritän keksiä mitä lapsi haluaa (tai ei halua), ja tilanteesta selvitään kunnialla. Mutta entä jos olisinkin pienen lapsen väsynyt äiti, jaksaisinko silloinkin säätää omia reaktioitani kerrasta toiseen, vai tiuskisinko vauvalle, että "Nyt loppuu se kiukuttelu! Tässä ei ole mitään itkemistä!" Ja vaikka jaksaisinkin teeskennellä empatiaa, näkisikö lapsi lävitseni? (Ehkei vielä taaperoiässä näkisi, mutta leikki-iässä lapsi kyllä jo aistii vanhemman todellisen reaktion.)
Että on siinä normaalinkin lapsuuden eläneillä kova työ, ettei siirtäisi omia traumojaan seuraaville sukupolville. Saati sitten ihmisillä, joiden lapsuus on ollut sellainen kuin ap:lla. Siinä ei todellakaan tarvita enää mitään nettitrolleja väittämään, että ap:n ainoa ongelma on negatiivisiin asioihin keskittyminen. (Trollille tiedoksi, jos on lapsena joutunut sellaisen henkisen kaltoinkohtelun kohteeksi kuin ap kuvaa, negatiivisiin asioihin "keskittyminen" ei ole tahdosta kiinni. Jos äiti käyttäytyy niin kuin ap:n äiti on käyttäytynyt, lapsen elämästä tulee hyvin ankeaa, ja vaikka niitä päällisin puolin hyviäkin hetkiä olisi ollut, lapsi ei pysty nauttimaan niistä, koska ne eivät kuitenkaan muuta sitä, mikä kodissa on pielessä, eli vanhempi ei rakasta lasta niin kuin pitäisi. Siksi on käsittämätöntä syyllistää ap:ta siitä, että hän muistaa vain ikäviä asioita ja väittää, että hän on tahallaan kiusannut äitiään vatvomalla vanhoja.)
Ap:lle vielä: minusta kuulostaa, että sinulla on nyt ihan hyvät selviytymisstrategiat tässä tilanteessa. On varmasti kamalaa luovuttaa ja suhtautua äitiin kuin vieraaseen, mutta niin kuin moni on täälä jo sanonut, tervettä äiti-tytärsuhdetta teidän välillenne tuskin tulee. Se ei johdu sinusta, vaan äitisi mielenterveysongelmista.
On hienoa, että haluat olla sabotoimatta äitisi ja lapsesi välistä suhdetta. Monet ihmiset ovat paljon parempia isovanhempia kuin mitä aikoinaan olivat vanhempina. Kuten sanottu, se johtuu siitä, että isovanhemmuus kuormittaa huomattavasti vähemmän. Ihana, hemmotteleva mummi on lapsellesi hieno juttu. Kannattaa silti ottaa ohjat takaisin omiin käsiin. Sinulla on ylin auktoriteetti lapsesi kasvatuksessa. Jos äitisi ei sitä kunnioita, lähde kotiin ja pidä vierailuissa vähän taukoa. Lapselle asian voi selittää, että "Mummi haluaa hemmotella sinua, ja se on ihan mukavaa, mutta tästä säännöstä äiti ei voi antaa periksi, koska..."
Tsemppiä vaikeaan tilanteeseen! Moni ei olisi selvinnyt noin selväjärkisenä tuollaisesta.
[/quote]
kiitos viestistäsi.
tunnistan juurikin tuon tunnepuolen kylmyyden äidistäni, hänen empatiakykynsä ja taitonsa ovat olleet olemattomat ja varsinkin teini-iässä kun elämä oli suurta kuohuntaa identiteettikriisin keskellä, se oli aika traagista ettei kotoa saanut minkäänlaista ymmärrystä asioille ja tunteille. en saanut myöskään vahvistusta omalle itselleni, mikä johti siihen että aikuisensa huomasin, että olen koko ikäni ollut täysin muiden vietävissä, olen viettänyt koko elämäni miellyttäen muita, täysin ilman identiteettiä, voin sanoa etten ole tuntenut itseäni ollenkaan. nyt olen 26 ja olen oppinut pitkän kaavan kautta pitämään puoleni ja olen hieman oppinut untemaan itseäni, mutta virläkin hmaan monesti ajattelevani että teenköhän oikeita ratkaisuja ja kaikki päätökseni mietin sitä kautta, että mitäköhän muut mahtavat ajatella. enkä väitä että tämä kaikki on äitini vika, hän ei ole omilta vanhemmiltaan parempaa ilmeisesti voinut saada kasvatuksellisesti.
mutta edelleenkään en voi sille mitään että en muista onnellisia hetkiä lapsuudestani...
ja tuo paniikkihäiriö ei ole asenteesta kiinni, kyllä se on peräisin jostain hieman muusta.. enkä siitä mitenkään nauti, sen voin kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
88/89
Niin totta! Vauvan olisi pitänyt antaa itkeä, että keuhkot vahvistuu eikä vaan tule liiaksi hemmoteltua. Silloin kun olisi pitänyt kuunnella ja lohduttaa tuli toisinaan sanottua lopeta kiukuttelu, koska sitähän se vaan oli -tietysti! Onneksi omalla kohdallani pidin ensimmäisen vuoden sylissä itki tai nauroi.
Siis asenteet oli vielä silloinkin paljolti tällaisia vaikkakin uutta tietoa oli jo saatavilla esim Spockin kirjoista.
Kun täällä paljon uskontoja on mollattu niin on sanottava, että juuri luterilaisuudesta nämä asenteet ovat peräisin, ehdottomasti!
ap:lle... minulla asiaan auttoi se kun muutin ulkomaille, välimatkaa tuli 2500 kilometriä, parissa vuodessa asiat alkoivat menettää merkityksensä ;) Tiedän, että kaikkien kohdalla se ei ole mahdollista, mutta oikeesti minä liputan fyysisen etäisyyden ja välimatkan puolesta! Silloin jos puhelunkeskustelu suututtaa vai leikkiä mykkäkoulua pari viikkoa ;) ja joskus on oikeasti vain pakko olla itsekäs eli apua tarvitaan? Voi voi, ei ole aikaa. Pitäisi tulla kylään? Ei ole aikaa kun se ja se juttu pitää hoitaa. Minä en ymmärrä edes ihmisiä, jotka voivat olla samoilla työpaikoilla vanhempiensa kanssa, minulle riittää satunaisesti ne pari viikonloppua vuodessa. Muuten pari puhelua kuukaudessa on enemmän kuin tarpeeksi. Eli välimatkaa tilanteeseen nyt ja heti :)
Mun mielestä sun pitäisi joko panna välit kokonaan poikki tai ainakin vähentää kyläilyä huomattavasti. Muuta vaikka jonnekin kauas, niin kyläilyrytmi vähenee huomattavasti. Äitisi on niin nuoriki, että joudut olemaan vielä 30 vuotta napanuorassa.
Äitisi ei tunnu tasapainoiselta, henkisesti terveeltä ihmiseltä. Kiitos, kun tulit kertomaan kuulumisia, ja hyvää jatkoa!
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 18:40"]ap:lle... minulla asiaan auttoi se kun muutin ulkomaille, välimatkaa tuli 2500 kilometriä, parissa vuodessa asiat alkoivat menettää merkityksensä ;) Tiedän, että kaikkien kohdalla se ei ole mahdollista, mutta oikeesti minä liputan fyysisen etäisyyden ja välimatkan puolesta! Silloin jos puhelunkeskustelu suututtaa vai leikkiä mykkäkoulua pari viikkoa ;) ja joskus on oikeasti vain pakko olla itsekäs eli apua tarvitaan? Voi voi, ei ole aikaa. Pitäisi tulla kylään? Ei ole aikaa kun se ja se juttu pitää hoitaa. Minä en ymmärrä edes ihmisiä, jotka voivat olla samoilla työpaikoilla vanhempiensa kanssa, minulle riittää satunaisesti ne pari viikonloppua vuodessa. Muuten pari puhelua kuukaudessa on enemmän kuin tarpeeksi. Eli välimatkaa tilanteeseen nyt ja heti :)
[/quote]
Voi että toi auttaisi kyllä varmasti, juuri mietin itsekseni etäälle lapseni isä asuisi Suomessa ja tapaisi lasta säännöllisesti, muuttaisin ulkomaille!
-ap
[quote author="Vierailija" time="22.06.2014 klo 18:40"]Mun mielestä sun pitäisi joko panna välit kokonaan poikki tai ainakin vähentää kyläilyä huomattavasti. Muuta vaikka jonnekin kauas, niin kyläilyrytmi vähenee huomattavasti. Äitisi on niin nuoriki, että joudut olemaan vielä 30 vuotta napanuorassa.
[/quote]
Joo täytyy yrittää harventaa tapaamisia jollain tavalla.. nyt oli kaksi viikkoa väliä ja olin poikkeuksellisen positiivinen ja voimaantunut. Kahden viikon aikana äitini kaksi kertaa soitti ja kysyi että koska ehdimme tulla kylään, tulisi itsekin joskus meille kylään, muutenkin saa koko ajan olla menossa jonnekin niin olisi mukava joskus olla kotonakin edes hetki.
-ap
Minä muistan lapsuudestani sen tolkuttoman hakkaamisen mitä sain niin kauan kuin olin tarpeeksi vahva puolustaan itseäni. Toivottavasti se kuka minua hakkasi mätänee helvetissä ..