"Kaikki on itsestä kiinni. Kun minäkin pärjäsin, muidenkin pitää pärjätä" -ihmiset, tässä vähän pohdittavaa

Minäkin  voin tähän kirjoittaa omasta elämästäni.  Olin itse kiusattu lähes koko peruskoulun aina lukioon asti ja masentunut varmaan jo yläkoulusta lähtien. Muuten olin myös yksinäinen ja ei ketään ystäviä. Lukiossa sitten alkoi ahdistaa todella paljon ja meinasi jäädä se jo alussa kesken, kun en meinannut enää pystyä sinne menemään, kun itkin joka päivä ja oksensin. Tällöin tavallaan ymmärsin sen, että olen lähellä sitä etten enää kestä ja pärjää tilanteeni kanssa.

Vanhemmilta en koskaan ole saanut mitään apua kiusaamisenkaan suhteen ja myös silloin, kun vointini lukiossa heikkeni niin eivät ymmärtäneet yhtään, vaikka yritin heille kertoa etten jaksa enää ja pysty enää kestämään sitä kaikkea. Olisin jo silloin tarvinnut psykologista apua, mutta kotona oli asenne, että kaikki täytyy kestää ja kiusaaminen on pikkujuttu minkä ei saa antaa vaikuttaa. Jos sanoin, että olen masentunut niin kommentti oli se etten voi olla masentunut ja siihen ei ole mitään syytä. Samaten jos sanoin etten kestä enää ja haluan päättää elämäni niin silloin vain loukkasin vanhempiani ja piti pyytää anteeksi, vaikka en todellakaan kerännyt mitään sääliä vaan oloni ja vointini oli niin huono silloin etten enää nähnyt valoa elämässäni lainkaan. Oikeastaan vieläkin vanhemmilla on se asenne, että masennusta "ei ole" ja puhuvat mielenterveysongelmiin sairastuneista rumasti, että ovat hulluja yms joten silloin aina mietin sitä, että eivät koskaan tukisi minua jos sairastuisin vakavasti psyykkisesti  ja  eivät edes ymmärtäisi koko asiaa. Tämän takia minulla ei olekaan ketään tukijoukkoja tai läheisiä, jotka ymmärtäisivät ja olen edelleen todella yksinäinen ihminen. Ja en todellakaan tarkoita, että nojaisin niihin ihmisiin ja kuormittaisin heitä, mutta olisi hyvä olla edes joku joka ymmärtäisi.

Lukion sainkin sitten käytyä loppuun jotenkin, vaikka  voin huonosti ja parin aineen kanssa vaikeuksia. Tämän jälkeen sitten tipahdinkin aika pahasti. En päässyt töihin, en opiskelemaan sekä oli muita erittäin raskaita vuosia jolloin mietin taas, että miten selviän. Muutin muualla ja ajattelin kaiken parantuvan, mutta ei se mennytkään niin. Toisaalta myönnän sen, että nuo vuodet ovat vaikuttaneet minuun ( eli olen se uhri jos niin haluatte) ja en enää luota kovin hyvin ihmisiin ja jännitän paljon ja tämänkään takia en koe aina pärjääväni varsinkaan sosiaalisuutta ja rohkeutta korostavassa yhteiskunnassa. Olenkin saanut esim yhdellä kurssilla palautetta, että olen liian hiljainen, ujo sekä "pelästyneen" näköinen, kun olin työharjoittelussa, vaikka tässä työssä ei tarvinnut olla kovin sosiaalinen ja yritin puhua muille. Monesti työpaikallakin menee niin, että jos olet uusi niin sinua paljon arvostellaan, vaikka muut eivät itse paljon puhuisi ja ottaisi mihinkään mukaan. Tuossakin paikassa minä olin aina se, joka kysyi jotain ja muut eivät viitsineet paljon neuvoa mitään.

jatkuu

Mä olen sairastunut jo nuorena invalisoivaan sairauteen, joka pakotti luopumaan monesta asiasta jotta voin elää suht normaalisti. Luovuin siis niistä (huonot elämäntavat viina ja tupakointi, sokeri jne) ja nyt elän 99% normaalia elämää tästä huolimatta ja olen saavuttanut unelmani. Toki olisin voinut jäädä surkuttelemaan kun tämä tauti ja en minä voi, mutta ei kuulu tyyliin.

Ikäviä asioita tapahtuu, mutta kyllä se pitkälti on asenteesta kiinni, miten jaksaa ja pärjää. Valitettavasti ne heikot sitten jäävät makaamaan ja valittamaan.

Resielienssi on ominaisuus, jota toisilla on enemmän, toisilla vähemmän. Sitä pystyy kuitenkin harjoittamaan, yleensä myös älykkyys korreloi siihen miten neuvokas ihminen on selviämään elämän tuomista haasteista. Kysehän ei ole siitä, että toiset jotenkin satumaisesti pääsisivät kuin koira veräjästä ilman isoja haasteita elämässä, emme vain tiedä mitä ne haasteet kullakin ovat. Toisella elämä kaatuu siihen, että yläasteella huomautellaan ulkonäöstä, toinen nousee väkivaltaisesta lapsuudesta ja surkeistakin kotioloista. Jollekin se, että ei saa seurustelukumppania alle parikymppisenä on se elämän musertava trauma, toinen hautaa kolmekin puolisoa ja kykenee silti jatkamaan elämäänsä. 

Meillä kaikilla on erilaiset voimavarat, siitä olen samaa mieltä. Ne voimavarat vaikuttavat siihen, teemmekö oikeita valintoja ja ne valinnat vaikuttavat siihen, miten pärjäämme ja miten reagoimme vastoinkäymisiin.

Tästä esimerkkinä ystäväni, jonka lähtökohdat hyvälle elämälle oli vankat: varakas perhe, kohtuullinen pärjääminen koulussa, harrastuksia. Todellinen ongelma piili siellä taustalla ja oli se, että niin perhe kuin ystäväkin asetti itselleen kohtuuttomia tavoitteita. Ystäväni oli erittäin empaattinen, tuli hyvin toimeen lasten kanssa ja olisi mielestäni sopinut hoiva-alalle. Hän halusi, että hänestä tulee lääkäri. Ongelmana vain oli se, että lukion oli päässyt kovalla työllä läpi, A:n paperit, lyhyt matematiikka 6. Yritti silti lääkikseen kahdeksan kertaa. Opiskeli lisää fysiikkaa, oli sairaalassa töissä, kävi valmennuskursseja ja piti itsepäisesti kiinni haaveestaan. Jos olisi ajatellut asioita realistisesti, olisi hän voinut hakea vaikkapa lastentarhanopettajaksi, olisi valmistunut ja päässyt työelämään. Nyt hänestä tuli ikuisuusopiskelija, ja lopulta mielenterveys lähti. Nyt viisikymppisenä ei ole ollut työelämässä lainkaan sen jälkeen, kun teki parina kesänä sairaalassa siivoustöitä lukion jälkeen. Opiskeluja on jatkanut (sekalaisia kursseja kemiasta ja biologiasta, kurssien läpipääsykin vaatii paljon ja usein käy kurssit moneen kertaan läpi).

Yksi pieni asia olisi voinut muuttaa ystäväni kohtalon: parempi itsetuntemus. Se, että asettaa resursseihinsa nähden oikeanlaiset tavoitteet. Se, ettei haaveile kuuta taivaalta, vaan tyytyy siihen, mitä voi saada. Ei se takaa onnellisuutta mutta olisi antanut paremmat lähtökohdat työelämään siirtymiselle.

Jokaisen surullisen tarinan taustalla on se hetki tai ne hetket, jolloin olisi voinut valita toisin. Jälkiviisas on helppo olla, mutta toisaalta se toinen vastaavassa tilanteessa ollut on voinut valita toisin ja pärjätä siksi paremmin. Sairastumiselle, vastoinkäymiselle, traumoille, onnettomuuksille ei voi mitään, niistä on selvittävä niillä resursseilla, mitä itselle on annettu. Kaikilla ne resurssit ei riitä tai ne arvioidaan väärin. Menestyneet eivät ole välttämättä syntyneet kultalusikka suussa ja porskuta onnenpotkusta toiseen. Epäonnistunut ei välttämättä ole kokenut traumatisoivaa lapsuutta. Menestynyt on osannut asettaa ne tavoitteet itselleen realistisesti oikein. Epäonnistunut taas on asettanut liian kovia tavoitteita tai ei aseta itselleen tavoitteita lainkaan. Osa näistä epäonnistuneista rämpii suossa, kunnes onnistuu löytämään uuden polun. Osa jää pyörimään ympyrää. Ne ympyrään pyörimään jääneet ei ole tuomittu jäämään sinne loppuiäksi mutta helposti jäävät, koska eivät saa tarvitsemaansa apua tilanteeseen. Ehkä kaikille ei edes löydy sopivaa apua, jos tilanne on mennyt tarpeeksi pahaksi. Ehkä heillä ei ole kykyä nähdä tai luoda uutta polkua ja silloin ympyrästä poispääseminen on ylivoimaista.

Menestyminen ei ole pelkästään kiinni tahdosta mutta epäonnistuminen on. Jos ei tahdo etsiä uutta polkua vaan yrittää epätoivoisesti pitää kiinni siitä itselleen asettamastaan mahdottomasta polusta, ei voi onnistua. Voi vain epäonnistua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin vain viimeiset kommentit enkä jaksa vääntää tiettyjä asioita enää rautalangasta kymmenen kerran jälkeen.

Mutta sanon nyt sen, että mä tarkoitin aloituksellani siis ihan todellisia vastoinkäymisiä. Isoja traumoja (väkivalta kiusaaminen, onnettomuudet, traumaattinen menetys), sairaudet (niin fyysiset kuin henkiset), vaikea lapsuus (alkoholismia, narkkarivanhemmat, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, kodittomuus.....), odottamattomat tapahtumat (hometalo, yt-neuvottelut töissä, lama, konkurssi....), läheisen menetykset yms.

väkivalta, check, paha koulukiusaaminen check, onnettomuudet (vammautuminen) check, vaikea lapsuus (alkoholismia perheessä) check,  odottamattomat tapahtuman (yt neuvottelut check*14, potkut ytden takian check 1 kerran, lama check *2, konkurssi, osittain check yrityksen lopetin taloudellisesti kannattamattomana (laman johdosta) läheisen menetykset, check.

 

Silti olen päässyt 5% rikkaimpien joukkoon, nimenomaan omalla kovalla työllä.  Ja tämä nousu köyhimmästä 10% rikkaimpaan 5% EI ole tapahtunut yhdessä yössä, eikä todellakaan helpolla.

^ ulisijoiden mukaan olet saanut kaiken vaan hirveellä tuurilla. Kääntäen: turhaan teit työtä, olisit vaan röhnöttänyt sohvalla juoden lonkeroa ja kattoen CMorelta formulaa, kun säkällä olisit kuitenkin saanut omaisuutesi.

Oikeastaan säälin näitä hyväosaisia mölisijöitä, ´´MINÄ en ainakaan anna luusereille rahaa, aikaani, myötätuntoa...´´ 

Olisi inhottavaa olla noin itsekäs ja kylmä. 

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan säälin näitä hyväosaisia mölisijöitä, ´´MINÄ en ainakaan anna luusereille rahaa, aikaani, myötätuntoa...´´ 

Olisi inhottavaa olla noin itsekäs ja kylmä. 

Oletko itse antanut kovan työsi hedelmiä muille pyyteettömästi? Myös sellaisille jotka vaativat annettuasi jotain lisää, valittavat saamisistaan, käyttävät saamansa avun moraalittomasti tai eivät koskaan tee mitään vastavuoroisesti?

Ammatissani törmään silloin tällöin näihin "maksan ensi kuussa kun palkka tulee". Sitten jostain kautta lipsahtaa että raha on mennyt tai menossa huvituksiin, kuten juhlintaan tai tatuointeihin. Entä jos näiden ihmisten esimiehet vaikka ilmoittaisivat että maksavat palkan 2kk myöhässä, pitää ostaa mökille uus laituri. Ammatinharjoittajahan saa ruokansa ostettua ja laskunsa maksettua taikaseinästä.

Jos jotain maailmasta oppinut, niin sen, että itseään empaattisina pitävät ihmiset ovat poikkeuksetta aina kaikkein vähiten empaattisimpia. Tämäkin ketju tuppaa todistamaan.

Parhaat ihmiset ovat niitä, jotka keskittyvät työhönsä (nk. "omaan juttuunsa") täysillä, ja viis veisaavat mistään läpeensä tekopyhistä höpinöistä kuinka pitäisi olla empaattisempi, nöyrempi, solidaarisempi ja pälä pälä pälä.

Kumma, miten paljon höpinää lämpimistä tunteista tähän maailmaan mahtuu, mutta kovin vähän nämä höpisijät lopulta tekevät mitään maailman eteen.

Vierailija kirjoitti:

Meillä kaikilla on erilaiset voimavarat, siitä olen samaa mieltä. Ne voimavarat vaikuttavat siihen, teemmekö oikeita valintoja ja ne valinnat vaikuttavat siihen, miten pärjäämme ja miten reagoimme vastoinkäymisiin.

Tästä esimerkkinä ystäväni, jonka lähtökohdat hyvälle elämälle oli vankat: varakas perhe, kohtuullinen pärjääminen koulussa, harrastuksia. Todellinen ongelma piili siellä taustalla ja oli se, että niin perhe kuin ystäväkin asetti itselleen kohtuuttomia tavoitteita. Ystäväni oli erittäin empaattinen, tuli hyvin toimeen lasten kanssa ja olisi mielestäni sopinut hoiva-alalle. Hän halusi, että hänestä tulee lääkäri. Ongelmana vain oli se, että lukion oli päässyt kovalla työllä läpi, A:n paperit, lyhyt matematiikka 6. Yritti silti lääkikseen kahdeksan kertaa. Opiskeli lisää fysiikkaa, oli sairaalassa töissä, kävi valmennuskursseja ja piti itsepäisesti kiinni haaveestaan. Jos olisi ajatellut asioita realistisesti, olisi hän voinut hakea vaikkapa lastentarhanopettajaksi, olisi valmistunut ja päässyt työelämään. Nyt hänestä tuli ikuisuusopiskelija, ja lopulta mielenterveys lähti. Nyt viisikymppisenä ei ole ollut työelämässä lainkaan sen jälkeen, kun teki parina kesänä sairaalassa siivoustöitä lukion jälkeen. Opiskeluja on jatkanut (sekalaisia kursseja kemiasta ja biologiasta, kurssien läpipääsykin vaatii paljon ja usein käy kurssit moneen kertaan läpi).

Yksi pieni asia olisi voinut muuttaa ystäväni kohtalon: parempi itsetuntemus. Se, että asettaa resursseihinsa nähden oikeanlaiset tavoitteet. Se, ettei haaveile kuuta taivaalta, vaan tyytyy siihen, mitä voi saada. Ei se takaa onnellisuutta mutta olisi antanut paremmat lähtökohdat työelämään siirtymiselle.

Jokaisen surullisen tarinan taustalla on se hetki tai ne hetket, jolloin olisi voinut valita toisin. Jälkiviisas on helppo olla, mutta toisaalta se toinen vastaavassa tilanteessa ollut on voinut valita toisin ja pärjätä siksi paremmin. Sairastumiselle, vastoinkäymiselle, traumoille, onnettomuuksille ei voi mitään, niistä on selvittävä niillä resursseilla, mitä itselle on annettu. Kaikilla ne resurssit ei riitä tai ne arvioidaan väärin. Menestyneet eivät ole välttämättä syntyneet kultalusikka suussa ja porskuta onnenpotkusta toiseen. Epäonnistunut ei välttämättä ole kokenut traumatisoivaa lapsuutta. Menestynyt on osannut asettaa ne tavoitteet itselleen realistisesti oikein. Epäonnistunut taas on asettanut liian kovia tavoitteita tai ei aseta itselleen tavoitteita lainkaan. Osa näistä epäonnistuneista rämpii suossa, kunnes onnistuu löytämään uuden polun. Osa jää pyörimään ympyrää. Ne ympyrään pyörimään jääneet ei ole tuomittu jäämään sinne loppuiäksi mutta helposti jäävät, koska eivät saa tarvitsemaansa apua tilanteeseen. Ehkä kaikille ei edes löydy sopivaa apua, jos tilanne on mennyt tarpeeksi pahaksi. Ehkä heillä ei ole kykyä nähdä tai luoda uutta polkua ja silloin ympyrästä poispääseminen on ylivoimaista.

Menestyminen ei ole pelkästään kiinni tahdosta mutta epäonnistuminen on. Jos ei tahdo etsiä uutta polkua vaan yrittää epätoivoisesti pitää kiinni siitä itselleen asettamastaan mahdottomasta polusta, ei voi onnistua. Voi vain epäonnistua.

Kahdeksan kerran hakeminen lääkikseen kuullostaa patologiselle. Kysynpähän vaan vanhempien vastuusta. Kyllä näissä pitää vaikka aikuisellekin lapselle pystyä sanomaan, että peli poikki, jos tavoitteet eivät mitenkään ole realistisia. 

Jatkoa ( 461)

Ymmärrän myös sen, että monen voi olla vaikeaa saada töitä, kun itse en saanut pienemmältä paikkakunnalta edes työharjoittelupaikkaa. Yhden sain ja kun toista etsin niin jokapaikassa vaan sanoivat, että on jo muitakin tai  eivät nyt tarvi. Samalla yksin ihminen oli monen paikan pomo ja minulle sanottiin, että soita hänelle kun hän vastaa kaikista "laitoksista" täällä. Hänellä sitten soitin ja hän ensin kyseli osaanko sitä ja tätä ja käyttää eräitä alan koneita. Enhän minä vielä kunnolla osannut, kun olin vasta aloittanut koulutuksen ja olin menossa harjoitteluun ja yritinkin sanoa, että vaikka en osaa niin opin kyllä sitten kun harjoittelen yms, mutta hänelle se ei käynyt ja en kuulemma osannut tarpeeksi ja näin hän sanoi minulle etten pääse edes harjoitteluun. Minulla ei ollut autoa ja korttia joten se koulutus jäi silloin kesken, kun en päässyt mihinkään kauemmas kulkemaan. Monesti ajattelen sitä, että en pärjää niin hyvin ja tiedän kyllä monen selviävän paremman, mutta kai myös elämänkokemukset vaikuttavat. Onhan jokainen myös oma persoonansa ja kaikki eivät kestä niin paljon.

Omassa elämässä on ollut myös monta tapausta, kun ihminen on päättänyt elämänsä. Monet heistä todella nuoriakin. Monella kiusaaminen, huonot kotiolot, masennus yms "syynä". Kaksi pahasti kiusattua, yksi kesken yliopiston uupunut, eräs yksinäinen masentunut ja yksi lukion jälkeen elämänsä päättänyt. Mietin joka päivä, että minäkin voisin olla tuossa joukossa, mutta itsellä jotenkin sellainen ajatus, että katson aina eteenpäin ja minun on oikeus elää omaa elämääni ja yritän elää sitä niinkuin pystyn ja ehkä joskus toivun kaikesta kunnolla. Isäni sanoi, että itsemurhan tehneet ihmiset ovat pelkureita, mutta minusta he vaan ovat ihmisiä, jotka kokivat jo nuorena liikaa pahaa ja joiden voimat loppuivat. Kyllä sen pystyy jotenkin ymmärtämään jos on itse ollut lähellä sitä kaikkea. He myös olivat ihania ihmisiä ja siinäkin mielessä ajattelen heitä usein. Yksinäinen olen vieläkin ja ehkä se läheisten puutekin masentaa ihmistä ja ei tavallaan saa uusia näkökulmia elämäänsä muilta. Sekin myös vaihtelee mitä ihminen elämältään haluaa ja toiset eivät vaadi kovinkaan paljon. Minäkin olen siinä mielessä vaatimaton en kaipaa mitään erikoista vaan toivon pysyväni kunnossa edes jotenkin ja samalla tietenkin, että elämä lähtisi menemään parempaan suuntaan ja olisin muutenkin tyytyväinen. Eli toiveita on, mutta en kaipaa siinä mielessä mitään suurta menestystä tai uraa yms vaan ehkä sitä, että saisin sellaista kuin toivon. Pahoittelen myös jo etukäteen pitkää viestiä ja sitä jos ärsytän viestilläni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin vain viimeiset kommentit enkä jaksa vääntää tiettyjä asioita enää rautalangasta kymmenen kerran jälkeen.

Mutta sanon nyt sen, että mä tarkoitin aloituksellani siis ihan todellisia vastoinkäymisiä. Isoja traumoja (väkivalta kiusaaminen, onnettomuudet, traumaattinen menetys), sairaudet (niin fyysiset kuin henkiset), vaikea lapsuus (alkoholismia, narkkarivanhemmat, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, kodittomuus.....), odottamattomat tapahtumat (hometalo, yt-neuvottelut töissä, lama, konkurssi....), läheisen menetykset yms.

väkivalta, check, paha koulukiusaaminen check, onnettomuudet (vammautuminen) check, vaikea lapsuus (alkoholismia perheessä) check,  odottamattomat tapahtuman (yt neuvottelut check*14, potkut ytden takian check 1 kerran, lama check *2, konkurssi, osittain check yrityksen lopetin taloudellisesti kannattamattomana (laman johdosta) läheisen menetykset, check.

 

Silti olen päässyt 5% rikkaimpien joukkoon, nimenomaan omalla kovalla työllä.  Ja tämä nousu köyhimmästä 10% rikkaimpaan 5% EI ole tapahtunut yhdessä yössä, eikä todellakaan helpolla.

Jos tarkoitat 5 % rikkaalla Suomen top 5 % rikkainta niin sitä ei kyllä saavuteta köyhimmästä näin rikkaaksi pelkällä perusduunarin työllä ja palkalla. Tai vaatii ainakin kumppanin jakamaan kuluja, ehkä maksamaan enimmän osankin niistä. Että omat rahat jäävät suurimmaksi osaksi säästöön.

Väitetty mitä väitetty, mutta noin suureen rikastumiseen tarvitaan joko hyvää tuuria, joku isompi onnenkantamoinen, varakas puoliso tai perintö, ihan mitä tahansa mikä mielellään jätetään näissä ryysyistä rikkauksiin-jutuissa kertomatta.

Monella muullakin täällä. Joko ei kertakaikkiaan sitä tajuta tai ei haluta tajuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanokaas te "jokainen on oman onnensa seppä, kaikesta selviää, kun vaan on ahkera ja asenne kohdillaan" -tyypit, että onko teistä esim. itsem*rhan tekijät vaan laiskoja, jotka ei ollut tarpeeksi ahkeria eikä ollut asenne kohdillaan?

En ymmärrä rinnastustasi. Itsetuhoisuus ja pärjääminen eivät ole toisensa poissulkevia pitkän elämän saatossa. Minä olen yrittänyt nuorempana aivan tosissani itsemurhaa ja olisin päässyt paljon helpommalla mikäli se olisi onnistunut. Sen jälkeen olen sinnitellyt vaikeuksien kautta ja nyt jo eläkeiän kynnyksellä hyvässä työssä kohtalaisella palkalla ja elämän perushankinnat tehtyinä. Olen mielestäni pärjännyt heikoista lähtökohdista huolimatta kohtalaisesti, en tuurilla vaan päättäväisydellä ja ankarasti yrittäen.

Olet naiivi kun et tajua että sinullakin on ollut tuuria. Toki olet yrittänyt, mutta sinulla on ollut myös tuuria, vaikka se on sinun egolle mahdotonta myöntää.

Olen eri, mutta mitä sitten jos toisella on tuuria, toisella ei? Jos ja kun se on realiteetti.

Maailma ei ole oikeudenmukainen paikka. Pohjoismaiset yhteiskunnat yrittävät tasata edes jotenkin, mutta viime kädessä joudumme vastaamaan itsestämme.

Uhriutuminen kuihduttaa ihmisen oman voiman.

No sitä sitten, että ei pidä väittää sellaista sontaa että on täysin muka tuurin ja sattumien ulkopuolella oleva muusta maailmasta erillinen ja täysin riippumaton raataja-supersankari.

Sitä sitten, että myöntää sen, että on ollut MYÖS tuuria. Ihan niin kuin ketjussa esiinyneet älykkäämmät kommentoijat ovatkin jo tehneet.

Minä myönnän että myös ollut tuuria.  Kuitenkin kärsivällisyys merkitsee, pärjäämisessä,  että hyväksyy alusta asti, perustason duunari ei välttämättä saa arvostusta, alussa eikä lopussa.  Me emme olleet "heti mulle kaikki" väkeä, paljon on lapsellisia ihmisiä jotka tahtovat pyyhkiä yli heidät jotka nöyriä, eivätkä sorru riitelyyn.

Vierailija kirjoitti:

Meillä kaikilla on erilaiset voimavarat, siitä olen samaa mieltä. Ne voimavarat vaikuttavat siihen, teemmekö oikeita valintoja ja ne valinnat vaikuttavat siihen, miten pärjäämme ja miten reagoimme vastoinkäymisiin.

Tästä esimerkkinä ystäväni, jonka lähtökohdat hyvälle elämälle oli vankat: varakas perhe, kohtuullinen pärjääminen koulussa, harrastuksia. Todellinen ongelma piili siellä taustalla ja oli se, että niin perhe kuin ystäväkin asetti itselleen kohtuuttomia tavoitteita. Ystäväni oli erittäin empaattinen, tuli hyvin toimeen lasten kanssa ja olisi mielestäni sopinut hoiva-alalle. Hän halusi, että hänestä tulee lääkäri. Ongelmana vain oli se, että lukion oli päässyt kovalla työllä läpi, A:n paperit, lyhyt matematiikka 6. Yritti silti lääkikseen kahdeksan kertaa. Opiskeli lisää fysiikkaa, oli sairaalassa töissä, kävi valmennuskursseja ja piti itsepäisesti kiinni haaveestaan. Jos olisi ajatellut asioita realistisesti, olisi hän voinut hakea vaikkapa lastentarhanopettajaksi, olisi valmistunut ja päässyt työelämään. Nyt hänestä tuli ikuisuusopiskelija, ja lopulta mielenterveys lähti. Nyt viisikymppisenä ei ole ollut työelämässä lainkaan sen jälkeen, kun teki parina kesänä sairaalassa siivoustöitä lukion jälkeen. Opiskeluja on jatkanut (sekalaisia kursseja kemiasta ja biologiasta, kurssien läpipääsykin vaatii paljon ja usein käy kurssit moneen kertaan läpi).

Yksi pieni asia olisi voinut muuttaa ystäväni kohtalon: parempi itsetuntemus. Se, että asettaa resursseihinsa nähden oikeanlaiset tavoitteet. Se, ettei haaveile kuuta taivaalta, vaan tyytyy siihen, mitä voi saada. Ei se takaa onnellisuutta mutta olisi antanut paremmat lähtökohdat työelämään siirtymiselle.

Jokaisen surullisen tarinan taustalla on se hetki tai ne hetket, jolloin olisi voinut valita toisin. Jälkiviisas on helppo olla, mutta toisaalta se toinen vastaavassa tilanteessa ollut on voinut valita toisin ja pärjätä siksi paremmin. Sairastumiselle, vastoinkäymiselle, traumoille, onnettomuuksille ei voi mitään, niistä on selvittävä niillä resursseilla, mitä itselle on annettu. Kaikilla ne resurssit ei riitä tai ne arvioidaan väärin. Menestyneet eivät ole välttämättä syntyneet kultalusikka suussa ja porskuta onnenpotkusta toiseen. Epäonnistunut ei välttämättä ole kokenut traumatisoivaa lapsuutta. Menestynyt on osannut asettaa ne tavoitteet itselleen realistisesti oikein. Epäonnistunut taas on asettanut liian kovia tavoitteita tai ei aseta itselleen tavoitteita lainkaan. Osa näistä epäonnistuneista rämpii suossa, kunnes onnistuu löytämään uuden polun. Osa jää pyörimään ympyrää. Ne ympyrään pyörimään jääneet ei ole tuomittu jäämään sinne loppuiäksi mutta helposti jäävät, koska eivät saa tarvitsemaansa apua tilanteeseen. Ehkä kaikille ei edes löydy sopivaa apua, jos tilanne on mennyt tarpeeksi pahaksi. Ehkä heillä ei ole kykyä nähdä tai luoda uutta polkua ja silloin ympyrästä poispääseminen on ylivoimaista.

Menestyminen ei ole pelkästään kiinni tahdosta mutta epäonnistuminen on. Jos ei tahdo etsiä uutta polkua vaan yrittää epätoivoisesti pitää kiinni siitä itselleen asettamastaan mahdottomasta polusta, ei voi onnistua. Voi vain epäonnistua.

Jos itselläni olisi tuollaisia ystäviä, en kyllä haluaisi enää olla heidän ystävänsä. Vaikka olen itsekin ollut menneisyydessäni yhtä itsepäinen, olen ymmärtänyt että vika oli koko ajan minussa itsessäni. Olen oppinut, että unelmista pitää osata luopua, jos rahkeet eivät niihin yksinkertaisesti riitä. Vähempäänkin tyytymällä voi elää ihan riittoisan ja hyvän elämän. Tärkeämpää luulisi olevan se, että on ylipäätään edes jotain töitä.

Suomessa on liikaa hyväpalkkaisia virkamiehiä.

Vierailija kirjoitti:

Sanokaas te "jokainen on oman onnensa seppä, kaikesta selviää, kun vaan on ahkera ja asenne kohdillaan" -tyypit, että onko teistä esim. itsem*rhan tekijät vaan laiskoja, jotka ei ollut tarpeeksi ahkeria eikä ollut asenne kohdillaan?

Siis ennen oli näin. Töitä riitti. Ensimmäisessä työssäni suurinpiirteiden kaikki muut oli käyneet jonkun kiertokulun ja olivat ihan suhtkoht vaativissa töissä SIIS ilman koulutusta.

Väkeä oli riittävästi eikä kenelläkään ollut kiire.

Helppo oli rakentaa elämää kun oli töitä ja ilman koulutusta.

Nykyään ko töihin vaaditaan vähintään AMK-tutkinto (hallintotehtäviä ja talouspuolen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanokaas te "jokainen on oman onnensa seppä, kaikesta selviää, kun vaan on ahkera ja asenne kohdillaan" -tyypit, että onko teistä esim. itsem*rhan tekijät vaan laiskoja, jotka ei ollut tarpeeksi ahkeria eikä ollut asenne kohdillaan?

Siis ennen oli näin. Töitä riitti. Ensimmäisessä työssäni suurinpiirteiden kaikki muut oli käyneet jonkun kiertokulun ja olivat ihan suhtkoht vaativissa töissä SIIS ilman koulutusta.

Väkeä oli riittävästi eikä kenelläkään ollut kiire.

Helppo oli rakentaa elämää kun oli töitä ja ilman koulutusta.

Nykyään ko töihin vaaditaan vähintään AMK-tutkinto (hallintotehtäviä ja talouspuolen).

Onhan töitä nytkin, ihmiset ovat vain tulleet nirsoiksi ja vaativiksi. Arvostavat vapaa-aikaa aivan liikaa, eivät suostu tekemään töitä sitten millään jos työehdot tai palkkaus ovat edes vähän heikompia, tai itse työ on edes vähän raskaampaa kuin konttorissaistuminen.

Suomi on hyväosaisten yhteiskunta. Suomi tarvitsee enemmän empatiaa niitä kohtaan, jotka kohtaavat enemmän vaikeuksia elämässään. Nämä hyväosaiset ker m aa .....aaaa......------per seeeeeeeet eivät tiedä vaikeuksista mitään koska heillä ei ole vaikeuksia. Yleensä tulevat rikkaista perheistä, on suhteet valmiina että saa työpaikan ja isot perinnöt. Näiltä ihmisiltä ei heru empatiaa, eivät tiedä millaista on yrittää yrittää yrittää.......................saavat kaiken kultalautasella eteensä. En voi sietää tällaisia ihmisiä. Itsellä paljon vastoinkäymisiä elämässä, silti jaksan yrittää. Olen esimerkiksi joutunut luopumaan omasta rakkaasta työstä yksinhuoltajuuden vuoksi. Nyt etsin töitä, olen saanut monta bumerangia mutta silti jaksan vain yrittää. Esimerkiksi työnhaku on todella vaikeaa, helppoa se ei ole, joka väittää sitä helpoksi, tervetuloa kokeilemaan. Nämä ihmiset jotka ovat saanet suojatyöpaikan esim. 30 vuotta sitten ja porskuttavat siinä vieläkin, eivät tiedä nykyajan ongelmista mitään. Elävät vain tyytyväisenä porsaan osassaan ja yleensä heiltä tulee todellakin ohjeita miten pitäisi toimia, itse elävät porsaan roolissa eikä tarvitse enää niin yrittää, palkka kilahtaa tilille.

Entinen masentunut, työtön ja köyhä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanokaas te "jokainen on oman onnensa seppä, kaikesta selviää, kun vaan on ahkera ja asenne kohdillaan" -tyypit, että onko teistä esim. itsem*rhan tekijät vaan laiskoja, jotka ei ollut tarpeeksi ahkeria eikä ollut asenne kohdillaan?

Siis ennen oli näin. Töitä riitti. Ensimmäisessä työssäni suurinpiirteiden kaikki muut oli käyneet jonkun kiertokulun ja olivat ihan suhtkoht vaativissa töissä SIIS ilman koulutusta.

Väkeä oli riittävästi eikä kenelläkään ollut kiire.

Helppo oli rakentaa elämää kun oli töitä ja ilman koulutusta.

Nykyään ko töihin vaaditaan vähintään AMK-tutkinto (hallintotehtäviä ja talouspuolen).

Onhan töitä nytkin, ihmiset ovat vain tulleet nirsoiksi ja vaativiksi. Arvostavat vapaa-aikaa aivan liikaa, eivät suostu tekemään töitä sitten millään jos työehdot tai palkkaus ovat edes vähän heikompia, tai itse työ on edes vähän raskaampaa kuin konttorissaistuminen.

Siellä taas huutelee kerma a a aap erse porsas omasta hyväosaisen asemastaan. Mene sinä huonommilla ehdoilla ja pienellä palkalla töihin, ole hyvä. Näytä esimerkkiä. Kerro sitten kun olet vaihtanut huonompaan.

Vierailija kirjoitti:

Suomi on hyväosaisten yhteiskunta. Suomi tarvitsee enemmän empatiaa niitä kohtaan, jotka kohtaavat enemmän vaikeuksia elämässään. Nämä hyväosaiset ker m aa .....aaaa......------per seeeeeeeet eivät tiedä vaikeuksista mitään koska heillä ei ole vaikeuksia. Yleensä tulevat rikkaista perheistä, on suhteet valmiina että saa työpaikan ja isot perinnöt. Näiltä ihmisiltä ei heru empatiaa, eivät tiedä millaista on yrittää yrittää yrittää.......................saavat kaiken kultalautasella eteensä. En voi sietää tällaisia ihmisiä. Itsellä paljon vastoinkäymisiä elämässä, silti jaksan yrittää. Olen esimerkiksi joutunut luopumaan omasta rakkaasta työstä yksinhuoltajuuden vuoksi. Nyt etsin töitä, olen saanut monta bumerangia mutta silti jaksan vain yrittää. Esimerkiksi työnhaku on todella vaikeaa, helppoa se ei ole, joka väittää sitä helpoksi, tervetuloa kokeilemaan. Nämä ihmiset jotka ovat saanet suojatyöpaikan esim. 30 vuotta sitten ja porskuttavat siinä vieläkin, eivät tiedä nykyajan ongelmista mitään. Elävät vain tyytyväisenä porsaan osassaan ja yleensä heiltä tulee todellakin ohjeita miten pitäisi toimia, itse elävät porsaan roolissa eikä tarvitse enää niin yrittää, palkka kilahtaa tilille.

No niin, tässä on erinomainen esimerkki näistä empatiakykyjen ylipapittarista ts. itsesäälissä pyörivistä "vaaleahko ongelmajäte" -tapauksista. Siinä sitä komeasti kieriskellään itsesäälissä ja miten oletetaan, että vähänkään parempiosainen ei olisi koskaan kokenut mitään vaikeuksia ja kaikki on vain ojennettu kultalautasella nenän eteen. Unohtamatta sitä, miten vihaa ja halveksii onnistuneita, koska niille on kaikki "vaan" annettu.

Suomi on sen verran persaukinen maa, että täällä on todella vähän sellaisia merkittäviä "mahtisukuja", joiden mukuloita voisi lykätä joka paikkaan johtotehtäviin. Ihan merkittävä osa tämän päivän johtoportaista on kuitenkin edenneet tehtäviinsä muuten, kuin isin/äitin avustuksella. Sitä en silti kiellä, etteikö alkusysäyksessä se auttaisi, jos "tuntee jonkun, joka tuntee jonkun", mutta ei siinä mitään uutta ole. Samaa tapahtui, samalla tavalla 60-luvullakin ja "paremmat" pestit meni paikallisen isokenkäisen vesalle. Tiedän tämänkin oikein hyvin, sillä duunariperheen lapsena minulla ei ole ollut minkäänlaista verkostoa tukenani, paitsi se, jonka loin itse itselleni opiskelujeni aikana. Ai niin, kaippa pitää sanoa, että se verkosto, joka minulle hirveällä tuurilla sattui muodostumaan, tekemättä itse asian eteen yhtään mitään, koska tuuri ja geenit.