Lue keskustelun säännöt.
"Kaikki on itsestä kiinni. Kun minäkin pärjäsin, muidenkin pitää pärjätä" -ihmiset, tässä vähän pohdittavaa
28.07.2020 |
"Omalla työllä ja ahkeruudella ansaittu" on toki osin totta, MUTTA sulla on pitänyt olla voimavaroja, jaksamista, älyä, terveyttä ja suht hyvät olosuhteet ollaksesi ahkera. Entä jos työyhteisö kiusaa sua? Entä jos joudut onnettomuuteen kesken kaiken? Entä jos asunnostasi löytyy hometta, menetät sen tai/ja sairastut sen takia? Entä jos kohtaat ison tragedian kesken opintojen tai uraetenemisen? Entä yliopistojen uupumiset tai masennustilastot? Kaikki EI KYKENE olemaan ahkeria, vaikka kuinka haluaisivat. Moni masentunut ja uupunut on ollut ahkera ja tunnollinen, mutta tie on voinut tyssätä jo lukioon tai korkeakouluun. Masentuneen ajattelulla ei uskota usein edes siihen, että pääsee vaikka lähikaupan hyllyttäjäksi. Ja sinnekin todennäköisesti valitaan joku kokeneempi tai kauppiaan tuttu.
Osa nousee tuolta ja se on oikeasti hienoa. Mutta juuri näiltä ihmisiltä tuntuu löytyvän todella vähän sitä empatiaa heitä kohtaan, jotka eivät samaan kykene. He eivät ehkä parane, he kohtaavat ehkä lisää isoja vaikeuksia, heidät on ehkä lannistettu jo lapsena. Kyllä tuolta nouseminen vaatii ihan eri tavalla voimia. Ja tutkitustikin vähäosaisuus on vahvasti periytyvää. Tämä ei tarkoita, että kaikille käy niin, mutta se vaatii tietynlaisia ominaisuuksia, voimavaroja ja ennen kaikkea terveyttä.
Entäs tämä "mene töihin, etene uralla ja tienaa paljon" No, ensinnäkin sun täytyy päästä kouluun, suoriutua siitä terveenä ja suht vähillä kolhuilla. Jos tässä onnistut, sitten alkaa työpaikkojen metsästys. Onko nyt sellainen aika, että kyseinen ala työllistää? Tuliko lama, korona tai muuten vain ei ole paikkoja? Jos työllistää, hyväksytäänkö sut satojen hakijoiden joukosta haastatteluun? Jos hyväksytään, pääsetkö töihin? Jos pääset, onko työyhteisö miellyttävä, onko työympäristö terve, pysytkö terveenä, tuleeko elämässä isoja vastoinkäymisiä? Jos on, saatat saada ylennyksen tai edetä muualle. Siihenkin vaaditaan se, että joku
muu sen ensin tekee, et joudu yt-neuvotteluiden kohteeksi ja yrityksen talous on hyvässä kunnossa. Jos yritys tekee vaikka konkurssin, miten sä siinä etenet? Tai jos pomosi kiusaa tai hyväksikäyttää sua? Jos joudut työttömäksi, niin eikun uutta työtä hakemaan.
Ja sama rumba uudestaan. Monen hylyn jälkeen saatat alkaa lannistua, mutta yrität kuitenkin. On tutkittu, että työttömyys vaikuttaa terveyteen negatiivisesti ja kokonaisvaltaisella tavalla, kun se pitkittyy. . Mitä pidempään työttömyys pitkittyy, sitä vaikeampi sieltä on päästä pois, koska CV:ssä on tyhjää tilaa. Töihin ei enää vain kävellä, vaan monesti kaupan kassallekin vaaditaan kokemusta. Kyllä, olen hakenut enkä saanut edes vastausta. Pääsin sitten onneksi muualle. Valitettava fakta on, että työttömiä on enemmän kuin työpaikkoja. Kaikille ei vaan riitä työtä ja niistäkin, mitä on jäljellä, kisataan paljon.
Kommentit (717)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olin koulussa kiltti ahkera ja lahjakas. Opettajat kehuivat, sanoivat että minusta tulee vaikka mitä. Kotonakin kehuttiin. Kaikilta meni ohi että minua syrjittiin ja kiusattiin koko peruskoulun ja lukion ajan. Kotona aloin oireilla jo aika pahasti mutta minua ei osattu auttaa. Lukion suoritin silti loistavasti ja pääsin heti yliopistoon. Sain parhaat pisteet pääsykokeesta.
Siitä kun muutti omilleen ja olisi pitänyt olla reipas ja oma-aloitteinen, ei tullutkaan mitään. Kun sun on 12 vuotta annettu ymmärtää että et kelpaa joukkoon, on vaikea mennä pää pystyssä uusiin tilanteisiin vieraiden ihmisten keskelle ja näyttää että pärjäät. Identiteetti on muokkautunut siihen, että olet ulkopuolinen, olet uhri, kaikki vihaavat sinua. Aloin saada paniikkikohtauksia ja menetin yöuneni. En kyennyt menemään luennoille. Oli pakko lopettaa yliopisto-opinnot parin vuoden jälkeen.Varsinaisesti olen ollut vain vähän työttömänä. Olen ollut ulkomailla mm. etelän lomakohteissa töissä, olen tehnyt osa-aikatöitä ja saanut soviteltua päivärahaa, opiskellut aikuiskoulutuksena kaksi ammattia, ollut kotona äitiyspäivärahalla. Ulkomailla työskentely, vaatimattomat työt, opiskelu ja perhe-elämä saivat itsetuntoni nousemaan niin, että olen kyennyt olemaan jo vuosia ammattia vastaavassa työssä ja olen elämääni kohtuullisen tyytyväinen.
Olen silti katkera kiusaamisesta ja siitä, että kiusaamisen vuoksi romahdin kun minulla oli tilaisuus opiskella unelma-alaani yliopistossa. Minulle olisi voinut käydä huonomminkin, ja rehellisesti sanottuna, kiusaajat olisivat minulle sen velkaa että elättäisivät minua verorahoillaan. Minusta kuitenkin tuli veronmaksaja ja voisin vaikka antaa omat verorahani suoraan kiusaamisen uhreille.
Suomessa todellakin vallitsee kiusaamisen, kulttuuri ja, se näkyy tällä palstallakin. Ja te vanhemmat täällä (onko täällä edes perheellisiä?) voisitte mennä itseenne ja miettiä, kasvatatteko itse kiusaajia. Kiusaamalla syrjäytetään lahjakkaita ihmisiä joilla olisi paljon annettavaa yhteiskunnalle. Miettikää paljonko se maksaa. Kiusatun ei pitäisi joutua taistelemaan vuosia että saa itsensä korjattua. Teidän vastuullane on olla hyviä ihmisiä ja kasvattaa lapsistannekin sellaisia, etteivät he riko toisia.
Niin se on ihan järkyttävää kun ihmistä joka on kiusattu maassa makaavaksi mytyksi, potkitaan vielä lisää; mene töihin, ota itseäs niskasta, maksa veroja, älä ole elätti, tässä potku, tuossa toinen.
Kiusaajia taputellaan päähän ja ei heidän aiheuttamaa taloudellista vahinkoa huomioida ollenkaan. Ei kiusaajia vaadita korvaamaan aiheuttamaansa taloudellista vahinkoa.
Se toisten syrjintä, hakkaaminen, tavaroiden tuhoaminen, solvaaminen, nolaaminen, pilkkaaminen ja vainoaminen tulee oikeasti kalliiksi. Yksi sairaaksi kiusattu maksaa sellasen miljoonan.
Ihmiset potkivat sitä sairasta, joka haluaisi jo tap*aa itsenä, mutta kiusaajia ei kukaan ole vaatimassa tilille.
V*TTU MIKÄ MAA TÄMÄ SUOMI ON!!!
Ne kiusaajat sentään tekevät osansa yhteiskunnan eteen, eivät ole joutilaina kuten kiusatut, jotka valitettavan useasti uhriutuvat, vaikka pääsisivät ahdingosta eroon tekemällä itse asioiden eteen jotain
Kaikki on ihan itsestä kiinni
Hyvä yritys, pikkuinen.
Ensinnäkin, kaikki kiusaajat eivät todellakaan tee yhtään mitään yhteiskunnan hyväksi. Ihan yhtä lailla niitä ´´makoilee sohvilla tekemättä mitään.´´ Jotkut ovat niitä, jotka eivät päässeet edes peruskoulusta läpi ja tulivat tapetuksi jossain jengitappelussa.
Toiseksi, kannattaisiko tutustua edes hiukan siihen, miten ihmisen mieli toimii? Jatkuva alistettuna, hakattuna, pilkattuna ja halveksittuna oleminen nyt murtaa ihmisen lopulta, vaikkei se aina päällepäin näy.
Suomi todellakin on kiusaajien luvattu maa. Täällä pitäisi olla jonkinsortin sosiopaatti ja potkia muita, että saisi sitä ´´oikeaa menestystä´´.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kiinnostaisi kuulla miksi ap ajattelee, että elämässä pärjäävät tai jopa menestyvät ihmiset eivät ole kokeneet matkallaan vastoinkäymisiä? Kuulun luultavasti aloittajan mielestä menestyjiin, mutta itselläni ja monilla tuntemillani hyvin pärjäävillä tuttavillani, on elämässä läpikäytynä asioita kuten: vaikeaa masennusta, lähisuhdeväkivaltaa, sairauksia, oman lapsen kuolema, työttömyyttä, taloudellisia vaikeuksia jne. Yhteistä kaikille on ollut ajatus, että tilanne on väliaikainen, ja eteenpäin on mentävä hartiavoimin kohti parempaa. Jopa tuo oman lapsen kuolema on ollut lamaannuttavan vuoden jälkeen asia, joka on motivoinut vetämään elämää eteenpäin muiden perheenjäsenten takia. Yksi ystäväni sai juuri työpaikan hakemuksella järjestysnumero 278. Missään vaiheessa hän ei suostunut epätoivoon, vaikka menestyksekkään työuran ja väitöskirjankin tehneenä olisi toivonut työpaikan löytyvän hieman helpommalla.
Olen pahoillani aloittajan puolesta, että hän ei ole jaksanut kääntää vastoinkäymisiä haluksi paeta vaikeuksista parempaan elämään. Toivotan sinulle tsemppiä ja uskoa parempaan. Älä luovuta, vaikka välillä on vaikeaa. Maailman kova laki vain sattuu olemaan ettei kukaan muu voi sinua auttaa kuin sinä itse.
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaisi kuulla miksi ap ajattelee, että elämässä pärjäävät tai jopa menestyvät ihmiset eivät ole kokeneet matkallaan vastoinkäymisiä? Kuulun luultavasti aloittajan mielestä menestyjiin, mutta itselläni ja monilla tuntemillani hyvin pärjäävillä tuttavillani, on elämässä läpikäytynä asioita kuten: vaikeaa masennusta, lähisuhdeväkivaltaa, sairauksia, oman lapsen kuolema, työttömyyttä, taloudellisia vaikeuksia jne. Yhteistä kaikille on ollut ajatus, että tilanne on väliaikainen, ja eteenpäin on mentävä hartiavoimin kohti parempaa. Jopa tuo oman lapsen kuolema on ollut lamaannuttavan vuoden jälkeen asia, joka on motivoinut vetämään elämää eteenpäin muiden perheenjäsenten takia. Yksi ystäväni sai juuri työpaikan hakemuksella järjestysnumero 278. Missään vaiheessa hän ei suostunut epätoivoon, vaikka menestyksekkään työuran ja väitöskirjankin tehneenä olisi toivonut työpaikan löytyvän hieman helpommalla.
Olen pahoillani aloittajan puolesta, että hän ei ole jaksanut kääntää vastoinkäymisiä haluksi paeta vaikeuksista parempaan elämään. Toivotan sinulle tsemppiä ja uskoa parempaan. Älä luovuta, vaikka välillä on vaikeaa. Maailman kova laki vain sattuu olemaan ettei kukaan muu voi sinua auttaa kuin sinä itse.
En ajattele niin. Missä niin sanoin? Voisitko lukea aiemmat viestini täältä, niin tiedät, mitä kaikkea olen tehnyt sen eteen, että olen päässyt tähän ennen kuin väität tuollaista ja että olen onnistunut löytämään paljon mielekkyyttäni elämäsätni? Pointti on se, ettei se ole KOKONAAN mun omaa ansiota, vaan myös tuuria ja sattumaa. Ja ettei kaikille niin käy, vaan he voivat masentua niin vakavasti, ettei sieltä välttis enää nousta. Lisäksi olen laittanut tänne tutkimuksia, miten tietyt vastoinkäymiset ja rankat asiat altistaa syrjäytymiselle, masennukselle yms. ja ns. hyväosainen selviää monesti paremmin vastoinkäymisistä taustansa ansiosta.
Mua niin surettaa, miten vähän ihmiset tuntee masennuksen, uupumuksen ja vastaavien mekanismeja. :(
-ap-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kirjoitus. Olen pitkälti samaa mieltä, meitä ketä tahansa voi kohdata onnettomuus, joka johtaa siihen että elämä ei menekään ”hyvin”. Minulla on toistaiseksi mennyt elämässä kaikki hyvin ja olen pärjännyt, mutta tiedän kyllä että jos esimerkiksi minulta ja mieheltä lähtisi työt alta eikä saataisi uusia töitä, elämä voisi näyttää tosi erilaiselta. Tai jos jompikumpi meistä sairastuisi vakavasti. Ja työttömyys/sairaus voi osua ihan kenen tahansa kohdalle. Lisäksi on tuhansia muita asioita, jotka voivat syöstä elämän alamäkeen, vaikka sinänsä palikat olisivatkin kohdillaan.
Silti menestys on osin kiinni myös ihmisestä. Jotkut meistä ovat sitkeää tekoa, eivätkä vastoinkäymiset lannista heitä samalla lailla kuin joitakin. Toiset taas lannistuvat ensimmäisestäkin epäonnistumisesta. En itse tiedä mihin kastiin kuulun, toistaiseksi olen selvinnyt kaikista elämän töyssyistä mutta eteeni ei olekaan sattunut mitään erityisen pahaa.
Muuten asiallinen kirjoitus, mutta miksi tuollainen piti siihen oksentaa, kun tuskin edes on sellaista ihmistä olemassa, johon tuo kärjistys pätisi.
Vai tiedätkö jonkun muka? Todella tiedätkö ja tunnetko jonkun ihmisen joka on heti heittäytynyt makaamaan ja luovuttanut täysin? Jos luulet tuollaisia ihmisiä tuntevasi, niin luuletko oikeasti tietäväsi heidän kaikki yrittämisensä, taakkansa, vaikeutensa, voimavaransa ja kaiken TUOMITAKSESI noin?
Eri henkilö tässä kommentoi, että loukkaannuitpa pienestä... Näköjään tästä aiheesta ei voi käydä asiallista keskustelua. Eniten minua kauhistuttaa, kuinka paljon tässä keskutelussa vihaa saavat osakseen ne pohjalta ponnistaneet, jotka ovat lähteneet ehkä joitakin ihmisiä ankeammistakin lähtökohdista (lapsena pahoinpidellyt, varattomiin ja velkaantuneisiin perheisiin syntyneet, alkoholistiperheeseen syntyneet, vakavasti pitkäaikaisesti sairastuneet, kokemus avioerosta ja työttömyydestä yllättävässä elämäntilanteessa, yksinhuoltajuus jne.), ja miten heidän onnistumisia vähätellään?!
Henkilökohtaisesti uskon, että helposti luovuttavat kuuluvat ehdottomasti vähemmistöön, ja ap on oikeassa siinä, että ihmiset, jotka leimaavat valtosan tällaisiksi ovat mielestäni kapeakatseisia tai he eivät ole joutuneet vastaavalla tavalla pohjalle. Se taas kertoo jotain ihmisestä itsestään, jos purkaa vihaa MUIHIN pohjalta ponnistaneisiin ihmisiin, jotka yrittävät tsempata muitakin ylös. Kaksinaismoralismi.
Tuo niin totta. "väärin pärjätty" ilmeisesti. Ainoa sallittu tapa taitaa olla Suomessa veikkauksen pelit, joilla saisi päästä pohjalta ylös.
Älä höpötä ja olkiukkoile. Ei ole kukaan tuollaista väittänyt.
Ei ole siitä kyse että on väärin pärjätty, on kyse siitä, että on väärin menty siitä pärjäämisestään ei pärjänneelle jeesustelemaan.
Eli annettu ymmärtää, että ei pärjääjä ei yritä mitään ja "vain jää makaamaan".
Ole ymmärtämättä tai ymmärrä. Tätä on tässä ketjussa yritetty ennenkin selittää, mutta joillakin tuntuu olevan ihan ihmeellinen blokki otsalohkossa, niin ei se sanoma mene läpi millään.
Joo tätä on yritetty vääntää ja vääntää täällä. On oikeasti todella hienoa (ilman mitään sarkasmin tai ironian sävyä siis tässä), että joku nousee sieltä pimeydestä ja kykenee elämään mielekästä arkea. Se on oikeasti mahtavaa, koska siellä pimeydessä on todella raskasta. Kyse on siitä, että osa näistä ihmisistä sitten kuvittelee, että se on kaikille mahdollista ja asenteesta vaan kiinni. Ja siitä, MITEN nämä ihmiset lähtevät TOISIA neuvomaan ja pätemään. Voi kertoa oman tarinansa ja niitä tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet omaan asemaansa. Ei kuitenkaan pidä olettaa, että ne tekijät, jotka auttoi sut sieltä ylös, ei ehkä päde siihen toiseen. Tai hän voi saada sieltä jotain toivon kipinää. Annan nyt esimerkin.
"Hei mäkin sairastin masennusta aikoinaan ja siihen johti syyt x ja x. Hyvän terapeutin, liikunnan ja lemmikin avulla masennusoireet alkoivat helpottaa ja nyt voin paremmin ja olen päässyt takaisin työelämään. Olen kiitollinen, että masennus jäi taakse ja siinä oli mukana sekä omaa halua parantua että onnea. Minulle olisi voinut käydä pahemminkin ja yritän pitää huolta itsestäni, ettei se uusiutuisi. Kokeile vaikka käydä eläinterapiassa, se auttoi mua!"
TAI
"No kuule kyllä minäkin oon siellä pohjalla ollut eikä oo ollut helppoa, mutta silti minä sieltä nousin enkä jäänyt sohvalle märisemään kuten moni muu. Omasta asenteesta se on vaan kiinni, lähtee vähän ulos, niin kyllä se siitä helpottaa. Älä makaa siellä sängyssä, vaan tee jotain itse ja muuta asennettasi"
Ymmärrätte varmaan tämän eron näissä kahdessa? Kukaan ei sano, että on väärin nousta sieltä, vaan on väärin sen jälkeen päteä ja polkea alas niitä, jotka ei samaan kykene syystä tai toisesta. Masennuksesta paranemiseen vaikuttaa myös oma halu ja motivaatio parantua, mutta myös onni.
Hyvin olet ymmärtänyt ketjun koko pointin.
Kaikki eivät koskaan tule tuota tajuamaan.
Lisäisin vielä sen verran tästä asian tiimoilta, että tätä pärjäämis ja selviytymis asiaa voisi lähestyä myös toisenlaisen vertauskuvan avulla, kuin vain sen kuoppassa makaamisen/sieltä korkeusloikan tai kiipeämisen tekemisen kautta.
Mitä jos miettisi elämää vaikka tasapainoiluna pöydän päällä. Jos kuvittelisi että tavallaan kuin suplautailisimme omien pöytiemme päällä elämän virrassa eteenpäin.
Toisen eteen sattuu enemmän esteitä, toisten eteen nousee miltei seinä, toisilla on ihanan sujuva virta edessään koko ajan, mutta se pöytä!
Siinä on jalat. Vaikka yksi jalka menisi poikki, ei hätää. Muut jalat ovat vielä tallella ja tasapaino pysyy.
Tässä on se mitä omanonnenseppäuskovainen ei ehkä välttämättä ymmärrä.
Kun sulta on katkeaa ne kaikki jalat kerralla.
Pöydän jalat on: terveys, taloudellinen turva, turvalliset ja voimaa antavat läheiset, työ, mielenterveys, yhteiskunnan tuki, joku ihminen joka kannustaa eikä tuomitse, ja sellaiset jutut.
Helppo on mennä kertomaan toiselle mikä sankari olikaan kun yksi jalka pöydästä meni paskaksi.
Entä kun useampi menee? Luuseriko sitten on?
Jos kaikki jalat katkeaa kerralla, silloinkin voi ihan hyvin itse omalla työllään rakentaa uudet jalat, päästä uudelleen ylös.
Taidat olla hyvin naiivi ja ymmärtämätön tapaus. Et taida ihan käsittää millaista se on kun ne kaikki jalat ovat poikki.
Luulet että silloin päivässä ja viikossa vaan noustaan entistä ehompana ylös.
Kun ne kaikki jalat ovat poikki, siitä ei OMIN voimin ilman apua nouse kukaan. Et sinäkään, vaikka niin luulet.
Vaikka saisikin apua ja tukea, sieltä ei parissa kuukaudessa selviydytä siltikään.
Terveys kun menee, sieltä ei "ihan itse" parannuta, siihen tarvitsee apua.
Kun läheisiä kuolee (puoliso, lapsi, vanhemmat, sisaret, parhaat ystävät) siitä ei naps vain ponkausta hyvinvoivaksi ja eheäksi ihmiseksi. Yksin! Et sinäkään. Etenkin jos muut elämän tukipilarisi ovat katkeamassa. Tarvitaan apua ja tukea.
Kun koti on homeen tai tulipalon vuoksi mennyttä, ja työpaikka on mennyt syystä tai toisesta (taloudelliset ja tuotannolliset syyt), ja olet SAIRAS, sinä et ilman läheisten tukea, selviä.
Vaikka sinulla olisikin joku ihminen elämässäsi joka ei syyttele sinua tilanteestasi, vaan on empaattinen ja hyväsydäminen, et parissa päivässä sitä elämääsi kasaan saa.
Voit lässyttää ja mussuttaa että kyllä sinä vaan pystyt ihmeisiin ihan yksinäsi, kukaan normaali ihminen ei usko siihen. Et ole mikään muu kuin samanlainen kuolevainen kuin muutkin. Et yhtään enempää, et yhtään parempi.
Kiitos, kuvaisit osin mun elämäntarinaa tässä tai yhtäläisyyksiä on. Mulla sattui olemaan todella hyvä tukiverkko menetyksistä ja kuolemista huolimatta ja osin sen avulla olen päässytkin vähän eteenpäin. Kaikilla ei sitä ole ja musta olisi todella vastenmielistä mennä lässyttämään jollekin, että kun mun ystävät ja perhe kuunteli ja auttoi, niin sunkin pitäisi pärjätä yhtä hyvin yms.
Tekisi mieli kertoa mun elämäntarinaa tänne enemmänkin ja se, miten pahommista masennuskausista ja vastaavista aina jotenkin nousin. En koe silti olevani mitenkään parempi ihminen sen takia ja että se olisi mun omaa ansiota. En tiedä, olenko sitten sen verran lahjakas ja älykäs (olin ja olen koulussa, harrastuksissa ja töissä pärjäävä ja lahjakas), ettei mun tartte hakea paremmuuden tunnetta polkemalla muita alas. Äly ja lahjakin ovat myös synnynnäisiä ominaisuuksia. Niiden kehittäminen taas on osin oma valinta, mutta siihenkin tarvitaan voimavaroja.
-ap-
Okei, mä kommentoin tän saman erääseen toiseen ketjuun, mutta kerron mun tarinan.
Mä olin lapsena ahkera, tunnollinen ja lahjakas. Harrastin myös jonkin verran ja yläasteella lähes joka päivä. Sain ensimmäiset stipendini jo ensimmäisillä luokilla. Olen duunariperheestä, joten ei ole siis akateemista taustaa perheessä. Olin lähes aina luokan paras, harrastuksissa sain paljon kehuja ja vastuuta ja tein myös lisäksi ohjaus- ja hoitokeikkoja taskurahan saamiseksi.
Lapsuudessani ja varhaisnuoruudessani tapahtui muutamia ikäviä asioita, jotka saattoivat edesauttaa lukioaikaista masennustani, mutta väitän pääsyyn olleen suorittaminen. Pääsin huippulukioon lähes täysin pistein. Sitten elämästä alkoi hävitä värit. Mieleni pimeni. Aloin viillellä, olin lähellä itsem*rhaa. Haukuin itseäni epäonnistuneeksi ja laiskaksi. Pääsin psyk.polille ja mulla aloitettiin lääkitys. Hiljalleen toivuin opiskelukykyiseksi. Ei mennyt kuin kaksi vuotta, harrastuksissa alkoi mennä entistä lujempaa ja ihmissuhderintamalla myrkysi. Valehtelematta mulla ei ollut yhtäkään vapaapäivää viukossa. Hain suorituksilla jotain ulkopuolista hyväksyntää ja itseni hyväksyntää. Uuvuin totaalisesti. Mietin, että hyppäsin katolta ja katkaisisin jalkani. En tuntenut tuolloin tarpeeksi omia rajonani. Join myös pahaan olooni, mutta siitä ei tullut onneksi tapaa.
Jälleen toivuin opiskelukykyiseksi ja kirin kursseja kiinni. Pääsin ylioppilaaksi ja olin todella ylpeä lakistani. Se ei ollut todellakaan itsestäänselvää ja olin lähellä jopa lopettaa lukion. Onneksi jaksoin. No, hain sitten opiskelemaan ammattia (en uskonut jostain syystä pääseväni korkeakouluun) ja ajattelun, että sen jälkeen jatkan eteenpäin. Sen aikana elämäni meni totaaliseen alamäkeen. Elämä heitti eteen vakavaa väkivaltaa, sairauksia (niin omia kuin läheisten), kuolemaa, menetyksiä, kiusaamista ja isoja muutoksia. Jouduin keskelle rikosprosessia, taistelin avusta ja soittelin kymmeniä puheluita. Tein kesätöitä ja vapaaehtoisjuttuja, vaikka olin aivan poissa tolaltani kaikesta. Yritin, pinnistelin ja ajattelin, että kyllä se siitä. En kyennyt menemään enää kouluun. Lopetin sen, muutin vanhempieni luokse takaisin (ajatella, jos mulla ei olisi ollut ihania vanhempia!) ja lääkäri totesi mut todella masentuneeksi ja traumaperäisen stressihäiriön. Hän käski mut sairauslomalle ja että nyt sä vaan oot ja lepäät. Yritin saada tukia, mutta mua juoksutettiin luukulta toiselle ja päätöksiä hylättiin yks toisensa perään. Lopulta kun heille selvisi mun tausta, sain tukea ja taloudellinen tilanteeni parani, kun pääsin kuntouttavaan. Aloitin lääkityksen. Kuntouttavassa sain hiljalleen voimia takaisin. Tein muutaman reissun, muun muassa olin eräässä työttömille tarkoitetulla leirillä, missä tutustuin erääseen ihanaan ihmiseen. Oli ihanaa, kun siellä kukaan ei kysellyt sun asemaa.
Pääsin taas kesätöihin, tein osa-aikajuttuja ja sellaista. Elin ilman tukia monta kuukautta kunnes muuttoa varten tarvitsin vähän tukea. Ajattelin suorittaa kesken jääneet opinnot, mutta en päässyt kouluun. Hetkeksi lannistuin ja löysin todella mielekkään alan. Hain, pääsin ja muutin. Sain keskustelupua uudella paikkakunnalla. Elämä heitti eteen taas lisää vastoinkäymisiä ja tuli takapakkia toipumisessa. Pidin hetken taukoa koulusta, sitten palasin sinne, olen aloittanut uusia harrastuksia ja nyt vointini on taas vähän parempi, vaikka muutama vastoinkäyminen on tullut tässä muutamien kuukausien aikana. Näen elämässä mahdollisuuksia edelleen, suunnittelen yritystoimintaa ja omannäköistä elämää.
No, olenko nyt parempi ihminen? Väittääkö joku vielä, etten ole PONNISTELLUT ja ollut sinnikäs? Onko se kokonaan mun ansiota? Ei, kyllä mukana on ollut onnea, hyvää tukiverkkoa, sattumaa ja synnynnäisiä ominaisuuksia.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En siis ymmärrä sitäkään, että jos jollain on ulkoiset puitteet kunnossa, niin vedetään heti johtopäätökset, ettei tämä olisi kokenut elämässä vaikeuksia tai tehnyt töitä saavutustensa eteen."
Mun mielestä taas elintasosairaudet kuten sairaalloinen ylipaino, anoreksia, ortoreksia, bulimia, persoonallisuushäiriöt(ei siis mielisairaudet) ja kaikki missä ihminen omalla pelleilyllään aiheuttaa "vaikeutensa" eivät ole samalla viivalla yksinhuoltajaksi joutumisen, sairastelun, vammautumisen, sotaorpouden jne kanssa.
ELi kyllä, hänestä jolla on ulkoiset puitteet kunnossa, ja siksi keksii itselleen ongelmia, voidaan vetää johtopäätöstä suuntaan jos toiseenkin. Vrt. se kynnen katkeaminen juuri ennen miljoonahäitä vs. sodan jaloista paennut äiti, jonka suvusta ei selvinnyt edes 3kk ikäinen vauvansa.
Eli sinäkin teit juuri tuon johtopäätöksen että "no ei mitään oikeita ongelmia". Täälläkin MONTA esimerkkiä juuri noista että elämä potkinut ihan kunnolla päähän ja silti menestytty. Yksikin listasi todella pitkän listan näitä "oikeita vaikeuksia" ja oli menestynyt. No heti tuli tähänkin vastaukseksi vähättelyä.
Voisiko asiaan ollut vaikuttanut myös ylimielinen ja ikävä asenne niitä kohtaan, jotka ei samalla lailla pärjää? Ja edelleenkin tutkimukset ovat osoittaneet tiettyjen asioiden altistavan työkyvyrtömyydelle ja että hyväosaiset KESKIMÄÄRIN selviytyvät paremmin vastoinkäymisistä, koska heillä on siihen enemmän resursseja. Usein näissä unohdetaan mainita se tukiverkon merkitys, tietyt otolliset ympäristötekijät tai ihan vaan se, että terveys on ollut parempi. On ihmisiä, jotka toki poikkeavat tästä, mutta he ovat harvinaisempia.
"Tuoreen amerikkalaistutkimuksen mukaan suomalaiset kuuluvat maailman vähiten empaattisiin kansakuntiin. Empatia tarkoittaa jokapäiväisessä elämässä tarvittavaa kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää tämän tunteita ja näkökulmia.
Psykologian tutkijat kolmesta yhdysvaltalaisesta yliopistosta kartoittivat empatiaa verkkokyselyillä ympäri maailmaa. Vastaajia kertyi yli 100 000. Tutkimukseen otettiin mukaan 63 valtiota, joista saatiin riittävän suuri määrä vastauksia. Tutkijoiden mukaan kyseessä on ensimmäinen yritys kartoittaa empatiaa maailmanlaajuisesti valtioiden tasolla."
https://www.kaleva.fi/tutkimus-suomalaiset-ovat-lahes-maailman-huonoimp…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin pärjäävät ihmiset pitävät itsenäänselvyyksinä asioita, joita toisilla ei ehkä ole. Heillä on joku illuusio että kaikki lähdetään samalta viivalta ja yhtä hyväät eväät repussa.
Eriarvoisuus lähtee jo synnytyslaitokselta. Saatko tärkeimmässä kehitysvaiheessasi lämpöä ja rakastavia katseita äidiltäsi? Saatko lapsena itkeä kun sattuu tai tuntuu pahalta? Saatko itkeä, mutta et vanhempiesi nähden, ja heidän lohduttaen, vaan yksin piilossa räkääsin niellen?
Saatko elää lapsuuden jossa sinua ei kutsuta pa**apennuksi, s**atanan hu*raksi ja kasaksi *askaa? Vai oletko äidin rakas kulta?
Kun menet kouluun, kohtaatko tervepäisiä lapsia, vai psykopaatinalkuja? Onko kiva ja turvallinen olo mennä joka aamu kouluun? Vai toivotko jo 8 vuotiaana, että kunpa sairastuisit tai jäisit auton alle, niin ei tarvitse mennä kidutettavaksi ja revittäväksi?
Jos sinua kiusataan, onko kotona sellainen rakastava ja älyllinen vanhempi, joka on sinun puolellasi asiassa? Vai onko vanhempasi sellaisia, joille ei todellakaan voi mennä mitään puhumaan, miten pahalta tuntuu?
Onko vanhempasi sellaiset, jotka neuvovat ja opastavat sinua koulun jälkeen tapahtuvan elämäsi asioista. Kannustetaanko opiskelemaan tai menemään johonkin työpaikkaan, vai onko heille yksi v*tun sama kunhan vaan nyt painut he*vettiin heidän kattonsa alta?
Onko ensimmäiset ystävä- ja parisuhteesi terveitä ja vastavuoroisia? Vai oletko niissä kontrolloitu, alistettu, hakattu ja mitätöity, siten että haavasi vain syvenevät, ja alat 100% uskoa että en ole edes ihminen?
Vai onko sinulla TUURIA ja on löytynyt joku ihana ihminen elämääsi
Miten jatko-opiskeluissa ja töissä? Jos olet sinne päässyt. Onko siellä terve ja normaali yhteisö vai onko sitä työpaikkakiusaamista (missä Suomi on tilastollisestikin erittäin surullisella tavalla kunnostautunut)
Jos sairastut, niin mitenkäs on, sattuuko apua tulemaan vai ei? Potkitaako luukulta toiselle, vai sanotaanko sinulle kun olet jo miettinyt pari vuotta joka päivä itsesi t**pamista, että: "joo seuraava psykologin vapaa aika on kolmen kuukauden päästä, pärjäisitkö siihen asti?
Jos ja kun pääset ammattitaitoisen terapeutin kanssa puhumaan, niin oletko tarpeeksi hyvässä kunnossa henkisesti, että terapia saadaan ylipäätään toimimaan? Vai oletko jo käynyt niin monen alalleen sopimattoman "ammatti-ihmisen" luona kuuntelemassa "itsensä niskasta kiinni ottamisesta", ettet enää kykene muodostamaan luottamussuhdetta siihen kunnolliseenkaan terapeuttiin?
Kun olet kymmeniä vuosia taistellut ja saanut itseäsi vähän parempaan kuntoon, niin meneekö elämäsi normaalisti eteen päin? Vai sattuuko kohdallesi onnettumuus, läheisesi kuolema, tai joku taloudellinen tai kotiisi liittyvä ongelma, joka ei riipu sinusta itsestäsi?
Miltä tuntuu kun olet vuosi kausia taistellut että jaksat olla tekemättä it*emurhaa, ja olet jotenkin tolpillasi, mutta kohtalo vetääkin maton jalkojesi alta ja takaraivosi mäjähtää lattiaan, niin että tuntuu kuin kallosi murskaantuisi saman tien?
Miltäs tuntuu siinä maassa maatessasi, kun joku tulee "auttamaan" ja neuvoo alentuvasti:" Kyllä sinun pitää nyt reipastua ja jotain yrittää, että ei se sovi että tuolla lailla vaan ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen, noin helposti luovutat?"
Hyväosaiset täällä huutelevat, että on minullakin ollut vaikeaa enkä luovuttanut. Samaan hengenvetoon pauhaavat, kuinka vähäosaiset jäävät maahan makaamaan ekan katkenneen kynnen takia.
Tosi hurmaavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyväosaiset täällä huutelevat, että on minullakin ollut vaikeaa enkä luovuttanut. Samaan hengenvetoon pauhaavat, kuinka vähäosaiset jäävät maahan makaamaan ekan katkenneen kynnen takia.
Tosi hurmaavaa.
Osimoilleen näin =D
Arvostuksen ja kunnioituksen saisi sillä kun kertoisi nöyrästi ja muita alaspainamatta tarinansa ja miten selvisi.
Halveksunnan saa sillä kun sitä tarinaan pitää aina lisätä johonkin rivin väliin tai loppukaneettiin implisiittisesti tai eksplisiittisesti "ne muut luuserit jotka eivät mitään yritä ikinä".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten ne "menestyneet" ihmiset jotka ovat olleet empaattisia elämän päähän potkineita kohtaan, mutta saavat vaan heiltä vastavuoroisesti v*ttuilua ja vähättelyä? Monet lääkärit ovat olleet uransa alussa empaattisia ja innokkaita, mutta mitä enemmän tulee negatiivisia ihmiskontakteja potilaiden tai yksityishenkilöiden osalta, sitä kyynisemmäksi ja "ylimielisemmäksi" muuttuu ja hakeutuu niiden seuraan joiden seurassa ei ole paha olla. Esimerkiksi yhdessä harrastajapiirissä lääkäri joutui maksamaan yhden tilan käytöstä enemmän kuin muut, asia selvisi vasta jälkikäteen. Miten pysyä kaikkia kohtaan empaattisena kun ne muut ovat jatkuvasti heittämässä kiviä niskaan ja vetämässä alaspäin?
Eikös tämä ole juuri sitä "uhriutumista ja valittamista", mistä täälläkin on puhuttu? Muuta asennettasi positiivisemmaksi ja älä välitä niistä kommenteista, niin kyllä se siitä. Voit vain itse vaikuttaa, miten annat niiden kommenttien vaikuttaa ja miten et. Älä uhriudu niistä, pää vaan pystyyn.
Siis samalla tavalla kuin niille "päähän potkituille" on täällä sanottu? Vai eikö se toimi noin päin? Että ihminen vaan valitsee itse, että suhtautuminen muuttuu kyynisemmäksi tai se vaikuttaa omaan mielenterveytee , kun jatkuvasti tulee p*skaa niskaan?
-Kaikilla- ihmisillä on asioita mistä voisi uhriutua. Miten aloittajan esittämä ongelma on ratkaistavissa? Siten että ihmiset osoittaisivat enemmän empatiaa? Menee ihan kaikkiin suuntiin empatiat vastavuoroisesti. Jos aloittaja ei koe saavansa empatiaa "menestyneeltä" ihmiseltä, muttei näe että tämä "menestynyt" ihminen voisi tarvita itsekin sitä enemmän osakseen niin en tiedä kuka sen ymmärtämisen aloittaa ensiksi.
Aina kannattaa aloittaa itsestään. Voi toimia myös katalysaattorina. Itse olen huomannut, luonnollisesti empaattisena, että se tulee takaisin, vaikkei sitä sen vuoksi tee. Hirveän moni asia on ensinnäkin helpompi itselle, kun ei suostu ottamaan toisten tarjoamia negatiivisia tunteita itselleen. Tämä tarkoittaa tietysti niiden hankalien tunteiden käsittelemistä, mutta estää tehokkaasti niiden eteenpäin välittämistä. Mutta ne menettävät tehoaan samalla.
Toiseksi, usein jopa yllättävästi muut lähtevät seuraamaan esimerkkiä, kun antaa muille sen turvallisen tilan jota itsekin toivoo muilta. Ihankuin hankalammankin ihmisen päässä syttyisi joku lamppu, että tämähän tuntuu kivemmalta. Kaikilla ei, mutta he taas ovat aika aseettomia tasapainoista ihmistä vastaan, joka ei otakaan heidän ikäviä tunteita kannettavakseen kuten olisivat toivoneet tai odottaneet. Eivät saavuta tavoitettaan, joten olen huomannut, että menettävät mielenkiinnon nopeasti ja itse voi keskittyä yhteistyökykyisempiin ihmisiin.
Ainoastaan surettaa, että ylimieliset kenkkuilijat ovat lopulta henkisesti aika yksin, vaikka kulissia riittäisi. Kokoajan on tavallaan (itse keksitty) uhka päällä, jota pitää kompensoida, oli keinona sitten omaehtoisuus, ylpeys tai kylmyys. Heillä on paljon, mutta silti ilmeisesti pelottaa, että joku vie sen tai se ei olekaan niin arvokasta kuin itse haluaisi ajatella. Mitä sitten jää, kun ei voi sanoa olevansa edes mukava ihminen?
Ihan kaikkien ihmisten ymmärtämistä helpottaa, kun ajattelee kaikkien sisällä olevan se lapsi, joka kyselee: olenhan arvokas ja rakastettu, olenhan kuitenkin? :) Joillakin se on vaan pyritty piilottamaan paremmin kuin toisilla.
Jep. Tämä oli kypsä kommentti. Empaattisuus välittyy monesti kanssaihmisille ja siitä voi saada hyvääkin takaisin. En tiedä, mitä minä saan siitä, että oon katkera jollekin, joka ei ole kokenut tätä kaikkea p*skaa (en ole) tai hän, joka jatkuvasti on katkera niille, jotka ei kykene töihin tai on joutunut työttömäksi. Tiedän kokemuksesta, miten kuluttavaa se on. Onneksi pääsin siitä toistaiseksi pois.
-ap-
Kaikilla on sama tarve tulla nähdyksi, mutta moni ei ehkä tule ajatelleeksi, miltä tuntuu kun sitä vahvistusta ei saa mistään. Silloin on yksilön pakko rakentaa defenssejä selvitäkseen, tukeutua itseensä sisäsyntyisen tarpeen vähättelyllä tai ylenkatsomisella, "en tarvitse muita tai en olisi halunnutkaan". Syrjäytyminenkin täten vahvistuu itsestään, koska on henkisesti pakko irtisanoutua maailmasta ja tavoitteista, jotka ei tarjoa turvaa tai paikkaa itselle. Jotta selviää.
Tämän vuoksi yrittäminen ja yhteiskuntaan integroituminen vaatii usein todella kovasti henkistä työtä ja raja-aitojen murtamista, eikä kyseessä ole vain käytännön tason toimet kuten opiskelemaan tai työhön hakeutuminen. Se on aitoa heittäytymistä tyhjän päälle ilman turvaverkkoa, kun ei pysty turvautumaan aiemmin turvaa tuoneisiin selviytymiskeinoihin ja toisaalta mitään ulkoa tulevaa tukeakaan ei vielä ole. Onneksi monet tähän pystyvät ja joskus yksi hyväksyvä hetki tasoittaa tätä tietä merkittävästi, muistakaa se kun tapaatte kanssaihmisiä. Kuitenkin aina myös itsestä huolta pitäen. Mahdollisuuksien mukaan tehdä omasta ja muiden elosta hieman keveämpää musertavaa painovoimaa vastaan :)
Hieno kirjoitus!
Kiitos ja hyvää jatkoa sinille ❤❤❤!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vmp mikä olkiukko, onko joku oikeasti jossakin väittänyt kaiken olevan itsestä kiinni? Tuskin.
Fakta on, että enemmistö ON kiinni itsestä, omista valinnoista seuraa asioita, ei niitä ammatteja/työpaikkoja/terveitä ihmissuhteita lottokoneesta jaeta.
Ja, en ollut lapsena hyväosainen, vaikka nyt olen. Mitään en ole ilmaiseksi saanut mitä ei kaikki suomalaiset saa.
Sairastumiselle ei voi mitään, mutta kaikki muu on tekosyistä ja jossittelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman kokemuksen mukaan ne, joiden mielestä kaikki on itsestä kiinni, ovat suurimpia valittajia kun omalle kohdalle ikävät kokemukset sattuu. Julkisuudesta tulee ensimmäisenä mieleen Salmela, jonka mielestä kaikki tuet piti poistaa siihen saakka, kunnes tuli korona ja Heseillä ei mennytkää niin hyvin, niin sitten mieli muuttui. Vastaavia tapauksia on tiedossa muitakin. Myös niitä tiedän, jotka luulevat olevansa muita työttömiä parempia työttömiä, ilma koronaakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan, kuinka mua varoitettiin työnarkomaniasta ja perfektionismista, kun paahdoin päivittäin jossain. Mä olin itsetuhoinen, viiltelin, haukuin itseäni epäonnistuneeksi ja laiskaksi, seisoin kaiteen reunalla ja mietin, että mä en ansaitse elää. Mulle oli kaikista pahinta, että joku pitää mua laiskana. Sen takia mua tuo "epäonnistujaksi" haukkuminen ottaa tunteisiin, koska oon meinannut ottaa hengen itseltäni sen takia. Ihme mut pelasti siitä ja pieni kipinä elämään.
-ap
Uskon että tuntuu pahalta. Itselläni ihan samanlainen tausta, ja kun jälkeen päin miettii omaa itseään nuorempana, niin raadoin ja ruoskin itseäni varmasti enemmän kuin 10 keskivertoa ihmistä yhteensä.
Terapiassa on olen ymmärtänyt miksi olin noin ankara ja julma itselleni. Kun menin terapiaan minäkin (kuten moni muukin) sanoi sen, "ihan normaali ja hyvä lapsuus oli".
No muuten kyllä olikin, kun oli katto, ruokaa, vaatteet. Puuttui vain se että olisin ollut omana itsenä, pienenä viattomana lapsena, arvokas ja riittävä ihminen, jolla on tunteet. Ja ne saisivat ihan olla olemassakin.
Opin kuvittelemaan että saan sitten joskus olla olemassa, kun vaan raadan äärettömästi. Eihän sitä päivää tullut.
Ja kun tähän lisää sen, ettei ole yhtään kaveria, joka kannustaisi vaikeuksien hetkellä, niin ollaan jännän äärellä. Tällaiset asiat vain vaikuttavat, kuinka uskoo itseensä elämänsä eri tilanteissa.
Nuo "oman onnensa seppä"-kommentit on pakko olla trollausta. Kukaan ei voi olla niin tyhmä, että ei tajuaisi, kuinka jo pelkkä paikka ja aika, mihin sattuu syntymään, on puhtaasti tuurista kiinni. Ja se tukevatko vanhemmat elämän alkutaipaleella vai eivät jne.
Ihan turha lässyttää mistään muusta. Jotkut lyödään henkisesti niin alas ja usein jo lapsena, että ei kukaan oikeassa elämässä tulisi pätemään mitään yrität vaan-paskaa.
Taidat olla hyvin naiivi ja ymmärtämätön tapaus. Et taida ihan käsittää millaista se on kun ne kaikki jalat ovat poikki.
Luulet että silloin päivässä ja viikossa vaan noustaan entistä ehompana ylös.
Kun ne kaikki jalat ovat poikki, siitä ei OMIN voimin ilman apua nouse kukaan. Et sinäkään, vaikka niin luulet.
Vaikka saisikin apua ja tukea, sieltä ei parissa kuukaudessa selviydytä siltikään.
Terveys kun menee, sieltä ei "ihan itse" parannuta, siihen tarvitsee apua.
Kun läheisiä kuolee (puoliso, lapsi, vanhemmat, sisaret, parhaat ystävät) siitä ei naps vain ponkausta hyvinvoivaksi ja eheäksi ihmiseksi. Yksin! Et sinäkään. Etenkin jos muut elämän tukipilarisi ovat katkeamassa. Tarvitaan apua ja tukea.
Kun koti on homeen tai tulipalon vuoksi mennyttä, ja työpaikka on mennyt syystä tai toisesta (taloudelliset ja tuotannolliset syyt), ja olet SAIRAS, sinä et ilman läheisten tukea, selviä.
Vaikka sinulla olisikin joku ihminen elämässäsi joka ei syyttele sinua tilanteestasi, vaan on empaattinen ja hyväsydäminen, et parissa päivässä sitä elämääsi kasaan saa.
Voit lässyttää ja mussuttaa että kyllä sinä vaan pystyt ihmeisiin ihan yksinäsi, kukaan normaali ihminen ei usko siihen. Et ole mikään muu kuin samanlainen kuolevainen kuin muutkin. Et yhtään enempää, et yhtään parempi.