Lue keskustelun säännöt.
"Kaikki on itsestä kiinni. Kun minäkin pärjäsin, muidenkin pitää pärjätä" -ihmiset, tässä vähän pohdittavaa
28.07.2020 |
"Omalla työllä ja ahkeruudella ansaittu" on toki osin totta, MUTTA sulla on pitänyt olla voimavaroja, jaksamista, älyä, terveyttä ja suht hyvät olosuhteet ollaksesi ahkera. Entä jos työyhteisö kiusaa sua? Entä jos joudut onnettomuuteen kesken kaiken? Entä jos asunnostasi löytyy hometta, menetät sen tai/ja sairastut sen takia? Entä jos kohtaat ison tragedian kesken opintojen tai uraetenemisen? Entä yliopistojen uupumiset tai masennustilastot? Kaikki EI KYKENE olemaan ahkeria, vaikka kuinka haluaisivat. Moni masentunut ja uupunut on ollut ahkera ja tunnollinen, mutta tie on voinut tyssätä jo lukioon tai korkeakouluun. Masentuneen ajattelulla ei uskota usein edes siihen, että pääsee vaikka lähikaupan hyllyttäjäksi. Ja sinnekin todennäköisesti valitaan joku kokeneempi tai kauppiaan tuttu.
Osa nousee tuolta ja se on oikeasti hienoa. Mutta juuri näiltä ihmisiltä tuntuu löytyvän todella vähän sitä empatiaa heitä kohtaan, jotka eivät samaan kykene. He eivät ehkä parane, he kohtaavat ehkä lisää isoja vaikeuksia, heidät on ehkä lannistettu jo lapsena. Kyllä tuolta nouseminen vaatii ihan eri tavalla voimia. Ja tutkitustikin vähäosaisuus on vahvasti periytyvää. Tämä ei tarkoita, että kaikille käy niin, mutta se vaatii tietynlaisia ominaisuuksia, voimavaroja ja ennen kaikkea terveyttä.
Entäs tämä "mene töihin, etene uralla ja tienaa paljon" No, ensinnäkin sun täytyy päästä kouluun, suoriutua siitä terveenä ja suht vähillä kolhuilla. Jos tässä onnistut, sitten alkaa työpaikkojen metsästys. Onko nyt sellainen aika, että kyseinen ala työllistää? Tuliko lama, korona tai muuten vain ei ole paikkoja? Jos työllistää, hyväksytäänkö sut satojen hakijoiden joukosta haastatteluun? Jos hyväksytään, pääsetkö töihin? Jos pääset, onko työyhteisö miellyttävä, onko työympäristö terve, pysytkö terveenä, tuleeko elämässä isoja vastoinkäymisiä? Jos on, saatat saada ylennyksen tai edetä muualle. Siihenkin vaaditaan se, että joku
muu sen ensin tekee, et joudu yt-neuvotteluiden kohteeksi ja yrityksen talous on hyvässä kunnossa. Jos yritys tekee vaikka konkurssin, miten sä siinä etenet? Tai jos pomosi kiusaa tai hyväksikäyttää sua? Jos joudut työttömäksi, niin eikun uutta työtä hakemaan.
Ja sama rumba uudestaan. Monen hylyn jälkeen saatat alkaa lannistua, mutta yrität kuitenkin. On tutkittu, että työttömyys vaikuttaa terveyteen negatiivisesti ja kokonaisvaltaisella tavalla, kun se pitkittyy. . Mitä pidempään työttömyys pitkittyy, sitä vaikeampi sieltä on päästä pois, koska CV:ssä on tyhjää tilaa. Töihin ei enää vain kävellä, vaan monesti kaupan kassallekin vaaditaan kokemusta. Kyllä, olen hakenut enkä saanut edes vastausta. Pääsin sitten onneksi muualle. Valitettava fakta on, että työttömiä on enemmän kuin työpaikkoja. Kaikille ei vaan riitä työtä ja niistäkin, mitä on jäljellä, kisataan paljon.
Kommentit (717)
Sama se on näissä ikuisesti jankatuissa parisuhdeasioissakIn. Tietynlaiset miehet ovat vaan pohjasakkaa eikä heitä kukaan nainen halua, vaikka kuinka lässytetään että itsevarmuuden puutteesta ja uhriutumisesta se on kiinni. Jos ei ole pitkän ja komean miehen geenejä niin yritä siinä sitten leikkiä itsevarmaa supliikkimiestä, mutta naista ei tule saamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
eräällä toisella palstalla vastaavassa kommenttina " vain ne ekat työpaikat suhteilla saatu ja oma opiskelija-asunto vanhemmilta , myöhemmin vain lainantakaus vanhemmilta enkä katso sen olevan mikään rahanarvoinen asia, joten omilla tässä menty tähän asti"
Joo ja ihmiset jotka ovat saaneet mainittavia perintöjä, ovat myös sitä mieltä että omilla valinnoillaan ovat rikastuneet, kun on ihan itse pitänyt sijoittaa rahat.
Ei jeesuksen p*rseen vi**u, miten voi ihmiset olla epärehellisiä itselleen, s**tana!
Entä sitten ne jotka OVAT rikastuneet itse sijoittamalla omista tuki- ja palkkarahoistaan? Minä olen ollut pitkään pienituloinen ja silti minä olen nykyään rikas suomalaisen mittapuun mukaan (top 5% varallisuus). Juurikin siksi että olen 1) tehnyt töitä sen eteen että pääsisin eteenpäin parempipalkkaisiin hommiin. 2) ottanut vastaan niitä "paskaduunejakin". 3) muuttanut työn perässä satoja kilometrejä ja käynyt kaukana (yli 100 km päässä) töissä niissä "paskaduuneissa". 4) tehnyt 14 tuntisia työpäiviä 3 duunipaikassa yhtäaikaa 5) sijoittanut pienistäkin tuloista säännönmukaisesti. Kummasti yrittämällä ja tarttumalla tilaisuuksiin se onni sitten joskus potkaisee. Ainakin paremmin kuin jos jättäisi yrittämästä.
Ainiin, olenpa vielä vammainenkin (fyysinen vamma, joka rajoittaa liikkumista).
Yleensähän tämä menee että ihmiset eivät näe sitä työtä mikä tuon omaisuuden ja tulojen eteen on tehty. Hyvin harvalla se on tullut annettuna ja heti eka työpaikka on se "huippuvirka".
Kyllä se on niin, että hyvin harva on luonut omaisuutensa itse tyhjästä, kuten sinä. Suurin osa menestyneistä on saanut jotain etumatkaa jo alussa: hyvän suhdeverkoston, vanhempien rahallista tukea esim. asunnon, osakkeiden, lapsilisien, takauksien tai auton muodossa, erittäin korkean älykkyyden, tai poikkeuksellisen hyvän ulkonäön sekä kyvyn hyödyntää sitä. Suurin osa esimerkiksi menestyneistä yritysten omistajista on perinyt joko kyseisen yrityksen tai sitten sellaisen perustamiseen liittyvät suhdeverkostot ja alkupääoman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ympäröinyt itseni ammattilaisilla (mm. "Sopiva työ" -ohjelma), saadakseni esille parhaan potentiaalini työn- ja opiskelupaikanhaussa. On hiottu cv:t vimpanpäälle, tehty harjoitushaastatteluita ja en saanut mitään paikkaa. En päässyt edes perus duunariksi. Olen hakenut oman alani paikkaa yhteensä liki 10 kertaa, enkä ole koskaan päässyt edes haastatteluun.
Kaikki ei tosiaan ole itsestä, ahkeruudesta ja sinnikkyydestä kiinni. Siellä toisessa päässä on joku, joka tekee valintoja: vaikuttaen muiden ihmisten elämään. Ihan kylmä fakta.
Itselläni on oma suunnitelma ajaa elämä ja odotukset alas, enemmän se rikkoo kun haaveilee etenevänsä elämässä ja aina tulee seinä vastaan. Minä en etene yhtään mihinkään.
Tämä on just se kohta, jossa aina töissä olleiden ymmärrys ei vaan mitenkään voi riittää: kun ihminen saa jatkuvasti kokea torjuntoja muiden taholta (eli tekee satoja tai tuhansia turhia hakemuksia), niin jossain vaiheessa se alkaa vaikuttaa mielenterveyteen. Siinä vaiheessa on luonnollinen reaktio suojella itseään sanoutumalla irti sellaisista yhteiskunnan arvoista, jotka uhkaavat tuhota ihmisen minäkuvan, eli lakata yrittämästä. Kyseessä on ihan luonnollinen itsesuojeluvaisto, ja vain psykopaatit säästyvät tältä reaktiolta.
Tuon tajuan hyvin.
Ollessani työttömänä lakkasin jossain vaiheessa hakemasta töitä. Tärkeintä oli oma mielenrauha.
Sain sitten töitä, kun ystävä vinkkasi paikkaa. Eli hyvä tuuri ja suhteet.
En usko, että töiden saantia edesauttaa sadat hakemukset, vaan se on monen tekijän summa tyyliin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Jos joutuisin nyt työttömäksi (lomaitusuhka päällä), en hakisi töitä pitkään aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ympäröinyt itseni ammattilaisilla (mm. "Sopiva työ" -ohjelma), saadakseni esille parhaan potentiaalini työn- ja opiskelupaikanhaussa. On hiottu cv:t vimpanpäälle, tehty harjoitushaastatteluita ja en saanut mitään paikkaa. En päässyt edes perus duunariksi. Olen hakenut oman alani paikkaa yhteensä liki 10 kertaa, enkä ole koskaan päässyt edes haastatteluun.
Kaikki ei tosiaan ole itsestä, ahkeruudesta ja sinnikkyydestä kiinni. Siellä toisessa päässä on joku, joka tekee valintoja: vaikuttaen muiden ihmisten elämään. Ihan kylmä fakta.
Itselläni on oma suunnitelma ajaa elämä ja odotukset alas, enemmän se rikkoo kun haaveilee etenevänsä elämässä ja aina tulee seinä vastaan. Minä en etene yhtään mihinkään.
Minäkin teen noita hiomisjuttuja ja opiskelen ja haen ja yritän. Tiedän että on epätodennäköistä työllistyä välttämättä milloinkaan, mutta teenhän minä myös silloin tällöin lotonkin.
Minun päätavoitteeni on elämässäni, pysyä hengissä ja se etten enää koskaan ikinä milloinkaan sairastu vakavaan masennukseen ja burnout:iin, niin että haluaisin t**paa itseni.
Minulle saa palstaprkeleen hokea tuhansia kertoja, miten heidän mielestään minä en saisi elää, kun heidän verorahansa kuuluvat heille vain (ei itse asiassa kuulu. Verorahasi eivät ole sinun rahaasi), en tule itseäni teidän takia murhaamaan tai tuhoamaan.
Mielipiteenne edustavat minulle vain sivistymättömän ja henkisesti kehittymättömän yksisilmäisen ja sikamaisen mulkeron turahduksia.
Vierailija kirjoitti:
Entinen masentunut, työtön ja köyhä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menestymiseen on vain yksi sääntö:
Jos haluaa pärjätä paremmin kuin muut, on yritettävä kovemmin kuin muut.
Menikö sosiaalidemokraatilla herne nenään?
Okei. Entäs se, joka on yrittänyt vuosia eikä vaan pääse töihin, vaikka kuinka hakee ja hakee? Entä se, joka uupui kesken työputken tai sairastui kovan stressin takia? Entä se, joka työskenteli ennen hyvin päriäävässä firmassa ja se meni konkkaan laman tai koronan takia? Entä se, joka on käynyt vuosia terapiassa masennuksen takia ja yrittänyt jaksaa, muttei vaan yrittämisestä huolimatta kykene kokoaikatöihin? Että pitäisi vaan yrittää enemmän, kyllä se siitä, kun vaan puren hammasta! Juuri tällä ajatusmallilla mä uuvuin pahasti.
Niin uuvuin minäkin, mutta en koskaan lakannut yrittämästä. Vaikka menetinkin jopa terveyteni hetkeksi, en silti lopettanut töiden hakemista ja tekemistä saadakeni tilanteeni paremmaksi.
Jos on hakenut töitä vuosia eikä silti ole saanut yhtään mitään, kyllä vika on silloin valitettavasti itsessä. Suomessa kun yrittäjyys on tehty tosi helpoksi etenkin kevytyrittäjäpalveluiden kautta, täällä on useita vuokratyöfirmoja ja esim.Puhelinmyyjäksi pääsee käytännössä kuka vain taustasta riippumatta. Jos ei pääse puhelinmyyjäksi tai vuokrafirmat nauravat pihalle, vika on tällöin valitettavasti itsessä. Useimmiten joko sosiaaliset taidot ovat ruosteessa, tai sitten on liian nirso esimerkiksi palkkauksen tai työpaikan sijainnin suhteen. Olen itsekin kärsinyt kaikista edellämainituista, ja vasta myöhemmin ymmärtänyt, että vika olikin itsessäni. Sosiaalisia taitoja tarvitaan elämässä ihan yleisestikin, ja ilman riittäviä merittejä nirsoiluun ei ole varaa.
Jos uupuu tai sairastuu työputken tai stressin takia, ei ollut itselleen oikeassa työssä alunperinkään -> oma vika. Toki useimmiten joutuu tekemään töitä, jotka eivät pitkällä tähtäimellä sovellu itselle, mutta jos toteaa ettei se nykyinen työ ole se itselle pitkällä tähtäimellä sopiva sitten pitää vain samaan aikaan hakeutua sopivampaan työhön.
Se, joka menetti työnsä menestyneessä firmassa konkurssin takia pystyisi kyllä löytämään uuden työn aika nopeasti näin korona-aikanakin, olettaen että hän on hoitanut työnsä hyvin. Jos ei löydä, on joko liian nirso tai ollut huono työntekijä -> oma vika. Uuden työn ei tarvitse olla samantasoinen kuin edellinen.
Sitten tuo viimeinen terapiassa käynyt, muttei silti kykenevä kokoaikatöihin - joko terapeutti, oma asenne, ammatinvalinta tai kaikki ovat pielessä. Ja jos ei kerran millään kykene kokoaikatyöhön, ihan hyvin voi niitä töitä tehdä osa-aikaisenakin ja silti tienata tarpeeksi elämiseen. Etenkin, jos kyse on korkeakoulutusta vastaavista töistä.
Mitä yritän sanoa: ei pidä koskaan lopettaa yrittämistä, vaikka uupuisi. Uupumus on vain hidaste, ei este.
Mitenkään kokemuksiasi väheksymättä, sä et taida tietää mitä uupumus tarkoittaa.
Olen himpun verran pessimisti, mutta kaikille meille ei ole parinkymmenen vuoden päästä töitä. Ei ainakaan sellaista työtä josta maksetaan mitään, vrt jenkkilä. Voihan sitä tietysti tosiaan tehdä vaikka kolmea työtä, ei siinä mitään. Ei se vaan ole sellainen yhteiskunta jonka haluan nähdä.
Kyllä sinä hänen kokemuksiaan vähättelet.
Se siitä empatiasta.
T. Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaas te "jokainen on oman onnensa seppä, kaikesta selviää, kun vaan on ahkera ja asenne kohdillaan" -tyypit, että onko teistä esim. itsem*rhan tekijät vaan laiskoja, jotka ei ollut tarpeeksi ahkeria eikä ollut asenne kohdillaan?
En ymmärrä rinnastustasi. Itsetuhoisuus ja pärjääminen eivät ole toisensa poissulkevia pitkän elämän saatossa. Minä olen yrittänyt nuorempana aivan tosissani itsemurhaa ja olisin päässyt paljon helpommalla mikäli se olisi onnistunut. Sen jälkeen olen sinnitellyt vaikeuksien kautta ja nyt jo eläkeiän kynnyksellä hyvässä työssä kohtalaisella palkalla ja elämän perushankinnat tehtyinä. Olen mielestäni pärjännyt heikoista lähtökohdista huolimatta kohtalaisesti, en tuurilla vaan päättäväisydellä ja ankarasti yrittäen.
Olet naiivi kun et tajua että sinullakin on ollut tuuria. Toki olet yrittänyt, mutta sinulla on ollut myös tuuria, vaikka se on sinun egolle mahdotonta myöntää.
Vierailija kirjoitti:
Sama se on näissä ikuisesti jankatuissa parisuhdeasioissakIn. Tietynlaiset miehet ovat vaan pohjasakkaa eikä heitä kukaan nainen halua, vaikka kuinka lässytetään että itsevarmuuden puutteesta ja uhriutumisesta se on kiinni. Jos ei ole pitkän ja komean miehen geenejä niin yritä siinä sitten leikkiä itsevarmaa supliikkimiestä, mutta naista ei tule saamaan.
Hei ei pilata tätä ketjua tällä aiheella... eiks tosta voi jankata jossain muualla?
t. Mies, 43
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaisella on ihmisarvo.
Arvostus on ansaittava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sinäänsä samaa mieltä sinun kanssasi, mutta toisaalta toi polku on myös vähän vaarallinen, koska se helposti johtaa uhriutumiseen ja siihen, ettei halua edes yrittää, koska ei se kuitenkaan onnistu. Minullakin on ongelmia, mutta en halua nähdä itseäni vain olosuhteiden uhrina, koska se ottaa kaiken voiman pois minulta. Fakta nyt kuitenkin on se, etteivät muut voi tehdä asioita puolestani kuin tiettyyn pisteeseen saakka. Ihmisillä on erilaisia voimavaroja ja toisilla on vähemmän, mutta heidänkään ei pitäisi vain luovuttaa kaiken suhteen vaan käyttää niitä voimavaroja, jotka heillä on.
Amen. Itse arvoin pitkään minkälaisen peukun annan aloitukselle, ja päädyin alapeukkuun. Kaikki, mitä ap kirjoitti, on totta, kyllä. Mutta silti on ihan äärettömän epätervettä listata syitä "näistä kaikista syistä minä/naapurin pera ei pärjää elämässä". Sitäpaitsi se ei auta yhtään mitään.
Aikuisten ihmisten täytyy ymmärtää ja hyväksyä se, että vaikka olisi maailman paskimmat geenit ja huonoin tuuri ja tunkio tuulimyllyssä kaiken aikaa, aikuinen on silti vastuussa itsestään ja valinnoistaan ja itsesääliin vajoaminen on aivan harvinaisen huono valinta. Aina.
Terveisin mielenterveysongelmainen koulu- ja työpaikkakiusattu autisti, työmarkkinatuella vakuutuslääkärin armosta ja somaattisia perussairauksiakin löytyy kolme. Enkä minä silti ole mikään v.itun uhri, jota pitää ymmärtää ja silittää päätä, että voivoi kun ei siitä muuhun ole. Ihan h.elvetin varmasti on. En vain ole vielä keksinyt miten.
Oikeasti, kun mä en ole sanonut, että täytyy vajota itsesääliin, uhriutua ja toisten pitää sääliä sua! Vaan että YMMÄRRETTÄISIIN ja annettaisiin EMPATIAA teille, jotka ette samaan pysty. En minäkään koe olevani uhri, vaikka olen kokenut paljon raskaita asioita, mutta se, että mä oon päässyt eteenpäin, ei oo täysin mun omaa ansiota, vaan onnella, geeneillä ja lapsuudella on ollut siihen myös vaikutusta. Kaikkea ei voi itse aina valita, Toki monia asioita voi, muttei kaikkea. Ja tän toteaminen on nyt sitten itsesääliin vajoamista ja jatkuvaa uhriutumista? Missä niin on väitetty ja sanottu?
Taidan lähteä kohta ulos huoh.
-ap-
Ja lisään vielä, että listasin noita syitä sen takia, että ymmärrettäis niitä syitä, mitä siellä voi olla taustalla. Moni mainitsemistani asioista TUTKITUSTI altistaa syrjäyrymiselle, työkyvyttömyyseläkkeelle, mielenterveysongelmille ja fyysisille sairauksille. Se ei tarkoita, että KAIKILLE niin käy ja pitää jäädä märisemään sängyn pohjalle ja vinkua olevansa uhri 24/7. Vaan että osattaisiin nähdä, että elämässä on asioita, joihin ei voi aina itse vaikuttaa ja osoittaa empatiaa heitäkin kohtaa. Empatia on eri asia kuin sääli. Tämä ei tarkoita, etteikö elämästä voisi tehdä itse mielekästä ja mukavaa niissä olosuhteissa, mitä on, mutta kun sekään ei kaikille riitä, vaan sitä uupumunutta saatetaan syyllistää, kun ei kykene enempään.
Kerro konkreettisia esimerkkejä tästä empatiasta - miten toivoisit sen ilmenevän?
No tässä muutama vinkki
-jätetään ne "muuta asennettasi ja yritä enemmän" -kommentit pois ellei henkilöllä ole selvästi asennevamma
-jos kohtaat masentuneen tai muuten vaikeuksia kokeneen ihmisen tai työtön kertoo sulle, ettei vieläkään ole tärpännyt työnhaussa, älä mene huutelemaan, kuinka "no mutta sen kuin menet sinne töihin ja ota lisää vastuuta itsestäsi, niin kyllä se siitä"
-jos sulla on läheinen, joka on kokenut jonkun ison vastoinkäymisen, pyydä häntä kahville, ilahduta pienellä yllätyksellä ja käykää kävelyllä. Kuuntele äläkä päsmäröi.
-yritä ymmärtää ja laajentaa omaa ajatusmaailmaa omasta navasta. Sen usein huomaa, jos ihmisellä on kykyä asettua toisen asemaan ja ymmärtää toisen vaikeuksia.
Suomalaiset ovat tutkimustenkin mukaan todella epäempaattista kansaa ja sen huomaa, kun näitä pitää ihan kädestä pitäen opetta....
Monet toimivat noin, mutta ilmeisesti huomaat vain ne, jotka eivät.
Jospa alkaisit huomata ne hyvät asiat, joita elämässäsi on, sen hymyn, jonka tuntemattomalta saat.
Vain itseltään voi vaatia.
Sinua ei kyllä voi olla huomaamatta. Päsmäri.
Voin vielä vihjata, että se olisi sinulta jo tosi iso käden ojennus, kun pitäisit vaan naamarisi kiinni, kun ei se empatia vaan ole sinun juttu.
Miten olisi tämmöinen kompromissi? WIN WIN?
Sinun ei tarvitse sanoa mitään, ja et tule vi**uilleeksi toiselle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaas te "jokainen on oman onnensa seppä, kaikesta selviää, kun vaan on ahkera ja asenne kohdillaan" -tyypit, että onko teistä esim. itsem*rhan tekijät vaan laiskoja, jotka ei ollut tarpeeksi ahkeria eikä ollut asenne kohdillaan?
En ymmärrä rinnastustasi. Itsetuhoisuus ja pärjääminen eivät ole toisensa poissulkevia pitkän elämän saatossa. Minä olen yrittänyt nuorempana aivan tosissani itsemurhaa ja olisin päässyt paljon helpommalla mikäli se olisi onnistunut. Sen jälkeen olen sinnitellyt vaikeuksien kautta ja nyt jo eläkeiän kynnyksellä hyvässä työssä kohtalaisella palkalla ja elämän perushankinnat tehtyinä. Olen mielestäni pärjännyt heikoista lähtökohdista huolimatta kohtalaisesti, en tuurilla vaan päättäväisydellä ja ankarasti yrittäen.
Olet naiivi kun et tajua että sinullakin on ollut tuuria. Toki olet yrittänyt, mutta sinulla on ollut myös tuuria, vaikka se on sinun egolle mahdotonta myöntää.
Olen eri, mutta mitä sitten jos toisella on tuuria, toisella ei? Jos ja kun se on realiteetti.
Maailma ei ole oikeudenmukainen paikka. Pohjoismaiset yhteiskunnat yrittävät tasata edes jotenkin, mutta viime kädessä joudumme vastaamaan itsestämme.
Uhriutuminen kuihduttaa ihmisen oman voiman.
Elämään tänne on tultu eikä orjiksi. Reippaat Instagram-feikit saa painaa ja painaa sitä samaa oravanpyörää jos tahtoo. Kaikille ei kuitenkaan töitä riitä ja kaikista ei ole töihin. Piste. Tämä asia ei ole muuttunut eikä muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Loppujen lopuksi 90 % on kiinni tuurista, siitä millaiseen perheeseen sattuu syntymään, millaiset geenit saa, miten selviää elämästä terveenä ja ennenkaikkea työnsaanti on pääasiassa tuuria. Jos aina valittaisiin paras, ei tapahtuisi työelämässä virheitä ja rikoksia, mutta niitähän tehdään koko ajan.
No mitä se 10% on? Älkää sanoko että se on ihmisen vapaatahto.
Tämä on kyllä 100% mahdotonta ihmisten uskoa, mutta vapaatahtokin on illuusio.
Ihminen ei oikeasti yhtä ainoaa päätöstä elämässään tee "vaapasta tahdosta", jokaiseen pienimpäänkiin ajatukseen ja liikkeeseen ja tekoon vaikuttaa syy. Historia. Ja se historia on lähtenyt käyntiin niin kauan sitten, ettei kukaan voi tajutakaan.
Tämä on oikeasti vain tämmöinen suuri näytelmä jossa ihminen seuraa elämäänsä kehostaan käsin, ja kuvittelee itse muka päättävänsä kaikesta.
Harhaa se on. Mutta on oikein valaisevaa oivaltaa se.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ympäröinyt itseni ammattilaisilla (mm. "Sopiva työ" -ohjelma), saadakseni esille parhaan potentiaalini työn- ja opiskelupaikanhaussa. On hiottu cv:t vimpanpäälle, tehty harjoitushaastatteluita ja en saanut mitään paikkaa. En päässyt edes perus duunariksi. Olen hakenut oman alani paikkaa yhteensä liki 10 kertaa, enkä ole koskaan päässyt edes haastatteluun.
Kaikki ei tosiaan ole itsestä, ahkeruudesta ja sinnikkyydestä kiinni. Siellä toisessa päässä on joku, joka tekee valintoja: vaikuttaen muiden ihmisten elämään. Ihan kylmä fakta.
Itselläni on oma suunnitelma ajaa elämä ja odotukset alas, enemmän se rikkoo kun haaveilee etenevänsä elämässä ja aina tulee seinä vastaan. Minä en etene yhtään mihinkään.
Tämä on just se kohta, jossa aina töissä olleiden ymmärrys ei vaan mitenkään voi riittää: kun ihminen saa jatkuvasti kokea torjuntoja muiden taholta (eli tekee satoja tai tuhansia turhia hakemuksia), niin jossain vaiheessa se alkaa vaikuttaa mielenterveyteen. Siinä vaiheessa on luonnollinen reaktio suojella itseään sanoutumalla irti sellaisista yhteiskunnan arvoista, jotka uhkaavat tuhota ihmisen minäkuvan, eli lakata yrittämästä. Kyseessä on ihan luonnollinen itsesuojeluvaisto, ja vain psykopaatit säästyvät tältä reaktiolta.
Huomaan! Tässäkin ketjussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
You are entirely up to you. Make yourself. Make your life.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaas te "jokainen on oman onnensa seppä, kaikesta selviää, kun vaan on ahkera ja asenne kohdillaan" -tyypit, että onko teistä esim. itsem*rhan tekijät vaan laiskoja, jotka ei ollut tarpeeksi ahkeria eikä ollut asenne kohdillaan?
En ymmärrä rinnastustasi. Itsetuhoisuus ja pärjääminen eivät ole toisensa poissulkevia pitkän elämän saatossa. Minä olen yrittänyt nuorempana aivan tosissani itsemurhaa ja olisin päässyt paljon helpommalla mikäli se olisi onnistunut. Sen jälkeen olen sinnitellyt vaikeuksien kautta ja nyt jo eläkeiän kynnyksellä hyvässä työssä kohtalaisella palkalla ja elämän perushankinnat tehtyinä. Olen mielestäni pärjännyt heikoista lähtökohdista huolimatta kohtalaisesti, en tuurilla vaan päättäväisydellä ja ankarasti yrittäen.
Olet naiivi kun et tajua että sinullakin on ollut tuuria. Toki olet yrittänyt, mutta sinulla on ollut myös tuuria, vaikka se on sinun egolle mahdotonta myöntää.
Olen eri, mutta mitä sitten jos toisella on tuuria, toisella ei? Jos ja kun se on realiteetti.
Maailma ei ole oikeudenmukainen paikka. Pohjoismaiset yhteiskunnat yrittävät tasata edes jotenkin, mutta viime kädessä joudumme vastaamaan itsestämme.
Uhriutuminen kuihduttaa ihmisen oman voiman.
Niin eli kun nyt on myönnetty, että myös tuurilla on osuutta asiaan asenteen lisäksi, voidaanko jättää sen "kaikki on itsestä kiinni hokeminen" pois?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaas te "jokainen on oman onnensa seppä, kaikesta selviää, kun vaan on ahkera ja asenne kohdillaan" -tyypit, että onko teistä esim. itsem*rhan tekijät vaan laiskoja, jotka ei ollut tarpeeksi ahkeria eikä ollut asenne kohdillaan?
En ymmärrä rinnastustasi. Itsetuhoisuus ja pärjääminen eivät ole toisensa poissulkevia pitkän elämän saatossa. Minä olen yrittänyt nuorempana aivan tosissani itsemurhaa ja olisin päässyt paljon helpommalla mikäli se olisi onnistunut. Sen jälkeen olen sinnitellyt vaikeuksien kautta ja nyt jo eläkeiän kynnyksellä hyvässä työssä kohtalaisella palkalla ja elämän perushankinnat tehtyinä. Olen mielestäni pärjännyt heikoista lähtökohdista huolimatta kohtalaisesti, en tuurilla vaan päättäväisydellä ja ankarasti yrittäen.
Olenko väittänyt, että ne ovat aina toisensa poissulkevia? En ole. Vaan että osa ei sieltä nouse, vaan riistää hengen itseltään. Olisiko heidän pitänyt yrittää enemmän? Muuttaa asennettaan? Olla ahkerampia?
Oikeasti, miksi on niin vaikea tuntea empatiaa heitä kohtaan, jotka eivät ole tuolta nousseet? Se on hienoa, että juuri sinä olet pärjännyt. Mutta kun kaikille ei niin käy eikä kaikki saa töitä, vaikka yrittäisi ja yrittäisi. Se ei ole sinun vika tietenkään, mutta voit yrittää ymmärtää edes heitä, jotka tähän ratkaisuun päätyivät.
"kaikki-itsesta-kiinni-kun-minakin-parjasin-muidenkin-pitaa-parjata-ihmiset"
OTSIKKO OLI TUOLLAINEN.
Minä väitän että jos ihminen ei ole ymmärtänyt otsikkoa, ei hän tule ymmärtämään, vaikka ketju jatkuisi 345989 sivuiseksi.
Tämä on aika huvittavaa. Ja surullista samaan aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Sama se on näissä ikuisesti jankatuissa parisuhdeasioissakIn. Tietynlaiset miehet ovat vaan pohjasakkaa eikä heitä kukaan nainen halua, vaikka kuinka lässytetään että itsevarmuuden puutteesta ja uhriutumisesta se on kiinni. Jos ei ole pitkän ja komean miehen geenejä niin yritä siinä sitten leikkiä itsevarmaa supliikkimiestä, mutta naista ei tule saamaan.
No tämä on ihan totta. Kaikki eivät koskaan tule saamaan puolisoa tai perhettä, vaikka tekisivät kaikkensa.
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella on ihmisarvo.
Arvostus on ansaittava.
Joo ja veronmaksajuus on se mittari. Mut hei ei hätää jos hetkeksi menettää ihmisarvonsa, sen voi saada takaisin "ottamalla" työn itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaas te "jokainen on oman onnensa seppä, kaikesta selviää, kun vaan on ahkera ja asenne kohdillaan" -tyypit, että onko teistä esim. itsem*rhan tekijät vaan laiskoja, jotka ei ollut tarpeeksi ahkeria eikä ollut asenne kohdillaan?
En ymmärrä rinnastustasi. Itsetuhoisuus ja pärjääminen eivät ole toisensa poissulkevia pitkän elämän saatossa. Minä olen yrittänyt nuorempana aivan tosissani itsemurhaa ja olisin päässyt paljon helpommalla mikäli se olisi onnistunut. Sen jälkeen olen sinnitellyt vaikeuksien kautta ja nyt jo eläkeiän kynnyksellä hyvässä työssä kohtalaisella palkalla ja elämän perushankinnat tehtyinä. Olen mielestäni pärjännyt heikoista lähtökohdista huolimatta kohtalaisesti, en tuurilla vaan päättäväisydellä ja ankarasti yrittäen.
Olet naiivi kun et tajua että sinullakin on ollut tuuria. Toki olet yrittänyt, mutta sinulla on ollut myös tuuria, vaikka se on sinun egolle mahdotonta myöntää.
Olen eri, mutta mitä sitten jos toisella on tuuria, toisella ei? Jos ja kun se on realiteetti.
Maailma ei ole oikeudenmukainen paikka. Pohjoismaiset yhteiskunnat yrittävät tasata edes jotenkin, mutta viime kädessä joudumme vastaamaan itsestämme.
Uhriutuminen kuihduttaa ihmisen oman voiman.
No sitä sitten, että ei pidä väittää sellaista sontaa että on täysin muka tuurin ja sattumien ulkopuolella oleva muusta maailmasta erillinen ja täysin riippumaton raataja-supersankari.
Sitä sitten, että myöntää sen, että on ollut MYÖS tuuria. Ihan niin kuin ketjussa esiinyneet älykkäämmät kommentoijat ovatkin jo tehneet.
Olenko väittänyt, että ne ovat aina toisensa poissulkevia? En ole. Vaan että osa ei sieltä nouse, vaan riistää hengen itseltään. Olisiko heidän pitänyt yrittää enemmän? Muuttaa asennettaan? Olla ahkerampia?
Oikeasti, miksi on niin vaikea tuntea empatiaa heitä kohtaan, jotka eivät ole tuolta nousseet? Se on hienoa, että juuri sinä olet pärjännyt. Mutta kun kaikille ei niin käy eikä kaikki saa töitä, vaikka yrittäisi ja yrittäisi. Se ei ole sinun vika tietenkään, mutta voit yrittää ymmärtää edes heitä, jotka tähän ratkaisuun päätyivät.