"Kaikki on itsestä kiinni. Kun minäkin pärjäsin, muidenkin pitää pärjätä" -ihmiset, tässä vähän pohdittavaa

Yritän nyt vielä selventää muutaman asian, kun osa joko tahallaan tai tahattomasti haluaa ymmärtää ja käsittää väärin. 

Ei, en ole sitä mieltä, että ihminen ei voisi vaikuttaa mitenkään elämäänsä eikä omalla asenteella olisi mitään merkitystä. En tiedä, miksi se on joidenkin toimesta käännetty näin. Totta kai hänellä, joka hakee säännöllisesti ja ahkerasti töitä, pitää jotenkin huolta itsestään eikä kittaa kaljaa jossain ostarilla, on ihan erilainen asenne kuin hänellä, joka tekee lapsia viiden eri miehen kanssa, polttaa röökiä pari askia päivässä ja kittaa kaljaa päivittäin, Ja tässä on nimenomaan paljon omaa vaikutusta. Jos ihminen mokaa tai tekee virheitä, hänen on totta kai otettava vastuu teoistaan. En minäkään jaksaisi kuunnella, jos joku valittaisi jatkuvasti joka päivä, makaisi siellä sohvalla eikä edes hakisi töitä, kun asiasta kysyy. Kukaan ei kai ole muuta täällä väittänyt.

Minä en tiedä myöskään, mistä tämä käsitys tulee, että aloituksessani muka väitetätisiin, etteikö ihminen voisi itse tehdä elämäänsä mielekkäämäksi. Totta kai voi. Sen masentuneen työttömän mielekkyys tosin voi olla se, että hän käy kerran viikossa vapaaehtoistöissä. Ja sitten joku tulee väittämään häntä luuseirksi, kun ei muuhun pysty. Minä olen muuten aloittanut uusia, inspiroivia harrastuksia parantaakseni mielialaani, näen ystäviäni (kaikilla ei tosin niitä ole, minulla onneksi on), olen löytänyt siistin alan, olen tehnyt vapaaehtoistöitä, olen ollut useissa kesätöissä ja antanut aina parastani, löydän iloa ja tunnen kiitollisuutta pienistäkin asioista. En tosin oleta, että kaikki tähän pystyisivät. En märehdi pienistä, koska olen kokenut sen verran raskaita ja isoja asioita. Ja juuri niiden asioiden takia mä kykenen ymmärtämään heitä, joilla ei samanlaisia voimavaroja ja jaksamista ole kuin mulla.

Esimerkiksi joku olisi voinut menettää mun kokemusten jälkeen kokonaan työkykynsä. Jos hänellä olisi altistus vaikka psykoosille, skitsofrenialle tai muulle vastaavalle, olisi hän voinut joutua paljon pahempaan jamaan kuin minä. Jos mulla ei olisi ollut rakastavaa perhettä, kun putosin tyhjän päälle, olisin voinut hyvin joutua asunnottomaksi. Olen nähnyt väliaikaista työttömyyttä, uudellenkouluttautumista, työnarkomanialla itsensä tappamista, burn outteja ja vaikka mitä. Vanhempani sanoivat, että kukaan ei tuo sulle siitä kruunua, että sä nosta itsesi joksikin työmarttyyriksi ja painat ja painat duunia kuin hikinen sika. Korkeintaan saat sillä pillerireseptin ja pääset ehkä muutaman kuukauden jonottamisen jälkeen terapiaan. 

Kaikkeen ei voi aina itse vaikuttaa (osaan voi ja hyvällä asenteella pärjää pitkälle, mutta kun se ei aina riitä, se on pointti), vaikka kuinka haluaisi ja kuinka yrittäisi. Kun joku sanoo, että kyllä ahkeruudella ja asenteella pärjää (ja varmasti sillä pärjääkin monissa tapauksissa), niin se ei aina mene niin, vaikka kuinka olisi ahkera ja positiivista asennetta. Silloin kun se masennus, syöpä, onnettomuus tai mikä ikinä iskee, silloin ei välttämättä tule työkykyiseksi, vaikka kuinka olisi asenne kohdillaan. Toki se, että näistä parantuu, vaatii asennoitumista ja sitoutumista. Mutta se on muistettava, ettei ne sairaudet aina parannu, vaikka kuinka yrittäisi ja pinnistelisi. Jotkut yrittävät vuodesta toiseen saada töitä eivätkä saa moneen vuoteen. Jotkut sairastuvat kesken opintojen, vaikka olisi ollut kuinka priimus ja ahkera, ja joutuu ne keskeyttämään. Tämä ei tarkoita, että kotona märistään joka päivä kaikille ja mitään ei pidä tehdä minkään eteen, vaan ymmärtää, että nämä ihmiset eivät valinneet sairauttaan (tai muuta isoa vastoinkäymistä) itse, vaan he eivät välttämättä vain kykene hyvästä asenteesta huolimatta töihin tai opiskeluihin.

-ap

^ Ja lisään vielä, että ongelmana on, että se ahkerasti töitä hakeva ja suht terveellisesti elävä työtön nähdään yhtä luuserina ja pahana kuin se, joka on tehnyt monta lasta viiden eri miehen kanssa ja polttaa pari askia päivittäin ja peruskoulukin on juuri ja juuri läpäisty. Tai sellainen vaikutelma ainakin tulee keskusteluista, että ne, jotka makaavat siellä sohvalla laittamatta tikkua ristiin minkään eteen ja märisevät kaikesta, ovat samaa porukkaa, kuin ne, jotka eivät sairauden takia kykene kokoaikatöihin, mutta pyrkivät löytämään elämästä muuta miellekyyttä vaikka niiden vapaaehtoistöiden tai harrastuksen kautta. Tai ne, jotka suhtautuivat intohimolla ja suurella motivaatiolla työhönsä, mutta paloivat loppuun tai masentuivat eivätkä sen takia kykene palaamaan työelämään ainakaan kokonaan. Tai ne, jotka menettivät työnsä yt-neuvotteluiden tai konkurssin takia.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Yritän nyt vielä selventää muutaman asian, kun osa joko tahallaan tai tahattomasti haluaa ymmärtää ja käsittää väärin. 

Ei, en ole sitä mieltä, että ihminen ei voisi vaikuttaa mitenkään elämäänsä eikä omalla asenteella olisi mitään merkitystä. En tiedä, miksi se on joidenkin toimesta käännetty näin. Totta kai hänellä, joka hakee säännöllisesti ja ahkerasti töitä, pitää jotenkin huolta itsestään eikä kittaa kaljaa jossain ostarilla, on ihan erilainen asenne kuin hänellä, joka tekee lapsia viiden eri miehen kanssa, polttaa röökiä pari askia päivässä ja kittaa kaljaa päivittäin, Ja tässä on nimenomaan paljon omaa vaikutusta. Jos ihminen mokaa tai tekee virheitä, hänen on totta kai otettava vastuu teoistaan. En minäkään jaksaisi kuunnella, jos joku valittaisi jatkuvasti joka päivä, makaisi siellä sohvalla eikä edes hakisi töitä, kun asiasta kysyy. Kukaan ei kai ole muuta täällä väittänyt.

Minä en tiedä myöskään, mistä tämä käsitys tulee, että aloituksessani muka väitetätisiin, etteikö ihminen voisi itse tehdä elämäänsä mielekkäämäksi. Totta kai voi. Sen masentuneen työttömän mielekkyys tosin voi olla se, että hän käy kerran viikossa vapaaehtoistöissä. Ja sitten joku tulee väittämään häntä luuseirksi, kun ei muuhun pysty. Minä olen muuten aloittanut uusia, inspiroivia harrastuksia parantaakseni mielialaani, näen ystäviäni (kaikilla ei tosin niitä ole, minulla onneksi on), olen löytänyt siistin alan, olen tehnyt vapaaehtoistöitä, olen ollut useissa kesätöissä ja antanut aina parastani, löydän iloa ja tunnen kiitollisuutta pienistäkin asioista. En tosin oleta, että kaikki tähän pystyisivät. En märehdi pienistä, koska olen kokenut sen verran raskaita ja isoja asioita. Ja juuri niiden asioiden takia mä kykenen ymmärtämään heitä, joilla ei samanlaisia voimavaroja ja jaksamista ole kuin mulla.

Esimerkiksi joku olisi voinut menettää mun kokemusten jälkeen kokonaan työkykynsä. Jos hänellä olisi altistus vaikka psykoosille, skitsofrenialle tai muulle vastaavalle, olisi hän voinut joutua paljon pahempaan jamaan kuin minä. Jos mulla ei olisi ollut rakastavaa perhettä, kun putosin tyhjän päälle, olisin voinut hyvin joutua asunnottomaksi. Olen nähnyt väliaikaista työttömyyttä, uudellenkouluttautumista, työnarkomanialla itsensä tappamista, burn outteja ja vaikka mitä. Vanhempani sanoivat, että kukaan ei tuo sulle siitä kruunua, että sä nosta itsesi joksikin työmarttyyriksi ja painat ja painat duunia kuin hikinen sika. Korkeintaan saat sillä pillerireseptin ja pääset ehkä muutaman kuukauden jonottamisen jälkeen terapiaan. 

Kaikkeen ei voi aina itse vaikuttaa (osaan voi ja hyvällä asenteella pärjää pitkälle, mutta kun se ei aina riitä, se on pointti), vaikka kuinka haluaisi ja kuinka yrittäisi. Kun joku sanoo, että kyllä ahkeruudella ja asenteella pärjää (ja varmasti sillä pärjääkin monissa tapauksissa), niin se ei aina mene niin, vaikka kuinka olisi ahkera ja positiivista asennetta. Silloin kun se masennus, syöpä, onnettomuus tai mikä ikinä iskee, silloin ei välttämättä tule työkykyiseksi, vaikka kuinka olisi asenne kohdillaan. Toki se, että näistä parantuu, vaatii asennoitumista ja sitoutumista. Mutta se on muistettava, ettei ne sairaudet aina parannu, vaikka kuinka yrittäisi ja pinnistelisi. Jotkut yrittävät vuodesta toiseen saada töitä eivätkä saa moneen vuoteen. Jotkut sairastuvat kesken opintojen, vaikka olisi ollut kuinka priimus ja ahkera, ja joutuu ne keskeyttämään. Tämä ei tarkoita, että kotona märistään joka päivä kaikille ja mitään ei pidä tehdä minkään eteen, vaan ymmärtää, että nämä ihmiset eivät valinneet sairauttaan (tai muuta isoa vastoinkäymistä) itse, vaan he eivät välttämättä vain kykene hyvästä asenteesta huolimatta töihin tai opiskeluihin.

-ap

Sepä se, kun jotkut vähäjärkisesti eivät millään suostu tajuamaan että aina ei asiat mene niin kuin suunnitteli tai HALUAISI, vaikka päällänsä seisoisi niin mikään maailman mahti ei välttämättä henkilön tilannetta ja elämää paremmaksi muuta. ja mitä sairauksiin tulee, liian paljon on näitä varakkaiden ihmeparantumis juttuja, moni pölvästi ei ota huomioon että köyhän ja vielä yksinäisen ilman tukiverkkoa on helkkaristi vaikeampaa nousta sieltä suosta ja moni ei ikinä nousekkaan. Oman onnen seppä on pelkkää paskanjauhantaa..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu niin paljon ihmisestä, miten vastoinkäymisiin suhtautuu ja mitä kestää. Itse olen ollut/olen uupunut, masentunut ja kärsinyt itsetuhoisista ajatuksista, mutta silti olen pakottanut itseni menestymään koulussa ja elämässä ylipäänsä. Luovuttaminen ei itselleni ole ollut missään vaiheessa vaihtoehto.

Olet juuri sellainen josta tässä ketjussa puhutaan.

Olet näitä: Minulla oli vaikeaa, mutta MINÄ olin asenneihminen, siksi muut ovat asennevammaisia luovuttajia..

Minua naurattaa tämä! Olette niin sokeita ja ymmärtämättömiä.

Minäkin olen ollut masentunut ja osastollakin. On kiusattu, hakattu, ja tehty pahaa. On ollut kuolemaa läheisten osalta ja on ollut sairauksia.

Minä olen työelämän ulkopuolella ja kipeä. Yritän parhaani. Luen ja sivistän itseäni. Ja teen sen mitä pystyn.

En ikimaailmassa kehtaisi ylentää itseäni ja halveksia satojatuhansia ihmisiä, kuvittelemalla, että minä olen nyt joku muita parempi ja muut ovat laiskempia ja luovuttajia, kun esim. tekivät it*emurhan.

Anteeksi, mutta mitä helvettiä? Miksi täytyy hyökätä toisen ihmisen kimppuun kuin hyeena?

En väittänyt, että olen “muita parempi”, koska olen jotenkuten pystynyt pitämään itseni pinnalla vaikeuksista huolimatta. Totesin vain, että ihmiset suhtautuvat samoihin ongelmiin hyvin eri tavalla ja sille on joku syy (tausta, luonne, geenit, whatever, olisi kiva tietää). Joku minun kanssa samoista ongelmista kärsivä on voinut hyvinkin päätyä itsemurhaan, mutta minä olen jostain syystä jaksanut elää itsetuhoisten ajatusteni kanssa ja jaksanut jatkuvasti pyrkiä lähemmäksi omanlaistani elämää. Ei se tee minusta parempaa ihmistä.

Miksi täytyy hyökätä niitä kohtaan, jotka ovat pystyneet pitämään elämänsä kasassa (vaikka tuurilla)? Ei kai yhden ihmisen “menestys” ole muilta pois?

Vierailija kirjoitti:

^ Ja lisään vielä, että ongelmana on, että se ahkerasti töitä hakeva ja suht terveellisesti elävä työtön nähdään yhtä luuserina ja pahana kuin se, joka on tehnyt monta lasta viiden eri miehen kanssa ja polttaa pari askia päivittäin ja peruskoulukin on juuri ja juuri läpäisty. Tai sellainen vaikutelma ainakin tulee keskusteluista, että ne, jotka makaavat siellä sohvalla laittamatta tikkua ristiin minkään eteen ja märisevät kaikesta, ovat samaa porukkaa, kuin ne, jotka eivät sairauden takia kykene kokoaikatöihin, mutta pyrkivät löytämään elämästä muuta miellekyyttä vaikka niiden vapaaehtoistöiden tai harrastuksen kautta. Tai ne, jotka suhtautuivat intohimolla ja suurella motivaatiolla työhönsä, mutta paloivat loppuun tai masentuivat eivätkä sen takia kykene palaamaan työelämään ainakaan kokonaan. Tai ne, jotka menettivät työnsä yt-neuvotteluiden tai konkurssin takia.

-ap

Siis teinitrollarit jostain uli-laudalta heittävät näitä lapsellisia solvaamisviestejä. Olisi hyvä ettei niihin vastattaisi millään tavalla.

Vastaan tuohon viimeisimpään aloittajan kommenttiin:

Aivan totta että kaikkeen kurjuuteen ihminen ei voi vaikuttaa mitenkään, joskus kamalia asioita vain tapahtuu, eikä sille voi mitään. Jollain on kamalia traumoja tai sairauksia, mitkä vetävät aivan pohjalle.

Mutta olen silti sitä mieltä, että jokainen pystyy tekemään elämästään edes vähän parempaa. Jopa ihminen joka sairastaa pahaa skitsofreniaa tai on vakavasti masentunut. Ei pidä vertailla muihin ja katkeroitua, vaan miettiä edes yksi asia mikä tekisi elämän edes vähän paremmaksi. Sitten toisen ja kolmannen. Kymmenen asian jälkeen elämä on jo aika paljon parempaa, ja sadan asian jälkeen huomattavasti parempaa. Mielestäni joka tilanteessa kannattaa pyrkiä hyvään, eikä vaan velloa katkeruudessa kun muilla menee paremmin kuin itsellä. Ihminen on yllättävän vahva ja selviää vaikka mistä, vaikka vaikeaa se välillä on.

Ja osalla niitä vastoinkäymisiä on ihan oikeasti enemmän ja ihan eri tasolla kuin toisilla. Ei ole tietenkään mikään kisa, kellä on nyt rankinta ja kellä ei, mutta monilla vähäosaisilla on rankkoja asioita taustallaan ja niitä voi olla kertynyt jo ihan lapsesta saakka. On tutkittukin, että tietyt traumat, tapahtumat ja tekijät altistavat masennukselle, syrjäytymiselle yms. On eri asia kohdata vastoinkäyminen aikuisiällä, jos muuten on ollut suht tasainen elämä kuin sillä, jolla niitä voi olla jo useita taustalla, niistä on ehkä jopa selvitty ja myöhemmin taas tulee lisää p*skaa niskana. Se ei tietenkään ole niiden ns, hyväosaisten vika eikä kukaan niin väitäkään. Kyse on siitä, että niitä ihmisiä, jotka tässä tilassa ovat, syyllistetään ja käsketään vaan muuttamaan asennettaan, niin kyllä se siitä. Kun se ei vaan aina mene niin, Osa siitä selviää, mutta osa ei, koska heillä ei ehkä ole samanlaisia voimavaroja, ominaisuuksia ja geenejä siihen. Ei tämä tarkoita, että täytyy edelleenkin märistä siellä sohvalla joka päivä, vaan se elämän miellekkyys voi tulla jostain muualta kuin töistä. Mutta jos tämä ihminen saa tukia, niin sitten jatkuvasti valitetaan, kuinka tukiensaajat on vaan laiskoja ja tyhmiä, kun eivät viitsi tehdä töitä eikä mitään minkään eteen ja plääplää. Osa heistä on tehnyt paljonkin ja sekään ei ole tuonut edes työpaikkaa.

-ap

Toivon, ehkä lapsellisesti, että karma olisi totta. Mullakin on lähipiirissä sekä jo lapsesta asti päähän potkittua, elämää pelkääviä ihmisiä, että menestyjiä, jotka ovat saaneet paremmat kortit. Menestyjistä osa ei vaan ymmärrä, miten jonkun ihmisraunion on vaikeampi selviytyä. Sitten möläytellään jotain typerää näille huonossa asemassa oleville. Toivoisin, että elämä todellakin antaisi tasapuolisesti niin hyvää kuin pahaa kaikille. Toiset kantavat raskaita taakkoja. Ihmisellä, joka kasvaa mielenterveys- ja päihdeongelmaisessa perheessä, jossa ei kannusteta mihinkään, ja jota kiusataan koulussa ja joka ei uskalla puolustaa itseään, koska ei ole saanut kotoaan mitään muuta kuin sontaa niskaansa, on taatusti vaikeampaa rakentaa elämäänsä, kuin tasapainoisessa, onnellisessa, varakkaassa kodissa kasvaneella lapsella, jonka vanhemmat ovat yhteiskunnallisesti tiedostavia, korkeasti koulututettuja ja kykenevät tarjoamaan turvaa lapselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä teksti ja paljon asiaa, mutta. Tässä kohdin tulee aina se ikävä mutta. Kaikki eivät menesty, kaikki eivät kykene olemaan ahkeria ja niin edespäin, mutta kenen vika se on? Tässä on oikeastaan se koko jutun ydin. Sehän ei ole millään tavalla sen menestyvän ystäväsi vika, että sinulla on reumaa, korvasärkyä, heikko lapsuus tai alkoholisti-isä. Tämän takia ei ole reilua vaatia häntä sitten maksamaan sinulle jotain; suoraan rahaa tai palveluja. Ja siitähän on kuitenkin kaiken kaikkiaan lopulta kyse. Ei ketään oikeastaan kiinnosta juuri sinun elämäsi siellä jossain mummon pirtissä, missä ostat toimeentulotuella tonnikalaa ja salaattia. Mutta se alkaa kiinnostaa siinä vaiheessa, kun yleensä sinunlaisesi ihmiset tulevat vaatimaan lisää rahaa niiltä menestyviltä. Heidän vikansa ei sinun tilanteesi ole, mutta silti heidän pitäisi maksaa enemmän siitä, tästä ja tuosta. Tämä on se iso MUTTA tässä keskustelussa.

Ketkä on "minunlaisiani" ihmisiä? Minä en ainakaan vaadi yhtään mitään kuin että saan kuukausittain opintotuen ja asumistuen tilille, että pärjään. Toki toivoisin, että Suomessa olisi parempi palkkataso, sillä monilla palkoilla ei yksinkertaisesti pärjää kovin hyvin eikä se eroa juuri vaikka työttömyyskorvauksen tasosta. Tai työttömyyskorvauksen päälle ei saa tehdä esim. yritystoimintaa, koska tuet lähtee heti silloin. Kukaan ei ole väittänyt, että toisen vastoinkäymiset ovat ns. hyväosaisten vika. Osa meistä ei kehtaa edes kehtaa hakea kaikkia tukia (itse sinnittelin lähes vuoden ilman tukia pienillä säästöilläni ja osa-aikatyöllä, lopulta oli pakko turvautua tukeen) enkä tiedä, mistä tämä käsitys tulee, että vaaditaan muka käsi ojossa kaikkea. Tai no, on heitäkin joo, mutta se edustaa aika pientä osaa tästä "meidän mystisestä porukasta"

-ap

Jos et mitään lisää vaadi, niin ollaan aivan sujut. Ei mitään ongelmaa. Olet ihminen siinä missä kuka tahansa. Ei mulla ainakaan ole sua ihmisenä mitään vastaan. Enkä usko että kenelläkään on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pärjännyt elämässä hämmästyttävän hyvin lähtökohtiini nähden: vartuin alkoholistisessa ja monin tavoin väkivaltaisessa perheessä, jossa osaa lapsista vihattiin ja alistettiin. Ensimmäinen lastensuojeluilmoitus minusta on tehty ollessani vähän reilu vuoden ikäinen. Tiedän että monelle kaltaiselleni ei käy hyvin ja tiedän varsin hyvin senkin, miten onnekas olen. Geeniperimäni on kaikesta huolimatta sen verran hyvä, etten ole persoonallisuushäiriöinen, olen sen verran älykäs, että haluan korjata kaiken sen mitä elämässäni on korjattavissa. Olen tehnyt paljon töitä itseni eteen ja työstänyt traumojani. Olen alisuoriutunut, jos koulutuksellisesti mitataan, mutta kouluttautumiseen menevät panokset olen käyttänyt terapiaan ja siihen, että traumatausta vaikuttaisi mahdollisimman vähän elämääni.

Mutta tämä ei suinkaan ole minun ansiotani. Olen käyttänyt sitä älykkyyttäni hyödykseni, minkä olen geenieni myötä saanut. Lisäksi temperamenttipiirteeni ovat ilmeisen otolliset sen suhteen, että olen selviytynyt sellaisesta lapsuudesta, joista lähes kaikki muut vammautuvat paljon pahemmin ja pysyvästi. Resilienssini on ilmeisen korkea, sekin on lahjaksi saatua geenien ansiosta. Ja joitakin onnenkantamoisia on ollut matkassa sen suhteen, että elämässäni oli edes yksi aikuinen, joka aidosti rakasti minua, vaikka hänkin on epävakaa monin tavoin.

En voisi koskaan mennä huutelemaan kenellekään, että miksi sinä olet tuollainen luuseri kun minäkin olen selviytynyt siitä ja tuosta. Tiedostan sen niin hyvin, miten onnekas olen ollut esim. sen suhteen, että sopeudun todella helposti muutoksiin, olen temperamentiltani ennemmin positiivisuuteen taipuvainen, olen ulospäinsuuntautunut, avoin ja rohkea. Eikä minulla ole neurologisia poikkeavuuksia esim. aspergeria. En ole pakkomielteinen ja neuroottinen. Ja olen valtavan onnekas senkin suhteen, että älykkyyteni on riittävän korkea siihen, että näen ongelmat ja niiden juurisyyt ja etsin ratkaisuja ongelmiin. Liian monet sokeutuvat täysin sen suhteen, millainen vaikutus traumoilla ja huonoilla lähtökohdilla on aikuisuudessa. Vuorovaikutus ja sosiaaliset taidot ovat onnettomat ja elämä on yhtä kaaosta ihmisten ymmärtämättä, että miksi näin onkaan.

Jatkan vielä. Ja se että ihmiset eivät näe, vaan sokeutuvat ei ole heidän vikansa. Jokainen tekee parhaansa niillä resursseilla mitkä itse kullekin on annettu. Se mihin itse kukin kykenee, on varsin henkilökohtaista ja rajallista eikä sitä rajaa voi kukaan toinen määrittää. Yksinkertaisemmin väännettynä: rammalle ei mennä sanomaan, että se on vain asenteesta kiinni, että otat ja juokset. Neliraajahalvaantuneelle ei mennä sanomaan, että oma vika kun et vain nouse ja kävele.

On helpompi huomata konkreettiset, fyysiset rajoitteet. Sekin on rajoite, ettei ymmärrä eikä näe sitä, miten valtavan erilaisia olemme suhteessa toisiimme. Se mikä pätee sinuun, ei välttämättä päde minuun. Yksinkertaisemmat ihmiset eivät vain millään ymmärrä tätä. Heillä ei käsityskyky riitä siihen, että kykenisi havaitsemaan ja ymmärtämään muiden erilaisuuden suhteessa itseen. Siksi maailma ja ihmiskuva kaventuu omaan napaan ja kaikki näyttäytyy varsin mustavalkoisena. Sillekään vammalle harvemmin voi mitään, koska kuten jo aikaisemmin mainitsin, kyse on rajoitteesta.

Miksi ne ihmiset niin sanoisivat? Mikä on syynä? Olisiko ehkä se, että heiltä halutaan rahaa? Mulle on ainakin aivan sama vaikka makaat loppuelämäsi neliraajahalvaantuneena, kunhan et vaadi että mun pitää alkaa maksamaan jotain hoitajamitoituksia.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä teksti. Lisäisin vielä, että joidenkin "tie" tyssää vielä paljon lukiota aiemmin, jopa vauvana.

Eikä kaikki nouse, vaikka traumatisoituminen tapahtuisikin vasta esim. ehjän ja onnellisen lapsuuden jälkeen.

Hyvä muistutus. Itsellä eka kunnon tyssäys tuli lukiossa (valmistuin kyllä, mutta en ikinä menisi kyllä haukkumaan heitä luusereiksi, jotka eivät kykene siihen etenekään nykyisten pääsykoeuudistuspaineiden alla), niin tuli sitten jotenkin se tuohon aloitukseen automaattisesti. Näin sitä itsekin huomaa, miten helposti ajattelee omien kokemusten kautta eikä huomaa ajatella laajemmin. Oman ajattelun laajentaminen tekisi monille tähänkin kommentoijille hyvää. Ei tarvitse antaa rahaa, ei tarvitse tuntea syyllisyyttä (miksi pitäisi?), ei tarvitse liittyä johonokin järjestöön. Mutta omaa asennetta on hyvä tarkastella ja yrittää ymmärtää heitäkin, joilla kaikki ei ole omasta asenteesta kiinni. Ja huomata, ettet ole itsekään suojassa sairauksilta ja vastoinkäymisiltä, vaikka niitä olisikin jo jotakin taustalla. Yksi surkeimmista neuvoista oli silloin, kun olin pahasti masentunut, että "omasta asenteesta se on vaan kiinni" No, tässä ollaan ja mulla nyt sattui olemaan sellaiset ominaisuudet, että olen päässyt vähän eteenpäin. Toki olen tehnyt töitäkin sen eteen, mutta se on vaatinut taas voimavaroja. Kaikki ei pääse eikä se tee musta tai heistä yhtään sen parempaa tai huonompaa.

-ap

Mua jaksaa ihmetyttää sellaset ihmiset, jotka luulee, että jos joku on hyvässä työpaikassa (ollut esim jo 10 vuotta), hän on saanut työn sukulaisten kautta, kävellyt sisään, elänyt muutenkin kaikin puolin helpon elämän.

Se ärsyttää.

Tiedän, että olen onnekas kun minulla on työpaikka. Ei se silti tarkoita, että olisin sen helpolla saanut. Ettei olisi ollut huonoja kotioloja, anoreksiaa, masennusta, koulukiusaamista, työttömyyttä, kuolemia, lapsettomuutta, sairauksia, pätkätöitä, työllistämistöitä, työkkärikursseja, yt-neuvotteluja, avioeroja, työttömyyttä tai muuta vastoinkäymistä.

Entinen masentunut, työtön ja köyhä kirjoitti:

Pitkä teksti, jossa ihan hyviä pointteja joita ottaa huomioon, mutta josta niin paljon paistaa laiskurin katkeruus. Kerronpa nyt perustelut sille, miksi ajattelen näin entisenä pitkäaikaistyöttömänä, köyhänä ja masentuneena (olen nyt onnellisesti ollut jo monta vuotta töissä)

Sieltä ahdingosta pois pääseminen ei tarvitse oikeasti mitään muuta kuin riittävästi tahdonvoimaa. Jos tarpeeksi haluaa eroon köyhyydestä ja työttömyydestä, pystyy kyllä ottamaan sen ratkaisevan askeleen ja pyytämään vaikka apua, vaikka miten olisi sairaana tai jopa kodittomana. Asiat on aina järjestettävissä, joten on aivan täysin valetta sanoa että kaikki eivät kykene olemaan ahkeria. Suomessa apua saa kyllä kun sitä vaan osaa pyytää, Juuri siksi meiltä ahdingosta nousseilta ei herukaan empatiaa hetä kohtaan, jotka muka eivät kykene samaan. Suomi antaa kansalaiselle kaikki eväät elättää itsensä työnteolla, ainoa joka estää kansalaisia menemästä töihin on liian avokätinen tukijärjestelmämme ja työnteonvastainen mentaliteetti.

"Kaikille ei vaan riitä työtä ja niistäkin, mitä on jäljellä, kisataan paljon."

Jos töitä ei ole, sitten niitä luodaan itse. Jos sinua ei kukaan palkkaa, ryhdyt yrittäjäksi ja työllistät itse itsesi. Suomessa yrittäjyys on tosi helppoa, joten pitkäaikaistyöttömillä ei ole mitään syytä olla ryhtymättä yrittäjäksi. Ala tulisi nyt muutenkin valita siten, että se työllistää sekä nyt että tulevaisuudessa, ja pitää olla valmis muuttamaan työn perässä vaikka ulkomaille jos tilanne niikseen vaatii. Suomalaiset vain yksinkertaisesti ovat liian nirsoja siihen. Hyvä työntekijä saa aina töitä kuin töitä mistä vain, olipa tilanne mikä tahansa, joten kannattaisi mieluummin olla hyvä työntekijä kuin huono uhriutuja.

Sanopa tuo laiskuri jokaiselle, jokaiselle mut tuntevalle opettajalle, työnantajalle ja läheisille, niin nauravat sut pihalle. Olen ollut niitä, jotka ovat harrastaneet lähes joka päivä. käyneet huippulukion ja tehneet vielä jotain hoitokeikkoja sivussa. Olen ollut pidetty ja maineeni hyvänä työntekijänä on levinnytkin. Mutta itsepä valitsin sairauteni, uupumuksen ja isot vastoinkäymiset? Ja tiedätkö, silti olen nyt opiskelemassa enkä ikinä voisi sylkeä heidän päälleen, jotka eivät kykene samaan kuin minä.

Fakta on se, että niitä töitä EI ole kaikille, vaikka kuinka vänkäisit vastaan. Osa niitä hakee ja hakee ja tahdonvoimaa voi olla vaikka muille jakaa, mutta silti ei tärppää. Vai siis mennäänkö töihin vaan kävelemällä "terve, tulinpas tänne nyt töihin" Ehkä joskus sotien jälkeen, mutta tänä päivänä hakemukset on pitkiä, prosessit on monivaiheisia ja hakijoita on paljon. Toki ei kaikissa, mutta aika monissa työpaikoissa on näin. Voit olla aina se, joka jää hopealle tai pronssille. Paikan saattaa viedä se pomolle tutumpi naama, jolle et itse voi yhtään mitään. Pätkätyöt ovat myös lisääntyneet ja työkokeilut syö oikeita työpaikkoja. Ja sitten vielä tämmöiset koronat ja lamat, jotka pahentaa tilannetta entisestään. Silti ei ole mitään ilmeisesti opittu.

Yrittäjäksi ryhtyminen ei ole Suomessa kovin helpoksi tehty ja olen sitä mieltä, että sitä tulisi helpottaa. Täytyy olla liikeidea, ei mielellään poikkeustiloja tai lamaa. Työttömänä menetät äkkiä tukesi, jos työkkärille selviää, että olet aloittamassa tai teet pientäkin yritystoimintaa. Koska silloin sut katsotaan yrittäjäksi ja silloin oot omillasi, vaikka et tienaisi niillä käsitöillä edes puolia sun asunnon vuokrasta. Ja monesti yrittäjäksi vaaditaan jonkin verran pääomaa, jota ei kovin monella löydy. Riskit ovat isot, ja onneksi nykyään onkin mahdollisuus esim. kevytyrittäjyyteen.

Ja mistä olet saanut käsityksen, että täällä kaikki tarvitsevat saa apua? Ei todellakaan saa ja sekin on osin tuurista kiinni, sattuuko nyt kohdalle asiansa osaava ammattilainen vai joku törppö. On kokemusta luukulta toiselle juoksemisesta, kymmenien puheluiden soittamisesta, törpöistä ammattilaisista ja mulla on muutama sairaus, joihin saa huonosti hoitoa Suomessa, mutta sitäkin olen onnistunut löytämään oikeiden kontaktien kautta. Muutama sanoi mulle suoraan, että älä mene sinne ja sinne, siellä ei ymmärretä yhtään mitään näistä asioista. Mä jaksoin yrittää ja sain kuin sainkin apua. En kuitenkaan ihmettele yhtään, ettei moni jaksa.

-ap

Vierailija kirjoitti:

^ Ja lisään vielä, että ongelmana on, että se ahkerasti töitä hakeva ja suht terveellisesti elävä työtön nähdään yhtä luuserina ja pahana kuin se, joka on tehnyt monta lasta viiden eri miehen kanssa ja polttaa pari askia päivittäin ja peruskoulukin on juuri ja juuri läpäisty. Tai sellainen vaikutelma ainakin tulee keskusteluista, että ne, jotka makaavat siellä sohvalla laittamatta tikkua ristiin minkään eteen ja märisevät kaikesta, ovat samaa porukkaa, kuin ne, jotka eivät sairauden takia kykene kokoaikatöihin, mutta pyrkivät löytämään elämästä muuta miellekyyttä vaikka niiden vapaaehtoistöiden tai harrastuksen kautta. Tai ne, jotka suhtautuivat intohimolla ja suurella motivaatiolla työhönsä, mutta paloivat loppuun tai masentuivat eivätkä sen takia kykene palaamaan työelämään ainakaan kokonaan. Tai ne, jotka menettivät työnsä yt-neuvotteluiden tai konkurssin takia.

-ap

En kyllä ole huomannut että terveellisesti elävää, fiksua työtöntä haukuttaisiin mitenkään yleisesti. Kun taas juuri noita jotka "on tehnyt monta lasta viiden eri miehen kanssa jne" haukutaan jatkuvasti, mitä sinäkin teit juuri rivien välistä. Tuon kaltaisilla ihmisillä ne pahimmat kokemukset ja traumat yleensä on, ja heillä on paljon vaikeuksia saada elämänsä kuntoon, vaikka haluaisi. Sekään ei tarkoita ettei kannattaisi niin tehdä, ainakin siinä määrin missä se on mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Mua jaksaa ihmetyttää sellaset ihmiset, jotka luulee, että jos joku on hyvässä työpaikassa (ollut esim jo 10 vuotta), hän on saanut työn sukulaisten kautta, kävellyt sisään, elänyt muutenkin kaikin puolin helpon elämän.

Se ärsyttää.

Tiedän, että olen onnekas kun minulla on työpaikka. Ei se silti tarkoita, että olisin sen helpolla saanut. Ettei olisi ollut huonoja kotioloja, anoreksiaa, masennusta, koulukiusaamista, työttömyyttä, kuolemia, lapsettomuutta, sairauksia, pätkätöitä, työllistämistöitä, työkkärikursseja, yt-neuvotteluja, avioeroja, työttömyyttä tai muuta vastoinkäymistä.

Joo tuo on tyhmä luulo eikä tietenkään kaikki hyvän työpaikan saaneet ole päässeet elämässä helpolla. Toivon lähinnä, että jos itse on saanut hyvän työpaikan, pysynyt työkykyisenä ja kokenut raskaita asioita, niin sitä ymmärrystä ja empatiaa löytyisi heitä kohtaan, jotka eivät ole sieltä pimeästä selviytyneet. Musta tän ketjun ylimielisimmät kommentit ovat tulleet nimenomaan heiltä, jotka ovat kokemuksistaan huolimatta ns. päässeet eteenpäin. En siis tarkoita tällä sinua, mutta monia muita kommentoijia.

-ap

Kasvoin alkoholistiperheessä, jossa oli jatkuva väkivallan uhka. Mua myös kiusattiin ja ihan vainottiin koulussa. Olen myös kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä yms. Sain silti stipendejä, menin lukioon ja vieläpä yliopistoon ainoana sisarusparvesta. Mulla on takana jakso kuntoutustukea, vuosia terapiaa. Olen ns kunnon kansalainen, mutta pahasti alkoholisoitunut sellainen. Mietin itsaria taajaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Ja lisään vielä, että ongelmana on, että se ahkerasti töitä hakeva ja suht terveellisesti elävä työtön nähdään yhtä luuserina ja pahana kuin se, joka on tehnyt monta lasta viiden eri miehen kanssa ja polttaa pari askia päivittäin ja peruskoulukin on juuri ja juuri läpäisty. Tai sellainen vaikutelma ainakin tulee keskusteluista, että ne, jotka makaavat siellä sohvalla laittamatta tikkua ristiin minkään eteen ja märisevät kaikesta, ovat samaa porukkaa, kuin ne, jotka eivät sairauden takia kykene kokoaikatöihin, mutta pyrkivät löytämään elämästä muuta miellekyyttä vaikka niiden vapaaehtoistöiden tai harrastuksen kautta. Tai ne, jotka suhtautuivat intohimolla ja suurella motivaatiolla työhönsä, mutta paloivat loppuun tai masentuivat eivätkä sen takia kykene palaamaan työelämään ainakaan kokonaan. Tai ne, jotka menettivät työnsä yt-neuvotteluiden tai konkurssin takia.

-ap

En kyllä ole huomannut että terveellisesti elävää, fiksua työtöntä haukuttaisiin mitenkään yleisesti. Kun taas juuri noita jotka "on tehnyt monta lasta viiden eri miehen kanssa jne" haukutaan jatkuvasti, mitä sinäkin teit juuri rivien välistä. Tuon kaltaisilla ihmisillä ne pahimmat kokemukset ja traumat yleensä on, ja heillä on paljon vaikeuksia saada elämänsä kuntoon, vaikka haluaisi. Sekään ei tarkoita ettei kannattaisi niin tehdä, ainakin siinä määrin missä se on mahdollista.

Joo, voi olla, että itselläkin on tälläisiä kohtaan pieniä ennakkoluuloja ja yritän kehittää jatkuvasti omia asenteita. Mä huomasin tämän "työttömät on laiskureita ja luusereita" -asenteen silloin, kun aktiivimallia tehtiin. Olin silloin itse työtön (tosin myös sairas) ja se keskustelun seuraaminen tuntui tosi pahalta. Onneksi tuo malli on nykyään purettu. 

-ap

Vierailija kirjoitti:

Entinen masentunut, työtön ja köyhä kirjoitti:

Pitkä teksti, jossa ihan hyviä pointteja joita ottaa huomioon, mutta josta niin paljon paistaa laiskurin katkeruus. Kerronpa nyt perustelut sille, miksi ajattelen näin entisenä pitkäaikaistyöttömänä, köyhänä ja masentuneena (olen nyt onnellisesti ollut jo monta vuotta töissä)

Sieltä ahdingosta pois pääseminen ei tarvitse oikeasti mitään muuta kuin riittävästi tahdonvoimaa. Jos tarpeeksi haluaa eroon köyhyydestä ja työttömyydestä, pystyy kyllä ottamaan sen ratkaisevan askeleen ja pyytämään vaikka apua, vaikka miten olisi sairaana tai jopa kodittomana. Asiat on aina järjestettävissä, joten on aivan täysin valetta sanoa että kaikki eivät kykene olemaan ahkeria. Suomessa apua saa kyllä kun sitä vaan osaa pyytää, Juuri siksi meiltä ahdingosta nousseilta ei herukaan empatiaa hetä kohtaan, jotka muka eivät kykene samaan. Suomi antaa kansalaiselle kaikki eväät elättää itsensä työnteolla, ainoa joka estää kansalaisia menemästä töihin on liian avokätinen tukijärjestelmämme ja työnteonvastainen mentaliteetti.

"Kaikille ei vaan riitä työtä ja niistäkin, mitä on jäljellä, kisataan paljon."

Jos töitä ei ole, sitten niitä luodaan itse. Jos sinua ei kukaan palkkaa, ryhdyt yrittäjäksi ja työllistät itse itsesi. Suomessa yrittäjyys on tosi helppoa, joten pitkäaikaistyöttömillä ei ole mitään syytä olla ryhtymättä yrittäjäksi. Ala tulisi nyt muutenkin valita siten, että se työllistää sekä nyt että tulevaisuudessa, ja pitää olla valmis muuttamaan työn perässä vaikka ulkomaille jos tilanne niikseen vaatii. Suomalaiset vain yksinkertaisesti ovat liian nirsoja siihen. Hyvä työntekijä saa aina töitä kuin töitä mistä vain, olipa tilanne mikä tahansa, joten kannattaisi mieluummin olla hyvä työntekijä kuin huono uhriutuja.

Pitkä ja tyhjä teksti, josta paistaa täydellinen empatiakyvyttömyys ja faktojen puute. Luulisi että vaikeiden elämänkokemustesi myötä olisit jotenkin viisastunut, mutta ei.

Ai niin, eihän kokoomustrollit ikinä viisastu.

Olen kyllä viisastunut sen verran, että tiedän oikean tavan hoitaa asiat. Ja se oikea tapa ei ole vaipua masennukseen ja epätoivoon. 

Kerrotaanpa yksi fakta lisää, jos et kerran usko minua. Mol.fi:stä löytyy 17503 työpaikkailmoitusta, joten vieläkö kehtaat väittää, ettei töitä ole? Toki siellä on useita matalapalkkaisia duuneja enimmäkseen, mutta jos sitä oman alan työtä ei saa sitten pitää vain yksinkertaisesti hakea sitä, mitä saa! Tai alkaa yrittäjäksi, nykyään kun on esim. ukko.fi kaltaisia kevytyrittäjyyspalveluja niin itsensä työllistäminen on tehty todella helpoksi. Jos sekään ei kelpaa, kyseessä on omaa nirsoutta.

^ Katsopa, paljon niitä työttömiä on. Eikä jotain maistereita tai tohtoreita oteta helpolla johonkin duunarihommiin, koska "he ovat ylikoulutettuja" 

Jokaiselle on se oma polku tai tie.

Älkää verratko itseänne muihin.