Lue keskustelun säännöt.
"Kaikki on itsestä kiinni. Kun minäkin pärjäsin, muidenkin pitää pärjätä" -ihmiset, tässä vähän pohdittavaa
28.07.2020 |
"Omalla työllä ja ahkeruudella ansaittu" on toki osin totta, MUTTA sulla on pitänyt olla voimavaroja, jaksamista, älyä, terveyttä ja suht hyvät olosuhteet ollaksesi ahkera. Entä jos työyhteisö kiusaa sua? Entä jos joudut onnettomuuteen kesken kaiken? Entä jos asunnostasi löytyy hometta, menetät sen tai/ja sairastut sen takia? Entä jos kohtaat ison tragedian kesken opintojen tai uraetenemisen? Entä yliopistojen uupumiset tai masennustilastot? Kaikki EI KYKENE olemaan ahkeria, vaikka kuinka haluaisivat. Moni masentunut ja uupunut on ollut ahkera ja tunnollinen, mutta tie on voinut tyssätä jo lukioon tai korkeakouluun. Masentuneen ajattelulla ei uskota usein edes siihen, että pääsee vaikka lähikaupan hyllyttäjäksi. Ja sinnekin todennäköisesti valitaan joku kokeneempi tai kauppiaan tuttu.
Osa nousee tuolta ja se on oikeasti hienoa. Mutta juuri näiltä ihmisiltä tuntuu löytyvän todella vähän sitä empatiaa heitä kohtaan, jotka eivät samaan kykene. He eivät ehkä parane, he kohtaavat ehkä lisää isoja vaikeuksia, heidät on ehkä lannistettu jo lapsena. Kyllä tuolta nouseminen vaatii ihan eri tavalla voimia. Ja tutkitustikin vähäosaisuus on vahvasti periytyvää. Tämä ei tarkoita, että kaikille käy niin, mutta se vaatii tietynlaisia ominaisuuksia, voimavaroja ja ennen kaikkea terveyttä.
Entäs tämä "mene töihin, etene uralla ja tienaa paljon" No, ensinnäkin sun täytyy päästä kouluun, suoriutua siitä terveenä ja suht vähillä kolhuilla. Jos tässä onnistut, sitten alkaa työpaikkojen metsästys. Onko nyt sellainen aika, että kyseinen ala työllistää? Tuliko lama, korona tai muuten vain ei ole paikkoja? Jos työllistää, hyväksytäänkö sut satojen hakijoiden joukosta haastatteluun? Jos hyväksytään, pääsetkö töihin? Jos pääset, onko työyhteisö miellyttävä, onko työympäristö terve, pysytkö terveenä, tuleeko elämässä isoja vastoinkäymisiä? Jos on, saatat saada ylennyksen tai edetä muualle. Siihenkin vaaditaan se, että joku
muu sen ensin tekee, et joudu yt-neuvotteluiden kohteeksi ja yrityksen talous on hyvässä kunnossa. Jos yritys tekee vaikka konkurssin, miten sä siinä etenet? Tai jos pomosi kiusaa tai hyväksikäyttää sua? Jos joudut työttömäksi, niin eikun uutta työtä hakemaan.
Ja sama rumba uudestaan. Monen hylyn jälkeen saatat alkaa lannistua, mutta yrität kuitenkin. On tutkittu, että työttömyys vaikuttaa terveyteen negatiivisesti ja kokonaisvaltaisella tavalla, kun se pitkittyy. . Mitä pidempään työttömyys pitkittyy, sitä vaikeampi sieltä on päästä pois, koska CV:ssä on tyhjää tilaa. Töihin ei enää vain kävellä, vaan monesti kaupan kassallekin vaaditaan kokemusta. Kyllä, olen hakenut enkä saanut edes vastausta. Pääsin sitten onneksi muualle. Valitettava fakta on, että työttömiä on enemmän kuin työpaikkoja. Kaikille ei vaan riitä työtä ja niistäkin, mitä on jäljellä, kisataan paljon.
Kommentit (717)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
^ Ja lisään vielä, että ongelmana on, että se ahkerasti töitä hakeva ja suht terveellisesti elävä työtön nähdään yhtä luuserina ja pahana kuin se, joka on tehnyt monta lasta viiden eri miehen kanssa ja polttaa pari askia päivittäin ja peruskoulukin on juuri ja juuri läpäisty. Tai sellainen vaikutelma ainakin tulee keskusteluista, että ne, jotka makaavat siellä sohvalla laittamatta tikkua ristiin minkään eteen ja märisevät kaikesta, ovat samaa porukkaa, kuin ne, jotka eivät sairauden takia kykene kokoaikatöihin, mutta pyrkivät löytämään elämästä muuta miellekyyttä vaikka niiden vapaaehtoistöiden tai harrastuksen kautta. Tai ne, jotka suhtautuivat intohimolla ja suurella motivaatiolla työhönsä, mutta paloivat loppuun tai masentuivat eivätkä sen takia kykene palaamaan työelämään ainakaan kokonaan. Tai ne, jotka menettivät työnsä yt-neuvotteluiden tai konkurssin takia.
-ap
En kyllä ole huomannut että terveellisesti elävää, fiksua työtöntä haukuttaisiin mitenkään yleisesti. Kun taas juuri noita jotka "on tehnyt monta lasta viiden eri miehen kanssa jne" haukutaan jatkuvasti, mitä sinäkin teit juuri rivien välistä. Tuon kaltaisilla ihmisillä ne pahimmat kokemukset ja traumat yleensä on, ja heillä on paljon vaikeuksia saada elämänsä kuntoon, vaikka haluaisi. Sekään ei tarkoita ettei kannattaisi niin tehdä, ainakin siinä määrin missä se on mahdollista.
Olet aika laput silmillä ollut sitten, jos et ikinä muka ole törmännyt siihen että työttömiä niputettaisiin yhteen massaan.
Älä jaksa naurattaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Loiset täällä sössöttämässä toisilleen miten se on ok maata toisten elätettävänä vuodesta toiseen, kun kaikkia ei vaan saakkaan eteen kannetuna sormia napsuttelemalla kuin anttilan kuvastosta valitsisi.
Vierailija kirjoitti:
^ Katsopa, paljon niitä työttömiä on. Eikä jotain maistereita tai tohtoreita oteta helpolla johonkin duunarihommiin, koska "he ovat ylikoulutettuja"
Kyllä otettaisiin, jos viitsisivät hakea eivätkä korostaisi hakemuksessaan koulutustaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh minä olen kokenut lapsena ja nuorena koulukiusaamista, yksinäisyyttä, perheenjäsenen kuoleman, henkistä ja fyysistä väkivaltaa jne. ja niin on esimerkiksi miehenikin. Molemmat ollaan taisteltu sekä itsemme kanssa, että lääkärien yms. saadaksemme hoidon ja lääkityksen, etteivät nämä asiat pilaisi elämää, menty läpi sairauksien, ulosoton, miehen riippuvuusongelman ja nyt ollaan onnellisia ja molemmilla yliopisto käytynä ja hyväpalkkainen työ.
Kyllä se vain on niin, että hyvin paljon se elämä vain on itsestä kiinni. Sitten kun on myös niitä, jotka tulevat sodan tai köyhyyden keskeltä jollain paatilla ja rakentavat kaiken itse alusta. Opettelevat kielen, kulttuurin, sopeutuvat, opiskelevat ja rakentavat hyvän elämän. TOKI hänkin on ollut onnekas, koska jonkun muun paatti kaatui. Mutta se, että tavalliset tai lähes tavalliset lähtökohdat ja normaalin älykkyyden omaava hminen Suomessa ei pystyisi rakentamaan sellaista elämää kuin itse haluaa on puppua. Toki niitä henkisiä resursseja tarvitaan ja niitä ei kaikilla ole. Mutta sitähän se tarkoittaa, että se on itsestä kiinni. Ihminen kyllä pystyy jos psyyke kestää ja siihenkin muuten lääkkeet auttaa. Harva tästä elämästä kolhuitta selviää. Kyse on siitä, että vaatii, että niitä kolhuja korjataan.
Tässä on myös se, että teidät on valittu sinne töihin. Entä jos olisitte joutuneet työttömyyskierteeseen ja lukuisista yrityksistä ette olisi sinne päässeet? Minun työpaikkani eivät ole olleet omaa ansiostani, vaan sinne mut on aina valittu. Se, että olen nyt koulussa, ei ole osin omaa ansiostani, vaan mut on tänne valittu.
Edelleenkin, vaikka sinä selvisit, kaikki muut ei selviä ja jaksa. Moni sinun lähtökohdista ei selviä ja on tutkittu juttu, että kiusaaminen, rankka lapsuus ja sairaudet altistaa syrjäytymiselle. Näköjään ne vaikeat elämänkokemukset ei opeta kaikille empatiaa.
No huhhuh, oispa kiva kuulla missä entten-tentten -maailmassa tämän kirjoittaja elelee, kun kouluun tai työhön ei ole omalla osaamisella tai taidoilla mitään väliä, sinne vaan valitaan randomisti joku. Ja vähäosainen on se, jolla ei ole arpaonni ollut myötä.
Naurattaa tuo entten-tentten-maailma. Joo. Kun minut on koskaan mihinkään valittu, en ole ikinä kokenut että olisi ollut tuuria, sattumaa tai mitä lie.
Onhan se natisijoille helppo selittää toisten menestyminen vain tuurilla ja sattumilla. Harva tulee sitäkään kuitenkaan ajatelleeksi, että osa yhtälöä on se miten itseään ns. tarjoaa ja tuo esille. Kummalle osumisen todennäköisyys on suurempi, sille joka röhisee kotisohvalla vai sille, joka tuo itseään tykö?
Ei, en sano että se itseään tykö tuominen olisi autuaaksi tekevää ja siivittäisi automaattisesti menestykseen. Mutta kun elämä on todennäköisyyksien peli, niin omat vahvuudet ja niiden kautta todennäköisyyden maksimointi on se ainoa mahdollisuus jonkinlaiseen ns. "voittoon".
Onneakin tarvitaan, joskus rutkasti. Mutta se alkaa olla säälittävää, miten paljon täällä jotkut pistää sattuman ja onnen piikkiin ihan kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän nyt vielä selventää muutaman asian, kun osa joko tahallaan tai tahattomasti haluaa ymmärtää ja käsittää väärin.
Ei, en ole sitä mieltä, että ihminen ei voisi vaikuttaa mitenkään elämäänsä eikä omalla asenteella olisi mitään merkitystä. En tiedä, miksi se on joidenkin toimesta käännetty näin. Totta kai hänellä, joka hakee säännöllisesti ja ahkerasti töitä, pitää jotenkin huolta itsestään eikä kittaa kaljaa jossain ostarilla, on ihan erilainen asenne kuin hänellä, joka tekee lapsia viiden eri miehen kanssa, polttaa röökiä pari askia päivässä ja kittaa kaljaa päivittäin, Ja tässä on nimenomaan paljon omaa vaikutusta. Jos ihminen mokaa tai tekee virheitä, hänen on totta kai otettava vastuu teoistaan. En minäkään jaksaisi kuunnella, jos joku valittaisi jatkuvasti joka päivä, makaisi siellä sohvalla eikä edes hakisi töitä, kun asiasta kysyy. Kukaan ei kai ole muuta täällä väittänyt.
Minä en tiedä myöskään, mistä tämä käsitys tulee, että aloituksessani muka väitetätisiin, etteikö ihminen voisi itse tehdä elämäänsä mielekkäämäksi. Totta kai voi. Sen masentuneen työttömän mielekkyys tosin voi olla se, että hän käy kerran viikossa vapaaehtoistöissä. Ja sitten joku tulee väittämään häntä luuseirksi, kun ei muuhun pysty. Minä olen muuten aloittanut uusia, inspiroivia harrastuksia parantaakseni mielialaani, näen ystäviäni (kaikilla ei tosin niitä ole, minulla onneksi on), olen löytänyt siistin alan, olen tehnyt vapaaehtoistöitä, olen ollut useissa kesätöissä ja antanut aina parastani, löydän iloa ja tunnen kiitollisuutta pienistäkin asioista. En tosin oleta, että kaikki tähän pystyisivät. En märehdi pienistä, koska olen kokenut sen verran raskaita ja isoja asioita. Ja juuri niiden asioiden takia mä kykenen ymmärtämään heitä, joilla ei samanlaisia voimavaroja ja jaksamista ole kuin mulla.
Esimerkiksi joku olisi voinut menettää mun kokemusten jälkeen kokonaan työkykynsä. Jos hänellä olisi altistus vaikka psykoosille, skitsofrenialle tai muulle vastaavalle, olisi hän voinut joutua paljon pahempaan jamaan kuin minä. Jos mulla ei olisi ollut rakastavaa perhettä, kun putosin tyhjän päälle, olisin voinut hyvin joutua asunnottomaksi. Olen nähnyt väliaikaista työttömyyttä, uudellenkouluttautumista, työnarkomanialla itsensä tappamista, burn outteja ja vaikka mitä. Vanhempani sanoivat, että kukaan ei tuo sulle siitä kruunua, että sä nosta itsesi joksikin työmarttyyriksi ja painat ja painat duunia kuin hikinen sika. Korkeintaan saat sillä pillerireseptin ja pääset ehkä muutaman kuukauden jonottamisen jälkeen terapiaan.
Kaikkeen ei voi aina itse vaikuttaa (osaan voi ja hyvällä asenteella pärjää pitkälle, mutta kun se ei aina riitä, se on pointti), vaikka kuinka haluaisi ja kuinka yrittäisi. Kun joku sanoo, että kyllä ahkeruudella ja asenteella pärjää (ja varmasti sillä pärjääkin monissa tapauksissa), niin se ei aina mene niin, vaikka kuinka olisi ahkera ja positiivista asennetta. Silloin kun se masennus, syöpä, onnettomuus tai mikä ikinä iskee, silloin ei välttämättä tule työkykyiseksi, vaikka kuinka olisi asenne kohdillaan. Toki se, että näistä parantuu, vaatii asennoitumista ja sitoutumista. Mutta se on muistettava, ettei ne sairaudet aina parannu, vaikka kuinka yrittäisi ja pinnistelisi. Jotkut yrittävät vuodesta toiseen saada töitä eivätkä saa moneen vuoteen. Jotkut sairastuvat kesken opintojen, vaikka olisi ollut kuinka priimus ja ahkera, ja joutuu ne keskeyttämään. Tämä ei tarkoita, että kotona märistään joka päivä kaikille ja mitään ei pidä tehdä minkään eteen, vaan ymmärtää, että nämä ihmiset eivät valinneet sairauttaan (tai muuta isoa vastoinkäymistä) itse, vaan he eivät välttämättä vain kykene hyvästä asenteesta huolimatta töihin tai opiskeluihin.
-ap
Sepä se, kun jotkut vähäjärkisesti eivät millään suostu tajuamaan että aina ei asiat mene niin kuin suunnitteli tai HALUAISI, vaikka päällänsä seisoisi niin mikään maailman mahti ei välttämättä henkilön tilannetta ja elämää paremmaksi muuta. ja mitä sairauksiin tulee, liian paljon on näitä varakkaiden ihmeparantumis juttuja, moni pölvästi ei ota huomioon että köyhän ja vielä yksinäisen ilman tukiverkkoa on helkkaristi vaikeampaa nousta sieltä suosta ja moni ei ikinä nousekkaan. Oman onnen seppä on pelkkää paskanjauhantaa..
Asiat eivät menekään läheskään aina kuten suunnittelee tai haluaa. Mutta siinä tapauksessa oikea valinta olisi lähteä tekemään jotain muuta, eikä jäädä masentumaan sinne neljän seinän sisälle, vaikka kuinka potuttaisi. Köyhänä ja yksinäisenä voi aivan hyvin lähteä rakentamaan sitä tukiverkkoa tyhjästäkin, miksei muka voisi kun ei ole mitään menetettävänäkään? Tiedän, ja olen oppinut tämän itsekin entisenä masentuneena pitkäaikaistyöttömänä. Oli täysin oma syyni, että päästin aikanaan elämäntilanteeni valumaan niin alas, kun olisi ollut vaihtoehtona töihin tai opiskelemaan meno.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vastaan tuohon viimeisimpään aloittajan kommenttiin:
Aivan totta että kaikkeen kurjuuteen ihminen ei voi vaikuttaa mitenkään, joskus kamalia asioita vain tapahtuu, eikä sille voi mitään. Jollain on kamalia traumoja tai sairauksia, mitkä vetävät aivan pohjalle.Mutta olen silti sitä mieltä, että jokainen pystyy tekemään elämästään edes vähän parempaa. Jopa ihminen joka sairastaa pahaa skitsofreniaa tai on vakavasti masentunut. Ei pidä vertailla muihin ja katkeroitua, vaan miettiä edes yksi asia mikä tekisi elämän edes vähän paremmaksi. Sitten toisen ja kolmannen. Kymmenen asian jälkeen elämä on jo aika paljon parempaa, ja sadan asian jälkeen huomattavasti parempaa. Mielestäni joka tilanteessa kannattaa pyrkiä hyvään, eikä vaan velloa katkeruudessa kun muilla menee paremmin kuin itsellä. Ihminen on yllättävän vahva ja selviää vaikka mistä, vaikka vaikeaa se välillä on.
En näköjään osaa ymmärtää, että masennus on SAIRAUS. Skitsofrenia on SAIRAUS. Silloin ei vain pysty olemaan kiitollinen mistään, koska mikään ei tunnu miltään. Ei tunne muuta kuin se jokapäiväisen repivän fyysisen KIVUN ja on valmis tekemään mitä vain että se loppuisi edes hetkeksi. Masennus lamauttaa ja verhoaa kaiken ympärillä.
Vasta sitten jos/kun saa apua ja alkaa voida paremmin, osaa olla kiitollinen niistä pikkujutuista. Vaikka sadepisaroista ikkunassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh minä olen kokenut lapsena ja nuorena koulukiusaamista, yksinäisyyttä, perheenjäsenen kuoleman, henkistä ja fyysistä väkivaltaa jne. ja niin on esimerkiksi miehenikin. Molemmat ollaan taisteltu sekä itsemme kanssa, että lääkärien yms. saadaksemme hoidon ja lääkityksen, etteivät nämä asiat pilaisi elämää, menty läpi sairauksien, ulosoton, miehen riippuvuusongelman ja nyt ollaan onnellisia ja molemmilla yliopisto käytynä ja hyväpalkkainen työ.
Kyllä se vain on niin, että hyvin paljon se elämä vain on itsestä kiinni. Sitten kun on myös niitä, jotka tulevat sodan tai köyhyyden keskeltä jollain paatilla ja rakentavat kaiken itse alusta. Opettelevat kielen, kulttuurin, sopeutuvat, opiskelevat ja rakentavat hyvän elämän. TOKI hänkin on ollut onnekas, koska jonkun muun paatti kaatui. Mutta se, että tavalliset tai lähes tavalliset lähtökohdat ja normaalin älykkyyden omaava hminen Suomessa ei pystyisi rakentamaan sellaista elämää kuin itse haluaa on puppua. Toki niitä henkisiä resursseja tarvitaan ja niitä ei kaikilla ole. Mutta sitähän se tarkoittaa, että se on itsestä kiinni. Ihminen kyllä pystyy jos psyyke kestää ja siihenkin muuten lääkkeet auttaa. Harva tästä elämästä kolhuitta selviää. Kyse on siitä, että vaatii, että niitä kolhuja korjataan.
Tässä on myös se, että teidät on valittu sinne töihin. Entä jos olisitte joutuneet työttömyyskierteeseen ja lukuisista yrityksistä ette olisi sinne päässeet? Minun työpaikkani eivät ole olleet omaa ansiostani, vaan sinne mut on aina valittu. Se, että olen nyt koulussa, ei ole osin omaa ansiostani, vaan mut on tänne valittu.
Edelleenkin, vaikka sinä selvisit, kaikki muut ei selviä ja jaksa. Moni sinun lähtökohdista ei selviä ja on tutkittu juttu, että kiusaaminen, rankka lapsuus ja sairaudet altistaa syrjäytymiselle. Näköjään ne vaikeat elämänkokemukset ei opeta kaikille empatiaa.
No huhhuh, oispa kiva kuulla missä entten-tentten -maailmassa tämän kirjoittaja elelee, kun kouluun tai työhön ei ole omalla osaamisella tai taidoilla mitään väliä, sinne vaan valitaan randomisti joku. Ja vähäosainen on se, jolla ei ole arpaonni ollut myötä.
Naurattaa tuo entten-tentten-maailma. Joo. Kun minut on koskaan mihinkään valittu, en ole ikinä kokenut että olisi ollut tuuria, sattumaa tai mitä lie.
Onhan se natisijoille helppo selittää toisten menestyminen vain tuurilla ja sattumilla. Harva tulee sitäkään kuitenkaan ajatelleeksi, että osa yhtälöä on se miten itseään ns. tarjoaa ja tuo esille. Kummalle osumisen todennäköisyys on suurempi, sille joka röhisee kotisohvalla vai sille, joka tuo itseään tykö?
Ei, en sano että se itseään tykö tuominen olisi autuaaksi tekevää ja siivittäisi automaattisesti menestykseen. Mutta kun elämä on todennäköisyyksien peli, niin omat vahvuudet ja niiden kautta todennäköisyyden maksimointi on se ainoa mahdollisuus jonkinlaiseen ns. "voittoon".
Onneakin tarvitaan, joskus rutkasti. Mutta se alkaa olla säälittävää, miten paljon täällä jotkut pistää sattuman ja onnen piikkiin ihan kaiken.
Näinhän se on. Itseään pitää osata tuoda esille ja olla sosiaalinen kaikissa tapauksissa. Olen useasti törmännyt moniin huvittaviin tekosyihin, miksei olla voitu tuoda itseään esille (esim. masennus, mt-ongelmat, sosiaalisten taitojen puute, muuten vaan surkea elämäntilanne... moni mukaanlukien minä on kärsinyt kaikista mainitsemistani, ja silti noussut pohjalta ylös täysin omin voimin). Itsensä esille tuominen todellakin voi olla jopa kivuliasta ja hetkellisesti viedä syvemmälle pohjalle, masennukseen, burnoutiin, mutta se on vain pakko tehdä jos haluaa parantaa tilanteensa.
Ajan mittaan epäonnistumiset eivät enää satuta niin paljon, ja virheistä on aina mahdollisuus oppia. Onkin sääli, miksi minun asiapitoiset sanani sivuutetaan täällä :-(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaan tuohon viimeisimpään aloittajan kommenttiin:
Aivan totta että kaikkeen kurjuuteen ihminen ei voi vaikuttaa mitenkään, joskus kamalia asioita vain tapahtuu, eikä sille voi mitään. Jollain on kamalia traumoja tai sairauksia, mitkä vetävät aivan pohjalle.Mutta olen silti sitä mieltä, että jokainen pystyy tekemään elämästään edes vähän parempaa. Jopa ihminen joka sairastaa pahaa skitsofreniaa tai on vakavasti masentunut. Ei pidä vertailla muihin ja katkeroitua, vaan miettiä edes yksi asia mikä tekisi elämän edes vähän paremmaksi. Sitten toisen ja kolmannen. Kymmenen asian jälkeen elämä on jo aika paljon parempaa, ja sadan asian jälkeen huomattavasti parempaa. Mielestäni joka tilanteessa kannattaa pyrkiä hyvään, eikä vaan velloa katkeruudessa kun muilla menee paremmin kuin itsellä. Ihminen on yllättävän vahva ja selviää vaikka mistä, vaikka vaikeaa se välillä on.
En näköjään osaa ymmärtää, että masennus on SAIRAUS. Skitsofrenia on SAIRAUS. Silloin ei vain pysty olemaan kiitollinen mistään, koska mikään ei tunnu miltään. Ei tunne muuta kuin se jokapäiväisen repivän fyysisen KIVUN ja on valmis tekemään mitä vain että se loppuisi edes hetkeksi. Masennus lamauttaa ja verhoaa kaiken ympärillä.
Vasta sitten jos/kun saa apua ja alkaa voida paremmin, osaa olla kiitollinen niistä pikkujutuista. Vaikka sadepisaroista ikkunassa.
Toki mainitsemasi ovat sairauksia, mutta ne eivät ole esteitä vaan hidasteita. Ei ole pakko olla kiitollinen tai minkään tuntua miltään, pitää vain tehdä, tehdä ja tehdä. Sillä tavalla alkaa ajanmittaan saada kiitosta ja sitä hyvää tunnetta, riippumatta omista sairauksistaan.
-eri
Muistan kun olin aikoinaan masentunut. Minulla oli ollut monta vaikeaa ja stressaavaa asiaa samaan aikaan ja uuvuin totaalisesti. Kaikilla tavoin.
Olin ollut aina positiivinen, pirteä, nopea toimissani, kiinnostunut asioista ja tehnyt työni hyvin ja ripeästi.
Sitten muutuin aivan kuin toiseksi ihmiseksi, en olisi koskaan itsekään uskonut, ellen olisi sitä kokenut.
Olin koko ajan väsynyt, mutta uni ei virkistänyt. Olin surullinen, aikaansaaminen, tosiaa mikään ei tuntunut miltään. En pystynyt keskittymään, en lukemaan, en katsomaan telkkaria. Värit ikäänkuin katosivat elämästä. Jne.
Tätä ei pysty käsittämään tosiaan, ellei ole itse kokenut.
Silloin on turhaa sanoa, että otat vain itseäsi niskasta kiinni, pitää ryhdistäytyä, sen kun vain lähdet ja alat tehdä yms.
Todella kaikki ihmiset eivät vain ole aina ja joka hetki siinä kunnossa, että kaikki on mahdollista, on vain omasta asenteesta kiinni. Kun sitä omaa asennetta ei sillä hetkellä edes ole olemassa. Minuuttikin on joskus pitkä aika, tunti jo saavutus.
Olen suureksi osaksi nyt palautunut entiseksi. Mutta sellainen kokemus se oli, että tuskin koskaan olen kuitenkaan se entinen sama vahva ja pystyvä ihminen. Jonkin palan tai osan tuo aika minusta vei tai jokin minussa särkyi.
Entinen täysin ehjä ihminen en ole.
Olkaa hiukan armollisempia lähimmäisillenne te aina vahvat ja täydelliset ihmiset. Ja muistakaa olla myös silloin itsellenne armollisempia jos kehonne tai mielenne tai molemmat joskus pettävät teidät.
Rikkoutunutkin tai uudelleen koottu ruukku on arvokas. Tai vaikka joku palanen siitä puuttuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entinen masentunut, työtön ja köyhä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaan tuohon viimeisimpään aloittajan kommenttiin:
Aivan totta että kaikkeen kurjuuteen ihminen ei voi vaikuttaa mitenkään, joskus kamalia asioita vain tapahtuu, eikä sille voi mitään. Jollain on kamalia traumoja tai sairauksia, mitkä vetävät aivan pohjalle.Mutta olen silti sitä mieltä, että jokainen pystyy tekemään elämästään edes vähän parempaa. Jopa ihminen joka sairastaa pahaa skitsofreniaa tai on vakavasti masentunut. Ei pidä vertailla muihin ja katkeroitua, vaan miettiä edes yksi asia mikä tekisi elämän edes vähän paremmaksi. Sitten toisen ja kolmannen. Kymmenen asian jälkeen elämä on jo aika paljon parempaa, ja sadan asian jälkeen huomattavasti parempaa. Mielestäni joka tilanteessa kannattaa pyrkiä hyvään, eikä vaan velloa katkeruudessa kun muilla menee paremmin kuin itsellä. Ihminen on yllättävän vahva ja selviää vaikka mistä, vaikka vaikeaa se välillä on.
En näköjään osaa ymmärtää, että masennus on SAIRAUS. Skitsofrenia on SAIRAUS. Silloin ei vain pysty olemaan kiitollinen mistään, koska mikään ei tunnu miltään. Ei tunne muuta kuin se jokapäiväisen repivän fyysisen KIVUN ja on valmis tekemään mitä vain että se loppuisi edes hetkeksi. Masennus lamauttaa ja verhoaa kaiken ympärillä.
Vasta sitten jos/kun saa apua ja alkaa voida paremmin, osaa olla kiitollinen niistä pikkujutuista. Vaikka sadepisaroista ikkunassa.Toki mainitsemasi ovat sairauksia, mutta ne eivät ole esteitä vaan hidasteita. Ei ole pakko olla kiitollinen tai minkään tuntua miltään, pitää vain tehdä, tehdä ja tehdä. Sillä tavalla alkaa ajanmittaan saada kiitosta ja sitä hyvää tunnetta, riippumatta omista sairauksistaan.
-eri
Et käsittänyt lainkaan mitä yritettiin kertoa. 😐
Mä olin koulussa kiltti ahkera ja lahjakas. Opettajat kehuivat, sanoivat että minusta tulee vaikka mitä. Kotonakin kehuttiin. Kaikilta meni ohi että minua syrjittiin ja kiusattiin koko peruskoulun ja lukion ajan. Kotona aloin oireilla jo aika pahasti mutta minua ei osattu auttaa. Lukion suoritin silti loistavasti ja pääsin heti yliopistoon. Sain parhaat pisteet pääsykokeesta.
Siitä kun muutti omilleen ja olisi pitänyt olla reipas ja oma-aloitteinen, ei tullutkaan mitään. Kun sun on 12 vuotta annettu ymmärtää että et kelpaa joukkoon, on vaikea mennä pää pystyssä uusiin tilanteisiin vieraiden ihmisten keskelle ja näyttää että pärjäät. Identiteetti on muokkautunut siihen, että olet ulkopuolinen, olet uhri, kaikki vihaavat sinua. Aloin saada paniikkikohtauksia ja menetin yöuneni. En kyennyt menemään luennoille. Oli pakko lopettaa yliopisto-opinnot parin vuoden jälkeen.
Varsinaisesti olen ollut vain vähän työttömänä. Olen ollut ulkomailla mm. etelän lomakohteissa töissä, olen tehnyt osa-aikatöitä ja saanut soviteltua päivärahaa, opiskellut aikuiskoulutuksena kaksi ammattia, ollut kotona äitiyspäivärahalla. Ulkomailla työskentely, vaatimattomat työt, opiskelu ja perhe-elämä saivat itsetuntoni nousemaan niin, että olen kyennyt olemaan jo vuosia ammattia vastaavassa työssä ja olen elämääni kohtuullisen tyytyväinen.
Olen silti katkera kiusaamisesta ja siitä, että kiusaamisen vuoksi romahdin kun minulla oli tilaisuus opiskella unelma-alaani yliopistossa. Minulle olisi voinut käydä huonomminkin, ja rehellisesti sanottuna, kiusaajat olisivat minulle sen velkaa että elättäisivät minua verorahoillaan. Minusta kuitenkin tuli veronmaksaja ja voisin vaikka antaa omat verorahani suoraan kiusaamisen uhreille.
Suomessa todellakin vallitsee kiusaamisen, kulttuuri ja, se näkyy tällä palstallakin. Ja te vanhemmat täällä (onko täällä edes perheellisiä?) voisitte mennä itseenne ja miettiä, kasvatatteko itse kiusaajia. Kiusaamalla syrjäytetään lahjakkaita ihmisiä joilla olisi paljon annettavaa yhteiskunnalle. Miettikää paljonko se maksaa. Kiusatun ei pitäisi joutua taistelemaan vuosia että saa itsensä korjattua. Teidän vastuullane on olla hyviä ihmisiä ja kasvattaa lapsistannekin sellaisia, etteivät he riko toisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän nyt vielä selventää muutaman asian, kun osa joko tahallaan tai tahattomasti haluaa ymmärtää ja käsittää väärin.
Ei, en ole sitä mieltä, että ihminen ei voisi vaikuttaa mitenkään elämäänsä eikä omalla asenteella olisi mitään merkitystä. En tiedä, miksi se on joidenkin toimesta käännetty näin. Totta kai hänellä, joka hakee säännöllisesti ja ahkerasti töitä, pitää jotenkin huolta itsestään eikä kittaa kaljaa jossain ostarilla, on ihan erilainen asenne kuin hänellä, joka tekee lapsia viiden eri miehen kanssa, polttaa röökiä pari askia päivässä ja kittaa kaljaa päivittäin, Ja tässä on nimenomaan paljon omaa vaikutusta. Jos ihminen mokaa tai tekee virheitä, hänen on totta kai otettava vastuu teoistaan. En minäkään jaksaisi kuunnella, jos joku valittaisi jatkuvasti joka päivä, makaisi siellä sohvalla eikä edes hakisi töitä, kun asiasta kysyy. Kukaan ei kai ole muuta täällä väittänyt.
Minä en tiedä myöskään, mistä tämä käsitys tulee, että aloituksessani muka väitetätisiin, etteikö ihminen voisi itse tehdä elämäänsä mielekkäämäksi. Totta kai voi. Sen masentuneen työttömän mielekkyys tosin voi olla se, että hän käy kerran viikossa vapaaehtoistöissä. Ja sitten joku tulee väittämään häntä luuseirksi, kun ei muuhun pysty. Minä olen muuten aloittanut uusia, inspiroivia harrastuksia parantaakseni mielialaani, näen ystäviäni (kaikilla ei tosin niitä ole, minulla onneksi on), olen löytänyt siistin alan, olen tehnyt vapaaehtoistöitä, olen ollut useissa kesätöissä ja antanut aina parastani, löydän iloa ja tunnen kiitollisuutta pienistäkin asioista. En tosin oleta, että kaikki tähän pystyisivät. En märehdi pienistä, koska olen kokenut sen verran raskaita ja isoja asioita. Ja juuri niiden asioiden takia mä kykenen ymmärtämään heitä, joilla ei samanlaisia voimavaroja ja jaksamista ole kuin mulla.
Esimerkiksi joku olisi voinut menettää mun kokemusten jälkeen kokonaan työkykynsä. Jos hänellä olisi altistus vaikka psykoosille, skitsofrenialle tai muulle vastaavalle, olisi hän voinut joutua paljon pahempaan jamaan kuin minä. Jos mulla ei olisi ollut rakastavaa perhettä, kun putosin tyhjän päälle, olisin voinut hyvin joutua asunnottomaksi. Olen nähnyt väliaikaista työttömyyttä, uudellenkouluttautumista, työnarkomanialla itsensä tappamista, burn outteja ja vaikka mitä. Vanhempani sanoivat, että kukaan ei tuo sulle siitä kruunua, että sä nosta itsesi joksikin työmarttyyriksi ja painat ja painat duunia kuin hikinen sika. Korkeintaan saat sillä pillerireseptin ja pääset ehkä muutaman kuukauden jonottamisen jälkeen terapiaan.
Kaikkeen ei voi aina itse vaikuttaa (osaan voi ja hyvällä asenteella pärjää pitkälle, mutta kun se ei aina riitä, se on pointti), vaikka kuinka haluaisi ja kuinka yrittäisi. Kun joku sanoo, että kyllä ahkeruudella ja asenteella pärjää (ja varmasti sillä pärjääkin monissa tapauksissa), niin se ei aina mene niin, vaikka kuinka olisi ahkera ja positiivista asennetta. Silloin kun se masennus, syöpä, onnettomuus tai mikä ikinä iskee, silloin ei välttämättä tule työkykyiseksi, vaikka kuinka olisi asenne kohdillaan. Toki se, että näistä parantuu, vaatii asennoitumista ja sitoutumista. Mutta se on muistettava, ettei ne sairaudet aina parannu, vaikka kuinka yrittäisi ja pinnistelisi. Jotkut yrittävät vuodesta toiseen saada töitä eivätkä saa moneen vuoteen. Jotkut sairastuvat kesken opintojen, vaikka olisi ollut kuinka priimus ja ahkera, ja joutuu ne keskeyttämään. Tämä ei tarkoita, että kotona märistään joka päivä kaikille ja mitään ei pidä tehdä minkään eteen, vaan ymmärtää, että nämä ihmiset eivät valinneet sairauttaan (tai muuta isoa vastoinkäymistä) itse, vaan he eivät välttämättä vain kykene hyvästä asenteesta huolimatta töihin tai opiskeluihin.
-ap
Sepä se, kun jotkut vähäjärkisesti eivät millään suostu tajuamaan että aina ei asiat mene niin kuin suunnitteli tai HALUAISI, vaikka päällänsä seisoisi niin mikään maailman mahti ei välttämättä henkilön tilannetta ja elämää paremmaksi muuta. ja mitä sairauksiin tulee, liian paljon on näitä varakkaiden ihmeparantumis juttuja, moni pölvästi ei ota huomioon että köyhän ja vielä yksinäisen ilman tukiverkkoa on helkkaristi vaikeampaa nousta sieltä suosta ja moni ei ikinä nousekkaan. Oman onnen seppä on pelkkää paskanjauhantaa..
Höpöhöpö. Ei se mitään paskanjauhantaa ole, puhua "oman onnen sepästä".
Käytetään rautalankamallina vaikka kaikkien tuntemaa Afrikan Tähti -peliä, edustakoon se elämää. Jätetään laskuista pois se, että äärimmäisellä (huonolla/hyvällä) säkällä voi saada vaikka joka nopan heitolla pahimmillaan pelkkiä ykkösiä tai parhaimmillaan kutosia. Mitä luulet, kumpi todennäköisesti löytää Afrikan Tähden ja voittaa: se, joka optimoi joka siirron siten, että liki joka siirrolla pääsee avaamaan lätkän. Vai se, joka kulkee kokoajan ympyrää aloituspaikan ympärillä eikä avaa ainuttakaan lätkää? Joku voisi sanoa, että näistä toinen on onnekas ja voittaa kokoajan, tai vaihtoehtoisesti voi tunnistaa sen, että ehkäpä se toinen on hoksannut pelistä jotain sellaista, jolla voi maksimoida mahdollisuutensa.
Tästähän elämässäkin on lopulta ja yksinkertaistettuna kyse; maksimoi realiteettien puitteissa omat mahdollisuudet. Jos kävisi niin, että sulle osuu noppa, jossa ei ole kutosia tai vitosia lainkaan tai osut kolme kertaa putkeen rosvoon, niin toki se hankaloittaa. Se ei kuitenkaan auta itseä mitenkään, että jää parkumaan pelilaudan viereen.
Hyvin kirjoitettu ap :) Korona hetkeksi avasi tätä ajattelumallia ja ihmiset huomasivat, ettei kaikki ole omista valinnoista kiinni, mutta äkkiä se unohtui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki mitä sanot on tottakai totta mutta ei silti poista sitä tosiasiaa, että omilla valinnoilla ja omalla asenteella on suuri vaikutus siihen kuinka elämässä pärjää.
Esim. itse yritin vuosia ja taas vuosia pelastaa itseni mutta masennus yms. vei voiton. En onnistunut pelastamaan itseäni.. ja meitä on tässä maassa paljon. Valinnat ei vaikuttanut mitenkään mihinkään.
Työkyvyttömyyseläkkeelle joutunut vm.-91
Paskapuhetta. Toivottavasti pääset vielä irti tuosta uhriutuja-identiteetistäsi. Itsesi pelastaminen ei ole myöhäistä vieläkään.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä teksti ja paljon asiaa, mutta. Tässä kohdin tulee aina se ikävä mutta. Kaikki eivät menesty, kaikki eivät kykene olemaan ahkeria ja niin edespäin, mutta kenen vika se on? Tässä on oikeastaan se koko jutun ydin. Sehän ei ole millään tavalla sen menestyvän ystäväsi vika, että sinulla on reumaa, korvasärkyä, heikko lapsuus tai alkoholisti-isä. Tämän takia ei ole reilua vaatia häntä sitten maksamaan sinulle jotain; suoraan rahaa tai palveluja. Ja siitähän on kuitenkin kaiken kaikkiaan lopulta kyse. Ei ketään oikeastaan kiinnosta juuri sinun elämäsi siellä jossain mummon pirtissä, missä ostat toimeentulotuella tonnikalaa ja salaattia. Mutta se alkaa kiinnostaa siinä vaiheessa, kun yleensä sinunlaisesi ihmiset tulevat vaatimaan lisää rahaa niiltä menestyviltä. Heidän vikansa ei sinun tilanteesi ole, mutta silti heidän pitäisi maksaa enemmän siitä, tästä ja tuosta. Tämä on se iso MUTTA tässä keskustelussa.
Se on juurikin näin.
Aikuistukaa ja kantakaa vastuu elämästänne.
Hesarissa on hyvä mielipidekirjoitus työttömistä.
KORONAVIRUS iski rankalla otteella työllisyyteen. Se johti nopeasti tilanteeseen, jossa työttömäksi tai lomautetuksi jäi monia työntekijöitä, jotka eivät olleet sellaista osanneet aiemmin kuvitella.
Ilman koronaviruskriisiäkin työttömäksi jääneistä suurin osa on joutunut tilanteeseen vastentahtoisesti, eivätkä hekään ole osanneet kuvitella töiden loppuvan. Yrityksiä yhdistyy, omistajat vaihtuvat ja tehtaita siirretään halpatuotantomaihin. Kunnille ja kaupungeille tärkeämpää lienee huolehtia kunnallistekniikasta tai komeasta julkikuvasta kuin pitää palkattuna siivoojia, lastenhoitajia, opettajia ja niin edelleen.
On julma hetki, kun työnantaja ilmoittaa yt-neuvotteluista ja seurauksena on työpaikan menetys. Irtisanomiset ovat kaikille henkilö- ja perhekohtaisia tragedioita. Työttömäksi jäämisen tuska voi olla kova, ja joskus se johtaa mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Ihminen voi myös tuntea olevansa alempiarvoinen kuin muut.
Elipä työtön itsekseen tai perheensä kanssa voivat rahat ja voimavarat olla usein tiukilla. Kun työttömyys jatkuu, unohtavat tukemiseen ja auttamiseen keskittyvät virastot itse ihmisen työttömyyden takana.
Väitän, että suurin osa tuntemistani työttömistä lähtisi töihin heti, jos vain jokin organisaatio työtä tarjoaisi. Aina ei voi myöskään muuttaa työn perässä kauemmas, kun elämä on rakennettu tietylle paikkakunnalle oletuksella, että työt jatkuvat siellä, missä asuu.
Suomessa työttömiä on pidetty siipeilijöinä ja tyhjäntoimittajina lähes niin kauan kuin voin muistaa. Minä sydämestäni toivon, että koronakevään yllättävä isku työllisyyteen antaisi ajattelemisen aihetta kaikille meille suomalaisille. Koronavirus sai suuren joukon menettämään työnsä ainakin hetkeksi, ellei kokonaan.
Toivon, että niin sanotusti hyväosaisten joukko äkillisen työttömyyden koettuaan osaisi jatkossa samaistua paremmin työttömiin ja ymmärtäisi nyt elämän raadollisuuden. Kuten koronakevät on meille näyttänyt, työttömyys ei ole useinkaan ihmisen oma valinta."
eräällä toisella palstalla vastaavassa kommenttina " vain ne ekat työpaikat suhteilla saatu ja oma opiskelija-asunto vanhemmilta , myöhemmin vain lainantakaus vanhemmilta enkä katso sen olevan mikään rahanarvoinen asia, joten omilla tässä menty tähän asti"
Vierailija kirjoitti:
Mä olin koulussa kiltti ahkera ja lahjakas. Opettajat kehuivat, sanoivat että minusta tulee vaikka mitä. Kotonakin kehuttiin. Kaikilta meni ohi että minua syrjittiin ja kiusattiin koko peruskoulun ja lukion ajan. Kotona aloin oireilla jo aika pahasti mutta minua ei osattu auttaa. Lukion suoritin silti loistavasti ja pääsin heti yliopistoon. Sain parhaat pisteet pääsykokeesta.
Siitä kun muutti omilleen ja olisi pitänyt olla reipas ja oma-aloitteinen, ei tullutkaan mitään. Kun sun on 12 vuotta annettu ymmärtää että et kelpaa joukkoon, on vaikea mennä pää pystyssä uusiin tilanteisiin vieraiden ihmisten keskelle ja näyttää että pärjäät. Identiteetti on muokkautunut siihen, että olet ulkopuolinen, olet uhri, kaikki vihaavat sinua. Aloin saada paniikkikohtauksia ja menetin yöuneni. En kyennyt menemään luennoille. Oli pakko lopettaa yliopisto-opinnot parin vuoden jälkeen.Varsinaisesti olen ollut vain vähän työttömänä. Olen ollut ulkomailla mm. etelän lomakohteissa töissä, olen tehnyt osa-aikatöitä ja saanut soviteltua päivärahaa, opiskellut aikuiskoulutuksena kaksi ammattia, ollut kotona äitiyspäivärahalla. Ulkomailla työskentely, vaatimattomat työt, opiskelu ja perhe-elämä saivat itsetuntoni nousemaan niin, että olen kyennyt olemaan jo vuosia ammattia vastaavassa työssä ja olen elämääni kohtuullisen tyytyväinen.
Olen silti katkera kiusaamisesta ja siitä, että kiusaamisen vuoksi romahdin kun minulla oli tilaisuus opiskella unelma-alaani yliopistossa. Minulle olisi voinut käydä huonomminkin, ja rehellisesti sanottuna, kiusaajat olisivat minulle sen velkaa että elättäisivät minua verorahoillaan. Minusta kuitenkin tuli veronmaksaja ja voisin vaikka antaa omat verorahani suoraan kiusaamisen uhreille.
Suomessa todellakin vallitsee kiusaamisen, kulttuuri ja, se näkyy tällä palstallakin. Ja te vanhemmat täällä (onko täällä edes perheellisiä?) voisitte mennä itseenne ja miettiä, kasvatatteko itse kiusaajia. Kiusaamalla syrjäytetään lahjakkaita ihmisiä joilla olisi paljon annettavaa yhteiskunnalle. Miettikää paljonko se maksaa. Kiusatun ei pitäisi joutua taistelemaan vuosia että saa itsensä korjattua. Teidän vastuullane on olla hyviä ihmisiä ja kasvattaa lapsistannekin sellaisia, etteivät he riko toisia.
Niin se on ihan järkyttävää kun ihmistä joka on kiusattu maassa makaavaksi mytyksi, potkitaan vielä lisää; mene töihin, ota itseäs niskasta, maksa veroja, älä ole elätti, tässä potku, tuossa toinen.
Kiusaajia taputellaan päähän ja ei heidän aiheuttamaa taloudellista vahinkoa huomioida ollenkaan. Ei kiusaajia vaadita korvaamaan aiheuttamaansa taloudellista vahinkoa.
Se toisten syrjintä, hakkaaminen, tavaroiden tuhoaminen, solvaaminen, nolaaminen, pilkkaaminen ja vainoaminen tulee oikeasti kalliiksi. Yksi sairaaksi kiusattu maksaa sellasen miljoonan.
Ihmiset potkivat sitä sairasta, joka haluaisi jo tap*aa itsenä, mutta kiusaajia ei kukaan ole vaatimassa tilille.
V*TTU MIKÄ MAA TÄMÄ SUOMI ON!!!
Siltikin kunkin elämä on siellä omien korvien välissä.
Rikkaatkin tekevät itsemurhia.
Noin se menee...
https://jamanetwork.com/journals/jamaotolaryngology/article-abstract/62…
Kerrottiinko tuosta siellä?