Lue keskustelun säännöt.
En pidä esikoisestani :(
01.05.2013 |
Sen jälkeen kun kuopus syntyi, tunne on vaan voimistunut päivä päivältä ja tänään olin jo aamuseiskalta niin pettynyt tähän, että mies vei molemmat lapset ulos jotta voin rauhoittua. Senkun kauhistelette, minua itsekin harmittaa tilanne! En vaan tiedä, miten tästä eteenpäin.
Esikoinen on haastava, vaativa ja raivostuttava erityistarpeinen lapsi. Hänellä on muutama diagnoosi mutta ne eivät itsessään ole ongelma, vaan lapsen käytös. Oli hän sitten päiväkodissa, kotona tai kylässä, se on ongelma kaikkialla. Ja siihen minäkin reagoin. Ensinnäkin, lapsi ei kunnioita ketään tai mitään: häneltä puuttuu luontainen kyky olla ryhmässä, pitää suunsa kiinni oikeissa paikoissa jne. Toiseksi, yksikään asia ei ole vielä mennyt hänen päähänsä perille ja PYSYNYT siellä! Samoja asioita hoetaan päivästä ja tunnista toiseen, reaktio on aina hämmästynyt tai sellainen, ettei kiinnosta. On satuttanut itsensä monta kertaa kun on koheltanut ja juossut kielloista huolimatta; siinä missä muut lapset tajuavat syy-seurausyhteyden, tämä yksi juoksee taatusti seuraavallakin kerralla vaikka juuri satutti itsensä kivuliaasti. Lapsi on myös täysin vahdittava, vaikka ikänsä puolesta pitäisi jo mm. ulkoilla itsekseen; impulsiivinen ja outo käytös sekä logiikka, jota kukaan muu ei tajua paitsi hän itse, on todella väsyttävää seurattavaa. Ja kun lapsi löytyy esim. tekemästä jotain kiellettyä, hän valehtelee päin naamaa ja näyttää itsekin uskovan sen, koska loukkaantuu raivoisasti meille vanhemmille omien tekojensa seurauksista.
Kaikki nämä vuodet kun on tullut taisteltua, olen menettänyt elämäniloani ja mielenterveyttäni (kirjaimellisesti, olin sairaslomalla erään kesä"loman" päätteeksi!) enkä vaan osaa pitää lapsestani. Mutta sitten näkyi pilkahdus valoa ja kuopus syntyi. Hän on kipakka tapaus eikä ehkä helpoimmasta päästä hänkään. Vaan hän on myös NORMAALI, ainakin normaalin rajoissa, ei tee typeryyksiä tyyliin esikoinen eikä tappele samoista asioista joka helvetin päivä. Hänen kanssaan ei tarvitse vääntää siitä, voidaanko poiketa polulta tai miksi vessa vedetään. Tämmöinen yhdessäolo on uskomattoman palkitsevaa!
Joku varmaan on kiinnostunut mieheni tunteista. Hän on kyllästynyt esikoisen käytökseen, mutta sietää sitä paremmin kuin minä. Tahtoo yrittää vielä, josko saisi muutoksen aikaan. Otti töistä nyt vapaata ja aikoo olla kotona enemmän. Nostan hänelle kyllä hattua, mutta samaan aikaan on vaikea uskoa muutokseen.
Kommentit (107)
No - ja missäs teidän ap:ta ymmärtävien ja meitä ratkaisuja (joita te kutsutte paskoiksi ja meitä lehmiksi...) tarjoavia haukkuvien vastaajien neuvot ap:lle ovat? Mitä auttaa "sympatinosoituksenne": voi-voi, kylläpä teillä on kaameata, ja voi, kyllä näin saa ja voi tuntea -kirjoituksenne? Ei sitten yhtään mitään. Ei ole kyse ap:n elämästä vaan ennen kaikkea avuttoman, pienen lapsen elämästä. Jos lapsi on hankala, niin lapsi on hankala. Mutta hän on silti elollinen olento, joka ei ole ansainnut tulla tähän maailman vihatuksi ja inhotuksi lapseksi.
Joten minun mielestäni tässä pitää ensisijaisesti ajatella, miten lapsen saa pelastettua, ei se, miten väsynyt ap saa teidän hyväksynnän siihen, ettei hän siedä lastaan.
Miettikää nyt, mitä olette hyväksymässä - siis sitäkö, että äidin ei ole siedettävä lastaan. Voihan paskat, mitä äitejä olette.
[quote author="Vierailija" time="01.05.2013 klo 22:03"]
Minun mielestä ap ja hänen miehensä kylläkin tuntuvat rakastavan lastaan, ovathan he väsymyksestään huolimatta hakemassa apua ja yrittämässä "vielä kerran"( todennäköisesti yrittäen jatkossakin). sellaiset "anna adoptioon"- kommentit kertovat enemmän ehdottajastaan kuin ratkaisusta ap;n tilanteeseen. "Anna adoptioon"-kommentit kertovat rakkaudettomuudesta ja välinpitämättömyydestä ja enemmän olisin heidän lapsistaan huolissaan kuin ap;n. Ap vaikuttaa turhautuneelta ja väsyneeltä tilanteeseen, mutta ei välinpitämättömältä erilaista lastaan kohden. On luonnollista väsyä pitkään jatkuneen puristavan ja huolestuttavan tilanteen alla( vanhemmat ottavat usein raskaammin lapsiinsa liittyvät ongelmat, kuin omat ongelmat, joten uskon, että ap miehineen ei inhoa tai ole rakastamatta lastaan- vaan väsynyt.)
Voimia kaikille erityislasten vanhemmille!
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turha luulla ettei lapsi tulisi kärsimään adoptiosta. Hän olisi kokenut jo lapsena tragedian, menettänyt perheensä ja tullut hylätyksi. Myöskin lastenkotiin sijoitetut kärsivät, ei ole lapselle hyväksi.
Pienempi hätä on joutua adoptiokotiin (jos koti on hyvä ja rakastava) kuin elää perheessä, jossa saa tuntea, että jompikumpi vanhemmista ei voi sietää. yritäpä itse kasvaa siinä tasapainoiseksi aikuiseksi, jos koko ajan aistit, että et kelpaa omana itsenäsi.
Autismi, Asperger ja AdHd tulivat minulle ensimmäisinä mieleen..
-Normaalit asiat eivät tahdo onnistua ja kiinnostus loppuu, kun säännöt luetellaan. -(Asperger)
-Voi uppoutua tuntikausiksi omiin leikkeihinsä jopa yksin.-(Autismi)
-" Kyvyttömyys tehdä ryhmässä oikeastaan mitään. Jos lapsella ei ole omaa aikuista jatkuvasti vieressä rauhoittelemassa/muistuttamassa/pitämässä aloillaan, hän hyppii pitkin huonetta ja lähtee paikaltaan, koskettelee muita ihmisiä epäsopivasti ja tulee "iholle" riehumaan." -(AdHd)
En ole tohtori, mutta jotain kokemuksia on itsellä ja lähipiirissä...
[quote author="Vierailija" time="01.05.2013 klo 22:28"]
-Voi uppoutua tuntikausiksi omiin leikkeihinsä jopa yksin.-(Autismi)
[/quote]
Tästä ei kyllä saa tekemälläkään minkään sairauden oiretta! Minulla on aina ollut hyvä mielikuvitus ja viihdyn erinomaisesti yksin. Lapsena leikin usein pitkiä mielikuvitusleikkejä itsekseni. Minusta kasvoi taiteellisesti lahjakas, empaattinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin lapsen käytösestä. mitä kirjoittelit, niin kuulostaisi ADHD/asperger- tyyppiseltä... Mutta kerroitkin siis jo, että diagnooseja on olemassa? Minulla kaksi nuorinta lasta erityislapsia, nuorin ADD poika 7v, 2 kk sitten aloitettu lääkitys (equasym)ja siitä seuraava Asperger-tyttö 11v. Teidän lapsella on on piirteitä molemmista, siis mitä kuvailit. Ei pieni lapsi itse tajua, mikä on vialla. lapsella ei ole mihin verrata, ei ole ollut pään sisässä toisenlaisia aivoja...Tuo pissajuttu on ihan kopio meiltä esimerkiksi. Joku viittasi jopa autismiin liittyvään juttuun, aspergerhan kuuluu autismin kirjoon jo diagnoosina... Siinä on samaa... On rankkaa erilaisen lapsen kanssa. mut ku nuo ei ole lapsen vika. hyvä, että olette pääsemässä hoitoon lisää. kaikki tuki ja apu vaan mitä saatte. vanhemmilla pitää olla omaa aikaa myös. Ja siis itselläni on myös "normaaleja" lapsia, jo vanhempia, joten tiedän mikä on ns.normaalia käytöstä ja mikä ei... Jokainen lapsi on yksilö.
Kyllä lapsi vaistoaa jos nuorempi sisarus on rakkaampi mitä toinen. Vaikka yritätte kohdella samanarvoisesti niin lapset ovat viisaita otuksia vaistoamaan. Onko lapsesi rakkauden kaipuussa? Annatteko ilman ehtoja rakkautta? Annatteko rakkautta silloin kun lapsi käyttäytyy väkivaltaisesti? Annatteko silloin kun hän sylkee tai solvaa toisia? Tiedättekö että minä olin tällainen. Muistan hautaan asti kuinka pienemmän siskoni synnyttyä jäin täysin kakkoseksi. MInä jolla oli moniteholasit, minä joka en oppinut ajoissa lukemaan, minä joka laitettiin apukouluun. Kuulin aina kun äiti puhui jonkun toisen aikuisen kanssa ihanasta siskostani ja minä se toinen olin kauhea. Tottakait olin kauhea, enhän oppinut niinkuin toiset. Käyttäydyin niin jotta sain edes jotain huomiota. Muistan yhden kerran, kun meillä oli vieraita. Jokin ei mennyt mieleni mukaan ja potkaisin vierasta (äitini ystävä) jalkaan, siitä sain kyllä selkäsaunan. Sängyssä ajattelin kuinka olisin tarvinnut syliä. Tämä on jättänyt pysyvät jäljet ja niitä aikuisena ollaan yritetty korjata. Aina olen sanonut aikuisille että antakaa niille lapsille rakkautta ja hellyyttä ilman ehtoja. Hyväksyykääpä kerrankin sellaisina kuin ovat, ilman ehtoja. Elämä voi muuttua ja varsinkin lasten elämä. Lapset tarvitsevat rakkautta suuren säkillisen ja pienen repullisen sääntöjä ja aikuisten ohjeita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä lapsi vaistoaa jos nuorempi sisarus on rakkaampi mitä toinen. Vaikka yritätte kohdella samanarvoisesti niin lapset ovat viisaita otuksia vaistoamaan. Onko lapsesi rakkauden kaipuussa? Annatteko ilman ehtoja rakkautta? Annatteko rakkautta silloin kun lapsi käyttäytyy väkivaltaisesti? Annatteko silloin kun hän sylkee tai solvaa toisia? Tiedättekö että minä olin tällainen. Muistan hautaan asti kuinka pienemmän siskoni synnyttyä jäin täysin kakkoseksi. MInä jolla oli moniteholasit, minä joka en oppinut ajoissa lukemaan, minä joka laitettiin apukouluun. Kuulin aina kun äiti puhui jonkun toisen aikuisen kanssa ihanasta siskostani ja minä se toinen olin kauhea. Tottakait olin kauhea, enhän oppinut niinkuin toiset. Käyttäydyin niin jotta sain edes jotain huomiota. Muistan yhden kerran, kun meillä oli vieraita. Jokin ei mennyt mieleni mukaan ja potkaisin vierasta (äitini ystävä) jalkaan, siitä sain kyllä selkäsaunan. Sängyssä ajattelin kuinka olisin tarvinnut syliä. Tämä on jättänyt pysyvät jäljet ja niitä aikuisena ollaan yritetty korjata. Aina olen sanonut aikuisille että antakaa niille lapsille rakkautta ja hellyyttä ilman ehtoja. Hyväksyykääpä kerrankin sellaisina kuin ovat, ilman ehtoja. Elämä voi muuttua ja varsinkin lasten elämä. Lapset tarvitsevat rakkautta suuren säkillisen ja pienen repullisen sääntöjä ja aikuisten ohjeita.
Miksi miehelle on sallittua olla välittämättä lapsistaan ja ryhtyä lähinnä elareita makselevaksi ei-isäksi, mutta äidin rakkauden on voitettava kaikki ongelmat ja hankaluudet? Rakkaus on tunne ja siten täysin hallitsematonta. Jos ei rakasta, ei rakasta, ja sitä ei mikään määrä psyykkausta, itseruoskintaa ja muiden sättimistä muuksi muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tunnistin kirjoituksestasi oman perheeni. Minullakin on haastava esikoinen (7v), jolla 3 diagnoosia ja normaali kuopus. Elämä on rankkaa, mutta itse elän toivossa, että hyvällä kuntoutuksella esikoisestani voi vielä tulla ihan yhteiskuntakelpoinen.
Jos julkinen terveydenhoito ei auta, niin hyödynnä yksityistä. Joo, se maksaa, mutta investointi koituu lapsen parhaaksi. Julkisella puolella ollaan todella nihkeitä terapioiden maksusitoumusten kanssa, pitää taistella ja vääntää ja tarvittaessa maksaa itse.
Ennakoi koulun aloitus. Hanki erityisen tuen paikka. Se vaatii asiantuntijalausuntoja, joita edeltää aikaa vievät tutkimukset. PIenryhmäpaikkoja on vähän, ja kaiken paperityön pitää olla valmis eskarivuoden kevälukukauden alussa. Jos lapsen luokalla on riittävästi aikuisia ja erityisopettaja, niin se auttaa koulunkäyntiä, eikä lasta leimata häiriköksi.
Kotona yritä säilyttää oma malttisi aina. Se on vaikeaa, mutta aina voi yrittää. Älä provosoidu, kohtele lasta rauhallisesti vaikka kuinka vituttaisi.
Kukaan ei aja lapsesi etua, paitsi sinä ja miehesi. Ei viranomaisia tms loppujen lopuksi kiinnosta kenenkään yksilön kohtalo. Joten teidän on pakko jaksaa, lapsen puolesta.
Minä olin se äidin vieroksuma, tosin kuopus. Myönnän, sisareni oli kauniimpi eikä hänellä ollut pullonpohjarillejä eikä siten ollut niin kömpelö kuin minä. Ja sisaren kanssa äiti kävi kahvilassa, vei mukanaan teatteriin, matkoille. Sisaren kanssa kun hänen oli "helpompi" liikkua, minä olin vain hankala ja tyhmä. Ja niin luulin pitkään aikuisikään asti olevani. peilasin aina vain siihen mitä minusta oli sanottu kotona ja mitä aistin jo ennen kun sanottiinkaan: minua ei voitu sietää.
Sisar sai kaiken mitä keksi pyytää, minä en, sillä enhän osanut pyytää mitään järkevää. Sanoi äiti. Isä yritti välillä sanoa, etten ole yhtään hassumpi ja osaanoikeastaan melko paljon, mutta äiti viittasi aina hänet tylysti vaikenemaan.
Toivoin joka ikisenä päivänä, että joku tulisi ja hakisi minut pois siitä perheestä, jonka piti olla oma perheeni mutta jossa minulla oli paha olla. Ja koska minulla oli paha olla, aloin oireilla. Koulussa, kaveripiirissä.
Vasta hyvin paljon myöhemmin ymmärsin, että en ole yhtään sen tyhmempi kuin siskoni enkä oikeastaan rumempikaan (joo, leikkautin silmäni). Sisaremi sanoi nyt aikuisena että joskus hävetti kun tajusi, kuinka puolueellinen äitimme oli, mutta että hän totta vie käytti tilaisuutta hyväkseen ja nautti etuoikeuksistaan.
Äiti kuoli pari vuotta sitten ja sanoi viikko ennen kuolemaansa, että hän taisi olla minulle liian ankara. Kuulemma muistutin liikaa isääni ja raskausaikana heillä oli ongelmia, joten hän ei kestänyt katsella minua. Ei muuten pyytönyt anteeksi.
En kaipaa häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka asuisi rakastavassa adoptioperheessä on taustalla kuitenkin hylkääminen, sitä ei pois saa. Lapsi miettii lopun ikäänsä, miksi en kelvannut äidille? Mitä vikaa minussa on? jne.
Voi kuinka totta tuokin on. Mutta mikä sitren parempi? Sekö, että miettii sitö (toivottavasti) yhdessä adoptiovanhempien sa kanssa vai että miettii, miksei kevännut omalle äidilleen omassa kodissa, eikä tuo oma äiti edes suostu puhumaan tai myöntämään karsastustaan.
[quote author="Vierailija" time="02.05.2013 klo 08:51"]
Vaikka asuisi rakastavassa adoptioperheessä on taustalla kuitenkin hylkääminen, sitä ei pois saa. Lapsi miettii lopun ikäänsä, miksi en kelvannut äidille? Mitä vikaa minussa on? jne.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ymmärrän sinua ap todella todella hyvin. Varsinkin tuo jatkuva jankuttaminen ihan perus asioista on todella uuvuttavaa. Meillä on esikoinen nyt eskarissa ja hänen kanssaan on myös ollut aina yhtä vääntöä. Lapsi on myös erityislapsi, aivan kuin teilläkin. Saimme vasta diagnoosin ja se ehkä hieman helpotti, mutta ei viennyt kaikkea raskautta pois. Sillä samanlaistahan se elämä on edelleen. Sitä vaan ymmärtää lasta ehkä vähän enemmän.
En ole lukenut vielä muiden vastauksia täältä, mutta voin kuvitella, että saat ap paskaa niskaasi ja kunnolla. Mutta normaalien lasten vanhemmilla on todella vaikea ymmärtää tunnettasi. Minä ymmärrän. Väännämme todellakin 7 vuotiaan kanssa JOKA PÄIVÄ ihan perus asioista, kuten pukemisesta, syömisestä, nukkumaan menemisestä jne. Ihan jjokainen päivä ja aina. Tällainen käytös kuuluisi 2v uhmaan ja kaksi vuotiaskin tajuaisi jossain vaiheessa jo lopettaa kun vääntäminen ei tuota mitään tulosta. Tämä on äärimmäisen raskasta, joten en osaa sanoa muuta kuin koita jaksaa.
Se mikä oman lapseni kanssa on vienyt tilannetta parempaan on positiivinen palaute ja positiivinen huomiointi. Se on toki vaikeaa kun lapsi ei kauheasti mitään positiivista anna, mutta kun pääsee alkuun, niin positiiviset asiat lisääntyy. Nyt lapsi on jo usein ihana ja se hänestä välittäminenkin on kasvanut samalla. Lapsessani on ainakin paljon mahtavia piirteitä mitä ei ole sen ahdistavan luonteen alta ennen paljastunut. Suosittelen vääntämään sitä positiivista palautetta ihan mistä vaan, mistä vähänkin sitä voi antaa...pikkuhiljaa huomaatkin lapsen lisäävähn kehuttavaa käytöstään. Pikkuhiljaa hyvä tulee.
Ja tsemppiä ap. Älä tuomitse suhdettasi lapseesi tämän rankan ajan perusteella. Se voi olla, että lapsen kasvaessa teidän suhde lähenee ja hänestä tuleekin elämäsi ilo. Koskaan ei tiedä.
[quote author="Vierailija" time="01.05.2013 klo 19:55"]
Totta kai lapset väsyttävät joskus. Ja joskus useinkin. Ja eniten ottaa pannuun, jos on antanut niiden ensimmäisten vuosien, jolloin perusta sääntöjen oppimiselle luodaan, mennä ohi vain oman mukavuutensa vuoksi.
Mutta kyllä: tunnen aina ja varauksetta rakkautta lapsiani kohtaan. Ja ei: en ole pelotellut lapsiani tottelevaiksi vaan olen tähdentänyt, että yhtä lailla lapsen mielipide on arvokas kuin aikuisen. Ja kyllä: olen joutunut myöntämään, että hei, oikeassa olit, lapseni, hyvä, että jaksoit puolustaa omaa kantaasi.
[quote author="Vierailija" time="01.05.2013 klo 19:49"]
Minusta on muuten kumma, ettei ihmiset pysty asettumaan ap:n asemaan. Tunnetteko te muut sitten aina vain rakkautta, rakkautta ja rakkautta lapsianne kohtaan? Vai oletteko pelotelleet heidät hiljaisiksi, niin on helppo heitä rakastaa?
Minua pelottaa se, miten ap:ta ei ymmärrä kuin saman kokeneet. Että miten lapsen käytös, oppimattomuus, jatkuva sääntöjen rikkominen, tottelemattomuus väsyttää. Ja minua ongelmaisen lapsen käytöksessä väsyttää, pelottaa ja lapsen puolesta jopa vähän jo säälittää porukkaan sopeutumattomuus. Ei ole helppoa ap;n eikä minun lapsellani, eikä ap:lla eikä minulla yrittää selvitä tässä täydellisten ihmisten maassa ei-niin-täydellisten lastemme kanssa :(
t: eräs tästä ketjusta
[/quote]
[/quote]
Sinun lapsesi onkin normaali lapsi. Erityislapsen kanssa hakkaat päätä seinään päivästä toiseen. Se on ihan sama miten olet lasvatustehtävsi suorittanut tai suorittamatta jättänyt, käytös on silti ihan hukassa.
[quote author="Vierailija" time="03.05.2013 klo 10:03"]
[quote author="Vierailija" time="01.05.2013 klo 19:55"]
Totta kai lapset väsyttävät joskus. Ja joskus useinkin. Ja eniten ottaa pannuun, jos on antanut niiden ensimmäisten vuosien, jolloin perusta sääntöjen oppimiselle luodaan, mennä ohi vain oman mukavuutensa vuoksi.
Mutta kyllä: tunnen aina ja varauksetta rakkautta lapsiani kohtaan. Ja ei: en ole pelotellut lapsiani tottelevaiksi vaan olen tähdentänyt, että yhtä lailla lapsen mielipide on arvokas kuin aikuisen. Ja kyllä: olen joutunut myöntämään, että hei, oikeassa olit, lapseni, hyvä, että jaksoit puolustaa omaa kantaasi.
[quote author="Vierailija" time="01.05.2013 klo 19:49"]
Minusta on muuten kumma, ettei ihmiset pysty asettumaan ap:n asemaan. Tunnetteko te muut sitten aina vain rakkautta, rakkautta ja rakkautta lapsianne kohtaan? Vai oletteko pelotelleet heidät hiljaisiksi, niin on helppo heitä rakastaa?
Minua pelottaa se, miten ap:ta ei ymmärrä kuin saman kokeneet. Että miten lapsen käytös, oppimattomuus, jatkuva sääntöjen rikkominen, tottelemattomuus väsyttää. Ja minua ongelmaisen lapsen käytöksessä väsyttää, pelottaa ja lapsen puolesta jopa vähän jo säälittää porukkaan sopeutumattomuus. Ei ole helppoa ap;n eikä minun lapsellani, eikä ap:lla eikä minulla yrittää selvitä tässä täydellisten ihmisten maassa ei-niin-täydellisten lastemme kanssa :(
t: eräs tästä ketjusta
[/quote]
[/quote]
Sinun lapsesi onkin normaali lapsi. Erityislapsen kanssa hakkaat päätä seinään päivästä toiseen. Se on ihan sama miten olet lasvatustehtävsi suorittanut tai suorittamatta jättänyt, käytös on silti ihan hukassa.
[/quote]
äh tämä tuli väärälle...sori
Ap tässä.
Tämä "ei yhtään omituinen" esikoiseni löytyi äsken huoneestaan sotkemasta kakallaan. Sitä oli tungettu erään huonekalun taakse, syynä se että "en halunnut mennä vessaan".
...haluaisin sanoa jotain, mutta en vaan pysty. Sen sijaan tekee mieli vaan itkeä.
Ja toinen piti vääntää, vaikka yhdessäkin olisi ollut haastetta riittävästi... huooahh...
Minun mielestä ap ja hänen miehensä kylläkin tuntuvat rakastavan lastaan, ovathan he väsymyksestään huolimatta hakemassa apua ja yrittämässä "vielä kerran"( todennäköisesti yrittäen jatkossakin). sellaiset "anna adoptioon"- kommentit kertovat enemmän ehdottajastaan kuin ratkaisusta ap;n tilanteeseen. "Anna adoptioon"-kommentit kertovat rakkaudettomuudesta ja välinpitämättömyydestä ja enemmän olisin heidän lapsistaan huolissaan kuin ap;n. Ap vaikuttaa turhautuneelta ja väsyneeltä tilanteeseen, mutta ei välinpitämättömältä erilaista lastaan kohden. On luonnollista väsyä pitkään jatkuneen puristavan ja huolestuttavan tilanteen alla( vanhemmat ottavat usein raskaammin lapsiinsa liittyvät ongelmat, kuin omat ongelmat, joten uskon, että ap miehineen ei inhoa tai ole rakastamatta lastaan- vaan väsynyt.)
Voimia kaikille erityislasten vanhemmille!