Lue keskustelun säännöt.
En pidä esikoisestani :(
01.05.2013 |
Sen jälkeen kun kuopus syntyi, tunne on vaan voimistunut päivä päivältä ja tänään olin jo aamuseiskalta niin pettynyt tähän, että mies vei molemmat lapset ulos jotta voin rauhoittua. Senkun kauhistelette, minua itsekin harmittaa tilanne! En vaan tiedä, miten tästä eteenpäin.
Esikoinen on haastava, vaativa ja raivostuttava erityistarpeinen lapsi. Hänellä on muutama diagnoosi mutta ne eivät itsessään ole ongelma, vaan lapsen käytös. Oli hän sitten päiväkodissa, kotona tai kylässä, se on ongelma kaikkialla. Ja siihen minäkin reagoin. Ensinnäkin, lapsi ei kunnioita ketään tai mitään: häneltä puuttuu luontainen kyky olla ryhmässä, pitää suunsa kiinni oikeissa paikoissa jne. Toiseksi, yksikään asia ei ole vielä mennyt hänen päähänsä perille ja PYSYNYT siellä! Samoja asioita hoetaan päivästä ja tunnista toiseen, reaktio on aina hämmästynyt tai sellainen, ettei kiinnosta. On satuttanut itsensä monta kertaa kun on koheltanut ja juossut kielloista huolimatta; siinä missä muut lapset tajuavat syy-seurausyhteyden, tämä yksi juoksee taatusti seuraavallakin kerralla vaikka juuri satutti itsensä kivuliaasti. Lapsi on myös täysin vahdittava, vaikka ikänsä puolesta pitäisi jo mm. ulkoilla itsekseen; impulsiivinen ja outo käytös sekä logiikka, jota kukaan muu ei tajua paitsi hän itse, on todella väsyttävää seurattavaa. Ja kun lapsi löytyy esim. tekemästä jotain kiellettyä, hän valehtelee päin naamaa ja näyttää itsekin uskovan sen, koska loukkaantuu raivoisasti meille vanhemmille omien tekojensa seurauksista.
Kaikki nämä vuodet kun on tullut taisteltua, olen menettänyt elämäniloani ja mielenterveyttäni (kirjaimellisesti, olin sairaslomalla erään kesä"loman" päätteeksi!) enkä vaan osaa pitää lapsestani. Mutta sitten näkyi pilkahdus valoa ja kuopus syntyi. Hän on kipakka tapaus eikä ehkä helpoimmasta päästä hänkään. Vaan hän on myös NORMAALI, ainakin normaalin rajoissa, ei tee typeryyksiä tyyliin esikoinen eikä tappele samoista asioista joka helvetin päivä. Hänen kanssaan ei tarvitse vääntää siitä, voidaanko poiketa polulta tai miksi vessa vedetään. Tämmöinen yhdessäolo on uskomattoman palkitsevaa!
Joku varmaan on kiinnostunut mieheni tunteista. Hän on kyllästynyt esikoisen käytökseen, mutta sietää sitä paremmin kuin minä. Tahtoo yrittää vielä, josko saisi muutoksen aikaan. Otti töistä nyt vapaata ja aikoo olla kotona enemmän. Nostan hänelle kyllä hattua, mutta samaan aikaan on vaikea uskoa muutokseen.
Kommentit (107)
harmi homma. pystyttekö hakemaan/saamaan lisää jotain apua jostain, se olis kaikkien etu, myös ja ennenkaikkea lapsen. tuntuisi oireilevan pahasti??? on diagnooseja, onko ne oikeita ja onko saatu myös jotain apua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
.. ja on tyypillistä, että kun uusi lapsi syntyy, äiti alkaa "inhota" ensimmäistä lastaan, psykologisesti selittyy kai sillä että näin luonto saa äidin keskittymään enemmän hoivaa tarvitsevaan uuteen lapseen.
Onpa rankka tilanne. Saisitte varmasti apua perheneuvolasta. Vai oletteko jo kokeilleet sitä?
Toinen vaihtoehto on, että monissa seurakunnissa (Luterilainen, Helluntaiseurakunta, Vapaaseurakunta yms) on koulutettuja perheterapeutteja. Itse uskon, että parhaiten vaikeissa perhetilanteissa toimii kuuntelevan korvan, konkreettisten neuvojen ja mahdollisen avun lisäksi rukous. Tiedän, tää kuulostaa tosi rändömiltä, mutta mä uskon siihen ihan oikeasti. Kaikkien kaupunkien seurakunnista ei sellaista löydy, mutta muutamista kyllä löytyy.
Mä kävin joskus luterilaisen kirkon perheterapiassa erään vaikean avioliittokriisin takia. Se oli ihan ok. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä, mutta auttoi kuitenkin vähän ja nyt tilanne kotona on toinen.
Myöhemmin käytiin myös perheneuvolassa juttelemassa meidän kahden pojan koulunkäyntiin liittyvistä ongelmista. Sekin oli tosi hyvä just sen takia, että saatiin purettua tuntemuksia ja sen jälkeen oli aina helpompi olla ja hengittää muutama päivä sillon kun oli oikein rankkaa.
Ethän syyllistä itseäsi liikaa noista tuntemuksista? Et ole mikään kamala äiti. Ihan tavallinen äiti, et superihminen. Eikä tarvitse ollakaan. Hyvät äidit hakee apua silloin kun omat keinot ja voimat ei riitä. Ehkä jossain vaiheessa kun teidän tilanne on ratkennut, voit olla tukemassa ja rohkaisemassa jotain toista väsynyttä äitiä.
[quote author="Vierailija" time="01.05.2013 klo 08:48"]
.. ja on tyypillistä, että kun uusi lapsi syntyy, äiti alkaa "inhota" ensimmäistä lastaan, psykologisesti selittyy kai sillä että näin luonto saa äidin keskittymään enemmän hoivaa tarvitsevaan uuteen lapseen.
[/quote]
Ei varmasti ole normaalia että esikoista aletaan inhota toisen synnyttyä. Monet naiset vaan tuntuu tykkäävän enemmän vauvoista kun taaperoista tai vanhemmista lapsista. Aina vaan halutaan uusi vauva ja vanhemmat lapset unohdetaan sen jälkeen. Ovat enää häiriötekijöitä. Tässä ei varmasti ole siitä kysymys!
Mieheni toinen lapsi on aivan samanlainen kuin ap:n lapsi, tai siis ainakin siltä kuulostaa. Nimenomaan mikään asia ei mene perille, ei jotenkin tunnu tajuavan mitään vaikka iän puolesta pitäisi osata jo vaikka mitä. Lapsella on todettu jotain kehitysviivästymää mm. motoriikan suhteen, mutta ei se kaikkea selitä. Jotenkin tulee olo, että lapsi on vain jollain lailla tyhmä. Erittäin väsyttävää kuten ap:kin sanoi.
Miehen toinen lapsi on kehitykseltään ihan normaali ja ikätasoisensa. Jotenkin tämä "ongelmalapsi" ei tunnu olevan lainkaan tässä maailmassa kiinni. Hän täyttää pian 4v, enkä voisi kuvitellakaan esimerkiksi keskustelevani hänen kanssaan mistään tai edes puhuvani monimutkaisia lauseita niin, että lapsi ne ymmärtäisi. Enkä nyt tarkoita mitään oikeasti monimutkaisia asioita, vaan juttelut lapsen kanssa ovat pitkälti kysymys-vastaus-juttuja ja erilaisia yksinkertaisia lauseita. Vuorovaikutusta on mahdoton saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä että teillä ei ole oikeat diagnoosit ja lääkkeet.
Esikoiset kuulostaa ihan poikalapsilta. heillä tuntuu tuo kehitys takkuavan useammin kuin tytöilllä. kyllä ne siitä vanhemmiten normaaleiksi muuttuu, jos vaan annatte aikksa ja rakkautta. jutelkaa lapsen kanssa rauhassa kaksistaan kun tilanne tulee päälle, ts.pakottakaa lapsi kohtaamaan tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä.
Lääkkeitä lapselle ei saada, koska "hän on vielä niin kovin pieni" (menee kouluun vuoden päästä), tämä on vakioselitys oikeastaan kaikkeen. Mitään ei saisi vaatia tai olettaa, pitäisi vaan muistaa miten "pieni" lapsi on. Viimeksi raivostuin hoitotaholle tästä ja puuskahdin, että eivätpä kavereiden puolta nuoremmatkaan lapset noin käyttäydy...sen jälkeen minua on kohdeltu jäätävästi. :( Tuntuu, että vikaa lapsen käytökseen etsitään meistä vanhemmista: tällä hetkellä varhaislapsuutta tongitaan urakalla ja kysellään aivan idioottimaisia itsestäänselvyyksiä. Esim. lapsella on nukkumisvaikeuksia ja syö melatoniinia niihin; "onko teillä iltaan liittyviä rutiineja, oletteko kokeilleet iltasadun lukemista?" Voi jumalauta..! Me olemme mieheni kanssa ihan normaaliälyisiä ihmisiä, eläneet aivan tavallista arkea iloineen ja suruineen tämän lapsen kanssa. Rutiinit on olleet jo ihan pienestä asti, tiedämme niiden tuovan turvaa lapsille. Ja kyllä, joka ikinen ilta menemme kaavalla "siivotaan leikit -> syödään iltapala -> suihkuun -> iltasatu"!
Esikoinen on siitä jännä tapaus, että toisaalta hän pyrkii miellyttämään mutta toisaalta kapinoi kuin ohjelmoituna aikuisen ohjeita vastaan, olipa tämä aikuinen kuka tahasa. Hänellä on "pakko" tehdä asiat juuri omalla tavallaan, hokee tätä myös hermostuneena jos hänen toimintaansa yrittää estää. Ja vaikka hän puhuu ikätasoisesti, hän ei tunnu tajuavan kielellisesti puoliakaan siitä määrästä mikä suusta tulee ulos. Tuskastuu kun aikuinen puhuttelee häntä, on epäkunnioittava jne. sekä myös väkivaltainen arvaamatta.
Ei esikoinen "paha" ole, mutta kiitos hänen käytöksensä, me olemme nyt koko perhe tilanteessa jossa olemme suurennuslasin alla kaikessa. Tapaamme psykiatria, kohta on lastensuojelukin mukana, psykiatrinen osastojakso tulossa syksyllä koko perheen iloksi...jep jep. Ja minä väitän edelleen, että meillä on eletty tavallista arkea eikä lasta ole pidetty kaapissa tai ruokittu jätteillä. Tuntuu vaan, ettei kukaan usko. :(
Ymmärrän väsymyksesi ja raivosi. Olen itse erityisopettaja ja tavannut tämäntyyppisiä lapsia ja heidän vanhempiaan tosi paljon. Kyllä siinä vanhempi kädettömäksi tuntee itsensä, varsinkin kun asiantuntijat tonkivat edellä mainittuja asioita. Esikoisesi käytös viittaa tiettyyn diagnoosiin, mutta muista, ettei kukaan lapsi ole "diagnoosi", ja niistäkin jokainen näyttäytyy erilaisena eri lapsilla.
Joskus koulun aloittaminen voi rauhoittaa lasta, kunhan alkujännitys on ohi; jos lapsella on hyvä opettaja ja luokassa selvä struktuuri ja hyvä ilmapiiri. Toisinkin voi käydä. Yleisesti ottaen erityistarpeita omaavalle lapselle on tärkeää luoda erittäin selkeät rutiinit ja säännöt.Ota selvää lapsen lähikouluista ja onko niissä päteviä erityisopettajia (laaja-alaisia).
Tällä hetkellä neuvon, että haet aikaa itsellesi (niin olet tehnytkin)- ei kukaan jaksa loputtomiin, jos ei saa hengähdystaukoja välillä. Parasta, jos jaksat mennä välillä ulos lenkille, kahville, kaverille yms pois kotiympyröistä ilman lapsia, edes pariksi tunniksi. Voimia!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä jotain esikoisen kummallisuuksia:
* Kyvyttömyys tehdä ryhmässä oikeastaan mitään. Jos lapsella ei ole omaa aikuista jatkuvasti vieressä rauhoittelemassa/muistuttamassa/pitämässä aloillaan, hän hyppii pitkin huonetta ja lähtee paikaltaan, koskettelee muita ihmisiä epäsopivasti ja tulee "iholle" riehumaan. Joukkuelajia pelatessa tekee omia maaleja eikä välitä säännöistä, koska "minun tapani on parempi". Muiden pelaajien vihastumiseen vastaa itsekin suuttumalla tai jatkamalla touhujaan ylimielisen oloisena ja täysin välittämättä. Jos häntä vaatii pelaamaan sääntöjen mukaan, hänen kiinnostuksensa loppuu siihen.
* Jatkuva asioiden/tekemisten unohtelu. On menossa vessaan; pääsee sinne, laittaa valot päälle ja sulkee oven...tulee ulos vessasta, vetää housunsa ylös ja kysyy "ööö...mitäs minä olinkaan tekemässä?". Vastaavasti on menossa pesemään käsiään mutta meneekin pissalle tai toistepäin (ja unohtaa tehdä sen, mitä piti). Kaikki jää kesken, toisaalta voi uppoutua omiin leikkeihinsä tuntikausiksi yksinkin.
* Pakkomielteet. Tietyllä autolla ei saisi ajaa ollenkaan, tuota polkua pitkin ei ainakaan kävellä "enkä muuten varmasti mene siihen kauppaankaan".
* Pelot. Jatkuvia, toistuvia, ei pääse eroon normaalein konstein jotka toimivat muilla ikäisillään. Yökastelee koska ei uskalla mennä vessaan; ei auta että valot on päällä pitkin asuntoa, ei auta oma yövalo, ei puheet eikä palkinnot. Tulee iloisesti kertomaan aamulla miten ei pissannut yöllä housuunsa, hetkeä aiemmin on vienyt pissaiset pikkarit pyykkiin ja petivaatteet haisevat. Tykkää matkustaa autoilla, mutta säikkyy niitä liikenteessä; imurin ääni pelottaa mutta itse tehdyt, järkyttävän kovat äänet ovat ok.
Kyllä on monesti hukassa oleva olo tämän lapsen kanssa, varsinkin kun kuopus on aivan eri maata!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
^Monesti vielä kun saa ns. neurologisesti normaalin lapsen erityislapsen lisäksi, huomaa olevansa kuitenkin ihan hyvä vanhempi. Tavalliset kasvatustavat toimivat sittenkin.
Meilläkin esikoinen as-lapsi ja kuopus normaali. Ennen kuopusta kuvittelin, että kaikki lapset vain ovat rasittavia ja hankalia. Joka tuutista vielä toitotettiin, miten kaikki on ihan normaalia lapsiperheen arkea ja vika meissä vanhemmissa kun väsytään sellaisesta.
Nyt vain valitettavasti esikoisen erilaisuus vielä korostuu, kun näkee miten neurologisesti normaali lapsi oppii ja kehittyy.
[quote author="Vierailija" time="04.05.2013 klo 15:54"]
Ulosteella sotkeminen on myös yksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön oire.
AP, onko kukaan asiantuntija tai lääkäri ehdottanut et lapsi voi olla mielisairas vai keksittyykö kaikki asberger piirteisiin ja sun syyttelyyn?
[/quote]
Ei ole ehdotettu, mutta suvussa on mm. skitsofreniaa (ei ihan lähiperheessä, mutta kuitenkin). Asperger-piirteet on selvästi, mutta niitä ei suostuta pistämään diagnoosiin. Juuri nyt psykiatri ym. keskittyvät vain tonkimaan varhaislapsuutta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanu lukea kaikkia vastauksia, mutta kuulostaa ihan sukulaisen adhd lapselta. ja voin sanoa, että elämä leviää viimeistään siinä vaiheessa kun koulu alkaa.
Ja siinä olet todella oikeassa, että elämä tuollaisen lapsen kanssa on todella rankkaa, sukulainenkin on monta kertaa sanonut, että jos olisi tiennyt mitä tuleman pitää, olisi jättänyt koko lapsen tekemättä. Toisia lapsia ei ole edes harkinnut.
Monessa mielessä koko tämän sukulaisen elämä on mennyt pilalle ja tämä on ihan totta. Lapsi on niin kauhea, että sitä ei kestä kukaan. On kaatunut parisuhteet,kaverisuhteet, osa sukulaissuhteistakin. Äiti on itsekkin välillä ollut niin lopussa, että on joutunut osastolle. Lapsi on ollut osastolla lukuisia kertoja ja on tällä hetkellä osittain sijoitettuna.
kaikki, siis kaikki on sen lapsen kanssa ihan kamalaa, kuin painajaista ja koska se loppuu? Millainen teini tai aikuinen tuollaisesta kasvaa? Loppuuko se koskaan, vai saako loppu ikänsä odottaa sydän syrjällään koska joku soittaa, että mitä se nyt on tehnyt, kenet tappanut vai itse hengiltä.
Ja kaikki on sen lapsen kanssa yritetty, on lääkitykset, erilaiset terapiat, sitä sun tätä ja joka taholta, silti mikään ei muutu.
Mitenkä musta tuntuu, että ennen ei ollut juurikaan tuollaista kenelläkään? Ainahan on ollut niitä vilkkaita poikia luokallakin, mutta kyllä ne jotenkin ruodussa pysyi kun opettaja komensi. Mulle tulee ihan sellainen tunne, että voiko näihin lisääntyneisiin aivan varmasti aivoperäisiin käytöshäiriöihin olla syynä ylenpalttisten kemikaalien ja ympäristömyrkkyjen vaikutus sikiöaikana- että ne niinkuin muuttais aivokemiallisia prosesseja jonkun verran? On noita nykyään jo niin paljon lapsilla ja toisaalta tuntuu että jossain kolmansissa maissa ei juurikaan- tosin enhän asu siellä tms..mutta olisi kiva nähdä vähän tilastoja eri maailman kolkista- missä näitä esiintyy paljon ja missä vähän.
Niin, minäkään en usko että vanhemmat saisivat tuollaista kasvatuksellaan aikaisesksi tai vaikka olisi hylkäämiskokemuksia- onhan vanhemmat ennenkin joutuneet jälkikasvun hoidon delegoimaan esim. vanhemmille lapsille maatilaa pyörittäessään. Ei ne ennenkään välttämättä niin läsnäolevia olleet.
Meillä ollut vähän samankaltainen tilanne. Haastavasti ja rasittavasti käyttäytyvä (myös diagnoosilla varustettu) esikoinen ja neurologisesti normaali kuopus. Todellakin kuopuksen kanssa huomasi, miten helppoa tavislapsen kanssa on! Ja esikoisen kanssa jokainen päivä oli taistelua.
Mutta ikä teki ihmeitä ja nykyään esikoisen kanssa on jo varsin helppoa ja mukavaa. Ratkaiseva muutos käytöksessä tapahtui yllättävän lyhyessä ajassa alle kouluikäisenä. Nykyään hän saattaa itsekin muistella ja ihmetellä, miten hölmösti käyttäytyi silloin pienenä. Toivottavasti teillä käy samalla tavalla, älä luovu toivosta!
Syyllistäjät eivät oikeasti tiedä, miten rankkaa erityislapsen kanssa on. Totta kai omalle lapselleen toivoo parasta, mutta joskus vaan haastavasti käyttäytyvän lapsen kanssa väsähtää. Vanhemmatkin on ihmisiä. Kannattaa tietysti muistaa, ettei lapsi ole kiusallaan hankala, vaan hän ei voi käytökselleen mitään.
Paljon voimia teille ja hakekaa apua ajoissa, jos ette jaksa. Auttaisko perheneuvola? Uskon että helpommat ajat koittaa teille vielä, nyt on varmaan kaikkein rankinta!
En usko minäkään, että vanhemmat saisivat aikaan noin häiriintynyttä käytöstä (varsinkaan, jos kuopus normaali!). Onhan noita sotalapsia, orpoja, hyväksikäytettyjä jne. jotka eivät silti ole "flipanneet" ja päätyneet vankilaan vaikka kauheuksia ovat kokeneetkin. Ap:n muksu on taustatarinan perusteella elänyt tavallista suomalaista lapsiperhearkea, mutta se ei ole jostain syystä riittänyt/ollut oikeanlainen työkalu lapsen kanssa selviytymiseen.
Osa noista varmaan on erityisiä piirteitä, osa ihan tavallisia. Meidän 6-vuotias poika saattaa myös unohtaa miksi meni vessaan, pissalle vai käsiä pesemään. hänellä on myös luontainen "pakko" tehdä kaikki vähän omalla tavallaan, mikä on raivostuttavaa mutta olen yrittänyt valjastaa sitä niin että saa käyttää kekseliäisyyttään silloin kun se on mahdollista.
En siis väitä etteikö teillä olisi ihan oikeita ongelmia, mutta osa on ihan tavallisen pikkulapsen (joskus hermostuttavaa) käytöstä.
Minkä ikäinen esikoisenne on? MInulla oli vielä pari vuotta sitten samoja tunteita haastavan lapsen kanssa, mutta nyt hän on jotenkin "järkiintynyt". Muutos voi oikeasti tapahtua aika lyhyessäkin ajassa. Tärkeintä on nyt, että pidät huolta omasta jaksamisestasi, etkä näytä negatiivisia tunteita esikoista kohtaan. Älä ota sellaista asennetta, että esikoinen olisi jotenkin "paha" ja kuopus "hyvä", ei se niin mene.