Uusperhe, helvetti vai taivas?

Itse 10 vuotta uusperheessä eläneenä, kuvailisin uusperhe-elämäämme helvetiksi. Mieheni exä on osoittanut kaikki ne piirteet, joita katkeroitunut nainen voi vain osoittaa: parisenkymmentä perätöntä lastensuojeluilmoitusta, jotka eivät johtaneet enää mihinkään, ensimmäisen pakollisen selvityksen jälkeen, on tunkeuduttu minun kotiini väkisin, on uhkailtu ja uhkaillaan edelleen, tehty jopa perätön rikosilmoitus. Lapsille kerrotaan, miten meitä pitää pelätä ja minun lapseni ovat hirviöitä. En liity heidän eroonsa millään muotoa, tulin kuvioihin myöhemmin, mutta olen saanut kaiken paskan niskaani.

Kun mieheni lapset lähtevät meiltä, alkaa loputon tekstiviestitulva siitä, miten on taas tehty asioita väärin. Tämä johti pahimmillaan siihen, että juoksin vessaan oksentamaan joka kerta, kun puhelin alkoi piipittämään. Helppo laihdutuskeino -7 kg ja anorektinen olemus viideksi vuodeksi. Exä kuvitteli, että hän sanelisi miten meillä eletään, monelta syödään ja mitä syödään ja kun emme tee hänen käskyjensä mukaisesti, tuleekin soitto lastensuojelusta "tiedoksi" meille, että taas tällainen on tehty, ei johda toimenpiteisiin. Sovittelussa saatiin tekstiviestit loppumaan. Kesti vielä 2 vuotta saada paino normaaliksi. 

Lähestymiskieltoa olin jo kertaalleen hakemassa, kun oma tyttäreni alkoi pelätä toistuvasti talollamme riehunutta exää, mutta poliisiasemalla poliisi sai minut vakuutettua, että kyllä tämä loppuu ja olkaahan nyt aikuisia. No ei loppunut. Lastensuojelusta on kehotettu nostamaan syyte vainoamisesta, mutta mies ei siihen lähde.

Entäs ne tapaamiset? Tapaamisoikeutta on haettu lastenvalvojalta, sovittelusta kahdesti ja seuraavaksi käräjäoikeudesta. Exä ei jousta tapaamisista tippaakaan, toisaalta mietin, onko hänen tarvekaan? Mieheni tekee 3-vuorotyötä ja olettaa, että minä hoidan hänen lapset, kun hänellä olisi viikonlopputapaaminen ja hän on töissä. En hoida. En enää. Nyt riitti.

Meillä kärsivät minä ja lapseni. Mieheni tytär rikkoo kateudesta minun tyttäreni tavaroita, koska äiti ei osta hänelle samanlaisia ja omani ostaa omilla rahoillaan itselleen juttuja. Kyseessä 6.-luokkalaiset tytöt. Pojat, 4.-luokkalaiset, eivät enää tule toimeen. Poikani ei haluaisi olla missään tekemisissä totaalisen uusavuttoman bonuspoikani kanssa, joka ei edelleenkään osaa omatoimisesti tehdä aamupalaa, pukeutua ja lähteä kouluun, ilman, että joku katsoo perään.  Treeneihinkin tämä poika lähtee tyhjän repun kanssa, jos kukaan ei kerro, että tarvitset mailan, lasit, juomapullon, sisäpelikengät, vaihtovaatteet... Koskaan ei ole mitään tekemistä. Koen olevani joku sirkuspelle, jonka ainoa tehtävä on viihdyttää näitä kahta. Omat lapseni keksivät kyllä tekemistä, mutta nämä kaksi... Koen äärimmäisen uuvuttaviksi kaikki tapaamiset.

Alku oli helppoa, tulimme kaikki hyvin toimeen, mutta enää en tunne kuin inhoa bonuslapsiani kohtaan. Miestäni rakastan, edelleen. Siitä huolimatta, olen ollut niin loppu tähän paskaan, että minä lähden lasteni kanssa ja jätän hyvästit. Ei enää ikinä tällaista elämää. Ja tässä oli tiivistettynä vain murto-osa siitä kaikesta, jota me olemme kokeneet. 

Yks äiti vaan kirjoitti:

Itse 10 vuotta uusperheessä eläneenä, kuvailisin uusperhe-elämäämme helvetiksi. Mieheni exä on osoittanut kaikki ne piirteet, joita katkeroitunut nainen voi vain osoittaa: parisenkymmentä perätöntä lastensuojeluilmoitusta, jotka eivät johtaneet enää mihinkään, ensimmäisen pakollisen selvityksen jälkeen, on tunkeuduttu minun kotiini väkisin, on uhkailtu ja uhkaillaan edelleen, tehty jopa perätön rikosilmoitus. Lapsille kerrotaan, miten meitä pitää pelätä ja minun lapseni ovat hirviöitä. En liity heidän eroonsa millään muotoa, tulin kuvioihin myöhemmin, mutta olen saanut kaiken paskan niskaani.

Kun mieheni lapset lähtevät meiltä, alkaa loputon tekstiviestitulva siitä, miten on taas tehty asioita väärin. Tämä johti pahimmillaan siihen, että juoksin vessaan oksentamaan joka kerta, kun puhelin alkoi piipittämään. Helppo laihdutuskeino -7 kg ja anorektinen olemus viideksi vuodeksi. Exä kuvitteli, että hän sanelisi miten meillä eletään, monelta syödään ja mitä syödään ja kun emme tee hänen käskyjensä mukaisesti, tuleekin soitto lastensuojelusta "tiedoksi" meille, että taas tällainen on tehty, ei johda toimenpiteisiin. Sovittelussa saatiin tekstiviestit loppumaan. Kesti vielä 2 vuotta saada paino normaaliksi. 

Lähestymiskieltoa olin jo kertaalleen hakemassa, kun oma tyttäreni alkoi pelätä toistuvasti talollamme riehunutta exää, mutta poliisiasemalla poliisi sai minut vakuutettua, että kyllä tämä loppuu ja olkaahan nyt aikuisia. No ei loppunut. Lastensuojelusta on kehotettu nostamaan syyte vainoamisesta, mutta mies ei siihen lähde.

Entäs ne tapaamiset? Tapaamisoikeutta on haettu lastenvalvojalta, sovittelusta kahdesti ja seuraavaksi käräjäoikeudesta. Exä ei jousta tapaamisista tippaakaan, toisaalta mietin, onko hänen tarvekaan? Mieheni tekee 3-vuorotyötä ja olettaa, että minä hoidan hänen lapset, kun hänellä olisi viikonlopputapaaminen ja hän on töissä. En hoida. En enää. Nyt riitti.

Meillä kärsivät minä ja lapseni. Mieheni tytär rikkoo kateudesta minun tyttäreni tavaroita, koska äiti ei osta hänelle samanlaisia ja omani ostaa omilla rahoillaan itselleen juttuja. Kyseessä 6.-luokkalaiset tytöt. Pojat, 4.-luokkalaiset, eivät enää tule toimeen. Poikani ei haluaisi olla missään tekemisissä totaalisen uusavuttoman bonuspoikani kanssa, joka ei edelleenkään osaa omatoimisesti tehdä aamupalaa, pukeutua ja lähteä kouluun, ilman, että joku katsoo perään.  Treeneihinkin tämä poika lähtee tyhjän repun kanssa, jos kukaan ei kerro, että tarvitset mailan, lasit, juomapullon, sisäpelikengät, vaihtovaatteet... Koskaan ei ole mitään tekemistä. Koen olevani joku sirkuspelle, jonka ainoa tehtävä on viihdyttää näitä kahta. Omat lapseni keksivät kyllä tekemistä, mutta nämä kaksi... Koen äärimmäisen uuvuttaviksi kaikki tapaamiset.

Alku oli helppoa, tulimme kaikki hyvin toimeen, mutta enää en tunne kuin inhoa bonuslapsiani kohtaan. Miestäni rakastan, edelleen. Siitä huolimatta, olen ollut niin loppu tähän paskaan, että minä lähden lasteni kanssa ja jätän hyvästit. Ei enää ikinä tällaista elämää. Ja tässä oli tiivistettynä vain murto-osa siitä kaikesta, jota me olemme kokeneet. 

Olisin lähtenyt tuosta kaatopaikasta pois lasteni kanssa heti ja en olisi edes ajatellut jääväni tai varsinkaan, että omien lasteni olisi pitänyt jäädä katsomaan ja pelkäämään toisen vanhempansa aikaan saamaa likaista kakkasoosia.

Minkälainen ihminen on viitsinyt uhrata lapsensa tuollaiselle? Ei ainakaan kovin hyvä. Lapseni ovat minulle aina tuhat kertaa tärkeämpiä kuin yksikään mies. Aina.

Yks äiti vaan kirjoitti:

Itse 10 vuotta uusperheessä eläneenä, kuvailisin uusperhe-elämäämme helvetiksi. Mieheni exä on osoittanut kaikki ne piirteet, joita katkeroitunut nainen voi vain osoittaa: parisenkymmentä perätöntä lastensuojeluilmoitusta, jotka eivät johtaneet enää mihinkään, ensimmäisen pakollisen selvityksen jälkeen, on tunkeuduttu minun kotiini väkisin, on uhkailtu ja uhkaillaan edelleen, tehty jopa perätön rikosilmoitus. Lapsille kerrotaan, miten meitä pitää pelätä ja minun lapseni ovat hirviöitä. En liity heidän eroonsa millään muotoa, tulin kuvioihin myöhemmin, mutta olen saanut kaiken paskan niskaani.

Kun mieheni lapset lähtevät meiltä, alkaa loputon tekstiviestitulva siitä, miten on taas tehty asioita väärin. Tämä johti pahimmillaan siihen, että juoksin vessaan oksentamaan joka kerta, kun puhelin alkoi piipittämään. Helppo laihdutuskeino -7 kg ja anorektinen olemus viideksi vuodeksi. Exä kuvitteli, että hän sanelisi miten meillä eletään, monelta syödään ja mitä syödään ja kun emme tee hänen käskyjensä mukaisesti, tuleekin soitto lastensuojelusta "tiedoksi" meille, että taas tällainen on tehty, ei johda toimenpiteisiin. Sovittelussa saatiin tekstiviestit loppumaan. Kesti vielä 2 vuotta saada paino normaaliksi. 

Lähestymiskieltoa olin jo kertaalleen hakemassa, kun oma tyttäreni alkoi pelätä toistuvasti talollamme riehunutta exää, mutta poliisiasemalla poliisi sai minut vakuutettua, että kyllä tämä loppuu ja olkaahan nyt aikuisia. No ei loppunut. Lastensuojelusta on kehotettu nostamaan syyte vainoamisesta, mutta mies ei siihen lähde.

Entäs ne tapaamiset? Tapaamisoikeutta on haettu lastenvalvojalta, sovittelusta kahdesti ja seuraavaksi käräjäoikeudesta. Exä ei jousta tapaamisista tippaakaan, toisaalta mietin, onko hänen tarvekaan? Mieheni tekee 3-vuorotyötä ja olettaa, että minä hoidan hänen lapset, kun hänellä olisi viikonlopputapaaminen ja hän on töissä. En hoida. En enää. Nyt riitti.

Meillä kärsivät minä ja lapseni. Mieheni tytär rikkoo kateudesta minun tyttäreni tavaroita, koska äiti ei osta hänelle samanlaisia ja omani ostaa omilla rahoillaan itselleen juttuja. Kyseessä 6.-luokkalaiset tytöt. Pojat, 4.-luokkalaiset, eivät enää tule toimeen. Poikani ei haluaisi olla missään tekemisissä totaalisen uusavuttoman bonuspoikani kanssa, joka ei edelleenkään osaa omatoimisesti tehdä aamupalaa, pukeutua ja lähteä kouluun, ilman, että joku katsoo perään.  Treeneihinkin tämä poika lähtee tyhjän repun kanssa, jos kukaan ei kerro, että tarvitset mailan, lasit, juomapullon, sisäpelikengät, vaihtovaatteet... Koskaan ei ole mitään tekemistä. Koen olevani joku sirkuspelle, jonka ainoa tehtävä on viihdyttää näitä kahta. Omat lapseni keksivät kyllä tekemistä, mutta nämä kaksi... Koen äärimmäisen uuvuttaviksi kaikki tapaamiset.

Alku oli helppoa, tulimme kaikki hyvin toimeen, mutta enää en tunne kuin inhoa bonuslapsiani kohtaan. Miestäni rakastan, edelleen. Siitä huolimatta, olen ollut niin loppu tähän paskaan, että minä lähden lasteni kanssa ja jätän hyvästit. Ei enää ikinä tällaista elämää. Ja tässä oli tiivistettynä vain murto-osa siitä kaikesta, jota me olemme kokeneet. 

Sanot vain lähteväsi, mutta etpä viitsi, kehtaa ja jaksa. Lapsista viis, sehän on vain heidän lapsuus ja elämä, ei enempää.

Vierailija kirjoitti:

Yks äiti vaan kirjoitti:

Itse 10 vuotta uusperheessä eläneenä, kuvailisin uusperhe-elämäämme helvetiksi. Mieheni exä on osoittanut kaikki ne piirteet, joita katkeroitunut nainen voi vain osoittaa: parisenkymmentä perätöntä lastensuojeluilmoitusta, jotka eivät johtaneet enää mihinkään, ensimmäisen pakollisen selvityksen jälkeen, on tunkeuduttu minun kotiini väkisin, on uhkailtu ja uhkaillaan edelleen, tehty jopa perätön rikosilmoitus. Lapsille kerrotaan, miten meitä pitää pelätä ja minun lapseni ovat hirviöitä. En liity heidän eroonsa millään muotoa, tulin kuvioihin myöhemmin, mutta olen saanut kaiken paskan niskaani.

Kun mieheni lapset lähtevät meiltä, alkaa loputon tekstiviestitulva siitä, miten on taas tehty asioita väärin. Tämä johti pahimmillaan siihen, että juoksin vessaan oksentamaan joka kerta, kun puhelin alkoi piipittämään. Helppo laihdutuskeino -7 kg ja anorektinen olemus viideksi vuodeksi. Exä kuvitteli, että hän sanelisi miten meillä eletään, monelta syödään ja mitä syödään ja kun emme tee hänen käskyjensä mukaisesti, tuleekin soitto lastensuojelusta "tiedoksi" meille, että taas tällainen on tehty, ei johda toimenpiteisiin. Sovittelussa saatiin tekstiviestit loppumaan. Kesti vielä 2 vuotta saada paino normaaliksi. 

Lähestymiskieltoa olin jo kertaalleen hakemassa, kun oma tyttäreni alkoi pelätä toistuvasti talollamme riehunutta exää, mutta poliisiasemalla poliisi sai minut vakuutettua, että kyllä tämä loppuu ja olkaahan nyt aikuisia. No ei loppunut. Lastensuojelusta on kehotettu nostamaan syyte vainoamisesta, mutta mies ei siihen lähde.

Entäs ne tapaamiset? Tapaamisoikeutta on haettu lastenvalvojalta, sovittelusta kahdesti ja seuraavaksi käräjäoikeudesta. Exä ei jousta tapaamisista tippaakaan, toisaalta mietin, onko hänen tarvekaan? Mieheni tekee 3-vuorotyötä ja olettaa, että minä hoidan hänen lapset, kun hänellä olisi viikonlopputapaaminen ja hän on töissä. En hoida. En enää. Nyt riitti.

Meillä kärsivät minä ja lapseni. Mieheni tytär rikkoo kateudesta minun tyttäreni tavaroita, koska äiti ei osta hänelle samanlaisia ja omani ostaa omilla rahoillaan itselleen juttuja. Kyseessä 6.-luokkalaiset tytöt. Pojat, 4.-luokkalaiset, eivät enää tule toimeen. Poikani ei haluaisi olla missään tekemisissä totaalisen uusavuttoman bonuspoikani kanssa, joka ei edelleenkään osaa omatoimisesti tehdä aamupalaa, pukeutua ja lähteä kouluun, ilman, että joku katsoo perään.  Treeneihinkin tämä poika lähtee tyhjän repun kanssa, jos kukaan ei kerro, että tarvitset mailan, lasit, juomapullon, sisäpelikengät, vaihtovaatteet... Koskaan ei ole mitään tekemistä. Koen olevani joku sirkuspelle, jonka ainoa tehtävä on viihdyttää näitä kahta. Omat lapseni keksivät kyllä tekemistä, mutta nämä kaksi... Koen äärimmäisen uuvuttaviksi kaikki tapaamiset.

Alku oli helppoa, tulimme kaikki hyvin toimeen, mutta enää en tunne kuin inhoa bonuslapsiani kohtaan. Miestäni rakastan, edelleen. Siitä huolimatta, olen ollut niin loppu tähän paskaan, että minä lähden lasteni kanssa ja jätän hyvästit. Ei enää ikinä tällaista elämää. Ja tässä oli tiivistettynä vain murto-osa siitä kaikesta, jota me olemme kokeneet. 

Olisin lähtenyt tuosta kaatopaikasta pois lasteni kanssa heti ja en olisi edes ajatellut jääväni tai varsinkaan, että omien lasteni olisi pitänyt jäädä katsomaan ja pelkäämään toisen vanhempansa aikaan saamaa likaista kakkasoosia.

Minkälainen ihminen on viitsinyt uhrata lapsensa tuollaiselle? Ei ainakaan kovin hyvä. Lapseni ovat minulle aina tuhat kertaa tärkeämpiä kuin yksikään mies. Aina.

Mutku pitää olla mies ja elättäjä, lapsista viis!

Mihin kaikkeen sitä ihminen voi rakkaudesta alistuakkin, täytyy ihmetellä. Se uuden puolison sairas exä voi siis tuhota kaiken, joka ei ole eron jälkeen pystynyt omaa elämäänsä jatkamaan. Toimisikohan se suhde eri asunnoista käsin niin ettei lapsia tarvitse yhteen niputtaa. Jotain muita ratkaisuja pitää alkaa tehdä. 

Kiinnostaa tietää, miksi te uusperheelliset olette yleensä halunneet yhdistää kaksi eri perhettä yhdeksi? Miksei omia koteja ole voitu säilyttää? Kuvitelkaapa itsenne lapsena samaan tilanteeseen, olisitteko tykänneet että äitinne tai isänne tuo kotiinne vieraan ihmisen lapsineen ja teidän pitää se vain hyväksyä? Itseni tuntien, olisi ollut itselleni lapsena kamalaa.

Olen itse eronnut 3,5 v. sitten, ja luvannut lapsilleni, ettei meidän kotiin muuta ketään. En ole montaa onnellista uusperhettä nähnyt, aina niissä on jotain skismaa. Kuvio vaan on hyvin hankala.

Lasten isän kotona viettää aikaa tyttöystävänsä, jonka isoimmat lapset kokevat häiritseväksi, jos on siellä liikaa. Tunnelma muuttuu ja isä kuulemma "esittää". Mielestäni tyttökaveri voisi pysyä kotonaan, kun lapset joka toinen vk. Loppu isällään käyvät. Mutta en todellakaan puutu heidän elämäänsä, en ole koskaan tavannut häntä kasvotusten. Meillä on niin päin, että isä välttämättä haluaa kuskata tyttökaveriaan mukana, jopa mun vanhempien pihalle toi kun lapset sovitusti toi mummulaan. Samoin mun pihalla katselemaan autosta. Sanoin isälle, että vaihdot haluan hoitaa ilman ylimääräisiä silmiä/korvia. En minäkään mene tämän naisen kodin pihaan katselemaan.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaa tietää, miksi te uusperheelliset olette yleensä halunneet yhdistää kaksi eri perhettä yhdeksi? Miksei omia koteja ole voitu säilyttää? Kuvitelkaapa itsenne lapsena samaan tilanteeseen, olisitteko tykänneet että äitinne tai isänne tuo kotiinne vieraan ihmisen lapsineen ja teidän pitää se vain hyväksyä? Itseni tuntien, olisi ollut itselleni lapsena kamalaa.

Olen itse eronnut 3,5 v. sitten, ja luvannut lapsilleni, ettei meidän kotiin muuta ketään. En ole montaa onnellista uusperhettä nähnyt, aina niissä on jotain skismaa. Kuvio vaan on hyvin hankala.

Lasten isän kotona viettää aikaa tyttöystävänsä, jonka isoimmat lapset kokevat häiritseväksi, jos on siellä liikaa. Tunnelma muuttuu ja isä kuulemma "esittää". Mielestäni tyttökaveri voisi pysyä kotonaan, kun lapset joka toinen vk. Loppu isällään käyvät. Mutta en todellakaan puutu heidän elämäänsä, en ole koskaan tavannut häntä kasvotusten. Meillä on niin päin, että isä välttämättä haluaa kuskata tyttökaveriaan mukana, jopa mun vanhempien pihalle toi kun lapset sovitusti toi mummulaan. Samoin mun pihalla katselemaan autosta. Sanoin isälle, että vaihdot haluan hoitaa ilman ylimääräisiä silmiä/korvia. En minäkään mene tämän naisen kodin pihaan katselemaan.

Hmm... jossain vaiheessa seurustelu syveni ja huomasi, että sitä haluaa enemmän. Ja kun kaikki osapuolet ja molempien lapset tulivat hyvin toimeen keskenään, niin yhteen muuttaminen tuntui luontevalta.

Mutta ei, emme koskaan halunneet, emmekä yrittäneet yhdistää kahta perhettä yhdeksi. Etsimme pitkään tarpeeksi isoa asuntoa, jossa jokaiselle oli oma rauha ja oma tila. Ehdimme naimisiinkin, ennen kuin sellainen löytyi. Helsingissä ne ovat tiukassa, ja siitä ylellisyydestä maksoimme 2200 e/kk. Kyseessä oli kaksi yhdistettyä asuntoa, jossa muita ei tarvinnut tavata, ellei halunnut.

Mies myös on aina tehnyt pitkiä työpäiviä, ja käytännössä elin lasteni kanssa samaa elämää kolmistaan kuin ennenkin iltaseitsemään asti. Kun mies tuli kotiin, niin lapset innoissaan vetäytyivät pelaamaan omiin huoneisiin, kun vihdoin pääsivät minusta eroon. Miehen lapsi tuli silloin tällöin, ja hän meni saman tien minun lapseni huoneeseen katsomaan leffoja.

Minun lapseni halusivat teini-iässä purkaa vuoroviikkoasumisen ja muuttaa kokonaan meidän luoksemme. Nyt lapset ovat jo aikuisia, ja meillä asuu enää yksi lapsi 18 v kotona. Hän on ilmoittanut asuvansa kanssamme 40 v asti... ei kai tällaista tapahtuisi, jos tämä uusperheily olisi ollut ihan kamalaa?

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaa tietää, miksi te uusperheelliset olette yleensä halunneet yhdistää kaksi eri perhettä yhdeksi? Miksei omia koteja ole voitu säilyttää? Kuvitelkaapa itsenne lapsena samaan tilanteeseen, olisitteko tykänneet että äitinne tai isänne tuo kotiinne vieraan ihmisen lapsineen ja teidän pitää se vain hyväksyä? Itseni tuntien, olisi ollut itselleni lapsena kamalaa.

Olen itse eronnut 3,5 v. sitten, ja luvannut lapsilleni, ettei meidän kotiin muuta ketään. En ole montaa onnellista uusperhettä nähnyt, aina niissä on jotain skismaa. Kuvio vaan on hyvin hankala.

Lasten isän kotona viettää aikaa tyttöystävänsä, jonka isoimmat lapset kokevat häiritseväksi, jos on siellä liikaa. Tunnelma muuttuu ja isä kuulemma "esittää". Mielestäni tyttökaveri voisi pysyä kotonaan, kun lapset joka toinen vk. Loppu isällään käyvät. Mutta en todellakaan puutu heidän elämäänsä, en ole koskaan tavannut häntä kasvotusten. Meillä on niin päin, että isä välttämättä haluaa kuskata tyttökaveriaan mukana, jopa mun vanhempien pihalle toi kun lapset sovitusti toi mummulaan. Samoin mun pihalla katselemaan autosta. Sanoin isälle, että vaihdot haluan hoitaa ilman ylimääräisiä silmiä/korvia. En minäkään mene tämän naisen kodin pihaan katselemaan.

107 jatkaa.

Vielä viestiisi liittyen: meillä ei todellakaan ole roikutettu puolisia mukana, tuollaisissa tapahtumissa. Aivan turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaa tietää, miksi te uusperheelliset olette yleensä halunneet yhdistää kaksi eri perhettä yhdeksi? Miksei omia koteja ole voitu säilyttää? Kuvitelkaapa itsenne lapsena samaan tilanteeseen, olisitteko tykänneet että äitinne tai isänne tuo kotiinne vieraan ihmisen lapsineen ja teidän pitää se vain hyväksyä? Itseni tuntien, olisi ollut itselleni lapsena kamalaa.

Olen itse eronnut 3,5 v. sitten, ja luvannut lapsilleni, ettei meidän kotiin muuta ketään. En ole montaa onnellista uusperhettä nähnyt, aina niissä on jotain skismaa. Kuvio vaan on hyvin hankala.

Lasten isän kotona viettää aikaa tyttöystävänsä, jonka isoimmat lapset kokevat häiritseväksi, jos on siellä liikaa. Tunnelma muuttuu ja isä kuulemma "esittää". Mielestäni tyttökaveri voisi pysyä kotonaan, kun lapset joka toinen vk. Loppu isällään käyvät. Mutta en todellakaan puutu heidän elämäänsä, en ole koskaan tavannut häntä kasvotusten. Meillä on niin päin, että isä välttämättä haluaa kuskata tyttökaveriaan mukana, jopa mun vanhempien pihalle toi kun lapset sovitusti toi mummulaan. Samoin mun pihalla katselemaan autosta. Sanoin isälle, että vaihdot haluan hoitaa ilman ylimääräisiä silmiä/korvia. En minäkään mene tämän naisen kodin pihaan katselemaan.

No mä en ehkä kokenut miestäni perheeksi, vaan ihan mieheksi. Me yhdistimme kaksi kotia siksi, kun ei ollut mitään järkeä pitää miehen kotia tyhjillään kun ei hän siellä enää tavattuamme juurikaan ollut. Itse koen että uusperhe on omille lapsille ollut rikkaus. Kaksi aikuista jaksaa ja pystyy enemmän heidän kanssaan kuin yksi.

Lapseni isän uusi perhe alkoi kukoistamaan vasta sitten kun lapseni ei enää mennyt sinne, eikä oltu enää missään väleissä. Nyt he ovat olleet onnellisesti aviossa jo kahdeksan vuotta, uusia perheenjäseniä syntynyt ja elämä on ihanaa.

Yks äiti vaan kirjoitti:

Itse 10 vuotta uusperheessä eläneenä, kuvailisin uusperhe-elämäämme helvetiksi. Mieheni exä on osoittanut kaikki ne piirteet, joita katkeroitunut nainen voi vain osoittaa: parisenkymmentä perätöntä lastensuojeluilmoitusta, jotka eivät johtaneet enää mihinkään, ensimmäisen pakollisen selvityksen jälkeen, on tunkeuduttu minun kotiini väkisin, on uhkailtu ja uhkaillaan edelleen, tehty jopa perätön rikosilmoitus. Lapsille kerrotaan, miten meitä pitää pelätä ja minun lapseni ovat hirviöitä. En liity heidän eroonsa millään muotoa, tulin kuvioihin myöhemmin, mutta olen saanut kaiken paskan niskaani.

Kun mieheni lapset lähtevät meiltä, alkaa loputon tekstiviestitulva siitä, miten on taas tehty asioita väärin. Tämä johti pahimmillaan siihen, että juoksin vessaan oksentamaan joka kerta, kun puhelin alkoi piipittämään. Helppo laihdutuskeino -7 kg ja anorektinen olemus viideksi vuodeksi. Exä kuvitteli, että hän sanelisi miten meillä eletään, monelta syödään ja mitä syödään ja kun emme tee hänen käskyjensä mukaisesti, tuleekin soitto lastensuojelusta "tiedoksi" meille, että taas tällainen on tehty, ei johda toimenpiteisiin. Sovittelussa saatiin tekstiviestit loppumaan. Kesti vielä 2 vuotta saada paino normaaliksi. 

Lähestymiskieltoa olin jo kertaalleen hakemassa, kun oma tyttäreni alkoi pelätä toistuvasti talollamme riehunutta exää, mutta poliisiasemalla poliisi sai minut vakuutettua, että kyllä tämä loppuu ja olkaahan nyt aikuisia. No ei loppunut. Lastensuojelusta on kehotettu nostamaan syyte vainoamisesta, mutta mies ei siihen lähde.

Entäs ne tapaamiset? Tapaamisoikeutta on haettu lastenvalvojalta, sovittelusta kahdesti ja seuraavaksi käräjäoikeudesta. Exä ei jousta tapaamisista tippaakaan, toisaalta mietin, onko hänen tarvekaan? Mieheni tekee 3-vuorotyötä ja olettaa, että minä hoidan hänen lapset, kun hänellä olisi viikonlopputapaaminen ja hän on töissä. En hoida. En enää. Nyt riitti.

Meillä kärsivät minä ja lapseni. Mieheni tytär rikkoo kateudesta minun tyttäreni tavaroita, koska äiti ei osta hänelle samanlaisia ja omani ostaa omilla rahoillaan itselleen juttuja. Kyseessä 6.-luokkalaiset tytöt. Pojat, 4.-luokkalaiset, eivät enää tule toimeen. Poikani ei haluaisi olla missään tekemisissä totaalisen uusavuttoman bonuspoikani kanssa, joka ei edelleenkään osaa omatoimisesti tehdä aamupalaa, pukeutua ja lähteä kouluun, ilman, että joku katsoo perään.  Treeneihinkin tämä poika lähtee tyhjän repun kanssa, jos kukaan ei kerro, että tarvitset mailan, lasit, juomapullon, sisäpelikengät, vaihtovaatteet... Koskaan ei ole mitään tekemistä. Koen olevani joku sirkuspelle, jonka ainoa tehtävä on viihdyttää näitä kahta. Omat lapseni keksivät kyllä tekemistä, mutta nämä kaksi... Koen äärimmäisen uuvuttaviksi kaikki tapaamiset.

Alku oli helppoa, tulimme kaikki hyvin toimeen, mutta enää en tunne kuin inhoa bonuslapsiani kohtaan. Miestäni rakastan, edelleen. Siitä huolimatta, olen ollut niin loppu tähän paskaan, että minä lähden lasteni kanssa ja jätän hyvästit. Ei enää ikinä tällaista elämää. Ja tässä oli tiivistettynä vain murto-osa siitä kaikesta, jota me olemme kokeneet. 

Erikoista että rakastat miestä, joka on osa-syypää kuvioon ja jätti sinut hoitamaan omiakin lapsiaan. Nepsylapsen äitinä, kuulostaa että tuo tavaroistaan huolehtimaan kykenemätön lapsi on nepsylapsi. Tuskin tahallaan on noin avuton. Omani osaa huolehtia kyllä tavaroistaan, mutta hänellä on autismin kirjon omaava ystävä, joka on juuri kuvailemasi kaltainen. Kyllä syyttävän sormesi pitäisi osoittaa lasten isään, eikä lapsiin. Omat kodit olisi ollut alunperinkin oikea ratkaisu, tällöin et olisi joutunut lapsinesi tuohon kuvioon.

Helvetti, uusperhe on aina helvetti.

Vierailija kirjoitti:

Helvetti, uusperhe on aina helvetti.

Voi kait sen niinki sanoa 😅

Jompikumpi tai jotain siltä väliltä. Siinä kai ne kaikki vaihtoehdot on. 

Näistä kolmesta vaihtoehdosta otan taivaan.