Pitkän avioliiton naiset kertokaa miten olette miehenne pitäneet. Miten otatte miestä huomioon omassa ulkonäössä ja käytöksessä?

Itse ole ikisinkku, mutta veikkaan että salaisuus on siinä että ollaan sopivan samanlaisia elämäntavoiltaan sekä ajatus- ja arvomaailmoiltaan, ettei arjessa ole ihan jatkuvaa turhaa vääntöä. Pitää olla enemmän kaikkea sitä mikä yhdistää kuin asioita jotka erottaa.

Sinänsä koko ajatus saada pidettyä  tuntuu kummalliselta, ihan kuin se toinen pitäisi saada pysymään rinnalla vaikka väkisin ja feikkaamalla.

Tästä keskustelusta tulee mieleen takavuosien leffa American Beauty. Siinä esitetään juuri teennäinen ja ulkonäkökeskeinen tapa olla ja toimia versus luonnollinen ja rakastava. Teinistä haaveileva perheenisäkin kaipaa takaisin nuoruutensa vaimoa, ei ulkomuodon, vaan luontevan yhdessäolon takia Ja naapurin poika valitsee luonnollisen tytön teennäisen sijaan.

Totta kai pitkissä suhteissa ollaan myös kohteliaita ja hyvännäköisiä ajoittain. Mutta se ei ole suhteen ehtona. Minusta on liikkis myös se teeveemainos, jossa perhe toivottaa etänä onnea mummolle. Läppärillä näkyy edustava perhe ja sen ulkopuoldella todellisuus. Eikä kukaan paheksu.

Kuten vastasin aikoinaan toiseen samantyyppiseen ketjuun niin: Eipä tuo mies mihinkään lähtisi vaikka pitäisin ovea auki ja viittoisin. Ei siis tarvitse mitenkään yrittää "pitää" miestä.

-14v naimisissa

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin, että ei pitkälle pötki, jos luulee ulkonäköasioiden liittyvän tähän.

Toisen kunnioitus ja se, että elämä toisen kanssa on mukavaa ja hyvää. Tehdään asioita yhdessä, mutta myös erikseen. Ei naljailla tai nalkuteta tai lytätä toista, ei kukaan sellaista kauan jaksa. Hemmotellaan ja hellitään.

Tämä. Pieniä yllätyksiä, arjen huomaavaisuutta. Samalla puolella olemista, yhteisiä unelmia.

Tosin kyllä huolehditaan ulkonäöstä ja kunnostakin ihan omaksi iloksemme. Ollaan puhtaita, tuoksutaan hyvälle, pukeudutaan rennosti mutta siististi (ja panostetaan kun lähdetään kodin ulkopuolelle). Paino lähes sama kuin 24v sitten, iän näkyminen ei haittaa. Mieskin vaan komistuu vanhetessaan

m55/n60

Käyttäjä29501 kirjoitti:

Paljon yhteistä keskusteltavaa, syvä luottamus, hyvät ruoanlaittotaidot, vapaus antaa mennä ja tehdä, taloudellinen tasa-arvoisuus eli osallistun yhtä paljon kaikkeen kuin miehenikin (tosin tienaankin enemmän), hyvä huumorintaju. En oikein osaa sanoa, että pitäisin miehestäni kiinni. Hyvä suhde ei mielestäni pidä vaatia suuria ponnisteluja. Hän on vaan pysynyt kanssani.

Minusta koko tuo ajatus siitä, että suhteen eteen pitää tehdä töitä on jotenkin outo. Ihan kuin neliskanttista palaa kannattaisi alkaa sorvaamaan pyöreään koloon sopivaksi kun niitä pyöreitä paloja on ihan valmiinakin..

Tosi moni sysipskassa suhteessa eläväkin kuvittelee vuosia ja vuosia, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu kunhan vaan näen vähän enemmän vaivaa ja olen enemmän sitä, tätä ja vielä tuotakin. Että ei vaan saa antaa liian helposti periksi kun ei kukaan ole täydellinen ja paistaa se päivä vielä risukasaankin..

Olen hyvä työihminen, autan ja annan neuvoja kysyttäessä. En valita. Annan seksiä. Yritän pitää itseni hyvässä kunnossa. En sano koskaan ei.

Pyrin keskittymään enemmän antamiseen kuin saamisteni laskemiseen ja antamaan hänelle sellaista hellyyttä ja huomioimista millaista itse tykkään saada. Vältän pikkuasioista nillittämistä, ajattelen asioita myös hänen kantiltaan. Kosketan ohimennen.

Outoa, ettei muka ulkonäöllä ole mitään vaikutusta monenkaan mielestä. Itse olen pysynyt hoikkana koko ikäni sen vuoksi, että olen entinen kilpaurheilija ja rakastan edelleen liikuntaa. Mies kehuu edelleen vartaloani, vaikka ikää yli 50.

Vierailija kirjoitti:

Outoa, ettei muka ulkonäöllä ole mitään vaikutusta monenkaan mielestä. Itse olen pysynyt hoikkana koko ikäni sen vuoksi, että olen entinen kilpaurheilija ja rakastan edelleen liikuntaa. Mies kehuu edelleen vartaloani, vaikka ikää yli 50.

Minä olen aika ulkonäkökeskeinen. Monella eri tavalla. Ikää on 51 v. Mutta ei minua silti haittaa miehelleni tulleet 15 kiloa. Toki hän oli nuorena komeampi, mutta ihan samalla tavalla sytyn hänestä vieläkin. Miten ulkonäön pitäisi haitata?

En  jaksanut (lue viitsinyt) juuri lukea tätä ketjua, mutta naimisissa olemme olleet pian 41v ja elämä sujunut hiljakseen. Ollut huonojakin päiviä mutta kai kumpikin lopulta ottanut opikseen käytöksestään. Minä olen äkkipikainen ja  mies hiljainen.

Kai suurin syy liiton jatkuvuuteen on se, että miehellä on ollut liikkuva  matkatyö koko liiton ajan ja itse ollut lähes koko ajan  kotivastaavana. Tuosta ajasta olin 12v kotiäitinä kunnes palasin  vakituiseen työelämään nuorimman lapsen ollessa n. 14v.  (4 lasta ) Sitä ennen oli 10v aikana monenlaisia  lyhyitä pätkätöitä, kunnes opiskelin uuden ammatin jossa olin vuorotyössä yli 16 v eläkkeelle jäämiseeni asti.

Vuorotyövuosieni aikana mies vihdoin oppi ymmärtämään  ettei kaikki hoidu itsestään ja ole valmiina, kun hän pistäytyy kotona ja lähtee taas. Hän oppi ottamaan kotitöitä vastuulleen myös arkivapaillaan lukuunottamatta ruuanlaittoa, jota ei hallitse. Oppi jopa käymään ruokakaupassa valittamatta että on kallis kauppalasku. Tosin tarkka lista oli kirjoitettava mukaan, eri asia tuliko oikeaa tavaraa silti heh.

Vuorotyö on aina ollut minulle mieluista jo ennen avioliittoa ja halu olla myös itsekseen. Meille ei ollut ongelma miehen poissaolo vaan se, kun hän väsyneenä tuli työmatkaltaan aloin naputtaa tekemättömistä "miesten töistä" ja omakotitalon jutuista yleensä. Lapset mekasti siinä sivussa omia juttujaan, mutta meillä oli kivaa kuitenkin. Lasten ollessä pienempiä teimme pitkiäkin asuntovaunumatkoja kesälomalla kotimaassa ja lähinaapureissakin. Muistelevat niitä joskus vieläkin nyt yli  kolmekymmppisinä joten kai ne olivat onnistuneita, mukavia ja huvittaviakin muistoja ainakin jäi kaikille.

Ei kai tämä enää muuksi muutu tunnetaanisännän kanssa toisemme vähän liiankin hyvin ja nyt ollaan melko tyytyväisiä 9 lapsenlapsen mummona ja pappana.  Mies on hieman nuorempi ja on  vielä työelämässä osa-aikaisesti, itse nautin puutarhastani ja kasvavasta jälkipolvesta.

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä teinistä asti, useampi lapsi.

Eletään normaalia elämää, ei erikseen vietetä ns. laatuaikaa ja käydä parisuhdekursseilla. Ajatuskin naurattaa.

Olen saman kokoinen kuin nuorena ja kodin ulkopuolelle laitan aina itseni huolellisesti, mutta koti on se paikka, jossa saa olla miten itse haluaa. Emme kommentoi toistemme ulkonäköä. Emme tosin piereskele toistemme seurassa tai pidä vessanovea auki, jotkut asiat on hyvä pitää omana tietonaan.

Olemme yhdessä kaiken ajan minkä pystymme, viihdymme yhdessä. Omia harrastuksia voi olla.

Ei tarvitse riidellä kotitöistä, eikä rahasta, koska käsitykset ja arvomaailma ovat samankaltaiset.

Yhteen meidät on hitsannut lasten kanssa oleminen, perhe pitää yhtä aivan kaikessa ja tapaamme usein nyt jo aikuisia lapsia. Puolustamme ja autamme omiamme. Vaikeuksissa ei kukaan ole koskaan yksin. Perhe om todella kantava voima ja turvasatama.

Ollaan erikseen järjestelemättä tasa-arvoisia perheessä, joten riitoja ei juurikaan tule. Vuosikymmenet ovat menneet vauhdikkaasti!

Itse mietin, että kaikki parisuhteen laatuaikaa tarvitsevat ovat ehkä väärän ihmisten kanssa, koska oikean ihmisen kanssa arkikin on aina parasta.

Toista ei tarvitse millään tempuilla pitää vieressä, oma itse riittää.

Olipa hyvin kuvattu. Kuulostaa siltä, että teillä on hyvä parisuhde. Olet onnekas, kun olen löytänyt noin upean ja sopivan kumppanin itsellesi. Olen saanut kokea samanlaista harmoniaa vasta aikuisessa ihmissuhteessani ja osaan todellakin arvostaa tätä.

Jatkuva varuillaan olo ja tarve 'miellyttää miestä' tai 'pitää mies tyytyväisenä' kertoo huonosta suhdedynamiikasta. Tasapainoisessa suhteessa saa vain olla, ei tarvitse tehdä mitään temppuja ja silti voi luottaa, että suhde kestää ja toinen rakastaa.

Olen alusta alkaen ollut oma itseni. Niin myös mieheni. Ei yritetä olla mitään, mitä ei olla. 25 vuotta ollaan oltu yhdessä, vuodet ovat olleet onnellisia. Päivääkään emme vaihtaisi pois. 

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä29501 kirjoitti:

Paljon yhteistä keskusteltavaa, syvä luottamus, hyvät ruoanlaittotaidot, vapaus antaa mennä ja tehdä, taloudellinen tasa-arvoisuus eli osallistun yhtä paljon kaikkeen kuin miehenikin (tosin tienaankin enemmän), hyvä huumorintaju. En oikein osaa sanoa, että pitäisin miehestäni kiinni. Hyvä suhde ei mielestäni pidä vaatia suuria ponnisteluja. Hän on vaan pysynyt kanssani.

Minusta koko tuo ajatus siitä, että suhteen eteen pitää tehdä töitä on jotenkin outo. Ihan kuin neliskanttista palaa kannattaisi alkaa sorvaamaan pyöreään koloon sopivaksi kun niitä pyöreitä paloja on ihan valmiinakin..

Tosi moni sysipskassa suhteessa eläväkin kuvittelee vuosia ja vuosia, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu kunhan vaan näen vähän enemmän vaivaa ja olen enemmän sitä, tätä ja vielä tuotakin. Että ei vaan saa antaa liian helposti periksi kun ei kukaan ole täydellinen ja paistaa se päivä vielä risukasaankin..

Juuri näin. Yhtäkkiä siinä sysip*skassa suhteessa huomaat tuhlanneesi vuosia, eikä mikään ole muuttunut eikä muutu. Ylipäätään se, että suhteessa lähdetään siitä, että toista yrittää muuttaa, on tuhoon tuomittu tie. Ymmärrän toki sen, että puolison huomioi erilaisilla asioilla ja teoilla - niin mekin teemme. Se ei ole tarkoittamaani ponnistelua, vaan se että huonoa suhdetta yrittää väkisin parantaa.

Pysymällä mielenkiintoisena ihmisenä. Vaikka meillä on lapsia, ei minusta tullut mammaa, joka elää ja hengittää vain vaippoja, hiekkalaatikoita ja harrastuksia. Vaikka olen uranainen, on elämässäni muuta kuin työ. Elämässä on paljon rutiinia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aivojaan voi harjoittaa. Luen paljon, seuraan aikaani, tapaan ihmisiä. Minulla on mielipiteitä ja keskustelen mieheni kanssa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Seksiä on vähintään viikoittain, välillä rutinoidumpaa, välillä kokeilevampaa. 

Ulkokuori ikääntyy ja kropassakin on parantamisen varaa, mutta mitä ilmeisimminkin ainakin tässä suhteessa tämä toimii.

Yhdessä 25v, naimisissa 20v. 

Pidän itsei hoikkana, raikkaana ja timmissä kunnossa, sheivaan posliiniksi mieheni pyynnöstä.

Harrastamme usein seksiä. Otan miehetäni usein suihin, ja pidän siitä.

Mä mitään "pitäny", eihän tosta pääse eroon millään. 22v yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Pidän itsei hoikkana, raikkaana ja timmissä kunnossa, sheivaan posliiniksi mieheni pyynnöstä.

Harrastamme usein seksiä. Otan miehetäni usein suihin, ja pidän siitä.

Unohtui mainita että mieheni saa aina halutessaan myös kakkosta, ja pidän myös peppuseksistä.

"Ulkonäköasioilla ei saa olla merkitystä!!!"

Tavatessa: nainen on hoikka ja nätti ja valkkaa siksi pitkän ja menestyneen miehen.

Avioliitossa: mies on yhä pitkä ja menestynyt. Onko nainen yhä hoikka ja nätti?

Olen mies ja voin kertoa että pitkässä avioliitossa ulkonäöllä todellakin on merkitystä. Tosin eihän sekään auta jos muuten nainen on täysi bitch ja ei esimerkiksi ole seksiä. Mutta aktiivinen seksielämä ja kauniina pysynyt nainen pelastaa jo todella paljon. M44

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outoa, ettei muka ulkonäöllä ole mitään vaikutusta monenkaan mielestä. Itse olen pysynyt hoikkana koko ikäni sen vuoksi, että olen entinen kilpaurheilija ja rakastan edelleen liikuntaa. Mies kehuu edelleen vartaloani, vaikka ikää yli 50.

Minä olen aika ulkonäkökeskeinen. Monella eri tavalla. Ikää on 51 v. Mutta ei minua silti haittaa miehelleni tulleet 15 kiloa. Toki hän oli nuorena komeampi, mutta ihan samalla tavalla sytyn hänestä vieläkin. Miten ulkonäön pitäisi haitata?

Huono esimerkki.

Aika monellekin naiselle miehen lisäkilot ovat ok. Jos mies olisi 15cm lyhyempi tai tienaisi 15k vähemmän, se ei olisikaan ok.

Naiset yrittävät aina tuota että vain nuorena saa olla ulkonäkökeskeinen kun vertaillaan pituuksia ja miehet kisaavat kuinka olla sytyttäviä naisten silmissä, mutta kun naistenkin pitäisi alkaa tekemään jotain viehättävyytensä eteen niin saman tien olisi lopetettava moinen ulkonäkökeskeisyys.

Ei lopeteta. Ulkonäöllä ja hoikkuudella on merkitystä nuorena, ulkonäöllä ja hoikkuudella on merkitystä vähintäänkin niin kauan kun seksi kiinnostaa.