Lue keskustelun säännöt.
Mitä sitten, kun mikään ei tee elämässä onnelliseksi?
29.06.2020 |
Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta kaikki menee jotenkin pikkuisen pieleen. Pitäisi olla onnellinen siitä mitä on, mutta ne pieleenmenot pilaa kaiken muunkin. Oli huono työ, hain opiskelemaan. Kolmannella yrittämisellä pääsin sisään. Opinnot meni ok, mutta nyt gradu ei valmistu ja se vain itkettää. Sain kuitenkin työpaikan haluamaltani alalta, mutta työpaikka meni alta ja pistin oman yrityksen pystyyn. Jes, kaikki hyvin. Paitsi nyt puolen vuoden kuluttuakaan en saa kunnon palkkaa nostettua ja tuntuu että en edes osaa tätä hommaa.
Lapset ovat ihania, mutta nekin ovat teinejä, joilta kyllä kuulee varsin suoraa palautetta siitä, miten tyhmä ja huono olen. Eipä nuo enää minun seuraani kaipaa ja olen todella yksin.
Miesystävä hukkuu töihin ja varmaan tämäkin suhde loppuu omaan mahdottomuuteensa, kun näen, että hän ei vain halua minua tarpeeksi. Tämä itkettää nyt eniten. Olen jumal*uta mustasukkainen miehen töistä ja lapsista! Ja tämä on sellainen loputon suo, että tätä en jaksaisi enempää tässä avata, mutta paska vain olen tässäkin kohtaa.
Nyt itken kun kirjoitan tätä. En oikeasti näe tässä mitään ulospääsyä. Juu, lapsellista kitinää, mutta onko ihmiselämä nyt tätä, että haluaa ja yrittää ja mistään ei lopulta mitään jää käteen.
Kommentit (146)
Sun pitäisi nimenomaan hakeutua sille mukavuusalueelle. Tällä hetkellä olet siellä epämukavuusvyöhykkeellä. Ala tekemään asioita, joista oikeasti pidät tai jotain mitä olet halunnut aina kokeilla.
Nuku riittävästi. Syö terveellisemmin. Näe ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta eihän se tyhjä taulu ole arvokas kuin sille ihmiselle itselleen. Onhan tosi kivaa, että minulla on minuus, elämä, silmät, kädet ja suu, mutta eihän kukaan minua sen takia arvosta. Tottakai on kiva, että on vaikka polkupyörä ja puhelinkin, mutta et sinä silti maailmassa niiden takia ole arvokas. MIksi minä itse siis arvostaisin itseäni sen takia, että minulla on asia, joka on kaikilla muillakin, mutta mitä kukaan muu ei edes tarvitse tai näe.
ap
Vierailija kirjoitti:
Sulla on ollut elämälle odotukset valmiina. Nyt kun ei menekään niin, sä kiukuttelet. Kenelle sä osoitat valituksesi? Kuka on vastuussa? Elämässä ei ole takuuta. Ainoa mikä auttaa on että jaksat yrittää. Pystysuora seinä loppuu aikanaan. Huomaatko sä lainkaan niitä onnistumisiasi?
niin ei olekaan takuuta ja tottakai se tuntuu epäreilulta, että toiset saavat vakaat parisuhteet, perheet, urat ja elinkeinot vain tekemällä töitä ja valintoja. Sitten toisille niitä ei tule, vaikka tekisi täsmälleen samat työt ja samat valinnat.
ap
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Ja kaikkeen vaikuttavat myös jokaisen ihmisen arvot. Välillä ärsyttää joku kaveri ja sen jutut, mutta silti kuuntelen ja kannustan eölei itsellä ihan tosi huono päivä, koska niin ystävät tekevät.
Välillä joku ihminen vie voimiani, mutta mikäli minusta tuntuu että hän tarvitsee "apuani" kuuntelen kyllä. Saatan myös sanoa, että hei kuunteletko välillä kun mullakin ois tää yks juttu. :)
Kiteytän tän viestin: Jos ollaan ystäviä niin silloin ollaan. Saatetaan ajautua erilleen ja takaisin yhteen. Välillä ollaan kuin paita ja peppu ja välillä ei nähdä tai soitella vuoteen. Kuitenkin se toinen on mulle arvokas, vaikka se melkein mitä vain tekis ja vaikka millanen olis ja haluisin hänelle kaikkea hyvää.
(Ja siis tietenkin perhe ja ystävät vähän eri, mutta yritän miettiä eri näkökulmia ja ajattelutapoja tähän.)
Ap, osaatko sanoa mikä on tässä se kaikista suurin "ongelmasi" mitä mietit kun ajattelet nöitä asioita?
No tällä hetkellä suurin ongelma tosiaan on tuo parisuhde tai sen menettäminen. Kun mieltä ei hirveästi lämmitä se, että joku naapuri pitää minua ihan mukavana tai että lapset sietävät minua, koska olen heidän äitinsä. Minä haluaisin olla jollekulle oikeasti tärkeä ja se tärkein juuri siksi, että olen minä, enkä siksi, että satuin synnyttämään jonkun tai että satuin muuttamaan samaan rappuun.
ap
Itse ajattelisin, että ero on parempi kuin todella huono parisuhde, mutta en kuitenkaan itsekkään eroasi ihan herkästi, vaan keskustelisin asiat ensin todella huolella läpi kumppanini kanssa.
Jos joku vapaa-ehtois juttu muuten kiinnostaa niin sieltä on aika helppo löytää saman henkisiä tuttavia, juttukavereita ja parempiakin ystäviä. :)
Minkä ikäisiä lapsesi muuten ovat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Ja kaikkeen vaikuttavat myös jokaisen ihmisen arvot. Välillä ärsyttää joku kaveri ja sen jutut, mutta silti kuuntelen ja kannustan eölei itsellä ihan tosi huono päivä, koska niin ystävät tekevät.
Välillä joku ihminen vie voimiani, mutta mikäli minusta tuntuu että hän tarvitsee "apuani" kuuntelen kyllä. Saatan myös sanoa, että hei kuunteletko välillä kun mullakin ois tää yks juttu. :)
Kiteytän tän viestin: Jos ollaan ystäviä niin silloin ollaan. Saatetaan ajautua erilleen ja takaisin yhteen. Välillä ollaan kuin paita ja peppu ja välillä ei nähdä tai soitella vuoteen. Kuitenkin se toinen on mulle arvokas, vaikka se melkein mitä vain tekis ja vaikka millanen olis ja haluisin hänelle kaikkea hyvää.
(Ja siis tietenkin perhe ja ystävät vähän eri, mutta yritän miettiä eri näkökulmia ja ajattelutapoja tähän.)
Ap, osaatko sanoa mikä on tässä se kaikista suurin "ongelmasi" mitä mietit kun ajattelet nöitä asioita?
No tällä hetkellä suurin ongelma tosiaan on tuo parisuhde tai sen menettäminen. Kun mieltä ei hirveästi lämmitä se, että joku naapuri pitää minua ihan mukavana tai että lapset sietävät minua, koska olen heidän äitinsä. Minä haluaisin olla jollekulle oikeasti tärkeä ja se tärkein juuri siksi, että olen minä, enkä siksi, että satuin synnyttämään jonkun tai että satuin muuttamaan samaan rappuun.
ap
Eli, koet onnellisuutesi toisen ihmisen kautta. Edelleen. Jos et arvosta omia luonteenpiirteitasi ja itseasi, miten voit olettaa, etta toiset sen tekevat? Etsi itsestasi ns. heikot kohdat ja ala työstamaan niita.
Niin no, kumpi oli ensin muna vai kana? Tottakai jatkuvat vastoinkäymiset ja torjumiset vaikuttavat siihen, miten itseni näen. Jos miesystävä sanoo, ettei hänellä ole minulle aikaa, eikö se tarkoita sitä, että en ole hänelle kovin tärkeä. Jos graduohjaaja sanoo, että raportti oli täyttä p*skaa, eikö se tarkoita, että olen surkea gradunkirjoittaja. Jos lapset sanovat, että sotkeennun liikaa heidän elämäänsä ja minun pitää hankkia oma elämä, eikö se tarkoita, että olen säälittävä.
ap
Minäkin teen gradua eikä graduohjaajan haukut välttämättä tarkoita, että olet paska graduntekijä. Se vain tarkoittaa, ettette näe samalla tavalla aiheesta. Ei ne graduohjaajat mitään erehtymättömiä jumalia ole. Ja mikään ei ole täyttä paskaa. Mieti mikä saavutus olisi kirjoittaa niin täydellisen huono gradu, ettei siinä ole todellakaan mitään hyvää. Lupaan sinulle, ettei gradusi ole niin huono.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielesta sun pitaisi oppia nauttimaan itsestasi ja asioista, jotka eivat ole muista riippuvaisia. Itket, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan sua. Luonnollista mutta et myöskaan sanojesi mukaan tykkaa omista nahoistasi. Olisiko tassa asian ydin? Kun oppisit nauttimaan ja rakastamaan itseasi, et olisi ehka niin riippuvainen muiden antamasta huomiosta...Terapiaa?
Niin, tiedän tämän. MInulla ei vain ole mitään käsitystä, miten se tehdään. Olen yrittänyt monenlaista, mutta mikään ei vain ole minua. Lopulta kaikki, mitä yritän on jollain lailla riippuvainen muista ihmisistä ja ympäristöstä tai siitä mammonasta. Ja niinhän ei saisi olla.
ap
Etkö rakasta itseasi ilman, etta yritat olla jotain? Onko onnesi riippuvainen tavoitteista ja miten onnistut niissa? Jos työ ja esim. harrastukset pyyhitaan pois, kuka olet ja tykkaatko siita minasta? Ihan vain omasta luonteestasi ja olemuksestasi? Vai tarvitaanko sen paalle aina jotain konkreettista, saavutettavaa asiaa, jotta kokisit tyytyvaisyytta?
En tiedä. Mitä rakastettavaa tai edes vihattavaa minuun jää, jos otetaan pois kaikki mitä olen tehnyt, kokenut ja tuntenut? Enhän minä ole sitten yhtään mitään vaan pelkkä tyhjä kuori. Miksi tyhjyyttä pitäisi rakastaa?
ap
MIksi et arvosta sita, etta olet haaveillut ja tehnyt asioita muuttaaksesi elamaasi? Mun mielesta sa olet todella rohkea ja sinnikas, kun et ole jaanyt tuleen makaamaan (huono työ, onneton liitto) vaan lahtenyt kohti uusia tuulia! Miksi et arvosta sita? Siksi, kun perustat onnellisuuteesi tavoitteiden lopputulokseen. Et siihen, millainen olet oikeasti.
No siis jos näin filosofisesti ruvetaan ajattelemaan, niin mikäli otat jostakusta ihmisestä ihan kaiken pois niin silloinhan ei juuri jää mitään. On siis vain se tabula rasa. Olisimme kuin maalamattomia tauluja, ja perjaattessa niinkuin vastasyntyneitä, ja sitä kautta ajateltuna rakastettavia ja arvokkaita.
Kuka sen siis määrää, että se tyhjä taulu on arvokas ja rakastettava? Jos esimerkiksi ajattelen tätä nyt parisuhteeni kannalta, eikö tuo ajatus tarkoittaisi myös sitä, että miehelle olisi ihan yhdentekevää, onko hän suhteessa minun kanssani vai jonkun muun kanssa. Tai lapsille on ihan yhdentekevää, mitä teen heidän hyväkseen, olisin heille yhtä arvokas vaikka olisin pahoinpitelevä narkkari.
ap
Tästä tulee mulle niin paljon ajatuksia, että ei ole mhdollista kaikkea tänne kirjottaa, mutta siis vauvat on ihmisten ajatuksissa juuro näitä tyhjiä tauluja, puhtaita ja rakastettavia.
He eivät siis ole tehneet vielä yhtään mitään. Jos olet tällainen universaalisti olet rakastettava. Kuitenkaan se ei tarkoita, että aina pysyisit sellaisena ja esimerkiksi 20 sinun identiteettisi saattaa olla vähemmän rakastettava universaalisti tai ainakin se on erilainen kuin sen ns. puhtaan vauvan.
Omasta mielestä on kuitenkin tärkeää, että olet se kuka olet ja eri ihmiset pitävät sinua arvokkaina eri syistä ja osa ei varmasti todellakaan pitäisi yhtä arvokkaana ja rakastettavana sitä narkkari äitiä kuin pullantuoksuista vastinetta, mutta jos muiden mielipidettä ei ajatella ja mennään siihen, että kaikki tekemisesi otetaan sinusta pois. Silloin olet arvokas. Juuri nyt olet kuitenkin myös arvokas eri syistä eri ihmisille. Eli kyllä. Jos olisit se narkkari niin voi olla että ei miehesi ei välttämättä olisi koskaan edes halunnut sinuun tutustua ja ette olisi nyt yhdessä.En ymmärrä. Eli ihmiset pitävät minua arvokkaana sen perusteella mitä teen ja mitä sanon ja saavutan, mutta itse en saisi ajatella itseäni samalla mittarilla? Miksi en? Miksi sen narkkaripahoinpitelijän pitäisi arvostaa itseään, kun kukaan muukaan ei häntä arvosta? Miksi hänellä on velvollisuus arvostaa asioita, joita kukaan muu ei arvosta? Tai jos minä olen miesystävän silmissä kitisevä itkijä, jolle ei kelpaa ja riitä mikään, miten ihmeessä minä en näkisi itsessäni ihan samaa ja inhoaisi itseäni siitä samasta syystä? Miten se tyhjä taulu siellä alla pelastaisi yhtään mitään, kun se on joka tapauksessa jokaisessa ihmisessä yhtä arvokas (tai arvoton)? Jos ajatellaan tauluvertauksella, ei kai kukaan kiistä sitä tosiasiaa, että jonkun vitsillä piirtämä kirkkovenetöherrys ei voi olla yhtä arvokas kuin Mona Lisa, vaikka siellä olisikin samanlainen kangas pohjalla. Mitä väliä sillä pohjakankaalla on, kun oletusarvoisesti se kaikissa tauluissa on?
ap
Välillä vaikeeta kyllä kirjottaa viestejä ku aina jotain jää ns. puuttumaan. Helpompi ois keskustella kasvotusten... 🙃 Mutta näin itse uskon. Elämä/se tyhjä taulu/sinä, on lahja. Ns. kun synnyt se on lahja ja se lahja ja se on arvokas. Jokainen ajatelkoon sitten onko saanut tämän lahjan biologisista syistä, vai maailmakaikkeudelta, vai Jumalalta jne...
Mutta lahja on aina arvokas. Niimpä sinä olet arvokas, koska olet syntynyt ja olet olemassa.Se, mitä itse ajattelet itsestäsi, tai mitä muut sinusta ajattelevat ei siis oman kokemukseni perusteella vaikuta siihen, että kaikki ovat arvokkaita, koska heille on on "annettu" elämä lahjana.
Kuitenkin, on niin paljon sosiaalisia normeja ja muita asioita jotka meitä ovat muokanneet, että eri ihmiset arvostavat eri asioita ja ajattelevat hyvinkin eritavalla...
Tiedän itsekkin, että eivät kaikki minuakaan tietenkään pidä arvokkaana ja joskus saattaa jopa olla päiviä kun mietin miksi edes olemme täällä, mikä on se pointti elämisessä yms... mutta aina palaan siihen, että kannattaa vain tehdä asioita joista itse tykkää ja nauttia elämän pienistä iloista. Yrittää ymmärtää omia läheisiä ja pitää yhteyttä ja välillä vaikka höpötellä tuntemattomienkin kanssa.
AINA, istua alas ja selvittää asiat toisen kanssa asiat, jos tuntuu että jokin ei nyt suju. Yrittää vain elää ns. mahdollisimman hyvää elämää.
Välillä lepoa, välillä työtä, välillä unetonta yötä... tähän malliin. Se on niinkin iso asia kuin meidän elämä, mutta loppujen lppuksi se on kuitenkin VAIN elämää ja ei siitä kannata yrittää suoriutua mitenkään 10 keskiarvolla koska se ei koskaan tule onnistumaan 😉
Tässä kysymyksiä:
Mikä on kivaa ulkonäössäni? (Silmät? Hiustenväri?)
Mitä olen joskus tehnyt mikä sai minut hyvälle mielelle? ( auttanut muita? Lauleskellut? Leiponut yms...?)
Missä olen hyvä?
Mikö minua kiinnostaa?
Mitä voisin tehdä kehittääkseni itseäni?
Mitä voisin tehdä muita auttaakseni?
Mikä olisi se kuvitelmani "unelma elämästäni" ja miksi???? Onko se vain kuvitelma vai olisinko silloin kun kaikki nämä jutut mulla olisi täysin tyytyväinen?Yksi juttu on muuten kaikissa kaunista ja se on on hymy ja ystävällisyys!!! 🥰
Ja muuten tosi mielenkiintoista kyllä keskustella tästä! Itsellekkin tulee tässä samalla jotain uusiakin/jo unohtuneita ajatuksia mieleen! 👍🏼
Tässä on nyt vähän se ongelma, että sinä puhut eri asiasta kuin minä. Aloitukseni pointti oli nimenomaan tuo, että olen tehnyt ja miettinyt kaikkia noita kysymiäsi asioita, mutta mikään ei vain toimi. Nyt pitäisi siis päästä vielä noidenkin läpi.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnellisuus on sikäli hankala, että se on hyvin abstraktia. Ehkä ongelmien ratkominen pitäisi kuitenkin lähteä ihan konkreettisista asioista, jotka aiheuttavat huolta ja pahaa mieltä?
Hyvä kommentti tuo, että saatko miesystävältäsi lainkaan tukea? Tunnut pelkäävän hänen menettämistään, mutta entä jos se onkin vain yksi huoli lisää, kun tai jos hänestä ei sinulle juuri ole henkisesti tai muuten apua? Viekö se ihmissuhde enemmän kuin tuo? Tuletko hyväksytyksi ja arvostetuksi juuri sellaisena kuin olet?
Lasten kohdalla voisi ajatella, että heille voi kyllä sanoa, jos haavoittavat sanomisillaan liikaa. Toisaalta voi ajatella, että sanominen on hyvä merkki, eivät ainakaan koe vaikeutta irtautua ja lähteä. Heidän lähdettyään ainakin taloudellisia huolia on vähemmän.
Ja mitä onnellinen elämä sinulle käytännössä olisi? Mitkä asiat ovat tuoneet hyvää mieltä elämääsi, joku niistä varmasti toisi nytkin, jos alkaisit tekemään sitä?
Juu, miesystävä taitaa olla menetetty tapaus jo. En saa häneltä sitä mitä nyt tarvitsen ja se sattuu todella paljon. Mutta haluaisin ensin pääni selväksi, ennen kuin luovun hänestä. Koska sitten tulee vain tyhjyys, jota yritän taas täyttää jollain muulla ehkä vielä tuhoisammalla.
Sepä tässä onkin ongelmana, kun minulla ei ole mitään hajua, mitä se onnellinen elämä olisi. Olen aina haaveillut asioista ja sitten toiminut niiden eteen ja saavuttanutkin asioita, mutta sitä onnea ei vain tule, kun lopulta menee jotenkin pieleen. Esimerkiksi kun halusin uuden ammatin ja uran. Minulle oli suuri ponnistus ja onnistuminen päästä sisään yliopistoon. Tällä hetkellä se onnistuminen ei enää merkitse mitään, kun en saa tuota hiton gradua valmiiksi. Minulle oli myös suuri saavutus saada työpaikka uudelta alalta. Se meni pieleen, kun meni työpaikka alta. No sitten perustin yrityksen. Siinäkin taas yksi saavutus. Mutta kun sieltä en saa elantoa, eli pieleen meni sekin.
Halusin perheen. No löysin kumppanin ja saimme kaksi ihanaa lasta. No, erohan siinä sitten tuli. Lapset ovat ainoa onnistuminen, joka ei ole mennyt pieleen, mutta hekin ovat elämässäni enää hetken. Halusin eron jälkeen uuden parisuhteen. Tapailin miehiä ja voi luoja, miten kauan piti odottaa, että tuli vastaan oikeasti hyvä mies eikä mikään pettäjä/hakkaaja/alkoholisti. Nyt olen pilannut senkin, vaikka tämän miehen haluan loppuelämäkseni.
Olen siis saanut paljon, mutta saman tien olen menettänyt ne saamani asiat, kun en vain osaa mitään.
ap
Mitä sinä nyt tarvitsisit miesystävältäsi? Voitko saada samoja tai samantapaisia asioita muilta, vaikka ystäviltäsi? Minkä verran sinulla on läheisiä ystäviä?
Kuten jo huomautettiin, niin listaat useita onnistumisia, et suinkaan epäonnistumisia. Opinnot ovat vielä kesken, korona jyllää, mutta saat opintosi vielä valmiiksi ja töitä joko yrityksesi tai työpaikan merkeissä. Asia on vasta kesken. Osaamiseen tuossa nähdäkseni liittyy, että uudessa työpaikassa tai uutena yrittäjänä kukaan ei voi osata täydellisesti heti kaikkea. Monesti myös epäonnistumiset opettavat enemmän kuin onnistumiset itse työstä. Elämä on onnistumisten ja epäonnistumisten vuorottelua.
Tunnut tarkastelevan elämääsi aika kapeasta kulmasta masennuksen takia. Jos terapia ei ole mahdollista, niin läheinen ystäväkin tai ystävien seuraan hakeutuminen voi avata laajempia näköaloja. Olet tehnyt hirvittävän paljon töitä ja ponnistellut uusien asioiden opettelemiseksi, kokenut avioeron, joten ei ole ihmekään, että kaikki yrittäminen väsyttää. Tarvitset rohkaisua, kuuntelua ja lepoa. Anna itsellesi aikaa levätä, koska masennus voi olla myös levon tarvetta. Olet väsynyt yrittämään, koska et ole saanut tarpeeksi tukea.
Miesystävän suhteen voisiko toimia, että kertoisit hänelle, että kaipaat häneltä tukea. Harvempi kieltäytyy suoraan pyydettäessä. Jos sitten taitoa tai halua tukea ei ole, on sekin hyvä tietää jatkoa ajatellen.
Minä haluaisin miesystävältä sitä, että hän halaisi ja olisi lähellä silloin, kun itkettää. Minä haluaisin, että voisin luottaa johonkin pysyvään, että esimerkiksi voisin luottaa hänen varaansa vaikka yritykseen liittyviä valintoja tai ensi kesän lomasuunnitelmia.
Olen häneltä pyytänyt monta kertaa apua ja paljon sitä olen saanutkin, mutta jos se ahdistus iskee silloin, kun hän on töissä, hän tietysti hermostuu, jos laitan viestejä tai pyydän soittamaan, kun ehtii. Tottakai ymmärrän, että hän ei ole koko ajan minun käytettävissäni, mutta en oikein tiedä, mitä voin tehdä.
ap
Se on erittäin hyvä, että osaat pyytää sitä mitä tarvitset, koska todella moni ei sitä taitoa osaa. Saatko läheisyyttä, kun koet itsesi turvattomaksi miesystävältäsi ja se on käytännön puolesta mahdollista? Se ei kuulosta kovin kivalta, että hän hermostuu siitä että pyydät soittamaan kun hän ehtii. Oletko sanonut suoraan, että et pidä siitä ja että jokin ystävällisempi tapa olisi paikallaan.
Alavireinen ja masentunut kokee pienetkin torjunnat hyvin vahvasti. Toisaalta tietysti suhteen toimivuuden kannalta, jos suhde on vielä aika tuore, niin masennuksen hoitaminen ammattilaisen kanssa on järkevää, ettei se kuormittaisi aloittavaa suhdetta liikaa. Jos saat purettua turvattomuuden ja väsymyksen tuntojasi terapiassa, niin tarve käsitellä niitä miesystävän kanssa pienenee ja saatte rakennettua yhteistä olemistanne ja siihen liittyviä mukavia asioita. Se tukee myös omaa mielialaasi, jos miesystäväsi on "hyvän olon alue" tuen lisäksi.
Jokainen haluaa tuntea itsensä arvostetuksi ja rakastetuksi ja on hyvä että ymmärrät ja sanot suoraan tarvitsevasi sitä. Se on terveen ihmisen merkki, että huomaa mitä tarvitsee. Mutta tervekin ihminen väsyy ja masentuu kehityskriisissä. Elämänvaiheesi on voimakkaasti muuttumassa, olet eronnut, tavoittelet uutta ammattia, olet uudessa parisuhteessa ja lapset ovat aikuistumassa. Siinä on valtavasti uutta opeteltavaa, uusia rooleja ja vaatimuksia, joiden kanssa toimeen tuleminen ei sujuisi keneltäkään käden käänteessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Ja kaikkeen vaikuttavat myös jokaisen ihmisen arvot. Välillä ärsyttää joku kaveri ja sen jutut, mutta silti kuuntelen ja kannustan eölei itsellä ihan tosi huono päivä, koska niin ystävät tekevät.
Välillä joku ihminen vie voimiani, mutta mikäli minusta tuntuu että hän tarvitsee "apuani" kuuntelen kyllä. Saatan myös sanoa, että hei kuunteletko välillä kun mullakin ois tää yks juttu. :)
Kiteytän tän viestin: Jos ollaan ystäviä niin silloin ollaan. Saatetaan ajautua erilleen ja takaisin yhteen. Välillä ollaan kuin paita ja peppu ja välillä ei nähdä tai soitella vuoteen. Kuitenkin se toinen on mulle arvokas, vaikka se melkein mitä vain tekis ja vaikka millanen olis ja haluisin hänelle kaikkea hyvää.
(Ja siis tietenkin perhe ja ystävät vähän eri, mutta yritän miettiä eri näkökulmia ja ajattelutapoja tähän.)
Ap, osaatko sanoa mikä on tässä se kaikista suurin "ongelmasi" mitä mietit kun ajattelet nöitä asioita?
No tällä hetkellä suurin ongelma tosiaan on tuo parisuhde tai sen menettäminen. Kun mieltä ei hirveästi lämmitä se, että joku naapuri pitää minua ihan mukavana tai että lapset sietävät minua, koska olen heidän äitinsä. Minä haluaisin olla jollekulle oikeasti tärkeä ja se tärkein juuri siksi, että olen minä, enkä siksi, että satuin synnyttämään jonkun tai että satuin muuttamaan samaan rappuun.
ap
Itse ajattelisin, että ero on parempi kuin todella huono parisuhde, mutta en kuitenkaan itsekkään eroasi ihan herkästi, vaan keskustelisin asiat ensin todella huolella läpi kumppanini kanssa.
Jos joku vapaa-ehtois juttu muuten kiinnostaa niin sieltä on aika helppo löytää saman henkisiä tuttavia, juttukavereita ja parempiakin ystäviä. :)Minkä ikäisiä lapsesi muuten ovat?
Lapset ovat 14 ja 16 -vuotiaat.
Olemme miehen kanssa jutelleet paljon, mutta enimmäkseen sekin menee jotenkin pieleen ja syntyy vain riitaa. Ymmärrän, että hän on todella väsynyt minun juttuihini ja hänen omakaan mielenterveytensä ei kovin vahvoilla tässä nyt ole ollut. Siksi tuntuu, että hänen kanssaan puhuminen vain vie asioita nyt enemmän solmuun ja jos en halua häntä menettää, minun pitää nyt jättää hänet rauhaan ja ratkaista tämä yksin.
ap
Jos mulle tulis viestiä kesken työpäivän että pitää tarjota toiselle itsetunnon pönkitystä just sillä hetkellä niin saattais pänniä. Sulla tuntuu kuitenkin olevan ihan kelpo mies mutta sulla on jokin ikäkriisi, vaihdevuodet tai vastaavaa ja moni muukin nainen ja mies on sellaisen iskiessä tehnyt sitten elämänsä virheen ja tuhonnut parisuhteensa siinä höyrytessään. Menepä nyt jonnekin terapiaan juttelemaan ja järjestä jotain kivaa miehesi kanssa että hän tietää jotta on tärkeä eikä suunnittelisi lähtöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielesta sun pitaisi oppia nauttimaan itsestasi ja asioista, jotka eivat ole muista riippuvaisia. Itket, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan sua. Luonnollista mutta et myöskaan sanojesi mukaan tykkaa omista nahoistasi. Olisiko tassa asian ydin? Kun oppisit nauttimaan ja rakastamaan itseasi, et olisi ehka niin riippuvainen muiden antamasta huomiosta...Terapiaa?
Niin, tiedän tämän. MInulla ei vain ole mitään käsitystä, miten se tehdään. Olen yrittänyt monenlaista, mutta mikään ei vain ole minua. Lopulta kaikki, mitä yritän on jollain lailla riippuvainen muista ihmisistä ja ympäristöstä tai siitä mammonasta. Ja niinhän ei saisi olla.
ap
Etkö rakasta itseasi ilman, etta yritat olla jotain? Onko onnesi riippuvainen tavoitteista ja miten onnistut niissa? Jos työ ja esim. harrastukset pyyhitaan pois, kuka olet ja tykkaatko siita minasta? Ihan vain omasta luonteestasi ja olemuksestasi? Vai tarvitaanko sen paalle aina jotain konkreettista, saavutettavaa asiaa, jotta kokisit tyytyvaisyytta?
En tiedä. Mitä rakastettavaa tai edes vihattavaa minuun jää, jos otetaan pois kaikki mitä olen tehnyt, kokenut ja tuntenut? Enhän minä ole sitten yhtään mitään vaan pelkkä tyhjä kuori. Miksi tyhjyyttä pitäisi rakastaa?
ap
MIksi et arvosta sita, etta olet haaveillut ja tehnyt asioita muuttaaksesi elamaasi? Mun mielesta sa olet todella rohkea ja sinnikas, kun et ole jaanyt tuleen makaamaan (huono työ, onneton liitto) vaan lahtenyt kohti uusia tuulia! Miksi et arvosta sita? Siksi, kun perustat onnellisuuteesi tavoitteiden lopputulokseen. Et siihen, millainen olet oikeasti.
No siis jos näin filosofisesti ruvetaan ajattelemaan, niin mikäli otat jostakusta ihmisestä ihan kaiken pois niin silloinhan ei juuri jää mitään. On siis vain se tabula rasa. Olisimme kuin maalamattomia tauluja, ja perjaattessa niinkuin vastasyntyneitä, ja sitä kautta ajateltuna rakastettavia ja arvokkaita.
Kuka sen siis määrää, että se tyhjä taulu on arvokas ja rakastettava? Jos esimerkiksi ajattelen tätä nyt parisuhteeni kannalta, eikö tuo ajatus tarkoittaisi myös sitä, että miehelle olisi ihan yhdentekevää, onko hän suhteessa minun kanssani vai jonkun muun kanssa. Tai lapsille on ihan yhdentekevää, mitä teen heidän hyväkseen, olisin heille yhtä arvokas vaikka olisin pahoinpitelevä narkkari.
ap
Tästä tulee mulle niin paljon ajatuksia, että ei ole mhdollista kaikkea tänne kirjottaa, mutta siis vauvat on ihmisten ajatuksissa juuro näitä tyhjiä tauluja, puhtaita ja rakastettavia.
He eivät siis ole tehneet vielä yhtään mitään. Jos olet tällainen universaalisti olet rakastettava. Kuitenkaan se ei tarkoita, että aina pysyisit sellaisena ja esimerkiksi 20 sinun identiteettisi saattaa olla vähemmän rakastettava universaalisti tai ainakin se on erilainen kuin sen ns. puhtaan vauvan.
Omasta mielestä on kuitenkin tärkeää, että olet se kuka olet ja eri ihmiset pitävät sinua arvokkaina eri syistä ja osa ei varmasti todellakaan pitäisi yhtä arvokkaana ja rakastettavana sitä narkkari äitiä kuin pullantuoksuista vastinetta, mutta jos muiden mielipidettä ei ajatella ja mennään siihen, että kaikki tekemisesi otetaan sinusta pois. Silloin olet arvokas. Juuri nyt olet kuitenkin myös arvokas eri syistä eri ihmisille. Eli kyllä. Jos olisit se narkkari niin voi olla että ei miehesi ei välttämättä olisi koskaan edes halunnut sinuun tutustua ja ette olisi nyt yhdessä.En ymmärrä. Eli ihmiset pitävät minua arvokkaana sen perusteella mitä teen ja mitä sanon ja saavutan, mutta itse en saisi ajatella itseäni samalla mittarilla? Miksi en? Miksi sen narkkaripahoinpitelijän pitäisi arvostaa itseään, kun kukaan muukaan ei häntä arvosta? Miksi hänellä on velvollisuus arvostaa asioita, joita kukaan muu ei arvosta? Tai jos minä olen miesystävän silmissä kitisevä itkijä, jolle ei kelpaa ja riitä mikään, miten ihmeessä minä en näkisi itsessäni ihan samaa ja inhoaisi itseäni siitä samasta syystä? Miten se tyhjä taulu siellä alla pelastaisi yhtään mitään, kun se on joka tapauksessa jokaisessa ihmisessä yhtä arvokas (tai arvoton)? Jos ajatellaan tauluvertauksella, ei kai kukaan kiistä sitä tosiasiaa, että jonkun vitsillä piirtämä kirkkovenetöherrys ei voi olla yhtä arvokas kuin Mona Lisa, vaikka siellä olisikin samanlainen kangas pohjalla. Mitä väliä sillä pohjakankaalla on, kun oletusarvoisesti se kaikissa tauluissa on?
ap
Välillä vaikeeta kyllä kirjottaa viestejä ku aina jotain jää ns. puuttumaan. Helpompi ois keskustella kasvotusten... 🙃 Mutta näin itse uskon. Elämä/se tyhjä taulu/sinä, on lahja. Ns. kun synnyt se on lahja ja se lahja ja se on arvokas. Jokainen ajatelkoon sitten onko saanut tämän lahjan biologisista syistä, vai maailmakaikkeudelta, vai Jumalalta jne...
Mutta lahja on aina arvokas. Niimpä sinä olet arvokas, koska olet syntynyt ja olet olemassa.Se, mitä itse ajattelet itsestäsi, tai mitä muut sinusta ajattelevat ei siis oman kokemukseni perusteella vaikuta siihen, että kaikki ovat arvokkaita, koska heille on on "annettu" elämä lahjana.
Kuitenkin, on niin paljon sosiaalisia normeja ja muita asioita jotka meitä ovat muokanneet, että eri ihmiset arvostavat eri asioita ja ajattelevat hyvinkin eritavalla...
Tiedän itsekkin, että eivät kaikki minuakaan tietenkään pidä arvokkaana ja joskus saattaa jopa olla päiviä kun mietin miksi edes olemme täällä, mikä on se pointti elämisessä yms... mutta aina palaan siihen, että kannattaa vain tehdä asioita joista itse tykkää ja nauttia elämän pienistä iloista. Yrittää ymmärtää omia läheisiä ja pitää yhteyttä ja välillä vaikka höpötellä tuntemattomienkin kanssa.
AINA, istua alas ja selvittää asiat toisen kanssa asiat, jos tuntuu että jokin ei nyt suju. Yrittää vain elää ns. mahdollisimman hyvää elämää.
Välillä lepoa, välillä työtä, välillä unetonta yötä... tähän malliin. Se on niinkin iso asia kuin meidän elämä, mutta loppujen lppuksi se on kuitenkin VAIN elämää ja ei siitä kannata yrittää suoriutua mitenkään 10 keskiarvolla koska se ei koskaan tule onnistumaan 😉
Tässä kysymyksiä:
Mikä on kivaa ulkonäössäni? (Silmät? Hiustenväri?)
Mitä olen joskus tehnyt mikä sai minut hyvälle mielelle? ( auttanut muita? Lauleskellut? Leiponut yms...?)
Missä olen hyvä?
Mikö minua kiinnostaa?
Mitä voisin tehdä kehittääkseni itseäni?
Mitä voisin tehdä muita auttaakseni?
Mikä olisi se kuvitelmani "unelma elämästäni" ja miksi???? Onko se vain kuvitelma vai olisinko silloin kun kaikki nämä jutut mulla olisi täysin tyytyväinen?Yksi juttu on muuten kaikissa kaunista ja se on on hymy ja ystävällisyys!!! 🥰
Ja muuten tosi mielenkiintoista kyllä keskustella tästä! Itsellekkin tulee tässä samalla jotain uusiakin/jo unohtuneita ajatuksia mieleen! 👍🏼
Tässä on nyt vähän se ongelma, että sinä puhut eri asiasta kuin minä. Aloitukseni pointti oli nimenomaan tuo, että olen tehnyt ja miettinyt kaikkia noita kysymiäsi asioita, mutta mikään ei vain toimi. Nyt pitäisi siis päästä vielä noidenkin läpi.
mulle kuulostaa, että sun kannattaa ehkä miettiä avautumista tästä jollekkin jolla on oikeasti koulutus auttaa ihmisiä. En siis tiedä tietenkään mitä kaikkea olet jo yrittänyt, mutta kaikesta ei voi eikä tarviikkaan selviytyä yksin. :) Jutteleminen yleensä auttaa, vaikka välillä vaikka nolottais kertoa jollekkin kaverille jostain tilanteesta mikä itellä on.
Kaikilla on ongelmia/on ollu ongelmia/tulee olemaan ongelmia, joten ei kannata ihan kauheesti ainakaan verrata itteensä toisiin.
Ja noista lapsista sen verran, että kun itteäni mietin niin oon kyllä varmaan sanonu nuorempana ihan kauheita ja ilkeitä juttuja mun vanhemmille, mutta tällä hetkellä ku oon 25v. niin tajuan et ne on kuitenki aina ollu siinä apuna jos vaan oikeesti tarvii ja kestäny kaiken maailman teini raivarit, välinpitämättömyyden ja nähny mun kasvun yms. ja arvostan vanhempiani ihan hurjasti!! Eli lapsienkin mielet voipi muuttua ;)
Mutta tsemppiä sulle kaikessa todella!!! ❤Lähen nyt siivoileen kun on loma 😎😅
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielesta sun pitaisi oppia nauttimaan itsestasi ja asioista, jotka eivat ole muista riippuvaisia. Itket, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan sua. Luonnollista mutta et myöskaan sanojesi mukaan tykkaa omista nahoistasi. Olisiko tassa asian ydin? Kun oppisit nauttimaan ja rakastamaan itseasi, et olisi ehka niin riippuvainen muiden antamasta huomiosta...Terapiaa?
Niin, tiedän tämän. MInulla ei vain ole mitään käsitystä, miten se tehdään. Olen yrittänyt monenlaista, mutta mikään ei vain ole minua. Lopulta kaikki, mitä yritän on jollain lailla riippuvainen muista ihmisistä ja ympäristöstä tai siitä mammonasta. Ja niinhän ei saisi olla.
ap
Etkö rakasta itseasi ilman, etta yritat olla jotain? Onko onnesi riippuvainen tavoitteista ja miten onnistut niissa? Jos työ ja esim. harrastukset pyyhitaan pois, kuka olet ja tykkaatko siita minasta? Ihan vain omasta luonteestasi ja olemuksestasi? Vai tarvitaanko sen paalle aina jotain konkreettista, saavutettavaa asiaa, jotta kokisit tyytyvaisyytta?
En tiedä. Mitä rakastettavaa tai edes vihattavaa minuun jää, jos otetaan pois kaikki mitä olen tehnyt, kokenut ja tuntenut? Enhän minä ole sitten yhtään mitään vaan pelkkä tyhjä kuori. Miksi tyhjyyttä pitäisi rakastaa?
ap
MIksi et arvosta sita, etta olet haaveillut ja tehnyt asioita muuttaaksesi elamaasi? Mun mielesta sa olet todella rohkea ja sinnikas, kun et ole jaanyt tuleen makaamaan (huono työ, onneton liitto) vaan lahtenyt kohti uusia tuulia! Miksi et arvosta sita? Siksi, kun perustat onnellisuuteesi tavoitteiden lopputulokseen. Et siihen, millainen olet oikeasti.
No siis jos näin filosofisesti ruvetaan ajattelemaan, niin mikäli otat jostakusta ihmisestä ihan kaiken pois niin silloinhan ei juuri jää mitään. On siis vain se tabula rasa. Olisimme kuin maalamattomia tauluja, ja perjaattessa niinkuin vastasyntyneitä, ja sitä kautta ajateltuna rakastettavia ja arvokkaita.
Kuka sen siis määrää, että se tyhjä taulu on arvokas ja rakastettava? Jos esimerkiksi ajattelen tätä nyt parisuhteeni kannalta, eikö tuo ajatus tarkoittaisi myös sitä, että miehelle olisi ihan yhdentekevää, onko hän suhteessa minun kanssani vai jonkun muun kanssa. Tai lapsille on ihan yhdentekevää, mitä teen heidän hyväkseen, olisin heille yhtä arvokas vaikka olisin pahoinpitelevä narkkari.
ap
Tästä tulee mulle niin paljon ajatuksia, että ei ole mhdollista kaikkea tänne kirjottaa, mutta siis vauvat on ihmisten ajatuksissa juuro näitä tyhjiä tauluja, puhtaita ja rakastettavia.
He eivät siis ole tehneet vielä yhtään mitään. Jos olet tällainen universaalisti olet rakastettava. Kuitenkaan se ei tarkoita, että aina pysyisit sellaisena ja esimerkiksi 20 sinun identiteettisi saattaa olla vähemmän rakastettava universaalisti tai ainakin se on erilainen kuin sen ns. puhtaan vauvan.
Omasta mielestä on kuitenkin tärkeää, että olet se kuka olet ja eri ihmiset pitävät sinua arvokkaina eri syistä ja osa ei varmasti todellakaan pitäisi yhtä arvokkaana ja rakastettavana sitä narkkari äitiä kuin pullantuoksuista vastinetta, mutta jos muiden mielipidettä ei ajatella ja mennään siihen, että kaikki tekemisesi otetaan sinusta pois. Silloin olet arvokas. Juuri nyt olet kuitenkin myös arvokas eri syistä eri ihmisille. Eli kyllä. Jos olisit se narkkari niin voi olla että ei miehesi ei välttämättä olisi koskaan edes halunnut sinuun tutustua ja ette olisi nyt yhdessä.En ymmärrä. Eli ihmiset pitävät minua arvokkaana sen perusteella mitä teen ja mitä sanon ja saavutan, mutta itse en saisi ajatella itseäni samalla mittarilla? Miksi en? Miksi sen narkkaripahoinpitelijän pitäisi arvostaa itseään, kun kukaan muukaan ei häntä arvosta? Miksi hänellä on velvollisuus arvostaa asioita, joita kukaan muu ei arvosta? Tai jos minä olen miesystävän silmissä kitisevä itkijä, jolle ei kelpaa ja riitä mikään, miten ihmeessä minä en näkisi itsessäni ihan samaa ja inhoaisi itseäni siitä samasta syystä? Miten se tyhjä taulu siellä alla pelastaisi yhtään mitään, kun se on joka tapauksessa jokaisessa ihmisessä yhtä arvokas (tai arvoton)? Jos ajatellaan tauluvertauksella, ei kai kukaan kiistä sitä tosiasiaa, että jonkun vitsillä piirtämä kirkkovenetöherrys ei voi olla yhtä arvokas kuin Mona Lisa, vaikka siellä olisikin samanlainen kangas pohjalla. Mitä väliä sillä pohjakankaalla on, kun oletusarvoisesti se kaikissa tauluissa on?
ap
Sinuna keskittyisin tasta eteenpain luonteesi kehittamiseen, jos se kerran on se, mika selvasti itseasi ahdistaa. Jos saisit muuttaa kolme luonteenpiirrettasi, mitka ne olisivat?
En nyt tiedä, mitkä lasketaan luonteenpiirteiksi, mutta haluaisin muuttaa itsessäni negatiivisuuden, laiskuuden ja riipustautuvuuden. Kaksi ensimmäistä ehkä onnistuisivat melko helpostikin, mutta tuo viimeinen on todella paha, koska minulla ei ole mitään käsitystä, miten siitä pääsee eroon.
ap
Uskon, etta jo positiivisemman asenteen omaksuminen saa paljon muutosta aikaan :) Se vaikuttaa siihen, miten naet itsesi, muut ihmiset, vastoinkaymiset jne. Se antaa myös tiettya armollisuutta. Aiheesta on kirjoitettu lukemattomia oppaita. Ripustautuneisuus voi johtua mm. siita, etta et koe itseasi riittavan hyvaksi ja siksi, et usko, etta toinen voisi valittaa sinusta. Ja mita enemman ripustautudut toiseen, sen varmemmin toinen haluaa ottaa etaisyytta. Jopa siten, etta vetoaa työkiireisiin vaikka niita ei aina olisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnellisuus on sikäli hankala, että se on hyvin abstraktia. Ehkä ongelmien ratkominen pitäisi kuitenkin lähteä ihan konkreettisista asioista, jotka aiheuttavat huolta ja pahaa mieltä?
Hyvä kommentti tuo, että saatko miesystävältäsi lainkaan tukea? Tunnut pelkäävän hänen menettämistään, mutta entä jos se onkin vain yksi huoli lisää, kun tai jos hänestä ei sinulle juuri ole henkisesti tai muuten apua? Viekö se ihmissuhde enemmän kuin tuo? Tuletko hyväksytyksi ja arvostetuksi juuri sellaisena kuin olet?
Lasten kohdalla voisi ajatella, että heille voi kyllä sanoa, jos haavoittavat sanomisillaan liikaa. Toisaalta voi ajatella, että sanominen on hyvä merkki, eivät ainakaan koe vaikeutta irtautua ja lähteä. Heidän lähdettyään ainakin taloudellisia huolia on vähemmän.
Ja mitä onnellinen elämä sinulle käytännössä olisi? Mitkä asiat ovat tuoneet hyvää mieltä elämääsi, joku niistä varmasti toisi nytkin, jos alkaisit tekemään sitä?
Juu, miesystävä taitaa olla menetetty tapaus jo. En saa häneltä sitä mitä nyt tarvitsen ja se sattuu todella paljon. Mutta haluaisin ensin pääni selväksi, ennen kuin luovun hänestä. Koska sitten tulee vain tyhjyys, jota yritän taas täyttää jollain muulla ehkä vielä tuhoisammalla.
Sepä tässä onkin ongelmana, kun minulla ei ole mitään hajua, mitä se onnellinen elämä olisi. Olen aina haaveillut asioista ja sitten toiminut niiden eteen ja saavuttanutkin asioita, mutta sitä onnea ei vain tule, kun lopulta menee jotenkin pieleen. Esimerkiksi kun halusin uuden ammatin ja uran. Minulle oli suuri ponnistus ja onnistuminen päästä sisään yliopistoon. Tällä hetkellä se onnistuminen ei enää merkitse mitään, kun en saa tuota hiton gradua valmiiksi. Minulle oli myös suuri saavutus saada työpaikka uudelta alalta. Se meni pieleen, kun meni työpaikka alta. No sitten perustin yrityksen. Siinäkin taas yksi saavutus. Mutta kun sieltä en saa elantoa, eli pieleen meni sekin.
Halusin perheen. No löysin kumppanin ja saimme kaksi ihanaa lasta. No, erohan siinä sitten tuli. Lapset ovat ainoa onnistuminen, joka ei ole mennyt pieleen, mutta hekin ovat elämässäni enää hetken. Halusin eron jälkeen uuden parisuhteen. Tapailin miehiä ja voi luoja, miten kauan piti odottaa, että tuli vastaan oikeasti hyvä mies eikä mikään pettäjä/hakkaaja/alkoholisti. Nyt olen pilannut senkin, vaikka tämän miehen haluan loppuelämäkseni.
Olen siis saanut paljon, mutta saman tien olen menettänyt ne saamani asiat, kun en vain osaa mitään.
ap
Mitä sinä nyt tarvitsisit miesystävältäsi? Voitko saada samoja tai samantapaisia asioita muilta, vaikka ystäviltäsi? Minkä verran sinulla on läheisiä ystäviä?
Kuten jo huomautettiin, niin listaat useita onnistumisia, et suinkaan epäonnistumisia. Opinnot ovat vielä kesken, korona jyllää, mutta saat opintosi vielä valmiiksi ja töitä joko yrityksesi tai työpaikan merkeissä. Asia on vasta kesken. Osaamiseen tuossa nähdäkseni liittyy, että uudessa työpaikassa tai uutena yrittäjänä kukaan ei voi osata täydellisesti heti kaikkea. Monesti myös epäonnistumiset opettavat enemmän kuin onnistumiset itse työstä. Elämä on onnistumisten ja epäonnistumisten vuorottelua.
Tunnut tarkastelevan elämääsi aika kapeasta kulmasta masennuksen takia. Jos terapia ei ole mahdollista, niin läheinen ystäväkin tai ystävien seuraan hakeutuminen voi avata laajempia näköaloja. Olet tehnyt hirvittävän paljon töitä ja ponnistellut uusien asioiden opettelemiseksi, kokenut avioeron, joten ei ole ihmekään, että kaikki yrittäminen väsyttää. Tarvitset rohkaisua, kuuntelua ja lepoa. Anna itsellesi aikaa levätä, koska masennus voi olla myös levon tarvetta. Olet väsynyt yrittämään, koska et ole saanut tarpeeksi tukea.
Miesystävän suhteen voisiko toimia, että kertoisit hänelle, että kaipaat häneltä tukea. Harvempi kieltäytyy suoraan pyydettäessä. Jos sitten taitoa tai halua tukea ei ole, on sekin hyvä tietää jatkoa ajatellen.
Minä haluaisin miesystävältä sitä, että hän halaisi ja olisi lähellä silloin, kun itkettää. Minä haluaisin, että voisin luottaa johonkin pysyvään, että esimerkiksi voisin luottaa hänen varaansa vaikka yritykseen liittyviä valintoja tai ensi kesän lomasuunnitelmia.
Olen häneltä pyytänyt monta kertaa apua ja paljon sitä olen saanutkin, mutta jos se ahdistus iskee silloin, kun hän on töissä, hän tietysti hermostuu, jos laitan viestejä tai pyydän soittamaan, kun ehtii. Tottakai ymmärrän, että hän ei ole koko ajan minun käytettävissäni, mutta en oikein tiedä, mitä voin tehdä.
ap
Se on erittäin hyvä, että osaat pyytää sitä mitä tarvitset, koska todella moni ei sitä taitoa osaa. Saatko läheisyyttä, kun koet itsesi turvattomaksi miesystävältäsi ja se on käytännön puolesta mahdollista? Se ei kuulosta kovin kivalta, että hän hermostuu siitä että pyydät soittamaan kun hän ehtii. Oletko sanonut suoraan, että et pidä siitä ja että jokin ystävällisempi tapa olisi paikallaan.
Alavireinen ja masentunut kokee pienetkin torjunnat hyvin vahvasti. Toisaalta tietysti suhteen toimivuuden kannalta, jos suhde on vielä aika tuore, niin masennuksen hoitaminen ammattilaisen kanssa on järkevää, ettei se kuormittaisi aloittavaa suhdetta liikaa. Jos saat purettua turvattomuuden ja väsymyksen tuntojasi terapiassa, niin tarve käsitellä niitä miesystävän kanssa pienenee ja saatte rakennettua yhteistä olemistanne ja siihen liittyviä mukavia asioita. Se tukee myös omaa mielialaasi, jos miesystäväsi on "hyvän olon alue" tuen lisäksi.
Jokainen haluaa tuntea itsensä arvostetuksi ja rakastetuksi ja on hyvä että ymmärrät ja sanot suoraan tarvitsevasi sitä. Se on terveen ihmisen merkki, että huomaa mitä tarvitsee. Mutta tervekin ihminen väsyy ja masentuu kehityskriisissä. Elämänvaiheesi on voimakkaasti muuttumassa, olet eronnut, tavoittelet uutta ammattia, olet uudessa parisuhteessa ja lapset ovat aikuistumassa. Siinä on valtavasti uutta opeteltavaa, uusia rooleja ja vaatimuksia, joiden kanssa toimeen tuleminen ei sujuisi keneltäkään käden käänteessä.
Kiitos kauniista sanoista!
Tuota juuri ajattelinkin, että taitaa olla kohtuutonta kaataa näitä enää miesystävän niskaan, vaan pitää lähteä ratkomaan näitä nyt jotain muuta kautta. Itse asiassa tämäkin keskustelu on auttanut minua paljon selkiyttämään asioita ja tämä oikeastaan korvaa todella paljon sitä, mitä mieheltä olen pyytänyt. Vaikka palstalla on karu maine, kyllä täällä on todella ihania ihmisiä paljon.
ap
Ehkä ap lle tullut liikaa takapakkeja. Gradun kesken jääminen, työpaikan menetys, yritystoiminnan kannattamattomuus, tunne että uusi parisuhde ei jatku. Isoja juttuja. Saakin olla siipi maassa. Ehkä purkaa asioita jollekin. Kyllä se ilo vielä löytyy. Olet selvästi tarmokas luonteeltasi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos mulle tulis viestiä kesken työpäivän että pitää tarjota toiselle itsetunnon pönkitystä just sillä hetkellä niin saattais pänniä. Sulla tuntuu kuitenkin olevan ihan kelpo mies mutta sulla on jokin ikäkriisi, vaihdevuodet tai vastaavaa ja moni muukin nainen ja mies on sellaisen iskiessä tehnyt sitten elämänsä virheen ja tuhonnut parisuhteensa siinä höyrytessään. Menepä nyt jonnekin terapiaan juttelemaan ja järjestä jotain kivaa miehesi kanssa että hän tietää jotta on tärkeä eikä suunnittelisi lähtöä.
No juuri näin. Tiedän, että olen ollut miestäkin kohtaan kohtuuton ja että mies on oikeasti tosi hyvä ja yrittää paljon. Mutta kun pää lähtee laukalle, niin se on aika hurjaa menoa.
ap
Mulla ei ole niinkään tuollaisia ongelmia että kaikki menee päin peetä. Minua ei vain kiinnosta yhtään mikään sen vertaa, että motivoisi elämään. En tiedä miksi olen vielä tässä.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ap lle tullut liikaa takapakkeja. Gradun kesken jääminen, työpaikan menetys, yritystoiminnan kannattamattomuus, tunne että uusi parisuhde ei jatku. Isoja juttuja. Saakin olla siipi maassa. Ehkä purkaa asioita jollekin. Kyllä se ilo vielä löytyy. Olet selvästi tarmokas luonteeltasi!
Kiitos paljon! Joidenkin mielestä on tyhmää ja turhaa rutista palstalla, mutta kyllä tämä vain on minulle ollut todella merkittävä keskustelu.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnellisuus on sikäli hankala, että se on hyvin abstraktia. Ehkä ongelmien ratkominen pitäisi kuitenkin lähteä ihan konkreettisista asioista, jotka aiheuttavat huolta ja pahaa mieltä?
Hyvä kommentti tuo, että saatko miesystävältäsi lainkaan tukea? Tunnut pelkäävän hänen menettämistään, mutta entä jos se onkin vain yksi huoli lisää, kun tai jos hänestä ei sinulle juuri ole henkisesti tai muuten apua? Viekö se ihmissuhde enemmän kuin tuo? Tuletko hyväksytyksi ja arvostetuksi juuri sellaisena kuin olet?
Lasten kohdalla voisi ajatella, että heille voi kyllä sanoa, jos haavoittavat sanomisillaan liikaa. Toisaalta voi ajatella, että sanominen on hyvä merkki, eivät ainakaan koe vaikeutta irtautua ja lähteä. Heidän lähdettyään ainakin taloudellisia huolia on vähemmän.
Ja mitä onnellinen elämä sinulle käytännössä olisi? Mitkä asiat ovat tuoneet hyvää mieltä elämääsi, joku niistä varmasti toisi nytkin, jos alkaisit tekemään sitä?
Juu, miesystävä taitaa olla menetetty tapaus jo. En saa häneltä sitä mitä nyt tarvitsen ja se sattuu todella paljon. Mutta haluaisin ensin pääni selväksi, ennen kuin luovun hänestä. Koska sitten tulee vain tyhjyys, jota yritän taas täyttää jollain muulla ehkä vielä tuhoisammalla.
Sepä tässä onkin ongelmana, kun minulla ei ole mitään hajua, mitä se onnellinen elämä olisi. Olen aina haaveillut asioista ja sitten toiminut niiden eteen ja saavuttanutkin asioita, mutta sitä onnea ei vain tule, kun lopulta menee jotenkin pieleen. Esimerkiksi kun halusin uuden ammatin ja uran. Minulle oli suuri ponnistus ja onnistuminen päästä sisään yliopistoon. Tällä hetkellä se onnistuminen ei enää merkitse mitään, kun en saa tuota hiton gradua valmiiksi. Minulle oli myös suuri saavutus saada työpaikka uudelta alalta. Se meni pieleen, kun meni työpaikka alta. No sitten perustin yrityksen. Siinäkin taas yksi saavutus. Mutta kun sieltä en saa elantoa, eli pieleen meni sekin.
Halusin perheen. No löysin kumppanin ja saimme kaksi ihanaa lasta. No, erohan siinä sitten tuli. Lapset ovat ainoa onnistuminen, joka ei ole mennyt pieleen, mutta hekin ovat elämässäni enää hetken. Halusin eron jälkeen uuden parisuhteen. Tapailin miehiä ja voi luoja, miten kauan piti odottaa, että tuli vastaan oikeasti hyvä mies eikä mikään pettäjä/hakkaaja/alkoholisti. Nyt olen pilannut senkin, vaikka tämän miehen haluan loppuelämäkseni.
Olen siis saanut paljon, mutta saman tien olen menettänyt ne saamani asiat, kun en vain osaa mitään.
ap
Mitä sinä nyt tarvitsisit miesystävältäsi? Voitko saada samoja tai samantapaisia asioita muilta, vaikka ystäviltäsi? Minkä verran sinulla on läheisiä ystäviä?
Kuten jo huomautettiin, niin listaat useita onnistumisia, et suinkaan epäonnistumisia. Opinnot ovat vielä kesken, korona jyllää, mutta saat opintosi vielä valmiiksi ja töitä joko yrityksesi tai työpaikan merkeissä. Asia on vasta kesken. Osaamiseen tuossa nähdäkseni liittyy, että uudessa työpaikassa tai uutena yrittäjänä kukaan ei voi osata täydellisesti heti kaikkea. Monesti myös epäonnistumiset opettavat enemmän kuin onnistumiset itse työstä. Elämä on onnistumisten ja epäonnistumisten vuorottelua.
Tunnut tarkastelevan elämääsi aika kapeasta kulmasta masennuksen takia. Jos terapia ei ole mahdollista, niin läheinen ystäväkin tai ystävien seuraan hakeutuminen voi avata laajempia näköaloja. Olet tehnyt hirvittävän paljon töitä ja ponnistellut uusien asioiden opettelemiseksi, kokenut avioeron, joten ei ole ihmekään, että kaikki yrittäminen väsyttää. Tarvitset rohkaisua, kuuntelua ja lepoa. Anna itsellesi aikaa levätä, koska masennus voi olla myös levon tarvetta. Olet väsynyt yrittämään, koska et ole saanut tarpeeksi tukea.
Miesystävän suhteen voisiko toimia, että kertoisit hänelle, että kaipaat häneltä tukea. Harvempi kieltäytyy suoraan pyydettäessä. Jos sitten taitoa tai halua tukea ei ole, on sekin hyvä tietää jatkoa ajatellen.
Minä haluaisin miesystävältä sitä, että hän halaisi ja olisi lähellä silloin, kun itkettää. Minä haluaisin, että voisin luottaa johonkin pysyvään, että esimerkiksi voisin luottaa hänen varaansa vaikka yritykseen liittyviä valintoja tai ensi kesän lomasuunnitelmia.
Olen häneltä pyytänyt monta kertaa apua ja paljon sitä olen saanutkin, mutta jos se ahdistus iskee silloin, kun hän on töissä, hän tietysti hermostuu, jos laitan viestejä tai pyydän soittamaan, kun ehtii. Tottakai ymmärrän, että hän ei ole koko ajan minun käytettävissäni, mutta en oikein tiedä, mitä voin tehdä.
ap
Se on erittäin hyvä, että osaat pyytää sitä mitä tarvitset, koska todella moni ei sitä taitoa osaa. Saatko läheisyyttä, kun koet itsesi turvattomaksi miesystävältäsi ja se on käytännön puolesta mahdollista? Se ei kuulosta kovin kivalta, että hän hermostuu siitä että pyydät soittamaan kun hän ehtii. Oletko sanonut suoraan, että et pidä siitä ja että jokin ystävällisempi tapa olisi paikallaan.
Alavireinen ja masentunut kokee pienetkin torjunnat hyvin vahvasti. Toisaalta tietysti suhteen toimivuuden kannalta, jos suhde on vielä aika tuore, niin masennuksen hoitaminen ammattilaisen kanssa on järkevää, ettei se kuormittaisi aloittavaa suhdetta liikaa. Jos saat purettua turvattomuuden ja väsymyksen tuntojasi terapiassa, niin tarve käsitellä niitä miesystävän kanssa pienenee ja saatte rakennettua yhteistä olemistanne ja siihen liittyviä mukavia asioita. Se tukee myös omaa mielialaasi, jos miesystäväsi on "hyvän olon alue" tuen lisäksi.
Jokainen haluaa tuntea itsensä arvostetuksi ja rakastetuksi ja on hyvä että ymmärrät ja sanot suoraan tarvitsevasi sitä. Se on terveen ihmisen merkki, että huomaa mitä tarvitsee. Mutta tervekin ihminen väsyy ja masentuu kehityskriisissä. Elämänvaiheesi on voimakkaasti muuttumassa, olet eronnut, tavoittelet uutta ammattia, olet uudessa parisuhteessa ja lapset ovat aikuistumassa. Siinä on valtavasti uutta opeteltavaa, uusia rooleja ja vaatimuksia, joiden kanssa toimeen tuleminen ei sujuisi keneltäkään käden käänteessä.
Kiitos kauniista sanoista!
Tuota juuri ajattelinkin, että taitaa olla kohtuutonta kaataa näitä enää miesystävän niskaan, vaan pitää lähteä ratkomaan näitä nyt jotain muuta kautta. Itse asiassa tämäkin keskustelu on auttanut minua paljon selkiyttämään asioita ja tämä oikeastaan korvaa todella paljon sitä, mitä mieheltä olen pyytänyt. Vaikka palstalla on karu maine, kyllä täällä on todella ihania ihmisiä paljon.
ap
Kiva kuulla, että meistä oli apua. Hyvä kun kirjoitit tänne ja hyvä jos haet myös irl uusia näkökulmia. Mukavaa kesää, toivottavasti asiat lähtevät ratkeamaan vähitellen uusien näkökulmien myötä.
Vierailija kirjoitti:
On aika ryypätä !
Zinc
Juu, asiat eivät ole koskaan niin huonosti etteikö niitä saisi viinalla pilattua.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole niinkään tuollaisia ongelmia että kaikki menee päin peetä. Minua ei vain kiinnosta yhtään mikään sen vertaa, että motivoisi elämään. En tiedä miksi olen vielä tässä.
Onko sinulla lapsia, perhettä? Minkä ikäinen olet? Oletko pitkään ajatellut noin?
ap
Sulla on ollut elämälle odotukset valmiina. Nyt kun ei menekään niin, sä kiukuttelet. Kenelle sä osoitat valituksesi? Kuka on vastuussa? Elämässä ei ole takuuta. Ainoa mikä auttaa on että jaksat yrittää. Pystysuora seinä loppuu aikanaan. Huomaatko sä lainkaan niitä onnistumisiasi?