Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (144)

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ei minuakaan tee. Olen työelämästä täysin syrjäytynyt perheenäiti. Esiteini valittaa milloin mistäkin, samoin kuin mies. Haluaisin juoda alkoholia, koska se piristää hetkeksi, mutta mies ei anna. Tuntuu että olen jo vuosikymmenet elänyt ihan turhaan. Syön sitten pahaan olooni ja ylipainoa n 50kg.

Entä jos mies on syynä pahaan oloosi? Eräs nainen kertoi minulle voivansa paremmin kuin koskaan eronsa jälkeen ja oli laihtunut valtavasti. Hän sanoi eläneensä kuin pystyynkuollut pysähtyneessä avioliitossaan, jossa oli ongelmia.

Vierailija

Liiku luonnossa. Se ei vaadi mitään, se hyväksyy sinut eikä välitä sinusta. Se on valmis ja se on kesken.

Keksi kolme asiaa joka päivästä joista olet kiitollinen ja kirjoita ne paperille. Vaikka hyvä ateria, kaunis auringonlasku. Ei tarvitse olla mitään järisyttävää.

Kokeile näitä pari viikkoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuule AP, silloin jos tuntuu siltä että mikää ei tuota elämässä iloa niin silloin asia on niin että elämääsi ei kuulu sellaista joka innostaa ja motivoisi sinua. Joten kehoitan ja neuvon että alat etsimäön sitä oikeaa asioita jotka saavat sinut motivoitumaan ja ala kokeilla kaikkea uutta. Omalta mukavuusalueeltaan on opittava poistumaan.

Minulla ei ole oikeasti hajuakaan, mitä ne asiat olisivat. Olen yrittänyt niin monta kertaa. Minulla on kolme tutkintoa, minulla on lapset, minä erosin, minulla on yritys, minä etsin ystäviä, minä olen matkustellut yksin, käynyt konserteissa, teattereissa, menin tinderiin, tutustuin ihmisiin, aloitin suhteen, otin yhteyttä vanhoihin ystäviin, aloitin saliharrastuksen, laihdutin, shoppailin, vaihdoin asuntoa, tein remonttia. Kun mikään ei vain tunnu miltään, enkä oikeasti tiedä enää mitä voin tehdä. 

ap

Teet miellyttäviä asioita.

Muuta suuntaa ja haasta itsesi.

Mene viikoksi erämaahan 25 kilon rinkka selässäsi ja vaella 100:n kilometrin vaellus.

Palatessasi pelkkä suihku on ylellisyyttä ja nukkuminen pehmeällä vuoteella.

Ota fillari varastosta, pakkaa se täyteen kamaa ja polje suomi päästä päähän.

Joku ilta matkusta vieraalle paikkakunnalle, lahjoita käteisesi ensimmäiselle tarvitsevalle ja yritä elää viikko rahattomana, keräten pulloja ja asuen metsässä.

Keksi jotain jolla saata liian mukavuuden poistettua elämästäsi ja kun palaat takaisin, osaat nauttia hyvinvoinnistasi enemmän.

Niin, jotain tällaista etäisyyden ottamista ja luopumista pitänee harkita. Mutta onko tuo sitten vain hetkellinen ilo ja "ensiapu"? 

On, ja illuusio kuten materialismikin. Vain totaalinen _sisäinen_ muutos pelastaa. Sitä ei voi saavuttaa teoin.

Kyllä. Et voi tehdä mitään ja silti se vaatii käsittämättömän valtavan ponnistuksen.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä meidän koko elämäntapamme on vähän pielessä nykyään. Pitää tavoitella hyvää duunia ja toimeentuloa. Pitää olla asunto ja auto ja miehet ja kaikki. Moni suorittaa elämäänsä naureskellen kulissiliitoille ja muille mutta ei huomaa että elää itse vähän tällaista merkityksetöntä kulissia missä pitää vaan saavuttaa etappeja. Yleensä kun ei edes pysähdy miettimään ei huomaa edes ajatella mikä olisi sitä mikä oikeasti tekee itsensä onnelliseksi. Osa herää vasta burn outissa. Osa ei koskaan.

Miksi pitää - ei pidä. 

Ei pidä, jos eivät ole sinua. Ei täällä kaikki juokse rahan perässä ja rakenna uraa...

Itse asiassa se vie täysin väärään suuntaa, nuoretkin sen jopa tajuaa. 

Onni löytyy sisältä. Ne ketkä ovat saaneet sitä maistaa tietävät mistä puhun.

Ne, jotka eivät ole saaneet, juoksavat mammonan ja maineen perässä.

No kerropas askel askeleelta miten se onni löytyy sisältä. Sulkemalla negatiiviset tunteet johonkin ämpäriin ja hokemalla itselleen "Olen onnellinen, olen onnellinen, olen onnellinen"? Ap sanoi, että hän yrittää arvostaa sitä mitä hänellä on ja hän rakastaa lähimmäisiään. Ilmeisesti hän myös yrittää kehittää itseään ja pohdiskelee, miksi hänellä on paha olla. Hän ei myöskään vaikuta juoksevan rahan perässä. Missä siis vika?

Tämän tyyppiset vastaukset ovat aina ihan parhautta, koska ne kertovat kirjoittajasta niin paljon. Itseään pidetään heränneenä ja jalona ihmisenä, ja niitä jotka kamppailevat elämän kanssa, kommentoidaan alentuvaan sävyyn. Ovathan he vain typeriä lapsia, jotka eivät ole vielä saavuttaneet aikuisuutta ja kasvaneet samalle tasolle kuin kommentin kirjoittaja.

Vierailija

Itsellä aika lailla sama tilanne vaikka lapseton olenkin. Koulutuskin puuttuu varmasti ikuisesti ja sen myötä unelma-(tai edes siedettävä)ammatti, koska tässä iässä alkaa olla jo myöhäistä. Justiinsa tuossa laskeskelin järkyttyneenä, että olisi pitkästi päälle 50-vuotias valmistuessani ja silloinko sitä uraa pitäisi alkaa vasta rakentamaan kun on työnantajista  "liian" vanha ja liki eläkeiässä.

Alkaa olla todella toivoton olo eikä tosiaan mistään enää löydy ilon ja onnenaiheita. Lisäksi tämä mennyt koronakevät sai ymmärtämään monia asioita, joita ei ollut koskaan edes ajatellut ja sen sortin shokkihoitoa oli kyllä tarjolla että tämän uuden todellisuuden työstämiseen menee aikaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuule AP, silloin jos tuntuu siltä että mikää ei tuota elämässä iloa niin silloin asia on niin että elämääsi ei kuulu sellaista joka innostaa ja motivoisi sinua. Joten kehoitan ja neuvon että alat etsimäön sitä oikeaa asioita jotka saavat sinut motivoitumaan ja ala kokeilla kaikkea uutta. Omalta mukavuusalueeltaan on opittava poistumaan.

Minulla ei ole oikeasti hajuakaan, mitä ne asiat olisivat. Olen yrittänyt niin monta kertaa. Minulla on kolme tutkintoa, minulla on lapset, minä erosin, minulla on yritys, minä etsin ystäviä, minä olen matkustellut yksin, käynyt konserteissa, teattereissa, menin tinderiin, tutustuin ihmisiin, aloitin suhteen, otin yhteyttä vanhoihin ystäviin, aloitin saliharrastuksen, laihdutin, shoppailin, vaihdoin asuntoa, tein remonttia. Kun mikään ei vain tunnu miltään, enkä oikeasti tiedä enää mitä voin tehdä. 

ap

Teet miellyttäviä asioita.

Muuta suuntaa ja haasta itsesi.

Mene viikoksi erämaahan 25 kilon rinkka selässäsi ja vaella 100:n kilometrin vaellus.

Palatessasi pelkkä suihku on ylellisyyttä ja nukkuminen pehmeällä vuoteella.

Ota fillari varastosta, pakkaa se täyteen kamaa ja polje suomi päästä päähän.

Joku ilta matkusta vieraalle paikkakunnalle, lahjoita käteisesi ensimmäiselle tarvitsevalle ja yritä elää viikko rahattomana, keräten pulloja ja asuen metsässä.

Keksi jotain jolla saata liian mukavuuden poistettua elämästäsi ja kun palaat takaisin, osaat nauttia hyvinvoinnistasi enemmän.

Niin, jotain tällaista etäisyyden ottamista ja luopumista pitänee harkita. Mutta onko tuo sitten vain hetkellinen ilo ja "ensiapu"? 

Ilman elämänmuutosta hetkellinen poistuminen omalta mukavuusalueelta, hyvinvoinnista auttaa vain hetkeksi.

Hyvin nopeasti sitä vajoaa takaisin "hyvään", liian helppoon elämään ja se tekee saman uudelleen, eli alkaa masentaa tyhjyydessään.

Uskon ihmisen evolutiiviseen tarpeettomuuteen jälkeläisten saamisen ja kasvattamisen jälkeen ja kokemasi tyhjyyden tunteiden liittyvän siihen, ettei meillä kenellekään ole tarvetta elämään jälkeläisten saamisen jälkeen.

Kaikki luontokappaleet syntyvät, tekevät "lapsia" ja kuolevat hedelmällisen iän jälkeen, täyttäen näin tehtävänsä, elämän jatkumisen.

Ihminen vain on hyvinvoinnin seurauksena saavuttanut lisää vuosia, tyhjiä vuosia joiden aikana on aikaa ajatella syntyjä syviä elämän merkitystä ja muuta shaibaa.

Ota tunne normaalina tapahtumana, kuten suru ja itsesyytökset lähimmäisten kuoleman jälkeen ja jatka elämääsi kuten ennenkin.

Tyhjyyden tunne kestä sen aikaa, kunnes elämääsi tulee oikeita ongelmia, vakavia sairauksia, vararikkoja, avioeroja, lasten narkkaamista ym.

Niiden tapahtumien jälkeen koet jälleen elämäsi merkitykselliseksi.

Kuoleminen on yksinäistä puuhaa.

Vierailija

Olet ap ollut sinnikäs ja yrittänyt kiitettävästi. En osaa neuvoa, mutta kiinnitin huomiota siihen että miesystäväsi ei näytä juurikaan tukevan sinua vaan painit yksin ongelmiesi kanssa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

Onni löytyy sisältä. Ne ketkä ovat saaneet sitä maistaa tietävät mistä puhun.

Tämä on totuus.

Niin varmasti. Kun vain löytäisi sieltä sisältä jotain. Näyttää todella tyhjältä. 

ap

Yksin olet sinä ihminen, yksin.

Jossain vaiheessa sitä havahtuu elämän kulissien olevan pelkkiä kulisseja.

Tutkinnot paperia, omistusasunnot pelkkiä seiniä, bemarit ruostuvaa rautaa ja alkaa ymmärtää, tässäkö tämä on, elämä.

Olet perimmäisten kysymysten äärellä ja se olotila on diagnosoitu masennukseksi, vastoin tervettä järkeä.

SInä olet terve ja ympäröivä yhteiskunta sairas.

Tämä! Kyseessä on terve reaktio. Älä mene lääkäriin. He eivät sinua pysty lääkkeillä auttamaan. Usko itseesi ja sisällä syttyvään voimaasi. Onnea matkaan!

Taas tällaista ylimalkaista liibalaabaa. Voisiko edes joku teistä Maailma on harhaa, usko itseesi, universumi kannattelee -hörhöistä antaa jotain konkreettisia esimerkkejä miten tämän sisällä olevan voiman saa sytytettyä. Tulitikuilla?

Minä näen, että elämä on merkityksetöntä. En pidä itseäni masentuneena, vaan ihmisenä joka näkee totuuden. Tämä ei silti ole mitenkään auttanut minua, vaan se on tehnyt minusta itsetuhoisen. Miksi elää, kun kaikki on väliaikaista ja kukaan ei muista minua sadan vuoden kuluttua? Ei se paskan työn ja kotitöiden jäljiltä jäävä pari vapaata tuntia nyt niin paljon ole, että kaiken sen muun pskan jaksaisin. Etenkin kuin palkka ei ole niin päätä huimaava, että todella saisin tehdä mitä haluan.

En ole ap, mutta ymmärrän kyllä hänen ajatuksensa. Mikään määrä selfhelppiä tai uskoa ei ole auttanut pitkällä aikavälillä.

Vierailija

Eilen itse asiassa luin Eckhart Tollen kirjaa Läsnäolon voima. Siellä oli kyllä todella hyviä ajatuksia, mutta ihan vielä en ole vakuuttunut, että se on noin yksinkertaista. Kantavia ajatuksia tuossa kirjassa näyttäisi olevan juuri se, että mikään ei saisi tuntua miltään eikä mitään saisi tavoitella, vaan pitää vain hyväksyä nykyhetki sellaisena kuin se on ja kieltää kaikki negatiiviset tunteet ja katsoa niitä ulkopuolisen silmin. Uskon kyllä, että tuossa se ratkaisu jotenkin on, mutta eikö tuo ole valheellista turruttamista. Olen jo kerran elämässäni kylmettänyt itseni kaikelta ja se ei tuonut kyllä mitään sisäistä rauhaa vaan ainoastaan tyhjyyttä ja välinpitämättömyyttä. Siinäkö se ihmisen onni on? Vaikka kaikki vihaisivat sinua ja saisit fyysisesti turpiin, pitää vain ajatella, että tämä on nyt todellisuus, joka on hyväksyttävä? 

ap

Vierailija

Mun mielesta sun pitaisi oppia nauttimaan itsestasi ja asioista, jotka eivat ole muista riippuvaisia. Itket, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan sua. Luonnollista mutta et myöskaan sanojesi mukaan tykkaa omista nahoistasi. Olisiko tassa asian ydin? Kun oppisit nauttimaan ja rakastamaan itseasi, et olisi ehka niin riippuvainen muiden antamasta huomiosta...Terapiaa?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

Onni löytyy sisältä. Ne ketkä ovat saaneet sitä maistaa tietävät mistä puhun.

Tämä on totuus.

Niin varmasti. Kun vain löytäisi sieltä sisältä jotain. Näyttää todella tyhjältä. 

ap

Yksin olet sinä ihminen, yksin.

Jossain vaiheessa sitä havahtuu elämän kulissien olevan pelkkiä kulisseja.

Tutkinnot paperia, omistusasunnot pelkkiä seiniä, bemarit ruostuvaa rautaa ja alkaa ymmärtää, tässäkö tämä on, elämä.

Olet perimmäisten kysymysten äärellä ja se olotila on diagnosoitu masennukseksi, vastoin tervettä järkeä.

SInä olet terve ja ympäröivä yhteiskunta sairas.

Tämä! Kyseessä on terve reaktio. Älä mene lääkäriin. He eivät sinua pysty lääkkeillä auttamaan. Usko itseesi ja sisällä syttyvään voimaasi. Onnea matkaan!

Taas tällaista ylimalkaista liibalaabaa. Voisiko edes joku teistä Maailma on harhaa, usko itseesi, universumi kannattelee -hörhöistä antaa jotain konkreettisia esimerkkejä miten tämän sisällä olevan voiman saa sytytettyä. Tulitikuilla?

Minä näen, että elämä on merkityksetöntä. En pidä itseäni masentuneena, vaan ihmisenä joka näkee totuuden. Tämä ei silti ole mitenkään auttanut minua, vaan se on tehnyt minusta itsetuhoisen. Miksi elää, kun kaikki on väliaikaista ja kukaan ei muista minua sadan vuoden kuluttua? Ei se paskan työn ja kotitöiden jäljiltä jäävä pari vapaata tuntia nyt niin paljon ole, että kaiken sen muun pskan jaksaisin. Etenkin kuin palkka ei ole niin päätä huimaava, että todella saisin tehdä mitä haluan.

En ole ap, mutta ymmärrän kyllä hänen ajatuksensa. Mikään määrä selfhelppiä tai uskoa ei ole auttanut pitkällä aikavälillä.

Niin kauan kuin ei ymmärrä että elämä on ainoastaan tässä hetkessä, ei voi olla onnellinen. Harva haluaa tämän myöntää koska tuntuu mahdottomalta päästää irti omasta rypemisestä tai tulevan odottelusta. Se on niin ihanaa olla surkea ja märehtiä kun se tuntuu antavan elämälle merkityksen ja ihmiselle identiteetin. Suurimmalle osalle on pelottavaa olla ilman sitä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mun mielesta sun pitaisi oppia nauttimaan itsestasi ja asioista, jotka eivat ole muista riippuvaisia. Itket, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan sua. Luonnollista mutta et myöskaan sanojesi mukaan tykkaa omista nahoistasi. Olisiko tassa asian ydin? Kun oppisit nauttimaan ja rakastamaan itseasi, et olisi ehka niin riippuvainen muiden antamasta huomiosta...Terapiaa?
Niin, tiedän tämän. MInulla ei vain ole mitään käsitystä, miten se tehdään. Olen yrittänyt monenlaista, mutta mikään ei vain ole minua. Lopulta kaikki, mitä yritän on jollain lailla riippuvainen muista ihmisistä ja ympäristöstä tai siitä mammonasta. Ja niinhän ei saisi olla. 

ap

Vierailija

Onnellisuus on sikäli hankala, että se on hyvin abstraktia. Ehkä ongelmien ratkominen pitäisi kuitenkin lähteä ihan konkreettisista asioista, jotka aiheuttavat huolta ja pahaa mieltä?

Hyvä kommentti tuo, että saatko miesystävältäsi lainkaan tukea? Tunnut pelkäävän hänen menettämistään, mutta entä jos se onkin vain yksi huoli lisää, kun tai jos hänestä ei sinulle juuri ole henkisesti tai muuten apua? Viekö se ihmissuhde enemmän kuin tuo? Tuletko hyväksytyksi ja arvostetuksi juuri sellaisena kuin olet?

Lasten kohdalla voisi ajatella, että heille voi kyllä sanoa, jos haavoittavat sanomisillaan liikaa. Toisaalta voi ajatella, että sanominen on hyvä merkki, eivät ainakaan koe vaikeutta irtautua ja lähteä. Heidän lähdettyään ainakin taloudellisia huolia on vähemmän.

Ja mitä onnellinen elämä sinulle käytännössä olisi? Mitkä asiat ovat tuoneet hyvää mieltä elämääsi, joku niistä varmasti toisi nytkin, jos alkaisit tekemään sitä?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Eilen itse asiassa luin Eckhart Tollen kirjaa Läsnäolon voima. Siellä oli kyllä todella hyviä ajatuksia, mutta ihan vielä en ole vakuuttunut, että se on noin yksinkertaista. Kantavia ajatuksia tuossa kirjassa näyttäisi olevan juuri se, että mikään ei saisi tuntua miltään eikä mitään saisi tavoitella, vaan pitää vain hyväksyä nykyhetki sellaisena kuin se on ja kieltää kaikki negatiiviset tunteet ja katsoa niitä ulkopuolisen silmin. Uskon kyllä, että tuossa se ratkaisu jotenkin on, mutta eikö tuo ole valheellista turruttamista. Olen jo kerran elämässäni kylmettänyt itseni kaikelta ja se ei tuonut kyllä mitään sisäistä rauhaa vaan ainoastaan tyhjyyttä ja välinpitämättömyyttä. Siinäkö se ihmisen onni on? Vaikka kaikki vihaisivat sinua ja saisit fyysisesti turpiin, pitää vain ajatella, että tämä on nyt todellisuus, joka on hyväksyttävä? 

ap

Ei tietenkään tarvitse kieltää tunteita mutta ei pidä jäädä vellomaan niihin ja kiinnittyä niihin. Suomeksi älä märehdi. Älä lähde mukaan siihen pään sisäiseen narratiiviin. Mutta kyllä, nykyhetki ja todellisuus on hyväksyttävä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

Onni löytyy sisältä. Ne ketkä ovat saaneet sitä maistaa tietävät mistä puhun.

Tämä on totuus.

Niin varmasti. Kun vain löytäisi sieltä sisältä jotain. Näyttää todella tyhjältä. 

ap

Yksin olet sinä ihminen, yksin.

Jossain vaiheessa sitä havahtuu elämän kulissien olevan pelkkiä kulisseja.

Tutkinnot paperia, omistusasunnot pelkkiä seiniä, bemarit ruostuvaa rautaa ja alkaa ymmärtää, tässäkö tämä on, elämä.

Olet perimmäisten kysymysten äärellä ja se olotila on diagnosoitu masennukseksi, vastoin tervettä järkeä.

SInä olet terve ja ympäröivä yhteiskunta sairas.

Tämä! Kyseessä on terve reaktio. Älä mene lääkäriin. He eivät sinua pysty lääkkeillä auttamaan. Usko itseesi ja sisällä syttyvään voimaasi. Onnea matkaan!

Taas tällaista ylimalkaista liibalaabaa. Voisiko edes joku teistä Maailma on harhaa, usko itseesi, universumi kannattelee -hörhöistä antaa jotain konkreettisia esimerkkejä miten tämän sisällä olevan voiman saa sytytettyä. Tulitikuilla?

Minä näen, että elämä on merkityksetöntä. En pidä itseäni masentuneena, vaan ihmisenä joka näkee totuuden. Tämä ei silti ole mitenkään auttanut minua, vaan se on tehnyt minusta itsetuhoisen. Miksi elää, kun kaikki on väliaikaista ja kukaan ei muista minua sadan vuoden kuluttua? Ei se paskan työn ja kotitöiden jäljiltä jäävä pari vapaata tuntia nyt niin paljon ole, että kaiken sen muun pskan jaksaisin. Etenkin kuin palkka ei ole niin päätä huimaava, että todella saisin tehdä mitä haluan.

En ole ap, mutta ymmärrän kyllä hänen ajatuksensa. Mikään määrä selfhelppiä tai uskoa ei ole auttanut pitkällä aikavälillä.

Niin kauan kuin ei ymmärrä että elämä on ainoastaan tässä hetkessä, ei voi olla onnellinen. Harva haluaa tämän myöntää koska tuntuu mahdottomalta päästää irti omasta rypemisestä tai tulevan odottelusta. Se on niin ihanaa olla surkea ja märehtiä kun se tuntuu antavan elämälle merkityksen ja ihmiselle identiteetin. Suurimmalle osalle on pelottavaa olla ilman sitä.

Mutta entä jos tässäkään hetkessä en voi olla onnellinen? mitä pitää tehdä? Jos on fyysisiä kipuja tai jos tällä hetkellä kukaan ei välitä eikä rakasta eikä arvosta? Asioille ei saa kuitenkaan edes yrittää tehdä mitään, koska siinä asetetaan odotuksia tulevaisuudelle. Eli on tyydyttävä siihen mitä on. Mutta onko minulla velvollisuus olla onnellinen tilanteessa, jossa minä en koe itseäni arvokkaaksi ja hyväksi? 

ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

Onni löytyy sisältä. Ne ketkä ovat saaneet sitä maistaa tietävät mistä puhun.

Tämä on totuus.

Niin varmasti. Kun vain löytäisi sieltä sisältä jotain. Näyttää todella tyhjältä. 

ap

Yksin olet sinä ihminen, yksin.

Jossain vaiheessa sitä havahtuu elämän kulissien olevan pelkkiä kulisseja.

Tutkinnot paperia, omistusasunnot pelkkiä seiniä, bemarit ruostuvaa rautaa ja alkaa ymmärtää, tässäkö tämä on, elämä.

Olet perimmäisten kysymysten äärellä ja se olotila on diagnosoitu masennukseksi, vastoin tervettä järkeä.

SInä olet terve ja ympäröivä yhteiskunta sairas.

Tämä! Kyseessä on terve reaktio. Älä mene lääkäriin. He eivät sinua pysty lääkkeillä auttamaan. Usko itseesi ja sisällä syttyvään voimaasi. Onnea matkaan!

Taas tällaista ylimalkaista liibalaabaa. Voisiko edes joku teistä Maailma on harhaa, usko itseesi, universumi kannattelee -hörhöistä antaa jotain konkreettisia esimerkkejä miten tämän sisällä olevan voiman saa sytytettyä. Tulitikuilla?

Minä näen, että elämä on merkityksetöntä. En pidä itseäni masentuneena, vaan ihmisenä joka näkee totuuden. Tämä ei silti ole mitenkään auttanut minua, vaan se on tehnyt minusta itsetuhoisen. Miksi elää, kun kaikki on väliaikaista ja kukaan ei muista minua sadan vuoden kuluttua? Ei se paskan työn ja kotitöiden jäljiltä jäävä pari vapaata tuntia nyt niin paljon ole, että kaiken sen muun pskan jaksaisin. Etenkin kuin palkka ei ole niin päätä huimaava, että todella saisin tehdä mitä haluan.

En ole ap, mutta ymmärrän kyllä hänen ajatuksensa. Mikään määrä selfhelppiä tai uskoa ei ole auttanut pitkällä aikavälillä.

Niin kauan kuin ei ymmärrä että elämä on ainoastaan tässä hetkessä, ei voi olla onnellinen. Harva haluaa tämän myöntää koska tuntuu mahdottomalta päästää irti omasta rypemisestä tai tulevan odottelusta. Se on niin ihanaa olla surkea ja märehtiä kun se tuntuu antavan elämälle merkityksen ja ihmiselle identiteetin. Suurimmalle osalle on pelottavaa olla ilman sitä.

Mitä väliä sillä on, että elämä on vain tässä hetkessä? Istun tässä ja keskityn siihen, että olen vain tässä hetkessä. Ei tällä hetkellä ole sen enempää merkitystä kuin jollain toisella hetkellä. Vai tarkoitatko sitä, että ne tulevaisuuden hetket, joissa olen mahdollisesti tavoittanut kaikki unelmani, ovat täsmälleen yhtä paljon/vähän merkitseviä hetkiä? Mutta se ongelmahan on, että tiedän kaikkien hetkien olevan yhtä merkityksettömiä. Miksi siis elää, kun tällä hetkellä ei ole sen enempää merkitystä kuin millään muullakaan?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielesta sun pitaisi oppia nauttimaan itsestasi ja asioista, jotka eivat ole muista riippuvaisia. Itket, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan sua. Luonnollista mutta et myöskaan sanojesi mukaan tykkaa omista nahoistasi. Olisiko tassa asian ydin? Kun oppisit nauttimaan ja rakastamaan itseasi, et olisi ehka niin riippuvainen muiden antamasta huomiosta...Terapiaa?
Niin, tiedän tämän. MInulla ei vain ole mitään käsitystä, miten se tehdään. Olen yrittänyt monenlaista, mutta mikään ei vain ole minua. Lopulta kaikki, mitä yritän on jollain lailla riippuvainen muista ihmisistä ja ympäristöstä tai siitä mammonasta. Ja niinhän ei saisi olla. 

ap

Etkö rakasta itseasi ilman, etta yritat olla jotain? Onko onnesi riippuvainen tavoitteista ja miten onnistut niissa? Jos työ ja esim. harrastukset pyyhitaan pois, kuka olet ja tykkaatko siita minasta? Ihan vain omasta luonteestasi ja olemuksestasi? Vai tarvitaanko sen paalle aina jotain konkreettista, saavutettavaa asiaa, jotta kokisit tyytyvaisyytta?

Vierailija

Ymmärrän tavallaan tuon tunteen, kun kukaan ei enää tarvitse eikä kaipaakaan. Toisaalta lasten osalta sen kuuluu niin mennäkin, vaikka onhan se haikeaakin. Kun lapset ei ole enää se varsinainen syy tsempata päivästä toiseen pitää se syy löytää itsestään. Itseään pitää opetella arvostamaan niin, että haluaa pitää itsestään huolta. Elämää ei voi rakentaa muiden ihmisten varaan, eikä myöskään työpaikan/asunnon yms. varaan, koska kaikki tuollainen voi kadota. Ja en siis tarkoita, etteikö ne olisi tärkeitä asioita, mutta kun mitään muuta ei ole jäljelle jää vaan suhde omaan itseen. Opettele pitämään ja arvostamaan itseäsi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

Onni löytyy sisältä. Ne ketkä ovat saaneet sitä maistaa tietävät mistä puhun.

Tämä on totuus.

Niin varmasti. Kun vain löytäisi sieltä sisältä jotain. Näyttää todella tyhjältä. 

ap

Yksin olet sinä ihminen, yksin.

Jossain vaiheessa sitä havahtuu elämän kulissien olevan pelkkiä kulisseja.

Tutkinnot paperia, omistusasunnot pelkkiä seiniä, bemarit ruostuvaa rautaa ja alkaa ymmärtää, tässäkö tämä on, elämä.

Olet perimmäisten kysymysten äärellä ja se olotila on diagnosoitu masennukseksi, vastoin tervettä järkeä.

SInä olet terve ja ympäröivä yhteiskunta sairas.

Tämä! Kyseessä on terve reaktio. Älä mene lääkäriin. He eivät sinua pysty lääkkeillä auttamaan. Usko itseesi ja sisällä syttyvään voimaasi. Onnea matkaan!

Taas tällaista ylimalkaista liibalaabaa. Voisiko edes joku teistä Maailma on harhaa, usko itseesi, universumi kannattelee -hörhöistä antaa jotain konkreettisia esimerkkejä miten tämän sisällä olevan voiman saa sytytettyä. Tulitikuilla?

Minä näen, että elämä on merkityksetöntä. En pidä itseäni masentuneena, vaan ihmisenä joka näkee totuuden. Tämä ei silti ole mitenkään auttanut minua, vaan se on tehnyt minusta itsetuhoisen. Miksi elää, kun kaikki on väliaikaista ja kukaan ei muista minua sadan vuoden kuluttua? Ei se paskan työn ja kotitöiden jäljiltä jäävä pari vapaata tuntia nyt niin paljon ole, että kaiken sen muun pskan jaksaisin. Etenkin kuin palkka ei ole niin päätä huimaava, että todella saisin tehdä mitä haluan.

En ole ap, mutta ymmärrän kyllä hänen ajatuksensa. Mikään määrä selfhelppiä tai uskoa ei ole auttanut pitkällä aikavälillä.

Niin kauan kuin ei ymmärrä että elämä on ainoastaan tässä hetkessä, ei voi olla onnellinen. Harva haluaa tämän myöntää koska tuntuu mahdottomalta päästää irti omasta rypemisestä tai tulevan odottelusta. Se on niin ihanaa olla surkea ja märehtiä kun se tuntuu antavan elämälle merkityksen ja ihmiselle identiteetin. Suurimmalle osalle on pelottavaa olla ilman sitä.

Mutta entä jos tässäkään hetkessä en voi olla onnellinen? mitä pitää tehdä? Jos on fyysisiä kipuja tai jos tällä hetkellä kukaan ei välitä eikä rakasta eikä arvosta? Asioille ei saa kuitenkaan edes yrittää tehdä mitään, koska siinä asetetaan odotuksia tulevaisuudelle. Eli on tyydyttävä siihen mitä on. Mutta onko minulla velvollisuus olla onnellinen tilanteessa, jossa minä en koe itseäni arvokkaaksi ja hyväksi? 

ap

MIksi et koe itseasi arvokkaaksi ja hyvaksi? Oletko saanut lapsuudessasi pyyteetönta rakkautta vai onko esim. kehut kohdistuneet aina tekemisiin ja suoritteisiin? Onko kukaan sanonut sulle lapsena/nuorena, etta olet ihana just tollaisena?

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla