Lue keskustelun säännöt.
Mitä sitten, kun mikään ei tee elämässä onnelliseksi?
29.06.2020 |
Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta kaikki menee jotenkin pikkuisen pieleen. Pitäisi olla onnellinen siitä mitä on, mutta ne pieleenmenot pilaa kaiken muunkin. Oli huono työ, hain opiskelemaan. Kolmannella yrittämisellä pääsin sisään. Opinnot meni ok, mutta nyt gradu ei valmistu ja se vain itkettää. Sain kuitenkin työpaikan haluamaltani alalta, mutta työpaikka meni alta ja pistin oman yrityksen pystyyn. Jes, kaikki hyvin. Paitsi nyt puolen vuoden kuluttuakaan en saa kunnon palkkaa nostettua ja tuntuu että en edes osaa tätä hommaa.
Lapset ovat ihania, mutta nekin ovat teinejä, joilta kyllä kuulee varsin suoraa palautetta siitä, miten tyhmä ja huono olen. Eipä nuo enää minun seuraani kaipaa ja olen todella yksin.
Miesystävä hukkuu töihin ja varmaan tämäkin suhde loppuu omaan mahdottomuuteensa, kun näen, että hän ei vain halua minua tarpeeksi. Tämä itkettää nyt eniten. Olen jumal*uta mustasukkainen miehen töistä ja lapsista! Ja tämä on sellainen loputon suo, että tätä en jaksaisi enempää tässä avata, mutta paska vain olen tässäkin kohtaa.
Nyt itken kun kirjoitan tätä. En oikeasti näe tässä mitään ulospääsyä. Juu, lapsellista kitinää, mutta onko ihmiselämä nyt tätä, että haluaa ja yrittää ja mistään ei lopulta mitään jää käteen.
Kommentit (146)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielesta sun pitaisi oppia nauttimaan itsestasi ja asioista, jotka eivat ole muista riippuvaisia. Itket, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan sua. Luonnollista mutta et myöskaan sanojesi mukaan tykkaa omista nahoistasi. Olisiko tassa asian ydin? Kun oppisit nauttimaan ja rakastamaan itseasi, et olisi ehka niin riippuvainen muiden antamasta huomiosta...Terapiaa?
Niin, tiedän tämän. MInulla ei vain ole mitään käsitystä, miten se tehdään. Olen yrittänyt monenlaista, mutta mikään ei vain ole minua. Lopulta kaikki, mitä yritän on jollain lailla riippuvainen muista ihmisistä ja ympäristöstä tai siitä mammonasta. Ja niinhän ei saisi olla.
ap
Etkö rakasta itseasi ilman, etta yritat olla jotain? Onko onnesi riippuvainen tavoitteista ja miten onnistut niissa? Jos työ ja esim. harrastukset pyyhitaan pois, kuka olet ja tykkaatko siita minasta? Ihan vain omasta luonteestasi ja olemuksestasi? Vai tarvitaanko sen paalle aina jotain konkreettista, saavutettavaa asiaa, jotta kokisit tyytyvaisyytta?
En tiedä. Mitä rakastettavaa tai edes vihattavaa minuun jää, jos otetaan pois kaikki mitä olen tehnyt, kokenut ja tuntenut? Enhän minä ole sitten yhtään mitään vaan pelkkä tyhjä kuori. Miksi tyhjyyttä pitäisi rakastaa?
ap
MIksi et arvosta sita, etta olet haaveillut ja tehnyt asioita muuttaaksesi elamaasi? Mun mielesta sa olet todella rohkea ja sinnikas, kun et ole jaanyt tuleen makaamaan (huono työ, onneton liitto) vaan lahtenyt kohti uusia tuulia! Miksi et arvosta sita? Siksi, kun perustat onnellisuuteesi tavoitteiden lopputulokseen. Et siihen, millainen olet oikeasti.
No siis jos näin filosofisesti ruvetaan ajattelemaan, niin mikäli otat jostakusta ihmisestä ihan kaiken pois niin silloinhan ei juuri jää mitään. On siis vain se tabula rasa. Olisimme kuin maalamattomia tauluja, ja perjaattessa niinkuin vastasyntyneitä, ja sitä kautta ajateltuna rakastettavia ja arvokkaita.
Kuka sen siis määrää, että se tyhjä taulu on arvokas ja rakastettava? Jos esimerkiksi ajattelen tätä nyt parisuhteeni kannalta, eikö tuo ajatus tarkoittaisi myös sitä, että miehelle olisi ihan yhdentekevää, onko hän suhteessa minun kanssani vai jonkun muun kanssa. Tai lapsille on ihan yhdentekevää, mitä teen heidän hyväkseen, olisin heille yhtä arvokas vaikka olisin pahoinpitelevä narkkari.
ap
ka
Sun kaikista kommenteista huokuu, ettet arvosta ja rakasta itseasi. Suorastaan halveksut ja vaheksyt. Ehka se sitten paistaa susta niin selvasti, etta muutkin huomaa sen ja kayttaytyy sen mukaisesti.
No tottakai halveksun ja väheksyn, siitä ei ole epäilystäkään. Ja tottakai tajuan, että porukka kaikkoaa sen takia. Mutta eikö se juuri todista sen, että kaikki eivät todellakaan ole rakastettavia, vaan sysipaskoja eivätkä ansaitse ketään eivätkä mitään. Ja ei, tämä ei ole nyt mitään itsesääliä, vaan juuri se pointti, miten kukaan voi tulla sanomaan, että juu, rakastetaan ja arvostetaan, kun kaikki läheiset kaikkoavat etkä kelpaa sellaisena kenellekään.
ap
Sun lapsuus ei takuuvarmasti ole ollut onnellinen. Terapiasta voisi olla hyötya.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onni löytyy sisältä. Ne ketkä ovat saaneet sitä maistaa tietävät mistä puhun.
Tämä on totuus.
Niin varmasti. Kun vain löytäisi sieltä sisältä jotain. Näyttää todella tyhjältä.
ap
Yksin olet sinä ihminen, yksin.
Jossain vaiheessa sitä havahtuu elämän kulissien olevan pelkkiä kulisseja.
Tutkinnot paperia, omistusasunnot pelkkiä seiniä, bemarit ruostuvaa rautaa ja alkaa ymmärtää, tässäkö tämä on, elämä.
Olet perimmäisten kysymysten äärellä ja se olotila on diagnosoitu masennukseksi, vastoin tervettä järkeä.
SInä olet terve ja ympäröivä yhteiskunta sairas.
Tämä! Kyseessä on terve reaktio. Älä mene lääkäriin. He eivät sinua pysty lääkkeillä auttamaan. Usko itseesi ja sisällä syttyvään voimaasi. Onnea matkaan!
Taas tällaista ylimalkaista liibalaabaa. Voisiko edes joku teistä Maailma on harhaa, usko itseesi, universumi kannattelee -hörhöistä antaa jotain konkreettisia esimerkkejä miten tämän sisällä olevan voiman saa sytytettyä. Tulitikuilla?
Minä näen, että elämä on merkityksetöntä. En pidä itseäni masentuneena, vaan ihmisenä joka näkee totuuden. Tämä ei silti ole mitenkään auttanut minua, vaan se on tehnyt minusta itsetuhoisen. Miksi elää, kun kaikki on väliaikaista ja kukaan ei muista minua sadan vuoden kuluttua? Ei se paskan työn ja kotitöiden jäljiltä jäävä pari vapaata tuntia nyt niin paljon ole, että kaiken sen muun pskan jaksaisin. Etenkin kuin palkka ei ole niin päätä huimaava, että todella saisin tehdä mitä haluan.
En ole ap, mutta ymmärrän kyllä hänen ajatuksensa. Mikään määrä selfhelppiä tai uskoa ei ole auttanut pitkällä aikavälillä.
Niin kauan kuin ei ymmärrä että elämä on ainoastaan tässä hetkessä, ei voi olla onnellinen. Harva haluaa tämän myöntää koska tuntuu mahdottomalta päästää irti omasta rypemisestä tai tulevan odottelusta. Se on niin ihanaa olla surkea ja märehtiä kun se tuntuu antavan elämälle merkityksen ja ihmiselle identiteetin. Suurimmalle osalle on pelottavaa olla ilman sitä.
Mitä väliä sillä on, että elämä on vain tässä hetkessä? Istun tässä ja keskityn siihen, että olen vain tässä hetkessä. Ei tällä hetkellä ole sen enempää merkitystä kuin jollain toisella hetkellä. Vai tarkoitatko sitä, että ne tulevaisuuden hetket, joissa olen mahdollisesti tavoittanut kaikki unelmani, ovat täsmälleen yhtä paljon/vähän merkitseviä hetkiä? Mutta se ongelmahan on, että tiedän kaikkien hetkien olevan yhtä merkityksettömiä. Miksi siis elää, kun tällä hetkellä ei ole sen enempää merkitystä kuin millään muullakaan?
Ei sillä mitään väliä olekaan, mutta joka tapauksessa voit harrastaa nihilismiäsi vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Ei mitään väliä.
No miksi sitä tässä hetkessä olemista sitten tarjotaan jonakin parannuskeinona tai ihmeellisenä konseptina, kun se ei kerran mitään muuta eikä sillä ole väliä?
Taidat kylläkin vain vänkätä tahallasi ja muistutat kovasti 13-vuotiasta lastani siinä. Kaikki suuret idän filosofiat perustuvat tälle ajatukselle, ja se löytyy kristinuskostakin kun vähän raaputtaa. Se on siis tuhansia vuosia vanha ”konsepti”.
Oikeastaan se, että ymmärrät että nekin hetket jolloin olet saavuttanut unelmasi ovat yhtä merkityksettömiä kuin mikä tahansa muukin, tarkoittaa että olet lähellä ymmärtää koko jutun idean. Olet siinä vaiheessa että meinaat tajuta että kaiken tavoittelu on turhaa koska kaikki on katoavaista. Ja se tuntuu tyhjältä, näin päättelen kirjoituksestasi. Ja asetut vastahankaan koska on kivempi olla surkea ja kuuluttaa sitä maailmalle.
Kannattaa kuitenkin tutkiskella sitä ajatusta pidemmälle, koska olet jo aika lähellä. Mutta toki ei tarvitse jos mikään ei ole mitään ja millään ei ole väliä. Joku sinut kuitenkin toi keskusteluun jossa pohditaan onnelliseksi tulemista.
Onko se teille nyt ihan mahdotonta kertoa, mikä se salaisuus on? Tai mistä sitä voi alkaa kaivaa? Kai joku on kirjoittanut siitä kirjan? Kaikille teille salaisuuden selvittäneille ja heränneille ihmisille on ihan oikeasti yhteistä se, että ette voi suoraan kertoa mikä se salaisuus on ja se, että sieltä valaistuneesta korkeudestanne teidän pitää vähätellä toisia ihmisiä. Koska sitähän se on, kun aikuisia ihmisiä verrataan teini-ikäisiin.
Voi rehellisesti sanoa, että elämäni on tyhjää ja merkityksetöntä. Voin myös tunnustaa, että siinä tilassa surkeus on lohduttavaa, vaikka en ihan tiedä miksi. Se ehkä tuntuu todemmalta kuin se, että yrittäisi olla onnellinen siitä, ettei elämällä ole mitään merkitystä. Onnellisuus tuntuu feikkaamiselta.
Minä suosittelen sinulle myös tuota Eckhart Tollen kirjaa Läsnäolon voima. En tiedä, oletko lukenut näitä vastaavia kirjoja ennemmin, mutta minulla aukesi silmät, kun siellä puhuttiin kärsimyskehosta. Se liittyy juuri tuohon surkeuden lohdullisuuteen ja se on juuri se, mikä minullakin pauhaa ihan jatkuvasti.
Tuolla jo aiemmin sanoin, että en ole kuitenkaan ihan vielä vakuuttunut tämän kirjan suuremmasta sanomasta ja totaalisesta "valaistumisesta", mutta ainakin jollain tavalla voin yrittää helpottaa näitä ajatuksiani ja tunteitani tunnistamalla näitä mielen kehikoita.
Tuossa kärsimyskehossa on siis mieleen rakentunut sellainen negatiivinen ja jopa harhainen ajatusmalli, joka saa voimaa siitä, että antaudut niille huonoille ajatuksille ja koet sen osaksi itseäsi. Siis negatiivisia itseään ruokkivia ajatuksia, joista et tahdo luopua, koska luovut samalla merkittävästä osasta itseäsi.
ap
Ja kaikkeen vaikuttavat myös jokaisen ihmisen arvot. Välillä ärsyttää joku kaveri ja sen jutut, mutta silti kuuntelen ja kannustan eölei itsellä ihan tosi huono päivä, koska niin ystävät tekevät.
Välillä joku ihminen vie voimiani, mutta mikäli minusta tuntuu että hän tarvitsee "apuani" kuuntelen kyllä. Saatan myös sanoa, että hei kuunteletko välillä kun mullakin ois tää yks juttu. :)
Kiteytän tän viestin: Jos ollaan ystäviä niin silloin ollaan. Saatetaan ajautua erilleen ja takaisin yhteen. Välillä ollaan kuin paita ja peppu ja välillä ei nähdä tai soitella vuoteen. Kuitenkin se toinen on mulle arvokas, vaikka se melkein mitä vain tekis ja vaikka millanen olis ja haluisin hänelle kaikkea hyvää.
(Ja siis tietenkin perhe ja ystävät vähän eri, mutta yritän miettiä eri näkökulmia ja ajattelutapoja tähän.)
Ap, osaatko sanoa mikä on tässä se kaikista suurin "ongelmasi" mitä mietit kun ajattelet nöitä asioita?
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielesta sun pitaisi oppia nauttimaan itsestasi ja asioista, jotka eivat ole muista riippuvaisia. Itket, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan sua. Luonnollista mutta et myöskaan sanojesi mukaan tykkaa omista nahoistasi. Olisiko tassa asian ydin? Kun oppisit nauttimaan ja rakastamaan itseasi, et olisi ehka niin riippuvainen muiden antamasta huomiosta...Terapiaa?
Niin, tiedän tämän. MInulla ei vain ole mitään käsitystä, miten se tehdään. Olen yrittänyt monenlaista, mutta mikään ei vain ole minua. Lopulta kaikki, mitä yritän on jollain lailla riippuvainen muista ihmisistä ja ympäristöstä tai siitä mammonasta. Ja niinhän ei saisi olla.
ap
Etkö rakasta itseasi ilman, etta yritat olla jotain? Onko onnesi riippuvainen tavoitteista ja miten onnistut niissa? Jos työ ja esim. harrastukset pyyhitaan pois, kuka olet ja tykkaatko siita minasta? Ihan vain omasta luonteestasi ja olemuksestasi? Vai tarvitaanko sen paalle aina jotain konkreettista, saavutettavaa asiaa, jotta kokisit tyytyvaisyytta?
En tiedä. Mitä rakastettavaa tai edes vihattavaa minuun jää, jos otetaan pois kaikki mitä olen tehnyt, kokenut ja tuntenut? Enhän minä ole sitten yhtään mitään vaan pelkkä tyhjä kuori. Miksi tyhjyyttä pitäisi rakastaa?
ap
MIksi et arvosta sita, etta olet haaveillut ja tehnyt asioita muuttaaksesi elamaasi? Mun mielesta sa olet todella rohkea ja sinnikas, kun et ole jaanyt tuleen makaamaan (huono työ, onneton liitto) vaan lahtenyt kohti uusia tuulia! Miksi et arvosta sita? Siksi, kun perustat onnellisuuteesi tavoitteiden lopputulokseen. Et siihen, millainen olet oikeasti.
No siis jos näin filosofisesti ruvetaan ajattelemaan, niin mikäli otat jostakusta ihmisestä ihan kaiken pois niin silloinhan ei juuri jää mitään. On siis vain se tabula rasa. Olisimme kuin maalamattomia tauluja, ja perjaattessa niinkuin vastasyntyneitä, ja sitä kautta ajateltuna rakastettavia ja arvokkaita.
Kuka sen siis määrää, että se tyhjä taulu on arvokas ja rakastettava? Jos esimerkiksi ajattelen tätä nyt parisuhteeni kannalta, eikö tuo ajatus tarkoittaisi myös sitä, että miehelle olisi ihan yhdentekevää, onko hän suhteessa minun kanssani vai jonkun muun kanssa. Tai lapsille on ihan yhdentekevää, mitä teen heidän hyväkseen, olisin heille yhtä arvokas vaikka olisin pahoinpitelevä narkkari.
ap
Tästä tulee mulle niin paljon ajatuksia, että ei ole mhdollista kaikkea tänne kirjottaa, mutta siis vauvat on ihmisten ajatuksissa juuro näitä tyhjiä tauluja, puhtaita ja rakastettavia.
He eivät siis ole tehneet vielä yhtään mitään. Jos olet tällainen universaalisti olet rakastettava. Kuitenkaan se ei tarkoita, että aina pysyisit sellaisena ja esimerkiksi 20 sinun identiteettisi saattaa olla vähemmän rakastettava universaalisti tai ainakin se on erilainen kuin sen ns. puhtaan vauvan.
Omasta mielestä on kuitenkin tärkeää, että olet se kuka olet ja eri ihmiset pitävät sinua arvokkaina eri syistä ja osa ei varmasti todellakaan pitäisi yhtä arvokkaana ja rakastettavana sitä narkkari äitiä kuin pullantuoksuista vastinetta, mutta jos muiden mielipidettä ei ajatella ja mennään siihen, että kaikki tekemisesi otetaan sinusta pois. Silloin olet arvokas. Juuri nyt olet kuitenkin myös arvokas eri syistä eri ihmisille. Eli kyllä. Jos olisit se narkkari niin voi olla että ei miehesi ei välttämättä olisi koskaan edes halunnut sinuun tutustua ja ette olisi nyt yhdessä.
En ymmärrä. Eli ihmiset pitävät minua arvokkaana sen perusteella mitä teen ja mitä sanon ja saavutan, mutta itse en saisi ajatella itseäni samalla mittarilla? Miksi en? Miksi sen narkkaripahoinpitelijän pitäisi arvostaa itseään, kun kukaan muukaan ei häntä arvosta? Miksi hänellä on velvollisuus arvostaa asioita, joita kukaan muu ei arvosta? Tai jos minä olen miesystävän silmissä kitisevä itkijä, jolle ei kelpaa ja riitä mikään, miten ihmeessä minä en näkisi itsessäni ihan samaa ja inhoaisi itseäni siitä samasta syystä? Miten se tyhjä taulu siellä alla pelastaisi yhtään mitään, kun se on joka tapauksessa jokaisessa ihmisessä yhtä arvokas (tai arvoton)? Jos ajatellaan tauluvertauksella, ei kai kukaan kiistä sitä tosiasiaa, että jonkun vitsillä piirtämä kirkkovenetöherrys ei voi olla yhtä arvokas kuin Mona Lisa, vaikka siellä olisikin samanlainen kangas pohjalla. Mitä väliä sillä pohjakankaalla on, kun oletusarvoisesti se kaikissa tauluissa on?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnellisuus on sikäli hankala, että se on hyvin abstraktia. Ehkä ongelmien ratkominen pitäisi kuitenkin lähteä ihan konkreettisista asioista, jotka aiheuttavat huolta ja pahaa mieltä?
Hyvä kommentti tuo, että saatko miesystävältäsi lainkaan tukea? Tunnut pelkäävän hänen menettämistään, mutta entä jos se onkin vain yksi huoli lisää, kun tai jos hänestä ei sinulle juuri ole henkisesti tai muuten apua? Viekö se ihmissuhde enemmän kuin tuo? Tuletko hyväksytyksi ja arvostetuksi juuri sellaisena kuin olet?
Lasten kohdalla voisi ajatella, että heille voi kyllä sanoa, jos haavoittavat sanomisillaan liikaa. Toisaalta voi ajatella, että sanominen on hyvä merkki, eivät ainakaan koe vaikeutta irtautua ja lähteä. Heidän lähdettyään ainakin taloudellisia huolia on vähemmän.
Ja mitä onnellinen elämä sinulle käytännössä olisi? Mitkä asiat ovat tuoneet hyvää mieltä elämääsi, joku niistä varmasti toisi nytkin, jos alkaisit tekemään sitä?
Juu, miesystävä taitaa olla menetetty tapaus jo. En saa häneltä sitä mitä nyt tarvitsen ja se sattuu todella paljon. Mutta haluaisin ensin pääni selväksi, ennen kuin luovun hänestä. Koska sitten tulee vain tyhjyys, jota yritän taas täyttää jollain muulla ehkä vielä tuhoisammalla.
Sepä tässä onkin ongelmana, kun minulla ei ole mitään hajua, mitä se onnellinen elämä olisi. Olen aina haaveillut asioista ja sitten toiminut niiden eteen ja saavuttanutkin asioita, mutta sitä onnea ei vain tule, kun lopulta menee jotenkin pieleen. Esimerkiksi kun halusin uuden ammatin ja uran. Minulle oli suuri ponnistus ja onnistuminen päästä sisään yliopistoon. Tällä hetkellä se onnistuminen ei enää merkitse mitään, kun en saa tuota hiton gradua valmiiksi. Minulle oli myös suuri saavutus saada työpaikka uudelta alalta. Se meni pieleen, kun meni työpaikka alta. No sitten perustin yrityksen. Siinäkin taas yksi saavutus. Mutta kun sieltä en saa elantoa, eli pieleen meni sekin.
Halusin perheen. No löysin kumppanin ja saimme kaksi ihanaa lasta. No, erohan siinä sitten tuli. Lapset ovat ainoa onnistuminen, joka ei ole mennyt pieleen, mutta hekin ovat elämässäni enää hetken. Halusin eron jälkeen uuden parisuhteen. Tapailin miehiä ja voi luoja, miten kauan piti odottaa, että tuli vastaan oikeasti hyvä mies eikä mikään pettäjä/hakkaaja/alkoholisti. Nyt olen pilannut senkin, vaikka tämän miehen haluan loppuelämäkseni.
Olen siis saanut paljon, mutta saman tien olen menettänyt ne saamani asiat, kun en vain osaa mitään.
ap
Mitä sinä nyt tarvitsisit miesystävältäsi? Voitko saada samoja tai samantapaisia asioita muilta, vaikka ystäviltäsi? Minkä verran sinulla on läheisiä ystäviä?
Kuten jo huomautettiin, niin listaat useita onnistumisia, et suinkaan epäonnistumisia. Opinnot ovat vielä kesken, korona jyllää, mutta saat opintosi vielä valmiiksi ja töitä joko yrityksesi tai työpaikan merkeissä. Asia on vasta kesken. Osaamiseen tuossa nähdäkseni liittyy, että uudessa työpaikassa tai uutena yrittäjänä kukaan ei voi osata täydellisesti heti kaikkea. Monesti myös epäonnistumiset opettavat enemmän kuin onnistumiset itse työstä. Elämä on onnistumisten ja epäonnistumisten vuorottelua.
Tunnut tarkastelevan elämääsi aika kapeasta kulmasta masennuksen takia. Jos terapia ei ole mahdollista, niin läheinen ystäväkin tai ystävien seuraan hakeutuminen voi avata laajempia näköaloja. Olet tehnyt hirvittävän paljon töitä ja ponnistellut uusien asioiden opettelemiseksi, kokenut avioeron, joten ei ole ihmekään, että kaikki yrittäminen väsyttää. Tarvitset rohkaisua, kuuntelua ja lepoa. Anna itsellesi aikaa levätä, koska masennus voi olla myös levon tarvetta. Olet väsynyt yrittämään, koska et ole saanut tarpeeksi tukea.
Miesystävän suhteen voisiko toimia, että kertoisit hänelle, että kaipaat häneltä tukea. Harvempi kieltäytyy suoraan pyydettäessä. Jos sitten taitoa tai halua tukea ei ole, on sekin hyvä tietää jatkoa ajatellen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämässä tärkeintä on matka. Sinä olet yrittänyt ja tehnyt paljon. Sinulla on rakkaita ihmisiä, vaikka eivät juuri nyt tarvitsisikaan sinua eniten. Löydät varmasti vielä uusia merkityksiä. Välillä sitä vain ollaan laaksoissa.
Kiitos tästä kommentistasi! Tällä hetkellä vain tuntuu, että niitä merkityksiä ei enää ole. Eikä tule. Kaikki elää elämäänsä ja minua ei tarvita. En ansaitse ketään enkä mitään.
ap
Mulla on aika sama tilanne, mutta olen jo 6-kymppinen. Aikuiset lapset elävät omaa elämäänsä kuka missäkin, työt on tehty, nyt ei enää jaksa eikä kiinnosta. Parisuhteista ei tule mitään, kun miehillä ei ole enää libidoa, tai on vain hetkellisesti. Henkisen kumppanuuden kehittäminen ei tunnu kiinnostavan ketään. Eli yksin ja tarpeettomana katselen maailman menoa.
Olen kyllä pohtinut tätä limboa aika paljon, ja nyt yritän elämänmuutosta. Nykyinen kotini on kohta myyty ja olen vapaa tekemään "mitä haluan". Mitähän se voisi olla..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nainen 25 kirjoitti:
Ja kaikkeen vaikuttavat myös jokaisen ihmisen arvot. Välillä ärsyttää joku kaveri ja sen jutut, mutta silti kuuntelen ja kannustan eölei itsellä ihan tosi huono päivä, koska niin ystävät tekevät.
Välillä joku ihminen vie voimiani, mutta mikäli minusta tuntuu että hän tarvitsee "apuani" kuuntelen kyllä. Saatan myös sanoa, että hei kuunteletko välillä kun mullakin ois tää yks juttu. :)
Kiteytän tän viestin: Jos ollaan ystäviä niin silloin ollaan. Saatetaan ajautua erilleen ja takaisin yhteen. Välillä ollaan kuin paita ja peppu ja välillä ei nähdä tai soitella vuoteen. Kuitenkin se toinen on mulle arvokas, vaikka se melkein mitä vain tekis ja vaikka millanen olis ja haluisin hänelle kaikkea hyvää.
(Ja siis tietenkin perhe ja ystävät vähän eri, mutta yritän miettiä eri näkökulmia ja ajattelutapoja tähän.)
Ap, osaatko sanoa mikä on tässä se kaikista suurin "ongelmasi" mitä mietit kun ajattelet nöitä asioita?
No tällä hetkellä suurin ongelma tosiaan on tuo parisuhde tai sen menettäminen. Kun mieltä ei hirveästi lämmitä se, että joku naapuri pitää minua ihan mukavana tai että lapset sietävät minua, koska olen heidän äitinsä. Minä haluaisin olla jollekulle oikeasti tärkeä ja se tärkein juuri siksi, että olen minä, enkä siksi, että satuin synnyttämään jonkun tai että satuin muuttamaan samaan rappuun.
ap
Suosittelen kirjaa Irti masennuksesta. Se on lyhyt Duodecimin kirja, jossa on käytännöllisiä ohjeita ja keinoja ja joka perustuu tutkittuun tietoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielesta sun pitaisi oppia nauttimaan itsestasi ja asioista, jotka eivat ole muista riippuvaisia. Itket, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan sua. Luonnollista mutta et myöskaan sanojesi mukaan tykkaa omista nahoistasi. Olisiko tassa asian ydin? Kun oppisit nauttimaan ja rakastamaan itseasi, et olisi ehka niin riippuvainen muiden antamasta huomiosta...Terapiaa?
Niin, tiedän tämän. MInulla ei vain ole mitään käsitystä, miten se tehdään. Olen yrittänyt monenlaista, mutta mikään ei vain ole minua. Lopulta kaikki, mitä yritän on jollain lailla riippuvainen muista ihmisistä ja ympäristöstä tai siitä mammonasta. Ja niinhän ei saisi olla.
ap
Etkö rakasta itseasi ilman, etta yritat olla jotain? Onko onnesi riippuvainen tavoitteista ja miten onnistut niissa? Jos työ ja esim. harrastukset pyyhitaan pois, kuka olet ja tykkaatko siita minasta? Ihan vain omasta luonteestasi ja olemuksestasi? Vai tarvitaanko sen paalle aina jotain konkreettista, saavutettavaa asiaa, jotta kokisit tyytyvaisyytta?
En tiedä. Mitä rakastettavaa tai edes vihattavaa minuun jää, jos otetaan pois kaikki mitä olen tehnyt, kokenut ja tuntenut? Enhän minä ole sitten yhtään mitään vaan pelkkä tyhjä kuori. Miksi tyhjyyttä pitäisi rakastaa?
ap
MIksi et arvosta sita, etta olet haaveillut ja tehnyt asioita muuttaaksesi elamaasi? Mun mielesta sa olet todella rohkea ja sinnikas, kun et ole jaanyt tuleen makaamaan (huono työ, onneton liitto) vaan lahtenyt kohti uusia tuulia! Miksi et arvosta sita? Siksi, kun perustat onnellisuuteesi tavoitteiden lopputulokseen. Et siihen, millainen olet oikeasti.
No siis jos näin filosofisesti ruvetaan ajattelemaan, niin mikäli otat jostakusta ihmisestä ihan kaiken pois niin silloinhan ei juuri jää mitään. On siis vain se tabula rasa. Olisimme kuin maalamattomia tauluja, ja perjaattessa niinkuin vastasyntyneitä, ja sitä kautta ajateltuna rakastettavia ja arvokkaita.
Kuka sen siis määrää, että se tyhjä taulu on arvokas ja rakastettava? Jos esimerkiksi ajattelen tätä nyt parisuhteeni kannalta, eikö tuo ajatus tarkoittaisi myös sitä, että miehelle olisi ihan yhdentekevää, onko hän suhteessa minun kanssani vai jonkun muun kanssa. Tai lapsille on ihan yhdentekevää, mitä teen heidän hyväkseen, olisin heille yhtä arvokas vaikka olisin pahoinpitelevä narkkari.
ap
Tästä tulee mulle niin paljon ajatuksia, että ei ole mhdollista kaikkea tänne kirjottaa, mutta siis vauvat on ihmisten ajatuksissa juuro näitä tyhjiä tauluja, puhtaita ja rakastettavia.
He eivät siis ole tehneet vielä yhtään mitään. Jos olet tällainen universaalisti olet rakastettava. Kuitenkaan se ei tarkoita, että aina pysyisit sellaisena ja esimerkiksi 20 sinun identiteettisi saattaa olla vähemmän rakastettava universaalisti tai ainakin se on erilainen kuin sen ns. puhtaan vauvan.
Omasta mielestä on kuitenkin tärkeää, että olet se kuka olet ja eri ihmiset pitävät sinua arvokkaina eri syistä ja osa ei varmasti todellakaan pitäisi yhtä arvokkaana ja rakastettavana sitä narkkari äitiä kuin pullantuoksuista vastinetta, mutta jos muiden mielipidettä ei ajatella ja mennään siihen, että kaikki tekemisesi otetaan sinusta pois. Silloin olet arvokas. Juuri nyt olet kuitenkin myös arvokas eri syistä eri ihmisille. Eli kyllä. Jos olisit se narkkari niin voi olla että ei miehesi ei välttämättä olisi koskaan edes halunnut sinuun tutustua ja ette olisi nyt yhdessä.En ymmärrä. Eli ihmiset pitävät minua arvokkaana sen perusteella mitä teen ja mitä sanon ja saavutan, mutta itse en saisi ajatella itseäni samalla mittarilla? Miksi en? Miksi sen narkkaripahoinpitelijän pitäisi arvostaa itseään, kun kukaan muukaan ei häntä arvosta? Miksi hänellä on velvollisuus arvostaa asioita, joita kukaan muu ei arvosta? Tai jos minä olen miesystävän silmissä kitisevä itkijä, jolle ei kelpaa ja riitä mikään, miten ihmeessä minä en näkisi itsessäni ihan samaa ja inhoaisi itseäni siitä samasta syystä? Miten se tyhjä taulu siellä alla pelastaisi yhtään mitään, kun se on joka tapauksessa jokaisessa ihmisessä yhtä arvokas (tai arvoton)? Jos ajatellaan tauluvertauksella, ei kai kukaan kiistä sitä tosiasiaa, että jonkun vitsillä piirtämä kirkkovenetöherrys ei voi olla yhtä arvokas kuin Mona Lisa, vaikka siellä olisikin samanlainen kangas pohjalla. Mitä väliä sillä pohjakankaalla on, kun oletusarvoisesti se kaikissa tauluissa on?
ap
Sinuna keskittyisin tasta eteenpain luonteesi kehittamiseen, jos se kerran on se, mika selvasti itseasi ahdistaa. Jos saisit muuttaa kolme luonteenpiirrettasi, mitka ne olisivat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun pitää lähteä pois mukavuusaluuelta ni tulee päiviin väriä ja haastetta ja lopulta se arkikin maistuu taas.
Sepä siinä on, kun olen lähtenyt sieltä niin monta kertaa ja mitään ei tapahdu. Ainakaan parempaan.
ap
Dear Ap, mä niin komppaan sua! Kerrankin joku toinenkin, joka on puskenut koko elämänsä 120% lasissa - ja tyhjä arpa jää käteen.
Tätä ei voi moni tajuta, jonka elämässä palat loksahtavat sujuvasti paikoilleen.
Ihminen ei todellakaan ole aina oman onnensa seppä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Ja kaikkeen vaikuttavat myös jokaisen ihmisen arvot. Välillä ärsyttää joku kaveri ja sen jutut, mutta silti kuuntelen ja kannustan eölei itsellä ihan tosi huono päivä, koska niin ystävät tekevät.
Välillä joku ihminen vie voimiani, mutta mikäli minusta tuntuu että hän tarvitsee "apuani" kuuntelen kyllä. Saatan myös sanoa, että hei kuunteletko välillä kun mullakin ois tää yks juttu. :)
Kiteytän tän viestin: Jos ollaan ystäviä niin silloin ollaan. Saatetaan ajautua erilleen ja takaisin yhteen. Välillä ollaan kuin paita ja peppu ja välillä ei nähdä tai soitella vuoteen. Kuitenkin se toinen on mulle arvokas, vaikka se melkein mitä vain tekis ja vaikka millanen olis ja haluisin hänelle kaikkea hyvää.
(Ja siis tietenkin perhe ja ystävät vähän eri, mutta yritän miettiä eri näkökulmia ja ajattelutapoja tähän.)
Ap, osaatko sanoa mikä on tässä se kaikista suurin "ongelmasi" mitä mietit kun ajattelet nöitä asioita?
No tällä hetkellä suurin ongelma tosiaan on tuo parisuhde tai sen menettäminen. Kun mieltä ei hirveästi lämmitä se, että joku naapuri pitää minua ihan mukavana tai että lapset sietävät minua, koska olen heidän äitinsä. Minä haluaisin olla jollekulle oikeasti tärkeä ja se tärkein juuri siksi, että olen minä, enkä siksi, että satuin synnyttämään jonkun tai että satuin muuttamaan samaan rappuun.
ap
Eli, koet onnellisuutesi toisen ihmisen kautta. Edelleen. Jos et arvosta omia luonteenpiirteitasi ja itseasi, miten voit olettaa, etta toiset sen tekevat? Etsi itsestasi ns. heikot kohdat ja ala työstamaan niita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun pitää lähteä pois mukavuusaluuelta ni tulee päiviin väriä ja haastetta ja lopulta se arkikin maistuu taas.
Sepä siinä on, kun olen lähtenyt sieltä niin monta kertaa ja mitään ei tapahdu. Ainakaan parempaan.
ap
Dear Ap, mä niin komppaan sua! Kerrankin joku toinenkin, joka on puskenut koko elämänsä 120% lasissa - ja tyhjä arpa jää käteen.
Tätä ei voi moni tajuta, jonka elämässä palat loksahtavat sujuvasti paikoilleen.
Ihminen ei todellakaan ole aina oman onnensa seppä.
Mä olen aika samanlainen kuin ap. Mulla on haaveita, jotka eivät ole toteutuneet tai ainakaan toteutuneet niin hyvin kuin olisin halunnut ja kipuilen tämän asian kanssa. Mies tekee minun unelmahommiani ja on muutenkin menestynyt. Hän osaa painaa töitä, mutta hän ei välitä menestyksestä. Joskus tuntuu, että hän olisi edellisessä elämässään ollut joku zen-munkki, joka kuoli puoli tuntia ennen kuin hän olisi saavuttanut valaistumisen. Kiva on sitten olla hänen rinnallaan, kun en menesty yhtä hyvin enkä edes osaa kohdata vastoinkäymisiä yhtä hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnellisuus on sikäli hankala, että se on hyvin abstraktia. Ehkä ongelmien ratkominen pitäisi kuitenkin lähteä ihan konkreettisista asioista, jotka aiheuttavat huolta ja pahaa mieltä?
Hyvä kommentti tuo, että saatko miesystävältäsi lainkaan tukea? Tunnut pelkäävän hänen menettämistään, mutta entä jos se onkin vain yksi huoli lisää, kun tai jos hänestä ei sinulle juuri ole henkisesti tai muuten apua? Viekö se ihmissuhde enemmän kuin tuo? Tuletko hyväksytyksi ja arvostetuksi juuri sellaisena kuin olet?
Lasten kohdalla voisi ajatella, että heille voi kyllä sanoa, jos haavoittavat sanomisillaan liikaa. Toisaalta voi ajatella, että sanominen on hyvä merkki, eivät ainakaan koe vaikeutta irtautua ja lähteä. Heidän lähdettyään ainakin taloudellisia huolia on vähemmän.
Ja mitä onnellinen elämä sinulle käytännössä olisi? Mitkä asiat ovat tuoneet hyvää mieltä elämääsi, joku niistä varmasti toisi nytkin, jos alkaisit tekemään sitä?
Juu, miesystävä taitaa olla menetetty tapaus jo. En saa häneltä sitä mitä nyt tarvitsen ja se sattuu todella paljon. Mutta haluaisin ensin pääni selväksi, ennen kuin luovun hänestä. Koska sitten tulee vain tyhjyys, jota yritän taas täyttää jollain muulla ehkä vielä tuhoisammalla.
Sepä tässä onkin ongelmana, kun minulla ei ole mitään hajua, mitä se onnellinen elämä olisi. Olen aina haaveillut asioista ja sitten toiminut niiden eteen ja saavuttanutkin asioita, mutta sitä onnea ei vain tule, kun lopulta menee jotenkin pieleen. Esimerkiksi kun halusin uuden ammatin ja uran. Minulle oli suuri ponnistus ja onnistuminen päästä sisään yliopistoon. Tällä hetkellä se onnistuminen ei enää merkitse mitään, kun en saa tuota hiton gradua valmiiksi. Minulle oli myös suuri saavutus saada työpaikka uudelta alalta. Se meni pieleen, kun meni työpaikka alta. No sitten perustin yrityksen. Siinäkin taas yksi saavutus. Mutta kun sieltä en saa elantoa, eli pieleen meni sekin.
Halusin perheen. No löysin kumppanin ja saimme kaksi ihanaa lasta. No, erohan siinä sitten tuli. Lapset ovat ainoa onnistuminen, joka ei ole mennyt pieleen, mutta hekin ovat elämässäni enää hetken. Halusin eron jälkeen uuden parisuhteen. Tapailin miehiä ja voi luoja, miten kauan piti odottaa, että tuli vastaan oikeasti hyvä mies eikä mikään pettäjä/hakkaaja/alkoholisti. Nyt olen pilannut senkin, vaikka tämän miehen haluan loppuelämäkseni.
Olen siis saanut paljon, mutta saman tien olen menettänyt ne saamani asiat, kun en vain osaa mitään.
ap
Mitä sinä nyt tarvitsisit miesystävältäsi? Voitko saada samoja tai samantapaisia asioita muilta, vaikka ystäviltäsi? Minkä verran sinulla on läheisiä ystäviä?
Kuten jo huomautettiin, niin listaat useita onnistumisia, et suinkaan epäonnistumisia. Opinnot ovat vielä kesken, korona jyllää, mutta saat opintosi vielä valmiiksi ja töitä joko yrityksesi tai työpaikan merkeissä. Asia on vasta kesken. Osaamiseen tuossa nähdäkseni liittyy, että uudessa työpaikassa tai uutena yrittäjänä kukaan ei voi osata täydellisesti heti kaikkea. Monesti myös epäonnistumiset opettavat enemmän kuin onnistumiset itse työstä. Elämä on onnistumisten ja epäonnistumisten vuorottelua.
Tunnut tarkastelevan elämääsi aika kapeasta kulmasta masennuksen takia. Jos terapia ei ole mahdollista, niin läheinen ystäväkin tai ystävien seuraan hakeutuminen voi avata laajempia näköaloja. Olet tehnyt hirvittävän paljon töitä ja ponnistellut uusien asioiden opettelemiseksi, kokenut avioeron, joten ei ole ihmekään, että kaikki yrittäminen väsyttää. Tarvitset rohkaisua, kuuntelua ja lepoa. Anna itsellesi aikaa levätä, koska masennus voi olla myös levon tarvetta. Olet väsynyt yrittämään, koska et ole saanut tarpeeksi tukea.
Miesystävän suhteen voisiko toimia, että kertoisit hänelle, että kaipaat häneltä tukea. Harvempi kieltäytyy suoraan pyydettäessä. Jos sitten taitoa tai halua tukea ei ole, on sekin hyvä tietää jatkoa ajatellen.
Minä haluaisin miesystävältä sitä, että hän halaisi ja olisi lähellä silloin, kun itkettää. Minä haluaisin, että voisin luottaa johonkin pysyvään, että esimerkiksi voisin luottaa hänen varaansa vaikka yritykseen liittyviä valintoja tai ensi kesän lomasuunnitelmia.
Olen häneltä pyytänyt monta kertaa apua ja paljon sitä olen saanutkin, mutta jos se ahdistus iskee silloin, kun hän on töissä, hän tietysti hermostuu, jos laitan viestejä tai pyydän soittamaan, kun ehtii. Tottakai ymmärrän, että hän ei ole koko ajan minun käytettävissäni, mutta en oikein tiedä, mitä voin tehdä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielesta sun pitaisi oppia nauttimaan itsestasi ja asioista, jotka eivat ole muista riippuvaisia. Itket, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan sua. Luonnollista mutta et myöskaan sanojesi mukaan tykkaa omista nahoistasi. Olisiko tassa asian ydin? Kun oppisit nauttimaan ja rakastamaan itseasi, et olisi ehka niin riippuvainen muiden antamasta huomiosta...Terapiaa?
Niin, tiedän tämän. MInulla ei vain ole mitään käsitystä, miten se tehdään. Olen yrittänyt monenlaista, mutta mikään ei vain ole minua. Lopulta kaikki, mitä yritän on jollain lailla riippuvainen muista ihmisistä ja ympäristöstä tai siitä mammonasta. Ja niinhän ei saisi olla.
ap
Etkö rakasta itseasi ilman, etta yritat olla jotain? Onko onnesi riippuvainen tavoitteista ja miten onnistut niissa? Jos työ ja esim. harrastukset pyyhitaan pois, kuka olet ja tykkaatko siita minasta? Ihan vain omasta luonteestasi ja olemuksestasi? Vai tarvitaanko sen paalle aina jotain konkreettista, saavutettavaa asiaa, jotta kokisit tyytyvaisyytta?
En tiedä. Mitä rakastettavaa tai edes vihattavaa minuun jää, jos otetaan pois kaikki mitä olen tehnyt, kokenut ja tuntenut? Enhän minä ole sitten yhtään mitään vaan pelkkä tyhjä kuori. Miksi tyhjyyttä pitäisi rakastaa?
ap
MIksi et arvosta sita, etta olet haaveillut ja tehnyt asioita muuttaaksesi elamaasi? Mun mielesta sa olet todella rohkea ja sinnikas, kun et ole jaanyt tuleen makaamaan (huono työ, onneton liitto) vaan lahtenyt kohti uusia tuulia! Miksi et arvosta sita? Siksi, kun perustat onnellisuuteesi tavoitteiden lopputulokseen. Et siihen, millainen olet oikeasti.
No siis jos näin filosofisesti ruvetaan ajattelemaan, niin mikäli otat jostakusta ihmisestä ihan kaiken pois niin silloinhan ei juuri jää mitään. On siis vain se tabula rasa. Olisimme kuin maalamattomia tauluja, ja perjaattessa niinkuin vastasyntyneitä, ja sitä kautta ajateltuna rakastettavia ja arvokkaita.
Kuka sen siis määrää, että se tyhjä taulu on arvokas ja rakastettava? Jos esimerkiksi ajattelen tätä nyt parisuhteeni kannalta, eikö tuo ajatus tarkoittaisi myös sitä, että miehelle olisi ihan yhdentekevää, onko hän suhteessa minun kanssani vai jonkun muun kanssa. Tai lapsille on ihan yhdentekevää, mitä teen heidän hyväkseen, olisin heille yhtä arvokas vaikka olisin pahoinpitelevä narkkari.
ap
Tästä tulee mulle niin paljon ajatuksia, että ei ole mhdollista kaikkea tänne kirjottaa, mutta siis vauvat on ihmisten ajatuksissa juuro näitä tyhjiä tauluja, puhtaita ja rakastettavia.
He eivät siis ole tehneet vielä yhtään mitään. Jos olet tällainen universaalisti olet rakastettava. Kuitenkaan se ei tarkoita, että aina pysyisit sellaisena ja esimerkiksi 20 sinun identiteettisi saattaa olla vähemmän rakastettava universaalisti tai ainakin se on erilainen kuin sen ns. puhtaan vauvan.
Omasta mielestä on kuitenkin tärkeää, että olet se kuka olet ja eri ihmiset pitävät sinua arvokkaina eri syistä ja osa ei varmasti todellakaan pitäisi yhtä arvokkaana ja rakastettavana sitä narkkari äitiä kuin pullantuoksuista vastinetta, mutta jos muiden mielipidettä ei ajatella ja mennään siihen, että kaikki tekemisesi otetaan sinusta pois. Silloin olet arvokas. Juuri nyt olet kuitenkin myös arvokas eri syistä eri ihmisille. Eli kyllä. Jos olisit se narkkari niin voi olla että ei miehesi ei välttämättä olisi koskaan edes halunnut sinuun tutustua ja ette olisi nyt yhdessä.En ymmärrä. Eli ihmiset pitävät minua arvokkaana sen perusteella mitä teen ja mitä sanon ja saavutan, mutta itse en saisi ajatella itseäni samalla mittarilla? Miksi en? Miksi sen narkkaripahoinpitelijän pitäisi arvostaa itseään, kun kukaan muukaan ei häntä arvosta? Miksi hänellä on velvollisuus arvostaa asioita, joita kukaan muu ei arvosta? Tai jos minä olen miesystävän silmissä kitisevä itkijä, jolle ei kelpaa ja riitä mikään, miten ihmeessä minä en näkisi itsessäni ihan samaa ja inhoaisi itseäni siitä samasta syystä? Miten se tyhjä taulu siellä alla pelastaisi yhtään mitään, kun se on joka tapauksessa jokaisessa ihmisessä yhtä arvokas (tai arvoton)? Jos ajatellaan tauluvertauksella, ei kai kukaan kiistä sitä tosiasiaa, että jonkun vitsillä piirtämä kirkkovenetöherrys ei voi olla yhtä arvokas kuin Mona Lisa, vaikka siellä olisikin samanlainen kangas pohjalla. Mitä väliä sillä pohjakankaalla on, kun oletusarvoisesti se kaikissa tauluissa on?
ap
Sinuna keskittyisin tasta eteenpain luonteesi kehittamiseen, jos se kerran on se, mika selvasti itseasi ahdistaa. Jos saisit muuttaa kolme luonteenpiirrettasi, mitka ne olisivat?
En nyt tiedä, mitkä lasketaan luonteenpiirteiksi, mutta haluaisin muuttaa itsessäni negatiivisuuden, laiskuuden ja riipustautuvuuden. Kaksi ensimmäistä ehkä onnistuisivat melko helpostikin, mutta tuo viimeinen on todella paha, koska minulla ei ole mitään käsitystä, miten siitä pääsee eroon.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielesta sun pitaisi oppia nauttimaan itsestasi ja asioista, jotka eivat ole muista riippuvaisia. Itket, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan sua. Luonnollista mutta et myöskaan sanojesi mukaan tykkaa omista nahoistasi. Olisiko tassa asian ydin? Kun oppisit nauttimaan ja rakastamaan itseasi, et olisi ehka niin riippuvainen muiden antamasta huomiosta...Terapiaa?
Niin, tiedän tämän. MInulla ei vain ole mitään käsitystä, miten se tehdään. Olen yrittänyt monenlaista, mutta mikään ei vain ole minua. Lopulta kaikki, mitä yritän on jollain lailla riippuvainen muista ihmisistä ja ympäristöstä tai siitä mammonasta. Ja niinhän ei saisi olla.
ap
Etkö rakasta itseasi ilman, etta yritat olla jotain? Onko onnesi riippuvainen tavoitteista ja miten onnistut niissa? Jos työ ja esim. harrastukset pyyhitaan pois, kuka olet ja tykkaatko siita minasta? Ihan vain omasta luonteestasi ja olemuksestasi? Vai tarvitaanko sen paalle aina jotain konkreettista, saavutettavaa asiaa, jotta kokisit tyytyvaisyytta?
En tiedä. Mitä rakastettavaa tai edes vihattavaa minuun jää, jos otetaan pois kaikki mitä olen tehnyt, kokenut ja tuntenut? Enhän minä ole sitten yhtään mitään vaan pelkkä tyhjä kuori. Miksi tyhjyyttä pitäisi rakastaa?
ap
MIksi et arvosta sita, etta olet haaveillut ja tehnyt asioita muuttaaksesi elamaasi? Mun mielesta sa olet todella rohkea ja sinnikas, kun et ole jaanyt tuleen makaamaan (huono työ, onneton liitto) vaan lahtenyt kohti uusia tuulia! Miksi et arvosta sita? Siksi, kun perustat onnellisuuteesi tavoitteiden lopputulokseen. Et siihen, millainen olet oikeasti.
No siis jos näin filosofisesti ruvetaan ajattelemaan, niin mikäli otat jostakusta ihmisestä ihan kaiken pois niin silloinhan ei juuri jää mitään. On siis vain se tabula rasa. Olisimme kuin maalamattomia tauluja, ja perjaattessa niinkuin vastasyntyneitä, ja sitä kautta ajateltuna rakastettavia ja arvokkaita.
Kuka sen siis määrää, että se tyhjä taulu on arvokas ja rakastettava? Jos esimerkiksi ajattelen tätä nyt parisuhteeni kannalta, eikö tuo ajatus tarkoittaisi myös sitä, että miehelle olisi ihan yhdentekevää, onko hän suhteessa minun kanssani vai jonkun muun kanssa. Tai lapsille on ihan yhdentekevää, mitä teen heidän hyväkseen, olisin heille yhtä arvokas vaikka olisin pahoinpitelevä narkkari.
ap
Tästä tulee mulle niin paljon ajatuksia, että ei ole mhdollista kaikkea tänne kirjottaa, mutta siis vauvat on ihmisten ajatuksissa juuro näitä tyhjiä tauluja, puhtaita ja rakastettavia.
He eivät siis ole tehneet vielä yhtään mitään. Jos olet tällainen universaalisti olet rakastettava. Kuitenkaan se ei tarkoita, että aina pysyisit sellaisena ja esimerkiksi 20 sinun identiteettisi saattaa olla vähemmän rakastettava universaalisti tai ainakin se on erilainen kuin sen ns. puhtaan vauvan.
Omasta mielestä on kuitenkin tärkeää, että olet se kuka olet ja eri ihmiset pitävät sinua arvokkaina eri syistä ja osa ei varmasti todellakaan pitäisi yhtä arvokkaana ja rakastettavana sitä narkkari äitiä kuin pullantuoksuista vastinetta, mutta jos muiden mielipidettä ei ajatella ja mennään siihen, että kaikki tekemisesi otetaan sinusta pois. Silloin olet arvokas. Juuri nyt olet kuitenkin myös arvokas eri syistä eri ihmisille. Eli kyllä. Jos olisit se narkkari niin voi olla että ei miehesi ei välttämättä olisi koskaan edes halunnut sinuun tutustua ja ette olisi nyt yhdessä.En ymmärrä. Eli ihmiset pitävät minua arvokkaana sen perusteella mitä teen ja mitä sanon ja saavutan, mutta itse en saisi ajatella itseäni samalla mittarilla? Miksi en? Miksi sen narkkaripahoinpitelijän pitäisi arvostaa itseään, kun kukaan muukaan ei häntä arvosta? Miksi hänellä on velvollisuus arvostaa asioita, joita kukaan muu ei arvosta? Tai jos minä olen miesystävän silmissä kitisevä itkijä, jolle ei kelpaa ja riitä mikään, miten ihmeessä minä en näkisi itsessäni ihan samaa ja inhoaisi itseäni siitä samasta syystä? Miten se tyhjä taulu siellä alla pelastaisi yhtään mitään, kun se on joka tapauksessa jokaisessa ihmisessä yhtä arvokas (tai arvoton)? Jos ajatellaan tauluvertauksella, ei kai kukaan kiistä sitä tosiasiaa, että jonkun vitsillä piirtämä kirkkovenetöherrys ei voi olla yhtä arvokas kuin Mona Lisa, vaikka siellä olisikin samanlainen kangas pohjalla. Mitä väliä sillä pohjakankaalla on, kun oletusarvoisesti se kaikissa tauluissa on?
ap
Sinuna keskittyisin tasta eteenpain luonteesi kehittamiseen, jos se kerran on se, mika selvasti itseasi ahdistaa. Jos saisit muuttaa kolme luonteenpiirrettasi, mitka ne olisivat?
En ole ap, mutta haluan puuttua tuohon sanomaasi. Luonnettaan voi toki pyrkiä kehittämään, mutta ilman, että kokee nykyisen minänsä kelvottomana ja arvottomana.
Ap vaikuttaa todella aidolta ihmiseltä, joka ei ole paatunut ja kyynistynyt, vaan säilyttänyt herkkyytensä kokea. Terve, tunteva ihminen näkee esim. kumppanin työnarkomanian ja urautumisen raatamisen alttarille - toisin kuin hän itse.
Ei ap:n tarvitse muuttua, hän on ok. Paremminkin olisi miehen havahduttava tuossa horjuvassa parisuhteessa. Ap:lla saattaa myös olla esivaihdevuodet. Siihen liittyy tunneherkkyys ja mielialan äkilliset vaihtelut, pienistä itkeskely yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Ja kaikkeen vaikuttavat myös jokaisen ihmisen arvot. Välillä ärsyttää joku kaveri ja sen jutut, mutta silti kuuntelen ja kannustan eölei itsellä ihan tosi huono päivä, koska niin ystävät tekevät.
Välillä joku ihminen vie voimiani, mutta mikäli minusta tuntuu että hän tarvitsee "apuani" kuuntelen kyllä. Saatan myös sanoa, että hei kuunteletko välillä kun mullakin ois tää yks juttu. :)
Kiteytän tän viestin: Jos ollaan ystäviä niin silloin ollaan. Saatetaan ajautua erilleen ja takaisin yhteen. Välillä ollaan kuin paita ja peppu ja välillä ei nähdä tai soitella vuoteen. Kuitenkin se toinen on mulle arvokas, vaikka se melkein mitä vain tekis ja vaikka millanen olis ja haluisin hänelle kaikkea hyvää.
(Ja siis tietenkin perhe ja ystävät vähän eri, mutta yritän miettiä eri näkökulmia ja ajattelutapoja tähän.)
Ap, osaatko sanoa mikä on tässä se kaikista suurin "ongelmasi" mitä mietit kun ajattelet nöitä asioita?
No tällä hetkellä suurin ongelma tosiaan on tuo parisuhde tai sen menettäminen. Kun mieltä ei hirveästi lämmitä se, että joku naapuri pitää minua ihan mukavana tai että lapset sietävät minua, koska olen heidän äitinsä. Minä haluaisin olla jollekulle oikeasti tärkeä ja se tärkein juuri siksi, että olen minä, enkä siksi, että satuin synnyttämään jonkun tai että satuin muuttamaan samaan rappuun.
ap
Eli, koet onnellisuutesi toisen ihmisen kautta. Edelleen. Jos et arvosta omia luonteenpiirteitasi ja itseasi, miten voit olettaa, etta toiset sen tekevat? Etsi itsestasi ns. heikot kohdat ja ala työstamaan niita.
Niin no, kumpi oli ensin muna vai kana? Tottakai jatkuvat vastoinkäymiset ja torjumiset vaikuttavat siihen, miten itseni näen. Jos miesystävä sanoo, ettei hänellä ole minulle aikaa, eikö se tarkoita sitä, että en ole hänelle kovin tärkeä. Jos graduohjaaja sanoo, että raportti oli täyttä p*skaa, eikö se tarkoita, että olen surkea gradunkirjoittaja. Jos lapset sanovat, että sotkeennun liikaa heidän elämäänsä ja minun pitää hankkia oma elämä, eikö se tarkoita, että olen säälittävä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 25 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielesta sun pitaisi oppia nauttimaan itsestasi ja asioista, jotka eivat ole muista riippuvaisia. Itket, kun kukaan ei tunnu tarvitsevan sua. Luonnollista mutta et myöskaan sanojesi mukaan tykkaa omista nahoistasi. Olisiko tassa asian ydin? Kun oppisit nauttimaan ja rakastamaan itseasi, et olisi ehka niin riippuvainen muiden antamasta huomiosta...Terapiaa?
Niin, tiedän tämän. MInulla ei vain ole mitään käsitystä, miten se tehdään. Olen yrittänyt monenlaista, mutta mikään ei vain ole minua. Lopulta kaikki, mitä yritän on jollain lailla riippuvainen muista ihmisistä ja ympäristöstä tai siitä mammonasta. Ja niinhän ei saisi olla.
ap
Etkö rakasta itseasi ilman, etta yritat olla jotain? Onko onnesi riippuvainen tavoitteista ja miten onnistut niissa? Jos työ ja esim. harrastukset pyyhitaan pois, kuka olet ja tykkaatko siita minasta? Ihan vain omasta luonteestasi ja olemuksestasi? Vai tarvitaanko sen paalle aina jotain konkreettista, saavutettavaa asiaa, jotta kokisit tyytyvaisyytta?
En tiedä. Mitä rakastettavaa tai edes vihattavaa minuun jää, jos otetaan pois kaikki mitä olen tehnyt, kokenut ja tuntenut? Enhän minä ole sitten yhtään mitään vaan pelkkä tyhjä kuori. Miksi tyhjyyttä pitäisi rakastaa?
ap
MIksi et arvosta sita, etta olet haaveillut ja tehnyt asioita muuttaaksesi elamaasi? Mun mielesta sa olet todella rohkea ja sinnikas, kun et ole jaanyt tuleen makaamaan (huono työ, onneton liitto) vaan lahtenyt kohti uusia tuulia! Miksi et arvosta sita? Siksi, kun perustat onnellisuuteesi tavoitteiden lopputulokseen. Et siihen, millainen olet oikeasti.
No siis jos näin filosofisesti ruvetaan ajattelemaan, niin mikäli otat jostakusta ihmisestä ihan kaiken pois niin silloinhan ei juuri jää mitään. On siis vain se tabula rasa. Olisimme kuin maalamattomia tauluja, ja perjaattessa niinkuin vastasyntyneitä, ja sitä kautta ajateltuna rakastettavia ja arvokkaita.
Kuka sen siis määrää, että se tyhjä taulu on arvokas ja rakastettava? Jos esimerkiksi ajattelen tätä nyt parisuhteeni kannalta, eikö tuo ajatus tarkoittaisi myös sitä, että miehelle olisi ihan yhdentekevää, onko hän suhteessa minun kanssani vai jonkun muun kanssa. Tai lapsille on ihan yhdentekevää, mitä teen heidän hyväkseen, olisin heille yhtä arvokas vaikka olisin pahoinpitelevä narkkari.
ap
Tästä tulee mulle niin paljon ajatuksia, että ei ole mhdollista kaikkea tänne kirjottaa, mutta siis vauvat on ihmisten ajatuksissa juuro näitä tyhjiä tauluja, puhtaita ja rakastettavia.
He eivät siis ole tehneet vielä yhtään mitään. Jos olet tällainen universaalisti olet rakastettava. Kuitenkaan se ei tarkoita, että aina pysyisit sellaisena ja esimerkiksi 20 sinun identiteettisi saattaa olla vähemmän rakastettava universaalisti tai ainakin se on erilainen kuin sen ns. puhtaan vauvan.
Omasta mielestä on kuitenkin tärkeää, että olet se kuka olet ja eri ihmiset pitävät sinua arvokkaina eri syistä ja osa ei varmasti todellakaan pitäisi yhtä arvokkaana ja rakastettavana sitä narkkari äitiä kuin pullantuoksuista vastinetta, mutta jos muiden mielipidettä ei ajatella ja mennään siihen, että kaikki tekemisesi otetaan sinusta pois. Silloin olet arvokas. Juuri nyt olet kuitenkin myös arvokas eri syistä eri ihmisille. Eli kyllä. Jos olisit se narkkari niin voi olla että ei miehesi ei välttämättä olisi koskaan edes halunnut sinuun tutustua ja ette olisi nyt yhdessä.En ymmärrä. Eli ihmiset pitävät minua arvokkaana sen perusteella mitä teen ja mitä sanon ja saavutan, mutta itse en saisi ajatella itseäni samalla mittarilla? Miksi en? Miksi sen narkkaripahoinpitelijän pitäisi arvostaa itseään, kun kukaan muukaan ei häntä arvosta? Miksi hänellä on velvollisuus arvostaa asioita, joita kukaan muu ei arvosta? Tai jos minä olen miesystävän silmissä kitisevä itkijä, jolle ei kelpaa ja riitä mikään, miten ihmeessä minä en näkisi itsessäni ihan samaa ja inhoaisi itseäni siitä samasta syystä? Miten se tyhjä taulu siellä alla pelastaisi yhtään mitään, kun se on joka tapauksessa jokaisessa ihmisessä yhtä arvokas (tai arvoton)? Jos ajatellaan tauluvertauksella, ei kai kukaan kiistä sitä tosiasiaa, että jonkun vitsillä piirtämä kirkkovenetöherrys ei voi olla yhtä arvokas kuin Mona Lisa, vaikka siellä olisikin samanlainen kangas pohjalla. Mitä väliä sillä pohjakankaalla on, kun oletusarvoisesti se kaikissa tauluissa on?
ap
Välillä vaikeeta kyllä kirjottaa viestejä ku aina jotain jää ns. puuttumaan. Helpompi ois keskustella kasvotusten... 🙃 Mutta näin itse uskon. Elämä/se tyhjä taulu/sinä, on lahja. Ns. kun synnyt se on lahja ja se lahja ja se on arvokas. Jokainen ajatelkoon sitten onko saanut tämän lahjan biologisista syistä, vai maailmakaikkeudelta, vai Jumalalta jne...
Mutta lahja on aina arvokas. Niimpä sinä olet arvokas, koska olet syntynyt ja olet olemassa.
Se, mitä itse ajattelet itsestäsi, tai mitä muut sinusta ajattelevat ei siis oman kokemukseni perusteella vaikuta siihen, että kaikki ovat arvokkaita, koska heille on on "annettu" elämä lahjana.
Kuitenkin, on niin paljon sosiaalisia normeja ja muita asioita jotka meitä ovat muokanneet, että eri ihmiset arvostavat eri asioita ja ajattelevat hyvinkin eritavalla...
Tiedän itsekkin, että eivät kaikki minuakaan tietenkään pidä arvokkaana ja joskus saattaa jopa olla päiviä kun mietin miksi edes olemme täällä, mikä on se pointti elämisessä yms... mutta aina palaan siihen, että kannattaa vain tehdä asioita joista itse tykkää ja nauttia elämän pienistä iloista. Yrittää ymmärtää omia läheisiä ja pitää yhteyttä ja välillä vaikka höpötellä tuntemattomienkin kanssa.
AINA, istua alas ja selvittää asiat toisen kanssa asiat, jos tuntuu että jokin ei nyt suju. Yrittää vain elää ns. mahdollisimman hyvää elämää.
Välillä lepoa, välillä työtä, välillä unetonta yötä... tähän malliin. Se on niinkin iso asia kuin meidän elämä, mutta loppujen lppuksi se on kuitenkin VAIN elämää ja ei siitä kannata yrittää suoriutua mitenkään 10 keskiarvolla koska se ei koskaan tule onnistumaan 😉
Tässä kysymyksiä:
Mikä on kivaa ulkonäössäni? (Silmät? Hiustenväri?)
Mitä olen joskus tehnyt mikä sai minut hyvälle mielelle? ( auttanut muita? Lauleskellut? Leiponut yms...?)
Missä olen hyvä?
Mikö minua kiinnostaa?
Mitä voisin tehdä kehittääkseni itseäni?
Mitä voisin tehdä muita auttaakseni?
Mikä olisi se kuvitelmani "unelma elämästäni" ja miksi???? Onko se vain kuvitelma vai olisinko silloin kun kaikki nämä jutut mulla olisi täysin tyytyväinen?
Yksi juttu on muuten kaikissa kaunista ja se on on hymy ja ystävällisyys!!! 🥰
Ja muuten tosi mielenkiintoista kyllä keskustella tästä! Itsellekkin tulee tässä samalla jotain uusiakin/jo unohtuneita ajatuksia mieleen! 👍🏼
Tästä tulee mulle niin paljon ajatuksia, että ei ole mhdollista kaikkea tänne kirjottaa, mutta siis vauvat on ihmisten ajatuksissa juuro näitä tyhjiä tauluja, puhtaita ja rakastettavia.
He eivät siis ole tehneet vielä yhtään mitään. Jos olet tällainen universaalisti olet rakastettava. Kuitenkaan se ei tarkoita, että aina pysyisit sellaisena ja esimerkiksi 20 sinun identiteettisi saattaa olla vähemmän rakastettava universaalisti tai ainakin se on erilainen kuin sen ns. puhtaan vauvan.
Omasta mielestä on kuitenkin tärkeää, että olet se kuka olet ja eri ihmiset pitävät sinua arvokkaina eri syistä ja osa ei varmasti todellakaan pitäisi yhtä arvokkaana ja rakastettavana sitä narkkari äitiä kuin pullantuoksuista vastinetta, mutta jos muiden mielipidettä ei ajatella ja mennään siihen, että kaikki tekemisesi otetaan sinusta pois. Silloin olet arvokas. Juuri nyt olet kuitenkin myös arvokas eri syistä eri ihmisille. Eli kyllä. Jos olisit se narkkari niin voi olla että ei miehesi ei välttämättä olisi koskaan edes halunnut sinuun tutustua ja ette olisi nyt yhdessä.