HS: Onnellisuuden salaisuus on kiltteys muita kohtaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanakirjan mukaan kiltti on yhtä kuin hyväkäytöksinen, ystävällinen, tottelevainen ja avulias.

Näistä ainakaan tottelevaisuus ei ole mikään pelkästään positiivinen ominaisuus, paitsi koirassa.

Kiltti ihminen noudattaa sopimuksia ja sääntöjä. Se on tottelevaisuutta.

Mutta eihän sopimuksien ja sääntöjen noudattaminen aina kannata.

Minä kävelen päin punaisia. Ja olen ottanut avioeron, eli rikkonut sopimuksen miehen salasuhteen vuoksi.

Olen silti kiltti ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös ilkeitä ja itsekkäitä ihmisiä käytetään hyväksi. Ja jos sinulla on aina suojamuurit ylhäällä, eivät ne hyvätkään asiat pääse sen läpi eli kun suojaat itsesi pahuudelta, estät myös hyvyyttä tulemasta elämääsi. 

Ehkä kilttiyden tietty naiivius on se onnelliseksi tekevä asia, haluaa uskoa maailmasta ja ihmisistä hyvää, jolloin näkee kaiken kauniimpana. Ja kun tulee turpiin, uskoo jonkun olevan lähellä tukemassa toipumisessa. 

OK, mutta kun tulee turpiin ja kukaan ei ole lähellä tukemassa, niin eikö kiltti tipu korkealta ja romahda?

Minusta kiltteys ei liity siihen kuinka korkealta tipahtaa vaan se, mitä hyvää elämästä otettiin pois tai mitä pahaa siihen lisättiin. Sitten joko elämä romuttuu tai noustaan tuhkasta. 

Elin ensimmäiset 25 vuotta todella vaikeasti ja olin silloinkin kiltti, mutta kuoressani ja muurien sisällä. Silloin kiltteys oli nöyryyttä ja vaitioloa ja kärsimistä muiden puolesta ja itsensä laittamista viimeiseksi. Seuraavat 20 vuotta olen elänyt ihan eri asenteella ja ollut hyväsydäminen ja lämmin läheinen muille, avulias, tsemppaava, hyväkäytöksinen, sovitteleva jne. ja koen itseni onnelliseksi, vaikka elämässä on ollut vaikeita tapahtumia ja hetkittäin tyytmättömyys ja ahdistus ja miksi-kysymykset nousevat ilmaan. Silloin olotilani huononee välittömästi ja pitää huomata muuttaa asennetta. 

Jos on uskonut maailmasta ja ihmisistä aiheettomasti hyvää ja se johtaa tuohon turpiintulemistilanteeseen,niin kyllä siinä tippuu korkeammalta kuin se, joka ei uskonut niin paljon maailman ja ihmisten hyvyyteen. Tämän jälkeen kiltti ei välttämättä voi uskoa maailmaan ja ihmisiin yhtä naiivisti, joten eikö hän ole viisastunut? Tai sitten kiltti rakentaa edellisen maailmankuvansa takaisin sillä perusteella, että nyt tapahtui näin, mutta se oli epätodennäköistä, koska suurin osa ihmisistä ovat vieläkin hyviä.

Tutkimuksen mukaanhan ilmeisesti kiltteys on yleisesti ottaen toimivampi uskomusjärjestelmä. Oikeastihan maailma on sekä hyvä että huono paikka ja ihmisiä on sekä hyviä että pahoja - tämän lisäksi hyvissäkin ihmisissä on pahaa ja pahoissa hyvää, joten koskaan ei voi todellisuudessa tietää, mitä seuraavaksi saa.

Vaikka olen kiltti, en kuvittele kaikkien muiden olevan vaan tiedän ihan hyvin, etteivät ole. Olen kokenut toisen vanhemman henkisen pitkäkestoisen väkivallan sekä luonnehäiriöisen avopuolison. Silti pahinta oli rakkaan läheisen kuoleminen liian nuorena. Olen monesti miettinyt, että moni vastaavaa elämää kokenut - sellaista elämää, että se on monesti vuodesta toiseen selviytymistä tai huonoja tapahtumia  ja omien tunteiden pakotettua sivuunlaittamista - ovat mielenterveyseläkeläisiä tai muuten tavalla tai toisella ahdistuneita tai syrjäytyneitä. 

Siinä mielessä koen itseni äärimmäisen onnekkaaksi. Olen työkykyinen. Minulla on kaunis ja rauhallinen asunto. Olen tasapainoinen ihminen. Minusta pidetään. Minulla on hyviä ihmissuhteita, vaikkei omaa perhettä olekaan. Nautin elämän pienistä asioista ihan aidosti ja kohtaan ihmiset hymyllä. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut aina peruspositiivinen, kannustava ja kuunteleva. Se ei ole auttanut minua ihmisten kanssa yhtään, vaan päinvastoin: jään aina rannalle ystävyyssuhteissa, jään ulkopuoliseksi kehuista ja kiitoksista, enkä oikein meinaa päästä sisään mihinkään yhteisöön. 

Ja ei, en kerjää kehuja ja mielistele muita. Vasta nyt, kohta nelikymppisenä, olen pysähtynyt miettimään tätä, ja antanut itseni surra sitä, että minussa on joku paha valuvika, kun en kelpaa. Siis tähän asti jaksoin olla oma itseni, nyt on ollut pakko sulkeutua ja vetäytyä, ettei aina sydän särkyisi toisten ihmisten kanssa. 

Voi ei, kuulostaa todella huonolta tuurilta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös ilkeitä ja itsekkäitä ihmisiä käytetään hyväksi. Ja jos sinulla on aina suojamuurit ylhäällä, eivät ne hyvätkään asiat pääse sen läpi eli kun suojaat itsesi pahuudelta, estät myös hyvyyttä tulemasta elämääsi. 

Ehkä kilttiyden tietty naiivius on se onnelliseksi tekevä asia, haluaa uskoa maailmasta ja ihmisistä hyvää, jolloin näkee kaiken kauniimpana. Ja kun tulee turpiin, uskoo jonkun olevan lähellä tukemassa toipumisessa. 

OK, mutta kun tulee turpiin ja kukaan ei ole lähellä tukemassa, niin eikö kiltti tipu korkealta ja romahda?

Minusta kiltteys ei liity siihen kuinka korkealta tipahtaa vaan se, mitä hyvää elämästä otettiin pois tai mitä pahaa siihen lisättiin. Sitten joko elämä romuttuu tai noustaan tuhkasta. 

Elin ensimmäiset 25 vuotta todella vaikeasti ja olin silloinkin kiltti, mutta kuoressani ja muurien sisällä. Silloin kiltteys oli nöyryyttä ja vaitioloa ja kärsimistä muiden puolesta ja itsensä laittamista viimeiseksi. Seuraavat 20 vuotta olen elänyt ihan eri asenteella ja ollut hyväsydäminen ja lämmin läheinen muille, avulias, tsemppaava, hyväkäytöksinen, sovitteleva jne. ja koen itseni onnelliseksi, vaikka elämässä on ollut vaikeita tapahtumia ja hetkittäin tyytmättömyys ja ahdistus ja miksi-kysymykset nousevat ilmaan. Silloin olotilani huononee välittömästi ja pitää huomata muuttaa asennetta. 

Jos on uskonut maailmasta ja ihmisistä aiheettomasti hyvää ja se johtaa tuohon turpiintulemistilanteeseen,niin kyllä siinä tippuu korkeammalta kuin se, joka ei uskonut niin paljon maailman ja ihmisten hyvyyteen. Tämän jälkeen kiltti ei välttämättä voi uskoa maailmaan ja ihmisiin yhtä naiivisti, joten eikö hän ole viisastunut? Tai sitten kiltti rakentaa edellisen maailmankuvansa takaisin sillä perusteella, että nyt tapahtui näin, mutta se oli epätodennäköistä, koska suurin osa ihmisistä ovat vieläkin hyviä.

Tutkimuksen mukaanhan ilmeisesti kiltteys on yleisesti ottaen toimivampi uskomusjärjestelmä. Oikeastihan maailma on sekä hyvä että huono paikka ja ihmisiä on sekä hyviä että pahoja - tämän lisäksi hyvissäkin ihmisissä on pahaa ja pahoissa hyvää, joten koskaan ei voi todellisuudessa tietää, mitä seuraavaksi saa.

Vaikka olen kiltti, en kuvittele kaikkien muiden olevan vaan tiedän ihan hyvin, etteivät ole. Olen kokenut toisen vanhemman henkisen pitkäkestoisen väkivallan sekä luonnehäiriöisen avopuolison. Silti pahinta oli rakkaan läheisen kuoleminen liian nuorena. Olen monesti miettinyt, että moni vastaavaa elämää kokenut - sellaista elämää, että se on monesti vuodesta toiseen selviytymistä tai huonoja tapahtumia  ja omien tunteiden pakotettua sivuunlaittamista - ovat mielenterveyseläkeläisiä tai muuten tavalla tai toisella ahdistuneita tai syrjäytyneitä. 

Siinä mielessä koen itseni äärimmäisen onnekkaaksi. Olen työkykyinen. Minulla on kaunis ja rauhallinen asunto. Olen tasapainoinen ihminen. Minusta pidetään. Minulla on hyviä ihmissuhteita, vaikkei omaa perhettä olekaan. Nautin elämän pienistä asioista ihan aidosti ja kohtaan ihmiset hymyllä. 

Ahaa. En oikein tiedä, että mikä oli kertomuksen pointti ja millaista vastareaktiota haet, kun kerrot tässä elämästäsi. Mutta haluaisin kysyä, että ajatteletko noiden huonojen ihmisten (vanhempi, avopuoliso) olevan poikkeus? Siis ajattelet varmaankin niin, että lähtökohtaisesti oletus on, että vieras ihminen on ok tyyppi, ellei toisin todisteta? Ihmisellä on nimittäin taipumus automaattisesti nähdä toiset samanlaisina kuin itse on (esim. valehtelija ajattelee, että toinen valehtelee, pettäjä epäilee helposti kumppanin myös pettävän jne.). Ymmärsin, että luottamuksesi toiseen on mennyt hukkaan muutamasti, mutta se ei ole muuttanut sinua. Onko syynä sitten yksi hyvä (?) vanhempi, perusluonne, vai se, että asiat kuitenkin nyt ovat hyvin - varmaan joku yhdistelmä niistä. ..vedin tässä nyt vähän mutkia suoraksi ja oletin asioita.

Täällä luullaan, että kiltti ja tyhmä on synonyymejä. Päinvastoin.

Huomaa tästäkin keskustelusta, että negatiivisilla ihmisillä alkaa pakko jänkätä vastaan, kun kiltteys tuodaan esiin positiivisena voimavarana. He ovat tyhmiä.

Täyttä hölynpölyä. Olen umpikiltti enkä ole saanut siitä mitään hyvää. 

Kilttejä jotka eivät osaa puolustaa itseään käytetään helposti hyväksi sekä työelämässä että ihmissuhteissa. Kiltit ja ystävälliset jotka puolestaan osaavat puolustaa itseään ja poistavat heitä vahingoittavat henkilöt läheltään ovat varmasti onnellisempia: lähipiiri kun rakentuu hyvien ihmisten ympärille. Itse olen poistanut itsekkäät, ylimieliset ja manipuloivat elämästäni. Elämänlaatu parani 100 %. Suosittelen myös muille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myös ilkeitä ja itsekkäitä ihmisiä käytetään hyväksi. Ja jos sinulla on aina suojamuurit ylhäällä, eivät ne hyvätkään asiat pääse sen läpi eli kun suojaat itsesi pahuudelta, estät myös hyvyyttä tulemasta elämääsi. 

Ehkä kilttiyden tietty naiivius on se onnelliseksi tekevä asia, haluaa uskoa maailmasta ja ihmisistä hyvää, jolloin näkee kaiken kauniimpana. Ja kun tulee turpiin, uskoo jonkun olevan lähellä tukemassa toipumisessa. 

OK, mutta kun tulee turpiin ja kukaan ei ole lähellä tukemassa, niin eikö kiltti tipu korkealta ja romahda?

Minusta kiltteys ei liity siihen kuinka korkealta tipahtaa vaan se, mitä hyvää elämästä otettiin pois tai mitä pahaa siihen lisättiin. Sitten joko elämä romuttuu tai noustaan tuhkasta. 

Elin ensimmäiset 25 vuotta todella vaikeasti ja olin silloinkin kiltti, mutta kuoressani ja muurien sisällä. Silloin kiltteys oli nöyryyttä ja vaitioloa ja kärsimistä muiden puolesta ja itsensä laittamista viimeiseksi. Seuraavat 20 vuotta olen elänyt ihan eri asenteella ja ollut hyväsydäminen ja lämmin läheinen muille, avulias, tsemppaava, hyväkäytöksinen, sovitteleva jne. ja koen itseni onnelliseksi, vaikka elämässä on ollut vaikeita tapahtumia ja hetkittäin tyytmättömyys ja ahdistus ja miksi-kysymykset nousevat ilmaan. Silloin olotilani huononee välittömästi ja pitää huomata muuttaa asennetta. 

Jos on uskonut maailmasta ja ihmisistä aiheettomasti hyvää ja se johtaa tuohon turpiintulemistilanteeseen,niin kyllä siinä tippuu korkeammalta kuin se, joka ei uskonut niin paljon maailman ja ihmisten hyvyyteen. Tämän jälkeen kiltti ei välttämättä voi uskoa maailmaan ja ihmisiin yhtä naiivisti, joten eikö hän ole viisastunut? Tai sitten kiltti rakentaa edellisen maailmankuvansa takaisin sillä perusteella, että nyt tapahtui näin, mutta se oli epätodennäköistä, koska suurin osa ihmisistä ovat vieläkin hyviä.

Tutkimuksen mukaanhan ilmeisesti kiltteys on yleisesti ottaen toimivampi uskomusjärjestelmä. Oikeastihan maailma on sekä hyvä että huono paikka ja ihmisiä on sekä hyviä että pahoja - tämän lisäksi hyvissäkin ihmisissä on pahaa ja pahoissa hyvää, joten koskaan ei voi todellisuudessa tietää, mitä seuraavaksi saa.

Vaikka olen kiltti, en kuvittele kaikkien muiden olevan vaan tiedän ihan hyvin, etteivät ole. Olen kokenut toisen vanhemman henkisen pitkäkestoisen väkivallan sekä luonnehäiriöisen avopuolison. Silti pahinta oli rakkaan läheisen kuoleminen liian nuorena. Olen monesti miettinyt, että moni vastaavaa elämää kokenut - sellaista elämää, että se on monesti vuodesta toiseen selviytymistä tai huonoja tapahtumia  ja omien tunteiden pakotettua sivuunlaittamista - ovat mielenterveyseläkeläisiä tai muuten tavalla tai toisella ahdistuneita tai syrjäytyneitä. 

Siinä mielessä koen itseni äärimmäisen onnekkaaksi. Olen työkykyinen. Minulla on kaunis ja rauhallinen asunto. Olen tasapainoinen ihminen. Minusta pidetään. Minulla on hyviä ihmissuhteita, vaikkei omaa perhettä olekaan. Nautin elämän pienistä asioista ihan aidosti ja kohtaan ihmiset hymyllä. 

Ahaa. En oikein tiedä, että mikä oli kertomuksen pointti ja millaista vastareaktiota haet, kun kerrot tässä elämästäsi. Mutta haluaisin kysyä, että ajatteletko noiden huonojen ihmisten (vanhempi, avopuoliso) olevan poikkeus? Siis ajattelet varmaankin niin, että lähtökohtaisesti oletus on, että vieras ihminen on ok tyyppi, ellei toisin todisteta? Ihmisellä on nimittäin taipumus automaattisesti nähdä toiset samanlaisina kuin itse on (esim. valehtelija ajattelee, että toinen valehtelee, pettäjä epäilee helposti kumppanin myös pettävän jne.). Ymmärsin, että luottamuksesi toiseen on mennyt hukkaan muutamasti, mutta se ei ole muuttanut sinua. Onko syynä sitten yksi hyvä (?) vanhempi, perusluonne, vai se, että asiat kuitenkin nyt ovat hyvin - varmaan joku yhdistelmä niistä. ..vedin tässä nyt vähän mutkia suoraksi ja oletin asioita.

En tiedä. Ehkä vain ajattelin, etten koe mitenkään vaaralliseksi olla mukava ja kiltti, vaikka lopputuloksesta ei koskaan tiedä vrt. ei uskalla rakastua menettämisen pelossa. 

Minulla itselläni on parempi olla, kun olen sopusoinnussa muiden kanssa (ihmiset, eläimet, maailma) eikä verenpaine huitele katossa ja sisällä kiehu. Eilen minulle soitettiin, että tilaamani ruoka on pahasti myöhässä. Soittajasta kuuli, että hän oli pahoillaan tilanteesta. Ei tullut mieleenkään alkaa vaahdota siitä, että minulla on jo nälkä ja eivätkö he osaa hoitaa asioita vaan hymyillen (se kuuluu kyllä puhelimessakin, kun joku hymyilee) kiitin kauniisti tiedosta ja kerroin että jatkan odottelua ja toivotin heille hyvää päivänjatkoa. Selvästi soittajakin rentoutui. Olisiko minulle itselleni jäänyt parempi mieli siitä, että toimin näin kuin toimin vai siitä, että olisin läksyttänyt ravintolan soittajaa tai lähettiä joka toi ruuan? Pieni juttu, mutta tuo sama asenne on lavennettavissa muuhunkin toimintaan. 

Joskus aikanaan kumppanin kanssa oli riitaisampi kausi. Se johtui siitä, etten jaksanut enää olla yksin rakentava. Aloin sitten keksiä kaikkia eri keinoja, että meillä olisi helpompi kommunikoida ja olla. Kumppani sanoi, että hänellä on sellainen olo, että minulla on joku agenda ja että yritän jotenkin "manipuloida" tai ohjata häntä. Kerroin, että totta minulla on agenda, mutta se ei ole hänen muokkaamisensa toivomakseni vaan yritän etsiä muutoksia sekä itseeni, että esitettäväksi hänelle päämääränä se, että meillä molemmilla olisi hyvä olla ja mahdollisimman riidaton ympäristö. 

Tässä ketjussa on ollut hyvää pohdiskelua siitä mitä "kiltteys" on.

Minulle on muutama läheinen ystävä  sanonut, että olen hyvin kiltti ihminen. Minulle, joka normaali elämässä pidän todellakin puoleni, suutun suhteellisen helposti, sanon asiat välillä liiankin suoraan, loukkaan tahattomasti ihmisiä, jne., jne. Ja en todellakaan ole koskaan pitänyt itseäni erityisen kilttinä, vaan todellakin päinvastoin...

Ystäväni kuitenkin näkivät kiltteyteni (joskus liiallisen) siinä, että omistaudun minulle tärkeille ihmisille, olen aina valmis auttamaan, asetan usein muiden tarpeet omieni edelle, jne. 

Itse en edelleenkään pidä itseäni kilttinä, mutta en ole enää niin varma, että mitä se "kiltteys" on. Onko se jokapäiväisessä elämässä näkyvää kohteliaisuutta, vaiko sittenkin pintaa syvempää halua toimia muiden hyväksi?

Ja mikä on kiltteyden ja hyväksikäytetyksi tulemisen raja? 

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on ollut hyvää pohdiskelua siitä mitä "kiltteys" on.

Minulle on muutama läheinen ystävä  sanonut, että olen hyvin kiltti ihminen. Minulle, joka normaali elämässä pidän todellakin puoleni, suutun suhteellisen helposti, sanon asiat välillä liiankin suoraan, loukkaan tahattomasti ihmisiä, jne., jne. Ja en todellakaan ole koskaan pitänyt itseäni erityisen kilttinä, vaan todellakin päinvastoin...

Ystäväni kuitenkin näkivät kiltteyteni (joskus liiallisen) siinä, että omistaudun minulle tärkeille ihmisille, olen aina valmis auttamaan, asetan usein muiden tarpeet omieni edelle, jne. 

Itse en edelleenkään pidä itseäni kilttinä, mutta en ole enää niin varma, että mitä se "kiltteys" on. Onko se jokapäiväisessä elämässä näkyvää kohteliaisuutta, vaiko sittenkin pintaa syvempää halua toimia muiden hyväksi?

Ja mikä on kiltteyden ja hyväksikäytetyksi tulemisen raja? 

On kiltteyttä ja ylikiltteyttä.

Kaverini on kiltii. Hän on tomera, aktiivinen höpöttäjä, peruu tapaamisiaan kun tulee jotain muuta. Mutta kun olet hädässä, hän antaa kaikkensa sinulle.

Toinen kaverini on ylikiltti. Hän antaa myös kaikkensa, jos olet hädässä. Mutta hän on Arka, ei uskalla sanoa mielipidettään, ei uskalla pitää puoliaan, täydellinen pelkuri jos pitää jotain tehdä. Hänen yli kävellään mennen tullen.

Voiin heti kumoa alkuuun tämän teorian. Olen kilttti ja istunut yhdessä pienessä huoneessa itsekseni 15 vuotta tekemätttä mitään häpeämässsä itseäni.

On helppo olla onnellinen jos on riittävä toimeentulo ja terveys.

Noita asioita ei saa edes ajatuksen voimalla vaikka kuinka yrittäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs sitten kun sitä kiltteyttä käytetään hyväksi? Onko sitten onnellinen mieli?

Edellinen vastaaja yllä vastaa hyvin, että pakottamalla tapahtuva kiltteys ei tuota onnellisuutta. Jos sinua käytetään hyväksi, niin eihän paha olo tee onnelliseksi.

Mistä voi muka etukäteen tietää, käytetäänkö hyväksi?

Siitä, ettet koskaan anna enempää kuin omet valmis häviämään

Onnnellisuuden salaisuuus on siinä etttä kannattaaa hankkia paljon rahaa koska sillä voi ostaaa miltein kaiken.

Ehkä kiltti eli hyvätapainen ihminen joka ei halua tieten loukata muita, helpommin suhtautuu kanssaihmisiin positiivisesti ja siksi myös voi sanoa kivoja asioita ja auttaa ja kannustaa jne. Ne tulee luonnostaan monilla, ihan vain kun haluaa ehkä levittää sitä hyvää mieltä ympärilleenkin. Ei se tarkoita että jos on kohtelias (kiltti) niin että antaisi käyttää itseään hyväksi. Kiltteys ei ole sama asia kuin typeryys, melkein päinvastoin sillä on fiksumpaa keskittyä positiivisiin asioihin, olla kiitollinen ja onnellinen kuin antaa muiden negistelyn vaikuttaa liikaa omaan fiilikseen ja saati mennä "antamaan takaisin". Se että joku alistuu miellyttämään jatkuvasti muita siten että se vie omaa onnea pois, ei ole kiltteyttä vaan ei tunne omaa arvoaan ja rajojaan. Kiltti voi olla antamatta ihmisten talloa päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs sitten kun sitä kiltteyttä käytetään hyväksi? Onko sitten onnellinen mieli?

Edellinen vastaaja yllä vastaa hyvin, että pakottamalla tapahtuva kiltteys ei tuota onnellisuutta. Jos sinua käytetään hyväksi, niin eihän paha olo tee onnelliseksi.

Mistä voi muka etukäteen tietää, käytetäänkö hyväksi?

Siitä, ettet koskaan anna enempää kuin omet valmis häviämään

Ja siitä, että ihmissuhteessa kokee saavansa toiselta enemmän mitä itse antaa (ja näin ollen haluaa omalla kiltillä toiminnallaan "tasapainottaa" tilannetta). Jos kokee itse antavansa enemmän, niin silloin sinua luultavasti käytetään hyväksi. 

Vierailija kirjoitti:

On helppo olla onnellinen jos on riittävä toimeentulo ja terveys.

Noita asioita ei saa edes ajatuksen voimalla vaikka kuinka yrittäisi.

Nimenomaan. Silloin kun itsellä on, mitä tarvitsee ja vähän siihen päälle, niin on paljon helpompaa ja turvallisemman tuntuista.

Yks kiusaajahenkinen pahanilmanlintu puhuu aina ihmisistä "se on liian kiltti", ihmisistä joilla on hyvät käytöstavat mutta ne ei oo samanlaisia kiusanhenkiä mitä hän 😆siinä peiliin kattomisen paikka kyllä.

Hesarissahan oli vastikään juttu siitäkin, miten nykypäivän menestyksen avain on mukavuus eli ystävällisen ja positiivisen ihmisen on helpompi löytää työtä ja edetä, koska hänestä pidetään. Tämä taas luo taloudellista turvaa. Lisäksi on helppo löytää ihmisiä ympärilleen, mikä luo henkistä turvaa. 

Yksi onnellisuuden avain on keskittyä hyvään, siihen mitä on ollut ja mitä on mahdollista vielä ylläpitää/ tavoitella ja antaa mahdollisimman vähän tilaa sille, että haikailee asioita, joiden saamiseen ei voi vaikuttaa ja vanhojen kipujen murehtimiselle. Eli sopivan paljon teflonia negatiivisten asioiden tarttumiselle. Kukaan ei ole immuuni, mutta tunnetilojaan voi muuttaa. Moni turruttaa ne - alkoholi tms. haitallinen toiminta.