Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (164)

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mitä ajattelette sellaisesta, että isossa ryhmässä vain yksi tai osa on aloitteellisia? Onko se vain asia mikä pitää hyväksyä, että jotkut eivät ikinä vastavuoroisesti kutsu, kysele kuulumisia, keksi tekemistä tai edes kiitä aktiivisia osapuolia heidän panoksestaan? En siis tarkoita, että aina kaikilla elämäntilanne sallii mukaan ehtimisen ja että olisi energiaa. Mutta tuntuu vain niin kummalliselta että joku ei ikinä aloita mitään mutta kuitenkin sitten tulee mukaan eli voisi kuvitella että viihtyy seurassa. Onko ihan ok olla "vapaamatkustaja" ja säilyykö yhteishenki silloin?

Ehkä se vaan kertoo siitä ettei ihan tarpeeksi kiinnosta? Tulee kyllä mukaan kun valmiiksi järkätään muttei olisi ongelma vaikkei kukaan tai itse järjestäisikään. Mutta kyllähän tuo yhteishenkeä syö

Vierailija

Exä sano, että noi tyttöporukat on kaikista pahimpia selkään puukottajia, että parempi on pitää yksittäisiä kavereita ja sekä pyöriä sekakaveriporukoissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Minullakin on vain yksittäisiä ystäviä jotka ovat tulleet ystäviksi eri paikoista, joten eivät tunne toisiaan kuin ovat joskus meillä nähneet. Enkä itse asiassa tiedä ketään jolla olisi joku tyttöporukka, Vappu Pimiä on ainoa.

Serkulla ja hänen miehellään on kai jonkunlainen porukka kun asuvat samalla paikkakunnalla josta ovat kotoisin, eli sinne on jäänyt muutama pariskunta jotka ovat tunteneet toisensa kouluajoista asti. Mutta kyllä sillä mun serkullakin näyttää olevan aina se yksi tietty ystävätär kuvissa, eli eivät kuitenkaan porukalla kovin usein ole, vaan ehkä vain yhden lähimmän pariskunnan kanssa.

En usko sen olevan kovinkaan yleistä että olisi tälläisiä tyttöporukoita, ehkä joillain työpaikoilla tai yliopistolla tälläisiä joskus syntyy.

Kyllä se ajatuksena olisi ihan mukava että jos mun ystävät kaikki tuntisivat toisensa ja tavattaisiin joskus porukalla, mutta eipä se käytännössä oikein toimi kun moni asuu aika kaukanakin. Mulla ei ollut edes polttareita, enkä ole koskaan osallistunut polttareihin. Vain yhdellä ystävättärellä tiedän olleen polttarit, asuu eri paikkakunnalla, enkä tiedä miksi minua ei sinne kutsuttu, ehkä sen takia että se joka juhlat järjesti ei oikein minua tuntenut eikä tiennyt että olisin mielelläni osallistunut.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mitä ajattelette sellaisesta, että isossa ryhmässä vain yksi tai osa on aloitteellisia? Onko se vain asia mikä pitää hyväksyä, että jotkut eivät ikinä vastavuoroisesti kutsu, kysele kuulumisia, keksi tekemistä tai edes kiitä aktiivisia osapuolia heidän panoksestaan? En siis tarkoita, että aina kaikilla elämäntilanne sallii mukaan ehtimisen ja että olisi energiaa. Mutta tuntuu vain niin kummalliselta että joku ei ikinä aloita mitään mutta kuitenkin sitten tulee mukaan eli voisi kuvitella että viihtyy seurassa. Onko ihan ok olla "vapaamatkustaja" ja säilyykö yhteishenki silloin?

Mun mielestä tuo riippuu ihan porukasta ja siinä olevista yksilöistä. Nuorena sinkkuna mulle ei ollut mikään ongelma olla aloitteellinen ja järjestäjä. Sitten, kun alkoi olla perhe ja muitakin asioita elämässä kuin vain kaverit, tilanne muuttui. Eli niin kauan, kun luppoaikaa on yllinkyllin, mulle on ihan ok järjestää. 

Vierailija

142:lle:
Tuollainen tilanne voi johtua siitäkin että passiivisen (sen joka ei kutsu tai suunnittele) jäsenen panosta ei arvosteta. Ei tulla vaikka kutsutaan, eikä suunnitelmia hyväksytä (koska narsistinen johtaja ei halua myöntää että passiivisella jäsenellä olisi mitään annettavaa ryhmälle). Tällä tavalla passiivisen jäsenen saa pidettyä marginaalissa.

Vierailija

Minä kuuluin (ennen vankilaan joutumistani) tyttöjengin ja meidän edesottamuksstamme ovat kyllä parhaiten selvillä viranomaiset. Joskus vähän kaduttaa, mutta :minkäs nyt enää niille teet. Tehty mikä tehty. 

abci

Minulla on läheinen muutaman hengen ystäväporukka. Olemme olleet ystäviä suurimman osan kanssa jo ala-asteen alkuajoilta eli jopa 20 vuotta, suurimman osan elämästämme. Toki matkan varrelle on mahtunut myös muita kavereita, joihin välit eivät ole säilyneet. Luulen, että tämä porukka jäi omaksi jengiksi, koska olimme samalta kylältä tai heihin oli muita siteitä ja olimme samalla luokalla tai samassa koulussa ala-asteelta lukioon ja yhdessä tuli koettua ja elettyä paljon. Ehkä me siinä kasvuajassa opimme toisiltamme ja muokkauduimme vähän toistemme näköisiksi. Lapsiltahan ystävystyminen luonnistuu paljon helpommin kuin aikuisilta.

Nykyään ollaan omilla teillä, vaikka osan kanssa asutaankin samassa kaupungissa. Yhteyttä kyllä pidetään whatsappilla, soitellaan säännöllisesti ja käydään mökkeilemässä ja vietetään pikku jouluja yhdessä. Ja luulen, että kun ystävyyssuhteet ovat kehittyneet tarpeeksi syvällisiksi, se ei haittaa, vaikka ollaan jonkin aikaa erillään.

Muistan lukeneeni tutkimuksen, jonka mukaan yli 7 vuotta kestäneet ystävyyssuhteet säilyvät läpi elämän.

Toki samassa porukassakin on erilaisia ystävyyssuhteita ja joihinkin on aina syvällisempi suhde kuin toisiin. Esimerkiksi yhden kanssa me täydennetään toistemme lauseet ja hän on ainut ihminen, joka saa minut nauramaan vedet silmissä. Toinen on hyvä kuuntelija ja sopii hyvin pehmentämään muiden kärkkäitä luonteita. Kolmas on juhlien henki, jonka kanssa ei ikinä tule tylsää. Neljäs raahaa meidän aika ajoin ulos kokeilemaan jotain uutta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
142:lle:
Tuollainen tilanne voi johtua siitäkin että passiivisen (sen joka ei kutsu tai suunnittele) jäsenen panosta ei arvosteta. Ei tulla vaikka kutsutaan, eikä suunnitelmia hyväksytä (koska narsistinen johtaja ei halua myöntää että passiivisella jäsenellä olisi mitään annettavaa ryhmälle). Tällä tavalla passiivisen jäsenen saa pidettyä marginaalissa.

Niinpä. Monesti ne, joiden suunnitelmia lähdetään toteuttamaan, eivät mitenkään edes noteeraa ryhmän muiden jäsenten esittämiä ehdotuksia, vaan jatkavat puhumista keskenään ja ovat kuin eivät kuulisikaan muiden puhetta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen olettanut, että lähes kaikki kuuluvat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä ystäväporukkaan, mutta ehkä se ei olekaan ihan niin yleistä kuin luulin. Olen introvertti ja sosiaalisesti kömpelö, en harrasta mitään joukkuelajeja, en käy kansalaisopiston kursseilla tai kuntopiirissä. Jotenkin olen silti onnistunut pääsemään muutamaan ystäväporukkaan. Vanhin porukka on yläaste/lukioajoilta. Alunperin meitä oli kuusi, nykyään enää kolme. Emme asu samalla paikkakunnalla ja jokainen elää melko kiireistä lapsiperhearkea, mutta yritämme nähdä edes pari kertaa vuodessa. Välillä on käyty mökillä tai baarissa, mutta useimmiten olemme yötä jonkun meistä kotona, jos muut perheenjäsenet ovat poissa. Nämä reissut on omanlaisiaan, kun tunnemme toistemme nuoruuden, lapsuudenkodit ja perheen, elämänvaiheet ym. Tämä voi olla myös rasite, koska olemme jokainen muuttuneet nuoruuden jälkeen, mutta oletamme toisen olevan se sama tyyppi kuin aina ennenkin, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikesta huolimatta tämä porukka on läheisin, vaikka pidämme yhteyttä aika harvoin, emmekä esim. soittele lainkaan, eivätkä puolisomme ole ystäviä keskenään.

Lisäksi on yliopistoaikoina syntynyeet porukat 2 kpl, jotka kuitenkin hajosivat lopullisesti valmistumisen jälkeen. Emme ole olleet enää missään yhteydessä, lukuun ottamatta yhtä henkilöä, josta tuli minulle todella hyvä ystävä.

Miehen kautta on omat ystäväporukat, kun olen tutustunut miehen kavereiden puolisoihin. Työpaikalla on useampikin ystäväporukka (yksi oman konttorin väen kanssa ja pari muuta saman konsernin sisällä), joiden kanssa on nähty joskys vapaallakin, mutta lähinnä työpaikan riennoissa muutaman kerran vuodessa. Sitten on vielä koiraharrastuksen kautta löytyneitä ihmisiä, joista voi ehkä kehittyä ystäväporukka ajan saatossa.

Ja toki on omat ja puolison sisarukset perheineen ja lapsineen. Nämä lähiukulaiset eivät ehkä lukeudu virallisesti ystäviini, mutta tapaamme todella isolla porukalla pari kertaa vuodessa. Omat lapset ovat toivottavasti vielä aikuistuttuaankin hyviä ystäviäni, ja perheensä myös.

Jos olisin instassa, niin johan näitä lössejä kuvaamalla saisin elämäni näyttämään huomattavan sosiaaliselta, mikä ei voisi olla kauempana totuutta :D

Et sinä mitenkään introvertilta vaikuta.

Vierailija

On ollut kaksi eri tyttöporukkaa. Molemmissa lopulta vuosien jälkeen, alettiin porukalla kiusaamaan mua, ja jätettiin ulkopuolelle. Ei ikinä enää tyttöporukoille. Minulle riittää nykyään yksittäiset hyvät ystävät.

Vierailija

Meillä oli neljän hengen tiivis tyttöporukka. Tutustuttiin parikymppisinä, kun opiskeltiin samaan aikaan. 12 vuotta käytiin kesäisin festareilla, kerran kesässä mökillä, talvisin nähtiin kaksi-kolme kertaa. 

Sitten elämä jotekin ajoi erilleen. Kolmella neljästä nyt lapsia, yhdellä bonuslapsi. Itse pidän yhteen heistä vielä yhteyttä, kahdesta muusta en juuri tiedä. 

Nykyään "oma porukkani" on paras ystäväni (nainen) sekä hyvä ystäväni (mies). 

Vierailija

Minä kuulun viiden hengen tyttöporukkaan, joka muodostui yläasteella, tosin monet meistä olivat ainakin jonkun jäsenen kanssa ystäviä jo ala-asteella. Nykyään parisuhde- ja lapsikiireiden vuoksi näemme todella harvoin koko porukalla, valtaosa viestinnästä tapahtuu sähköisesti, mutta sähköinen viestintä on päivittäistä. Ryhmä on minulle tärkeä ja kerron tosi henkilökohtaisia asioita siellä, kuten muutkin ryhmän jäsenet, mutta joitain asioita salaan silti tältä porukaltakin. Suuri osa jutustelusta on ihan sellaista kevyttä pölinää vaikka tv-sarjoista tai vaatteista. Koen senkin tärkeäksi, minusta ihan kaikenlaisten ajatusten jakaminen on kivaa, ei vain syvällisten. Joskus koen puhelimeen kilahtelevat ryhmäviestit raskainakin: kun on tuntenut toiset noin kauan, muodostuu sellaista ärsytyspainolastia: AINA tuo on tuollainen. Lisäksi yhdellä jäsenellä on täysin hoitamattomana paha mielenterveysongelma, mikä lisää raskauden tunnetta ja on ryhmässä ehdoton tabu. Ehdottomasti koen kuitenkin positiiviseksi, että meillä on tällainen tyttöporukka. Jos jokin asia ryhmässämme käy liikaa ärsyttämään, avaudun siitä sitten miehelleni ja heti helpottaa :D

Vierailija

Mulla on tyttöporukkamenoja ja ne todellakin välillä pelastavat tylsän elämän:-) Kaikki alkoi ollessani parikymppisenä vieraassa pikkukaupungissa puolentoista vuoden ajan ja tutustuin pintapuolisesti hiukan itseäni nuorempiin neitokaisiin, jotta siellä olivat amiksessa, sisäoppilaitostyyliin. Muutin läheiseen isompaan kaupunkiin, kun sain sieltä opislupaikan ja sattumalta eräs näistä neideistä olikin opiskelutoverini ja tutustuimme paremmin. Hän jätti harmikseni koulutuksen kesken ja sitten emme nähneet pariin vuoteen, mutta kerran sattumalta tavatessamme jatkoimme ystävyyttä siitä, todella tiiviisti. Tutustuin näihin samoihin "vanhoihin naamoihin" uudestaan paremmin ja vuosien mittaan moniin uusiin ystäviinsä. Itse tutustuin yhden uuden ystäväni häneen ja samoin mieheni siskot. Kaikenlaisia menoja on ollut vuosien mittaan, synttäreitä, häitä, polttareita, bileviikonloppuja, risteilyjä, mökkeilyä, kaupunkilomia teatterin merkeissä, pisimmillään kuitenkin vain Tallinnan reissua. Levillä kävin kerran tyttöporukassa, muut oikeastaan vuosittain. Lapsia on vähän kaikilla, joten välillä meno ollut pientä ja rauhallista ja harvoin, mutta todella kivaa. Seuraavaksi neljän hengen mökkiretki ensi kuussa ja marraskuulle kolmen hengen bileristeily, jos koronatilanne suo...
N51

Vierailija

Yksi n. 15 hlön porukka oli opiskeluaikana, siihen kuului sekä miehiä että naisia. Mutta sittemmin se porukka on hajaantunut pienempiin miesten ja naisten porukoihin, ja jotkut ovat erkautuneet kokonaan.

Nyt on jäljellä kuitenkin edelleen muutaman hengen tyttöporukka, ja heitä pidän kyllä läheisimpinä ystävinäni. Kaikilla on jo työt ja perheet ympäri Suomea, mutta pidetään yhteyttä ahkerasti viestien välityksellä. Ja tänäkin kesänä oli tarkoitus järjestää yhteinen tapaaminen, mutta en tiedä toteutuuko se koronan takia.

Yhden henkilön kanssa tästä porukasta olen vähän läheisempi kuin muiden, mutta silti yhteydenpito tapahtuu enimmäkseen tuon ryhmän kautta eikä kahden kesken. Ei ole mitään valtataisteluita tms joista jotkut tässä ketjussa ovat kertoneet, ne kuulostavat omaan korvaan lähinnä teini-ikäisten ongelmilta.

Välillä toki on yhteydenpidon kannalta vähän hiljaisempaa jos kaikilla on kiireitä, mutta viikottain jutellaan kyllä jotain silti. Ja lähes joka vuosi on pidetty pikkujoulut tai muu tapaaminen, jossa on myös kikateltu tyttöjen juttuja viinilasin ääressä ja muuta stereotyyppistä.

Minusta on ihanaa, että on edes yksi tällainen porukka, jossa aidosti viihtyy ja joiden kanssa voi jakaa elämäänsä, sekä niitä syvällisempiä että kevyempiä asioita. :)

N30

Vierailija

Joskus opiskeluaikoina liikuttiin tyttöporukoissa, mutta ei nykyään ole sellaista. Itselläni on hyviä ystäviä, mutta he kaikki eivät edes tunne toisiaan, ja ollaan eri aikoina tekemisissä. Meillä on enemmän pariskuntakavereita, ja joitakin nuorisoa, joiden kanssa käydään syömässä ja matkoilla. Puoliso on kuitenkin se paras kaveri, jonka kanssa ollaan eniten. En jaksa mitään tyttöporukoita.

Vierailija

Mulla on vain muutama hyvä ystävä. Olen mieheni kanssa ollut jo 25v ja tässä puitu kaikki asiat. Kaikki ystäväni ovat suoraan yrittäneet häntä. Hän kertoi kun oikeen käytiin asioita läpi. Olen niin pettynyt naisiin ja niiden käytökseen ylipäätään. En osaa edes surra ettei enempää ole ystäviä kun nämäkin harvat pettäneet luottamukseni vaikkeivät sitä tiedäkään että tiedän.

Vierailija

Mulla ei ole koskaan ollut noin tiivistä tyttöporukkaa kuin ap kaipasi. Festareilla en käy muutenkaan, kummit ja kaasot tulee suvusta, samoin mökkiviikonloput ja juhannukset vietetään sukulaisten kesken. Lähinnä tuota on ollut lukioaikainen tyttöporukka, joka muodostui lukion jälkeen. Kokoonnuimme ennen muutamia kertoja vuodessa viettämään iltaa ja on kutsuttu toisiamme häihin ja polttareihin. Osa on kuitenkin muuttanut toisille paikkakunnille ja yhteydenpito on vähentynyt. Joskus olemme tavanneet enää muutaman hengen kesken, ja yhden kanssa tavataan silloin tällöin kahden kesken, koska se on helppo järjestää.

Työkavereissa oli sellainen porukka, jonka kanssa pidettiin tiiviisti yhteyttä vapaa-aikanakin. Sitten tuli yt:t ja lähes koko porukka sai kenkää, niin haettiin toisistamme vertaistukea. Pikkuhiljaa porukka löysi uusia hommia ja yhteydenpito jäi. Luultavasti osa pitää yhteyttä pienemmällä porukalla.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mitä vinkkejä teillä on siihen, että saisi ryhmähengen nousemaan, vai voiko kuollutta porukkaa enää herättää henkiin?

Eiköhän se niin ole ,että se hiipunut porukka on syystä hiipunut. Monesti nämä porukat syntyy nuorena koulun tai opiskelun myötä. Sitten elämäntilanteet muuttuu. Ruvetaan seurustelemaan ja ryhdytään tekemään sen kumppanin kanssa asioita, joita ennen tehtiin porukan kanssa. Sitten valmistutaan muutetaan työn perässä toisille paikkakunnille, saadaan lapsia. Vapaa-aika menee pääasiassa lasten harrastuksiin ja heidän niihin kuskaamiseen. Sieltä tulee uusi ystäväpiiri. Pikkuhiljaa ne entiset porukat ovat historiaa ja yhteistä ei ole muu kuin menneisyys. Jos ryhmästä joku on läheisempi ystävä, on helpompi sopia tapaamisia ym. kahden kesken.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen olettanut, että lähes kaikki kuuluvat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä ystäväporukkaan, mutta ehkä se ei olekaan ihan niin yleistä kuin luulin. Olen introvertti ja sosiaalisesti kömpelö, en harrasta mitään joukkuelajeja, en käy kansalaisopiston kursseilla tai kuntopiirissä. Jotenkin olen silti onnistunut pääsemään muutamaan ystäväporukkaan. Vanhin porukka on yläaste/lukioajoilta. Alunperin meitä oli kuusi, nykyään enää kolme. Emme asu samalla paikkakunnalla ja jokainen elää melko kiireistä lapsiperhearkea, mutta yritämme nähdä edes pari kertaa vuodessa. Välillä on käyty mökillä tai baarissa, mutta useimmiten olemme yötä jonkun meistä kotona, jos muut perheenjäsenet ovat poissa. Nämä reissut on omanlaisiaan, kun tunnemme toistemme nuoruuden, lapsuudenkodit ja perheen, elämänvaiheet ym. Tämä voi olla myös rasite, koska olemme jokainen muuttuneet nuoruuden jälkeen, mutta oletamme toisen olevan se sama tyyppi kuin aina ennenkin, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikesta huolimatta tämä porukka on läheisin, vaikka pidämme yhteyttä aika harvoin, emmekä esim. soittele lainkaan, eivätkä puolisomme ole ystäviä keskenään.

Lisäksi on yliopistoaikoina syntynyeet porukat 2 kpl, jotka kuitenkin hajosivat lopullisesti valmistumisen jälkeen. Emme ole olleet enää missään yhteydessä, lukuun ottamatta yhtä henkilöä, josta tuli minulle todella hyvä ystävä.

Miehen kautta on omat ystäväporukat, kun olen tutustunut miehen kavereiden puolisoihin. Työpaikalla on useampikin ystäväporukka (yksi oman konttorin väen kanssa ja pari muuta saman konsernin sisällä), joiden kanssa on nähty joskys vapaallakin, mutta lähinnä työpaikan riennoissa muutaman kerran vuodessa. Sitten on vielä koiraharrastuksen kautta löytyneitä ihmisiä, joista voi ehkä kehittyä ystäväporukka ajan saatossa.

Ja toki on omat ja puolison sisarukset perheineen ja lapsineen. Nämä lähiukulaiset eivät ehkä lukeudu virallisesti ystäviini, mutta tapaamme todella isolla porukalla pari kertaa vuodessa. Omat lapset ovat toivottavasti vielä aikuistuttuaankin hyviä ystäviäni, ja perheensä myös.

Jos olisin instassa, niin johan näitä lössejä kuvaamalla saisin elämäni näyttämään huomattavan sosiaaliselta, mikä ei voisi olla kauempana totuutta :D

Et sinä mitenkään introvertilta vaikuta.


Miten niin hän ei vaikuta introvertilta? Eihän introvertti ole sama kuin yksinäinen tai sosiaalisesti eristäytynyt.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla