Kertokaa teidän tyttöporukoista...

Meillä on 6 naisen porukka, tutustuttiin samassa työpaikassa.

Yritetään tehdä yhteinen reissu kerran-kaks vuodessa, onnistuu välillä paremmin, välillä heikommin. 

Osa meistä tekemisissä jonkun ryhmäläisen kanssa enemmän, joku toinen toisen kanssa.

Yhteinen wappiryhmä, jossa jaetaan juttuja. 

Ollaan siis jo 50 molemmin puoli iällisesti, oltu tällainen tiivimpi ryhmä jo kauan. Vitsaillaan, että samaan vanhainkotiin sitten joskus :D

Tsempataan toisiamme jos vaikeaa, joskus etänä, joskus livenä. 

Esim elokuvakerho kokoaa samanhenkisiä yhteen. Oltiin bussilla Sodankylässä, ikähaitari 16v - 75v. Hauskaa oli.

Kohta mennään uudestaan

Ohis

Niin monenlaisella porukalla voi pitää lystiä

Vierailija kirjoitti:

Mitä vinkkejä teillä on siihen, että saisi ryhmähengen nousemaan, vai voiko kuollutta porukkaa enää herättää henkiin?

Ainakin kannattaisi kysyä suoraan, miksi joku ei vaikuta viihtyvän mukana. Voi olla että toiset käyttävät yhden makuun liian paljon alkoholia, tai joukossa oleva hieman narsistinen henkilö alkaa dominoida keskustelua. Ehkä tapa tavata on jollekin liian raskas järjestettävä. Kannattaa keskustella ajoissa, mitä ihmiset toivovat tapaamisilta, ja huolehtia että kaikille on tilaa keskustelussa.

Naisporukat voivat nauttiakin siitä, että joku jätetään ulkopuolelle, sovitaan ettei esim kerrota jotain normaalia asiaa, ja sitten keskenään ihmetellään tätä yhtä ja näin koetaan yhteenkuuluvuutta. Eräänlaista kiusaamista.

Epäsuosittu mielipide on, että parasta ettei ole joutunut tällaiseen vastavuoroisuuden kierteeseen minkään sisäänlämpiävän porukan kanssa.

Mielenkiiintoinen keskustelunaloitus. Olen ollut ystävistäni aina hyvin kiitollinen samalla kuitenkin tiedostaen, että ystävyyden vaalimiseen pitää nähdä paljon vaivaa ja olla omalta puoleltaan joustava. Olen nyt siis kolmekymppinen sinkkunainen.

Lapsuuden ja nuoruuden ystäväporukka on minulle hyvin rakas, vaikkemme näekään toisiamme usein. Muovauduimme nuorena yhteen; vietimme vuosia samalla luokalla ja jatkoimme yhdessä lukioon. Edelleen kun näemme, voimme jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäimme. Ehkä ystävyyttämme helpottaa myös se, että olemme kaikki kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja tunnemme hyvin myös toistemme lapsuudenkodit. Tästä ystäväpiiristä lähes kaikki on parisuhteessa ja perheellisiä. Pidämme yhteyttä silloin tällöin ja näemme muutamia kertoja vuodessa; niiden kanssa useammin, jotka asuvat lähempänä toisiaan.

Nuorena aikuisena muutin isolle paikkakunnalle opiskelemaan. Sain paljon 'omantyylisiä' sinkkukavereita, joiden kanssa matkustelin paljon ja pidin hauskaa. Koin myös, että osa ystävyyssuhteista oli hyvinkin syviä, ei vain niin sanottuja pinnallisia kaverisuhteita. Olen tästä ystäväpiiristä ainoa sinkuksi jäänyt, ja yhteydenpito kaikkiin ystäviin on kuihtunut muutaman vuoden sisällä. Ystävät pitävät yhteyttä keskenään, mutta eivät minuun enää samalla tavalla. Ehkä he saavat perhe- ja parisuhde-elämän keskelle vertaistukea toisistaan. Olen ollut asiasta aika hämmentynyt, koska koin olevani hyvin tärkeä ihminen monelle ystävistäni, ja he olivat hyvin tärkeitä minulle.

Olen joskus pohtinut, että jos olisin tutustunut lapsuuteni ystäviin aikuisena, olisiko meille käynyt samalla tavalla. Lapsuudenystäviin yhteydenpito on säilynyt elämän varrella vaikka elämäntilanteemme ovatkin hyvin erilaisia. Toisin kävi aikuisiän ystäväpiirini kanssa. Kiinnostavaa tästä tekee sekin, että lapsuudenystäväni asuvat ympäri Suomea kun taas aikuisena tapaamani ystävät asuvat lähes kaikki edelleen kanssani samassa kaupungissa.

Mulla ei mitään isoa porukkaa ole, mutta on muutama toisistaan erillinen pieni porukka. Meitä on neljä, jotka lähdemme viikonloppuna mökkeilemään. Sitten on toinen porukka 3-6 henkeä, jonka kanssa kokoonnumme muutaman kerta vuodessa, viimeksi noin kk sitten. Ja sitten on sekalainen uimaporukka, joka vaihtelee paljon, joskus joku tuo ylimääräisen tuttunsa tai sukulaisen mukaan altaaseenja sitten on erillinen juhannuporukkame ollaan 45-60v jo kaikki, nyt kun lapset lentelee pesästä niin porukka välillä taas kasvaa.

Kansakoulu-keskikouluaikana oli yksi hyvä tyttökaveri. Hän alkoi seurustelemaan lukion alettua ja minä jäin.

Löysin lukiosta luokasta uuden ystävän jonka kanssa lukioaikana oltiin kuin paita ja peppu, joka sitten kuoli päälle kolmekymppisenä pitkäaikaiseen sairauteen (oli jo lukioaikana sairaus).

Töissä tutustuin pariin naiseen 80 -luvulla, joiden kanssa oltiin työajan ulkopuolellakin tekemisissä, molemmat kuolivat 90 -luvun taitteessa; toinen syöpään 42 vuotiaana ja toinen auto-onnettomuudessa 32 -vuotiaana.

Nyt oli yksi ystävä, johon tutustuin sisareni kautta ja reissattiin paljon vuosikausia etelässä ja pohjoisessa. Hän kuoli nyt sitten aivokasvaimeen pari kuukautta sitten (sairasti neljä vuotta).

Joten nyt tuntuu, että parempi kun ei enää tutustu yhtään kehenkään, minulla taitaa olla joku ihme karma. N64

Minulla on vain kaksi ystävää joiden kanssa olen tekemisissä ja olen todella kiitollinen heistä. He ovat myös ystäviä keskenään, joten vietetään silloin tällöin aikaa kolmestaan. Ei olla joka päivä tekemisissä, mutta muutamia kertoja viikossa lähinnä enimmäkseen ollaan nyt viestein oltu yhteyksissä, koska aikataulut eivät mene aina ihan yhteen ja asutaan toisistamme vähän kauempana, niin kasvotusten ei päästä näkemään niin usein.

Mulla oli aikoinaan taidekoulussa opiskellessa jonkin aikaa todella tiivis ja läheinen tyttöporukka. Myöhemmin porukka vuosien myötä hajaantui ympäri Suomea ja osalla meni välit kokonaan poikki, enkä enää ole yhteydessä kenenkään kanssa. Välillä muistelen haikeudella, ei ole myöhemmin tullut vastaan tuollaista tiivistä tyttöporukkaa. Ystäväporukoita kyllä, mutta tuossa tyttöjengissä oli vielä jotain intensiivisemmällä tavalla läheisempää, varsinkin kouluaikoina kun elämä oli välillä aika villiä ja kaikki ilot ja surut käytiin yhdessä läpi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli aikoinaan taidekoulussa opiskellessa jonkin aikaa todella tiivis ja läheinen tyttöporukka. Myöhemmin porukka vuosien myötä hajaantui ympäri Suomea ja osalla meni välit kokonaan poikki, enkä enää ole yhteydessä kenenkään kanssa. Välillä muistelen haikeudella, ei ole myöhemmin tullut vastaan tuollaista tiivistä tyttöporukkaa. Ystäväporukoita kyllä, mutta tuossa tyttöjengissä oli vielä jotain intensiivisemmällä tavalla läheisempää, varsinkin kouluaikoina kun elämä oli välillä aika villiä ja kaikki ilot ja surut käytiin yhdessä läpi.

Joo ymmärrän sua täysillä. Mekin poika porukassa itkettiin ja jaettiin kaikki syvimmätkin asiat ja puhuttiin tytöistä. Välillä meno meni vähän rajuksi myös ja sitten oltiin hiljaa siitä mitä oli tapahtunut. Kaunista oli nuoruus ja se porukan side. Kädet käsissä ja halaillen silti kuljettiin niinkuin muutkin pojat. Se oli se niin vahva emotionaalinen side joka meillä oli. Kaipaan vieläkin yhteisiä pesuhetkiämme ja tyynysotia.

Monet tuntemani tuttöporukat ovat vähän tyhmiä, kikattavia vanhenevia naisia. Suurin osa heistä on sinkkuja kukaan mies ei katsele tuon tyyppisiä hölmöjä.

En ole ollut ikinä tiiviissä tyttöporukassa. Peruskoulussa hengattiin välitunneilla porukalla mutta vapaa-ajalla tapaamiset oli yleensä kahdenkeskisiä kaikkien osalta. Synttäreiden vietto ehkä sitten porukalla.

Vaikken oikeastaan edes viihdy porukassa (verrattuna kahdenkeskisiin tapaamisiin), olen silti joskus kateellinen niille joilla porukka on. Arki menee kivasti, mutta jos ei ole porukkaa niin ne juhlapäivät, jotka eivät ole perhejuhlia tuntuu aika yksinäisiltä. Vaikka se yksi kaveri haluaisikin viettää uutta vuota kanssani, tuntuu siltä että silloin pitäisi olla porukka.

Tässä keskustelussa oli toisaalta yksi näkökulma asiaan, jota ihmettelin ja jäin miettimään. Moni sanoo, ettei aikuisiällä porukkaa välttämättä tavata kuin muutaman kerran tai vaikka vaan kerran vuodessa, mutta sitten se kerta on matka tai mökkireissu. Itselleni tuo tuntuisi vaikealta. En jaksaisi porukkaa noin tiiviisti yhdellä istumalta. Olisi kiva osallistua juhliin, mutta en haluaisi olla vuorokauden ympäri siinä porukassa.

Aikuisiällä ei tuollaiseen porukkaan taida edes päästä.