Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (164)

Vierailija

Mulla on kaksi tyttöporukkaa, toisessa 5 naista ja toisessa 8. Pienempi porukka on lapsuudenystäviä ja isompi nuoruuden harrastusporukka, nyt olemme hiukan alle nelikymppisiä ja aina oltu tekemisissä säännöllisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Olen olettanut, että lähes kaikki kuuluvat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä ystäväporukkaan, mutta ehkä se ei olekaan ihan niin yleistä kuin luulin. Olen introvertti ja sosiaalisesti kömpelö, en harrasta mitään joukkuelajeja, en käy kansalaisopiston kursseilla tai kuntopiirissä. Jotenkin olen silti onnistunut pääsemään muutamaan ystäväporukkaan. Vanhin porukka on yläaste/lukioajoilta. Alunperin meitä oli kuusi, nykyään enää kolme. Emme asu samalla paikkakunnalla ja jokainen elää melko kiireistä lapsiperhearkea, mutta yritämme nähdä edes pari kertaa vuodessa. Välillä on käyty mökillä tai baarissa, mutta useimmiten olemme yötä jonkun meistä kotona, jos muut perheenjäsenet ovat poissa. Nämä reissut on omanlaisiaan, kun tunnemme toistemme nuoruuden, lapsuudenkodit ja perheen, elämänvaiheet ym. Tämä voi olla myös rasite, koska olemme jokainen muuttuneet nuoruuden jälkeen, mutta oletamme toisen olevan se sama tyyppi kuin aina ennenkin, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikesta huolimatta tämä porukka on läheisin, vaikka pidämme yhteyttä aika harvoin, emmekä esim. soittele lainkaan, eivätkä puolisomme ole ystäviä keskenään.

Lisäksi on yliopistoaikoina syntynyeet porukat 2 kpl, jotka kuitenkin hajosivat lopullisesti valmistumisen jälkeen. Emme ole olleet enää missään yhteydessä, lukuun ottamatta yhtä henkilöä, josta tuli minulle todella hyvä ystävä.

Miehen kautta on omat ystäväporukat, kun olen tutustunut miehen kavereiden puolisoihin. Työpaikalla on useampikin ystäväporukka (yksi oman konttorin väen kanssa ja pari muuta saman konsernin sisällä), joiden kanssa on nähty joskys vapaallakin, mutta lähinnä työpaikan riennoissa muutaman kerran vuodessa. Sitten on vielä koiraharrastuksen kautta löytyneitä ihmisiä, joista voi ehkä kehittyä ystäväporukka ajan saatossa.

Ja toki on omat ja puolison sisarukset perheineen ja lapsineen. Nämä lähiukulaiset eivät ehkä lukeudu virallisesti ystäviini, mutta tapaamme todella isolla porukalla pari kertaa vuodessa. Omat lapset ovat toivottavasti vielä aikuistuttuaankin hyviä ystäviäni, ja perheensä myös.

Jos olisin instassa, niin johan näitä lössejä kuvaamalla saisin elämäni näyttämään huomattavan sosiaaliselta, mikä ei voisi olla kauempana totuutta :D

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Onhan näitä mutta niissä puhutaan pahaa aina siitä joka on poissa ja seuraavaks ollaan parasta kaveria ku nähdään.

Ei meillä ainakaan puhuta. Voin ihan aidosti sanoa, että hyväksymme toisemme sellaisenaan, ilman mitään skismoja ja kuppikuntia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi eri tyttöporukkaa. Toinen in lukiosta asti yhdessä ollut porukka, tapaamme nykyään aika harvoin, pari kertaa vuodessa, plus toki lasten synttäreillä ja häissä/ristiäisissä jne. Kauheasti ei enää ole yhteistä mutta mukana pysyy ja on kiva järkätä pikkujuhlia heidän kanssaan.

Sitten on lähin kaveriporukka johon kuuluu viisi tyttöä. Pari on näitä lukiosta mukaan tulleita, silloisia parhaita kavereita. Loput ovat esim. jonkun työpaikalta tai opintojen kautta porukkaan eksynyt, eli kaikki ei olla tunnettu yhtä kauaa. Tämän porukan kanssa nähdään ainakin joka toinen viikko, whatsappaillaan monta kertaa päivässä, tehdään tyttöjen reissuja, road tripejä ja nyt korona-aikana joka viikkooset perjantai-viinit Zoomin kautta. Nämä on ne sydänystävät ja tärkein tukiverkko perheen lisäksi.


Tähän vielä lisänä, että ryhmädynamiikka näissä ryhmissä on kuin yö ja päivä. Ekassa ei puhuta syvällisiä, vaan keskitytään hauskanpitoon, eli suhteet ovat aika pinnallisia loppupeleissä. Juoruilua ja klikkejä on. Toisessa ryhmässä olemme alusta asti puhuneet ihan kaikesta, eli jos joku ärsyttää niin siitä puhutaan. Ollaan tehty paljon töitä vuosien aikana, että ollaan saatu ryhmä toimimaan. Välillä joku on asunut ulkomailla tai toisella paikkakunnalla, mutta saatiin homma toimimaan. Suurin työ oli saada noin pienessä ryhmässä kaikki ymmärtämään, että on ok tehdä asioita myös pienemmissä ryhmissä eikä aina ole pakko kutsua kaikkia. Tai jos jollekin ei sovi, niin se ei saa suuttua jos muut kuitenkin tekee jotain yhdessä. Nämä eivät ole itsestään selviä asioita. Samoin jos jollakin on kiireistä niin ei saa ärsyyntyä jos häntä ei kuukauteen näy. Tosi paljon tällaisia dynamiikka-asioita on joutunut rukkaamaan ja selvittelemään, mutta ollaan ehkä siksi juuri niin samalla aaltopituudella nyt.

Kuulostaa mielenkiintoselta ja huomaa kyllä eron mikä tekee ryhmähengen. Mutta millaisia on nuo tilanteet ettei tarvitse kaikkia kutsua? Tai mikä on se syy ettei kutsuta kaikkia? Onko ne samat pienemmät porukat jotka kokoontuu tietoisesti ”salaa”? Vai esim ex tempore samassa kaupungissa asuvat lähtee kävelylle? Tää jäi mietityttämään kun herkästi tuollanen vois kuitenkin aiheuttaa kitkaa :)

Vierailija

Minulla on aivan ihana ystäväporukka, joista kolme olen tuntenut ala- tai yläasteelta ja yhden lukiosta. Harmillisesti en asu heidän kanssaan samalla paikkakunnalla enää (todennäköisesti kuitenkin tulen vielä muuttamaan takaisin kotipaikkakunnalleni juuri heidän takiaan, ainakin tällaista olen miettinyt). Meillä on WhatsApp-ryhmä jossa juttelemme päivittäin ja näemme usein, ainakin jos satumme olemaan samalla paikkakunnalla. Vierailemme toistemme luona grillailemassa ja viettämässä aikaa, juhlapyhiä myös vietämme usein yhdessä.

Olen todella kiitollinen näistä ystävistä elämässäni, ja uskon, että hautaan asti sellaisina pysymme.

Vierailija

Siis jonkinsortin eheyttävä roolisuoritus joka huomioisi sukupuolien moninaisuudet, esimerkiksi ns. "H0mokonfirmaatio" tai jonkunsortin "SOtaromanssi" rintamalla?

Vierailija

Ystävyys loppui, kun vuosikymmeniä vanha ystävä ilmoitti, ettei halua uhrata lomapäiviään meidän tyttöjen kanssa vaan möhii mieluummin miehensä kanssa kotona. Eipä siinä sinänsä mitään mutta ruikuttaa silti, miksei pidetä yhteyttä tai loukkaantuu itse pienistäkin asioista, juoruilee selän takana ym. eli tuo ilmoitus yhden lomapäivän uhraamisesta oli viimeinen niitti. 

Vierailija

Minä tykkään ystäväporukoista! Ainoa, mitä vielä toivoisin, olisi useamman perheen muodostama jengi. Olen lapsuudessani omassa kodissa tällaiseen mallia ja siksi se ehkä tuntuu omalta? Tyttöporukoita elämässäni on kolme: neljän tytön porukka lapsuudenystäviä, joiden kanssa olemme tutustuneet 1. Luokalla. Yhteyttä pidetään Wapissa kuukausittain, joskus enemmänkin. Tavataan livenä yleensä noin kerta vuoteen. Yleensä mökkeillään tai kokoonnutaan viikonlopunviettoon jonkun luo, kuka vaan saa perheensä häädettyä. Tästä porukasta yksi tyttö on ns. bestikseni, kenen kanssa olemme enemmän tekemisissä.

Toinen porukka on 7 tytön opiskeluporukka. Olemme hajaantuneet eripuolille Suomea ja osa porukasta on eri aloilla nykyään. Viestittelemme ryhmässä viikottain, tapaamme yleensä 1-2 kertaa vuodessa livenä. Harvoin kaikki pääsee kerralla mukaan. Myös välillä tapaamme perheiden kanssa. Yksi porukasta on sydänystävä, jonka kanssa läheisemmät välit.

Kolmas porukka on neljän naisen muodostama porukka, jonka kanssa olemme tutustuneet aikuisiällä. Yksi oli työkaverini ja hän toimi yhdistävänä tekijänä aluksi. Reissaamme yhdessä, käymme syömässä, pidämme viini-iltoja jne. Tapaamme muutamia kertoja vuodessa yhdessä. Osan kanssa useammin. Vaikka kaikissa porukoissa on tiivimpiäkin klikkejä, emme koskaan puhu pahaa, juoruile ikävästi tai muuten sulje ketään ulos. Aina kun ollaan yhdessä, missä tahansa porukassa, on kiintymys vahvaa ja ystävyys välitöntä. Someen emme yhdessäoloamme juurikaan jaa. Joskus joku kysyy, voiko jonkun kippistelykuvan jakaa, mutta ihmisiä ei kuvata tms. Nämä porukat ovat todella arvokkaita kaikki minulle. Toivottavasti jossain muodossa säilyvät elämässäni mahdollisimman pitkään. Yhteiselo on niin paineetonta, että en usko, että kovin helposti ystävyys loppuisikaan.

Vierailija

Mä en ole löytänyt itteeni mistään tyttöporukasta. Mua usein kiinnostaa äijien jutut ja vitsit enemmän, mikä on kyl oikeesti ikävää, haluaisin olla tyttöporukkanainen, joka kokee sisaruutta ja yhteishenkeä mutta En oo semmoses onnistunut. En tiedä miksi. Yksitellen naispuolisten kavereiden kans tulee toki nähtyä ja soiteltua.

Vierailija

Mulla on kolme tyttöporukkaa. Yhteen tyttöporukkaan kuuluu minä ja kaksi muuta naista. Ollaan tunnettu ala-asteelta lähtien 😊 Nähdään porukalla nykyään enää muutaman kerran vuodessa välimatkan takia, mutta yhteydessä ollaan viikottain.

Toiseen tyttöporukkaan kuuluu minä+4 muuta. Lukiossa ollaan tutustuttu ja siellä meistä tuli porukka.

Kolmanteen tyttöporukkaan kuuluu minä+2 muuta. Tää porukka on taas ammattikorkeakouluajoilta 😊

Sellaset isot tyttöporukat on muuten harvinaisia kun taas miehillä yleisempiä. Munkin miehen kaveriporukkaan kuuluu muistaakseni 12 miestä.

Vierailija

Varsinkin naisista annetaan aina sellainen mielikuva, että naisilla on paljon sosiaalisia suhteita ja kavereita. Tosiasiassa sellainen lienee harvinaista. Jos mietin omaa äitiänikin, hän on aina ollut sosiaalinen ja kova höpöttämään, mutta ei hänelläkään silti ole koskaan ollut mitään tyttöporukkaa, eikä yksittäisiä kavereitakaan kuin pari. Eniten hän viettääkin aikaa oman siskonsa kanssa, he käyvät kirppiksillä, shoppailemassa ja kahviloissa.  Nyt eläkkeellä hän viettää paljon aikaa yksin, mitä nyt me lapset käydään usein hänen luonaan, mutta loppujen lopuksi hänkin on oikeastaan aika yksin.

Mun kohdalla tilanne on vielä huonompi koska en ole kova höpöttämään, enkä oikein sosiaalinenkaan, joten kavereita ei ole juuri ollut kuin lapsuudessa ja tilanne tuskin tulee iän myötä ainakaan paranemaan. On ihan mukavia työkavereita, mutta en ole työpaikoiltakaan löytänyt sellaisia kavereita jotka haluaisivat hengata vapaa-ajallakin. Ja ne vähäiset lapsuudenystävät vaan hiipuivat pois kun aikuisina meistä tulikin arvomaailmoiltamme erilaisia, mikä johti välien viilenemiseen. 

Olen jo tähän ikään mennessä oppinut ajattelemaan, että yksinäisyys on ennemminkin normaali, elämään kuuluva asia. Hyvin harvoilla on mitään tyttöporukkaa, eikä kaikille siunaannu niitä yksittäisiäkään ystäviä montaa, joillekin ei edes yhtäkään.

Vierailija

Mulla muodostui opiskeluaikoina tyttökaveriporukka, joka kuitenkin hajosi 10 vuoden jälkeen. Tai no, mut työnnettiin porukasta yhtäkkiä pois, kun käsittääkseni yksi porukasta päätti, ettei enää halua olla ystäväni. Hän ei suostunut koskaan mitään syytä tälle antamaan, ja koko muu porukka halusi pysyä omien sanojensa mukaan puolueettomana, mikä tarkoitti sitä että he eivät halunneet puhua asiasta kanssani ja käyttäytyivät niin kuin asiassa ei olisi mitään ongelmaa. Somesta olen sitten seuraillut, miten heidän loppujen muodostama uusi tyttöporukka on niin ihana ja rakkaat ja parhaat ja sydän.

En tiedä, toivonko enemmän, etten olisi koskaan kuulunutkaan tuohon porukkaan, niin ei olisi tarvinnut kokea tätä kipua, mikä ulos savustamisesta aiheutui. Kieltämättä porukasta osa oli toisilleen läheisempiä, ja loppua kohden tavattiin koko porukalla hyvin harvoin. Elämäntilanteeni oli myös valtaojan ajasta hyvin erilainen kuin muiden, ja osin kiinnostuksenkohteeni. Mutta olipahan tosiaan rankkaa huomata, miten kolmikymppisetkin voivat käyttäytyä julmasti ns. ystäväänsä kohtaan.

Toivoisin vielä löytäväni joskus porukan, oli sitten nais- tai mies- tai mikä-tahansa-porukka, jossa olisi samanhenkisiä ihmisiä, ja joiden kanssa olisi mukava hengailla ja jutella ihan muuten vain. Tuttavapiirini on laaja ja harrastusten kautta mulla on kyllä ympärillä ihmisiä, muttei mitään tiettyä "omaa porukkaa". Ehkä yksikin sellainen ihminen... ystävä riittäisi.

Vierailija

Ei ole. Lapsena ja nuorena oli, mutta nekään ei olleet sellaisia oikein syvällisiä ystävyyksiä, koska kotona oli ihan helvetti. No sitä helvettiä kätkettiin KOKO ajan kulissin taakse, joka oli muhunkin iskostettu tosi vahvasti pienestä pitäen. En siis oikein päästänyt ketään koskaan todella lähelle.

Vielä lukiossa oli jonkinlainen tyttöporukka, joka sittemmin hajosi kaikenlaiseen typerään draamailuun. Osa siitä porukasta pitää vielä yhteyttä, matkustavat jne. mutta mä tipuin siitä pois, koska olin lukiossa todella masentunut enkä vain jotenkin "mahtunut" siihen porukkaan enää... Pariin tyyppiin tästä porukasta pidin yhteyttä vuosienkin jälkeen, mutta nekin yhteydenpidot vain vähän jäivät.

Opiskellessa en tutustunut hirveästi uusiin ihmisiin, kiitos masennuksen ja todella voimakkaaksi menneen (sosiaalisen) ahdistuksen. Nyt sitten työelämä onkin ollut yhtä silppua, ja huomaan lisäksi, että itse sabotoin omia orastavia ystävyyssuhteitani todella rajusti. Mua alkaa vain ahdistaa toooosi paljon, vaikka olisi miten kiva tyyppi tahansa kyseessä. Jätän vastaamatta viesteihin ja muuta typerää perseilyä :/ En tee sitä kusipäisyyttäni, vaan siksi, että olen niin ahdistunut.

Tosi usein kyllä haaveilen ystäväporukasta, joka olisi nimenomaan naisista koostuva. Monesti ihailen miehen kaveriporukkaa... pitävät tosi paljon yhteyttä, jakavat, viettävät mökkiviikonloppuja jne. Kunpa aikuisena voisi löytää vielä tuollaisen. Siis sellaisen kaveriporukan, jossa on helppo olla, ei ole mitään draamaklikkejä jne. Mutta aika vaikeaa kun työtkin on yhtä silppua.

Tällainen vuodatus :P

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Lapsena ja nuorena oli, mutta nekään ei olleet sellaisia oikein syvällisiä ystävyyksiä, koska kotona oli ihan helvetti. No sitä helvettiä kätkettiin KOKO ajan kulissin taakse, joka oli muhunkin iskostettu tosi vahvasti pienestä pitäen. En siis oikein päästänyt ketään koskaan todella lähelle.

Vielä lukiossa oli jonkinlainen tyttöporukka, joka sittemmin hajosi kaikenlaiseen typerään draamailuun. Osa siitä porukasta pitää vielä yhteyttä, matkustavat jne. mutta mä tipuin siitä pois, koska olin lukiossa todella masentunut enkä vain jotenkin "mahtunut" siihen porukkaan enää... Pariin tyyppiin tästä porukasta pidin yhteyttä vuosienkin jälkeen, mutta nekin yhteydenpidot vain vähän jäivät.

Opiskellessa en tutustunut hirveästi uusiin ihmisiin, kiitos masennuksen ja todella voimakkaaksi menneen (sosiaalisen) ahdistuksen. Nyt sitten työelämä onkin ollut yhtä silppua, ja huomaan lisäksi, että itse sabotoin omia orastavia ystävyyssuhteitani todella rajusti. Mua alkaa vain ahdistaa toooosi paljon, vaikka olisi miten kiva tyyppi tahansa kyseessä. Jätän vastaamatta viesteihin ja muuta typerää perseilyä :/ En tee sitä kusipäisyyttäni, vaan siksi, että olen niin ahdistunut.

Tosi usein kyllä haaveilen ystäväporukasta, joka olisi nimenomaan naisista koostuva. Monesti ihailen miehen kaveriporukkaa... pitävät tosi paljon yhteyttä, jakavat, viettävät mökkiviikonloppuja jne. Kunpa aikuisena voisi löytää vielä tuollaisen. Siis sellaisen kaveriporukan, jossa on helppo olla, ei ole mitään draamaklikkejä jne. Mutta aika vaikeaa kun työtkin on yhtä silppua.

Tällainen vuodatus :P

Voi, tuo juuri on niin epäreilua, kun kotiasiat ja oma mieli estää ihmissuhteiden rakentumisen. Mutta koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä, mietin että sua voisi auttaa ehkä jo sekin että saisit tunnelukkoja avattua ja enemmän armoa itsees kohtaan.

Vierailija

En kuulu enää mihinkään tyttöporukkaan. Nuorena kuuluin, mutta aikuisena aloin kokea porukat hankaliksi. Olen aika spontaani ihminen ja porukassa yhteisten tekemisten ja erityisesti aikataulujen sopiminen meni aina ihan älyttömäksi säätämiseksi. Milloin piti siirtää tapaamista siksi, että yhdellä ei ollutkaan lapsenvahtia, mulloin ei toisella ollut rahaa vaan piti odottaa palkkapäivää, milloin jollain oli sovittuna perjantaille muuta, mutta lauantai olisi käynyt, ja toisella taas oli lauantaiksi sovittu jo muuta, mutta perjantai olisi käynyt.

Samaa säätämistä myös siinä, kuka järjestää. Kuka hankkii liput tai varaa ravintolasta pöydän. Vielä, kun ihmisillä on tapana ilmoittautua mukaan, mutta perua viime hetkellä tai jättää kokonaan tulematta, niin jo lippurahojen kinuaminen takaisin oli aika ärsyttävää. Niissäkin oli joskus vääntöä, kun tulematta jättäneiden mielestä heidän ei olisi kuulunut maksaa omaa lippuaan, koska eivät sitä käyttäneetkään. 

Jossain vaiheessa lopetin. Hankin lipun vain itselleni ja ilmoitin muille, että olen silloin ja silloin menossa konserttiin X, mukaan saa tulla, jos haluaa. Lippunsa kuitekin jokainen sai hommata itse. Samoin ilmoitin meneväni jonnekin ravintolaan illalliselle  ja ravintolan edessä sitten katsottiin, kuinka moni lopulta tuli paikalle. En tehnyt mitään pöytävarauksia etukäteen ja jos kyseinen ravintola olikin täynnä, sitten mentiin jonnekin mihin mahtui.

Kaikilla porukkaan kuuluvista oli todennäköisesti muitakin ihmissuhteita, joten porukan hajoaminen tuskin haittasi ketään. On paljon helpompaa ehdottaa ja sopia jotain yhden ystävänsä kanssa kuin yrittää saada porukkaa kasaan. 

Vierailija

Mun on aina näennäisesti ollut helppo tulla toimeen muiden kanssa, näennäisesti siksi että tuntuu kuin yhteys löytyisi ja on mukavaa, mutta kuitenkin huomaan jossain vaiheessa, että se olikin pinnallista diipadaapaa ja olen se joka jätetään ulkopuolelle. En siis aseta mitään odotuksia, en ole hallitseva luonteeltani, sopeutuva enemmänkin. Oli aika karua tajuta asia joitain vuosia takaperin.

Mulla on yksi ystävä ylitse muiden, ei tavata jatkuvasti vaikka samassa kaupungissa asutaan, mutta voimme puolin ja toisin kertoa kaikki ja meillä on aina hauskaa kun nähdään. Pari ystävää myös, joille en ihan kaikkea halua/voi uskoa on, tosin olemme yhteydessä harvoin ja usein aloitteestani.

Nuo pinnallisimmat ystävyyssuhteet ovat liittyneet lähinnä työkuvioihin. Ollut hyvä porukka, jonka kanssa mökkeilty tms. vapaa-ajallakin ja hauskaa ollut, mutta jossain vaiheessa en tiedä mitä tapahtui, mutta en kelvannutkaan porukkaan. Töissä kaikki ok, mut sit somessa näkyi tapaamisia vapaa-ajalla joista minulle ei kerrottu. Todennäköisesti porukan "alfanaaras" ei ole enää kelpuuttanut minua porukkaan (veikkaus on, että tasapuolisuutta kannattavana tsemppasin, ei niin suosiossa olevaa työkaveria mukaan työhön liittyvään vapaa-ajan tilaisuuteen,. Johon hänellä siis täysi oikeus osallistua. Eli siis töissä saikin vain ydinporukalla olla hauskaa ja piirin ulkopuoliset älkööt vaivautuko).

Tein sitten "testin", kun yksi pyysi tapaamista, olisi esitellyt samalla jotain myymäänsä tuotetta (kiinnostun helposti uusista asioista ja se oli tiedossa). Sanoin, että mukava olisi nähdä pitkästä aikaa, mutta tuotteesta en nyt ole kiinnostunut. No, eipä häntä sit kiinnostanut tavata ollenkaan kun ei olisi voinut samalla minusta hyötyä. Olen opetellut sanomaan ei ja kuuntelemaan itseäni ja pitämään yllä vain niitä harvoja ystävyyssuhteita joista on minulle iloa ja saan virtaa ja voimaa myös itselleni. Energiasyöpöille en enää viitsi aikaani antaa.

Yksi pieni naisporukka on, josta on tullut henkireikä tuon parhaan ystäväni lisäksi. Olemme tutustuneet n. 30 vuotta sitten teineinä saman kiinnostuksen kohteen johdosta ja välillä on ollut vuosikausia ettei oltu tekemisissä, mutta löysimme toisemme uudelleen. Nyt lapset sen verran isoja ja ruuhkavuodet takana, niin aikaa on enemmän. Meillä on yhteinen whatsapp ryhmä jossa viestitellään viikoittain, asutaan eri puolilla maata, voidaan nähdä vain kerran kaks vuodessa, mutta siitä pyritään pitämään kiinni. Juttu jatkuu aina siitä mihin on jäänyt. On ihana kun voi jakaa näitä aikuiselämän iloja ja huolia, mutta myös hullutella keskenämme kuten silloin teineinä, lähinnä niin että jutut on yhtä korkealentoisia ei niinkään biletys.

Olen kuitenkin jo ymmärtänyt, että uusia ihmisiä tavatessa minä olen se jonka kanssa porukalla yhteystietoja vaihdettaessa, ei pidetä yhteyttä. Olen itse ollut aloitteelinen, mutta en ole saanut edes vastausta, joten en enää viitsi vaivautua.

Kokemusta on siis monenlaista, hyvää, huonoa ja siltä väliltä. Olen tähän tilanteeseen kuitenkin tyytyväinen, koska nyt tuntuu ympärillä olevan ne samalla aaltopituudella olevat. Eikä se määrä vaan laatu.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus tuntuu, että syynä on niin isosti sattuma, että kuka saa ystäviä ja kuka ei vaikka olisi mukava ihminen. Kamalan raadollista!

Niin minustakin tuntuu. Ja tuntuu myös, ettei ystäviä enää aikuisena saa, porukoihin ei pääse "uutena" mukaan ja ne, jotka on jääneet yksin tai joilla on vain 1 hyvä ystävä, ovat usein joko tyytyväisiä siihen tilanteeseen tai jo luopuneet toivosta saada ystäviä, eivätkä enää edes yritä niitä löytää, vaan työntävät vain ihmisiä pois. Kuulun itse viimeksimainittuun ryhmään. Haaveilen, että olisi ystäviä, mutta olen ollut yksin niin kauan, etten osaa itse enää olla sellainen.

Minullakin on sama tilanne. Toisaalta menneisyyden kokemukset vaikuttivat paljon ja olin lähes kiusattu lukioon saakka ja tämänkään takia en kuulunut niihin joihin monikaan tahtoi tutustua. Nämä kokemukset myös veivät rohkeutta tutustua muihin. Pari koulukaveria oli välillä, mutta emme tavanneet vapaa-ajalla. Ajattelin aina, että kyllä sitten myöhemmin helpottaa, mutta en ole vielä opiskellut kunnolla ja päässyt opiskelemaan sekä työpaikat vaihtuneet yms. Joten tavallaan elämässäni ei ole mitään pysyvää ollut. Niinpä tapaan aika vähän ihmisiä muutenkin. Pari todella mukavaa olen tavannut, mutta jonkin koulutuksen päättymisen jälkeen emme ole kuitenkaan enää tavanneet. Tietenkin itsessäkin on vikaa ja nämä kokemukset eivät ainakaan ole parantaneet asiaa ja minun ei ole mikään helppoa tutustua.

Itsellekin on vähän vierasta se, että "miten ollaan ystävä" ja se ajatuskin on jo vähän ihmeellinen, kun on ollut tarpeeksi pitkään ilman ystäviä. Itse en työnnä ketään pois, mutta en vaan aina uskalla olla mikään rohkea ja tavallaan pelkään sitä, että en olekaan tarpeeksi kiinnostava ja mukava ihminen. En kuitenkaan ole mikään takertuja, mutta jotenkin ehkä se koko "ystävyys-kuvio" vähän hukassa ja uskonkin, että minulla parempi olisi ainakin aluksi saada edes pari ystävää, kun en varmaan sopisi mihinkään isoon porukkaan. Yksinäisyyttä koen kyllä monesti ja ei siihen kuitenkaan totu ettei ole ketään. Olen kuitenkin ihan mukava ja toisia hyvin kohteleva. Ehkä vaan liian varovainen ja ujo. Kuitenkin minulla on paljon ajatuksia ja ideoita sekä olen sellainen ihminen, joka tykkäisi tehdä moniakin juttuja ja en varmastikaan valittaisi mistään.

Se onkin ikävä asia huomata, että omalla kohdalla käy vähän niin, että yksinäisyys lannistaa ja en käy paljon missään ja tulee jätettyä monia juttuja väliin. Eihän se ole tietenkään tarkoitus ja pitäisi toimia toisin. En vaan ole sama mennä yksin ja aina sellainen ajatus, että ne hetket pitäisi jakaa jonkun kanssa. Elämä vaan ei tunnu ihan sellaiselta kuin sen tahtoisi olevan ja kaipaa ihmisiä elämäänsä kuitenkin. Itse uskon myös tuohon sattumaan ja paljon se menneisyys vaikuttaa mikä tilanne on ja miten sinulla menee ne nuoruusvuodet ja jääkö sieltä ystäviä. Tietenkin niiden vuosien kaverit voivat häipyä elämästä, mutta ehkä jos silloin jo saa olla porukassa niin on sitten helpompaa myös aikuisena toimia. Yksi tuttuni oli aika yksin, mutta päätyi kivaan kouluun ja sai sieltä viimein ystäviä, jotka myös jäivät vaikka koulu loppui. Sellaista itsekin toivon.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
En kuulu enää mihinkään tyttöporukkaan. Nuorena kuuluin, mutta aikuisena aloin kokea porukat hankaliksi. Olen aika spontaani ihminen ja porukassa yhteisten tekemisten ja erityisesti aikataulujen sopiminen meni aina ihan älyttömäksi säätämiseksi. Milloin piti siirtää tapaamista siksi, että yhdellä ei ollutkaan lapsenvahtia, mulloin ei toisella ollut rahaa vaan piti odottaa palkkapäivää, milloin jollain oli sovittuna perjantaille muuta, mutta lauantai olisi käynyt, ja toisella taas oli lauantaiksi sovittu jo muuta, mutta perjantai olisi käynyt.

Samaa säätämistä myös siinä, kuka järjestää. Kuka hankkii liput tai varaa ravintolasta pöydän. Vielä, kun ihmisillä on tapana ilmoittautua mukaan, mutta perua viime hetkellä tai jättää kokonaan tulematta, niin jo lippurahojen kinuaminen takaisin oli aika ärsyttävää. Niissäkin oli joskus vääntöä, kun tulematta jättäneiden mielestä heidän ei olisi kuulunut maksaa omaa lippuaan, koska eivät sitä käyttäneetkään. 

Jossain vaiheessa lopetin. Hankin lipun vain itselleni ja ilmoitin muille, että olen silloin ja silloin menossa konserttiin X, mukaan saa tulla, jos haluaa. Lippunsa kuitekin jokainen sai hommata itse. Samoin ilmoitin meneväni jonnekin ravintolaan illalliselle  ja ravintolan edessä sitten katsottiin, kuinka moni lopulta tuli paikalle. En tehnyt mitään pöytävarauksia etukäteen ja jos kyseinen ravintola olikin täynnä, sitten mentiin jonnekin mihin mahtui.

Kaikilla porukkaan kuuluvista oli todennäköisesti muitakin ihmissuhteita, joten porukan hajoaminen tuskin haittasi ketään. On paljon helpompaa ehdottaa ja sopia jotain yhden ystävänsä kanssa kuin yrittää saada porukkaa kasaan. 

Tämä mua juuri mietityttää, että miksi jotkut isot porukat tuntuvat kuitenkin tekevän paljon yhdessä, festarit, mökkeilyt, risteilyt, brunssit ja ulkomaanmatkat onnistuu. Mysteeriksi jäänee, miksi joskus ihmiset panostaa tarpeeksi porukkaan ja ryhmähenki ja liima säilyy, ja miksi jotkut porukat sitten vaan kuihtuu kasaan. Ei kuulosta yhtään reilulta, että joku järkkäilee ja muut ei.

Vierailija

Mitä ajattelette sellaisesta, että isossa ryhmässä vain yksi tai osa on aloitteellisia? Onko se vain asia mikä pitää hyväksyä, että jotkut eivät ikinä vastavuoroisesti kutsu, kysele kuulumisia, keksi tekemistä tai edes kiitä aktiivisia osapuolia heidän panoksestaan? En siis tarkoita, että aina kaikilla elämäntilanne sallii mukaan ehtimisen ja että olisi energiaa. Mutta tuntuu vain niin kummalliselta että joku ei ikinä aloita mitään mutta kuitenkin sitten tulee mukaan eli voisi kuvitella että viihtyy seurassa. Onko ihan ok olla "vapaamatkustaja" ja säilyykö yhteishenki silloin?

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla