Minulla on salaisuus, jonka peittely vaatii jatkuvaa valehtelua

Pakko vielä jatkaa. Terapeuteille tahtoo olla puolen vuoden jonoa, joten siksi kannattaa aloittaa etsiminen jo heti. Samoin isommissa kaupungeissa saattaa joutua jonottamaan pelkästään julkiselle hoitajan juttusille. Muitakin kanavia on, kuten vaikka seurakunnan ilmaispalvelut. Ymmärtävän ihmisen kanssa juttelu auttaa ihan eri tavalla, kuin yksin ongelman kanssa pohtiminen. Tiedän valitettavasti kokemuksesta. Toinen osaa katsoa ongelmia ihan eri tavalla, ja hoksauttaa uusista asioista, kysyä kysymyksiä joita et itse keksisi kysyä yms. Ja ennen kaikkea antaa erilaista korjaavaa peiliä terveistä ihmissuhteista.

Jos haluat kuitenkin jotain itseopiskella, niin suosittelen Tunnelukko-kirjaa. Itse aloitin oman matkani siitä, ja sain paljon ajateltavaa. Traumaterapiakeskuksella on monia eri kirjoja (Jäljet kehossa), joita löytää myös kirjastosta. Vaan ne tahtovat olevan enemmän terapeuteille suunnattuja ehkä, ja olisi parempi opiskella niitä vasta kun oma tilanne on enemmän selvillä. Lisäksi Viisi naista, sata elämää kertoo traumatisoituneiden omakohtaisia kokemuksia hienosti ja löysin itse samaistumispintaa.

Traumaan liittyy usein häpeää ja dissosiaatiota, jolloin omasta tilanteesta voi olla hankala kertoa ja omia kokemuksiaan voi jopa väheksyä. Tiedän ihan liian hyvin tämän. Kannattaa kirjoittaa oma tarinansa paperille, ja jatkaa terapiassa samalla tavalla kirjoittaen asioita ylös, jotta voi muistilapusta luntata ja saada varmistusta mitä oli kertomassa.

Ihan kovasti tsemppiä sinulle, miten ikinä päätätkään jatkaa. Nämä ei ole helppoja asioita, eikä kukaan valitse itselleen mt-ongelmia.

-93

Eli siis epäilyttävä hullu tai valehteleva epäilyttävä hullu. Onnea valitsemallasi tiellä.

Vierailija kirjoitti:

Hei, saat olla juuri sellainen kuin olet. Terveystietosi eivät kuulu muille. Itse koen että mt-ongelmat ovat niin tunnettu ja tiedostettu ongelma, että vain erittäin rajoittuneet ihmiset eivät ymmärrä sitä. Ethän halua olla mielipiteiltään rajoittuneiden seurassa ; ) Kotiäitiys on arvokasta, onhan sinulla sentään maailman rakastettavimmat työnantajat omissa lapsissasi!

Samoja ajatuksia minullakin. Toisaalta itse ainakin sitä tapaan paljon ihmisiä joilla edelleen hyvin ikäviä ajatuksia mt-ongelmista. Ei ole mukavaa jos omat läheiset kuten vanhempanikin kuuluvat niihin.

Jos haluat/joudut selittelemään kouluttamattomuuttasi, voisitko vain sanoa, vain yleisesti että olet sairastellut nuoruudessa, joten opiskelut jäivät. Velvollisuutta ei tietenkään ole selitellä tai avata asiaa yhtään, mutta jos koet, että haluat sitä jotenkin avata kuitenkaan leimautumatta mielenterveysongelmien luokse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro olevasi kotiäiti.

Minkälainen mielen vointisi on nykyään? Oletko pohtinut, haluaisitko opiskella jotakin ja riittäisivätkö voimasi siihen? Oletko saanut tukea ja apua?

 

Mielenvointini ei ole mitenkään ihmeellinen. Siis ihan tavallista minua, heh. Olen pohtinut opiskelua, mutta siihen ryhtymiseen on valtava kynnys. Olen jo 36-vuotias. En saa tukea tai apua, paitsi toki mieheltäni, mutta hän on puolisoni, ei terapeuttini. Hoitosuhdetta mihinkään tahoon ei ole, sillä Kela ei korvaa mitään hoitoa, yksityisellä puolella on kaikkialla täyttä ja se maksaakin vielä aika paljon. Ap

Tämä on minusta suuri vääryys, että tuossa tilanteessa ei saa apua elämässä eteenpäin menemiseen. Vaikka olisikin joskus tk-eläkkeelle joutunut, niin ei se ole lopullinen tuomio, mutta yhteiskunta käytännössä pitää sitä sellaisena. Onko sinulla pysyvä eläke vai määräaikainen? Onko kelan myöntämä vai eläkevakuutusyhtiön? Jos vakuutusyhtiön, niin heiltä voisi saada helpommin koulutusta tai valmennusta ammatin löytymiseen. Kelan kanssa kaikki on yhtä taistelua, koska he näkevät ihmisen vain rattaan osana ja empatiaa ei heru tipahtaneille. Vakuutusyhtiöillä taas on intressi saada sinut takaisin työelämään.

Minusta sinun ei tarvitse kertoa kellekään tilanteestasi, koska se on todella henkilökohtainen. Voit kertoa osittaisen totuuden, jolloin ehkä et koe valehtelevasi. Kerro vaikka, että olet ollut kotiäitinä ja mietit uutta suuntaa, koska tuskin olet itse halunnut torpata elämääsi. Mielenterveyden asiat on yhtä intiimejä kuin seksielämä. Onko sitä ja kuinka usein ei kuulu kenellekään. Tai vaikkapa palkkatiedot, ei ne kuulu kellekään, eikä niitä udella edes saman työpaikan sisällä.

Tuo on se mistä varoitellaan, että ihmiselle kehittyy leima, jota kantaa enemmän tai vähemmän mukanaan. Mutta älä anna sen määrittää elämääsi liikaa. Sinä voit parantua ja päästä työelämään tai jos ei niin käy, niin mitä siitä? Sinä olet osa yhteiskunnan tuotosta.

Tuu, ap, sitten kertomaan, miten tapaaminen tänään meni? :) tsemppiä 

Vierailija kirjoitti:

Eli siis epäilyttävä hullu tai valehteleva epäilyttävä hullu. Onnea valitsemallasi tiellä.

Ap "valehtelee" koska ei kerro sinulle hnekilökohtaisia asioitaan :D Kuinka voit olla noin itsekäs.

Kukahan se tässä on terapian tarpeessa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro olevasi kotiäiti.

Minkälainen mielen vointisi on nykyään? Oletko pohtinut, haluaisitko opiskella jotakin ja riittäisivätkö voimasi siihen? Oletko saanut tukea ja apua?

 

Mielenvointini ei ole mitenkään ihmeellinen. Siis ihan tavallista minua, heh. Olen pohtinut opiskelua, mutta siihen ryhtymiseen on valtava kynnys. Olen jo 36-vuotias. En saa tukea tai apua, paitsi toki mieheltäni, mutta hän on puolisoni, ei terapeuttini. Hoitosuhdetta mihinkään tahoon ei ole, sillä Kela ei korvaa mitään hoitoa, yksityisellä puolella on kaikkialla täyttä ja se maksaakin vielä aika paljon. Ap

Tämä on minusta suuri vääryys, että tuossa tilanteessa ei saa apua elämässä eteenpäin menemiseen. Vaikka olisikin joskus tk-eläkkeelle joutunut, niin ei se ole lopullinen tuomio, mutta yhteiskunta käytännössä pitää sitä sellaisena. Onko sinulla pysyvä eläke vai määräaikainen? Onko kelan myöntämä vai eläkevakuutusyhtiön? Jos vakuutusyhtiön, niin heiltä voisi saada helpommin koulutusta tai valmennusta ammatin löytymiseen. Kelan kanssa kaikki on yhtä taistelua, koska he näkevät ihmisen vain rattaan osana ja empatiaa ei heru tipahtaneille. Vakuutusyhtiöillä taas on intressi saada sinut takaisin työelämään.

Minusta sinun ei tarvitse kertoa kellekään tilanteestasi, koska se on todella henkilökohtainen. Voit kertoa osittaisen totuuden, jolloin ehkä et koe valehtelevasi. Kerro vaikka, että olet ollut kotiäitinä ja mietit uutta suuntaa, koska tuskin olet itse halunnut torpata elämääsi. Mielenterveyden asiat on yhtä intiimejä kuin seksielämä. Onko sitä ja kuinka usein ei kuulu kenellekään. Tai vaikkapa palkkatiedot, ei ne kuulu kellekään, eikä niitä udella edes saman työpaikan sisällä.

Tuo on se mistä varoitellaan, että ihmiselle kehittyy leima, jota kantaa enemmän tai vähemmän mukanaan. Mutta älä anna sen määrittää elämääsi liikaa. Sinä voit parantua ja päästä työelämään tai jos ei niin käy, niin mitä siitä? Sinä olet osa yhteiskunnan tuotosta.

Kiitos kannustavista sanoista, sinulle ja taas muillekin! 

Eläkkeeni on pysyvä, ja vakuutusyhtiön myöntämä ja maksama. Vakuutusyhtiöstä voisi tosiaan kysellä. Ap

En ole koskaan valehdellut mitään. Olen 61v

Vierailija kirjoitti:

Rauhoitu, kaikki on hyvin. Sinulla on terve lapsi, koti, ilmeisesti myös puoliso arkeasi jakamassa? Mikset voisi olla kotiäiti, mitä oletkin? Työsi kotona on arvokasta. Mitä harrastat?

Mitkään terveystiedot tai diagnoosit eivät kuulu muille kuin lääkärillesi ja terveydenhuoltohenkilökunnalle. Heitä sitoo vaitiolovelvollisuus, syystä.

Tässä juuri tuli juuri oikeanlaiset sanat. Ihmisiä on erilaisia ja kaikkea ei tarvitse kertoa, vaikka jotkut niin vaatisivatkin. Ei kaikkea tarvitse tietää. Jotkut ihmiset luulevat, että kaikkien pitäisi elää täysin samanlaisesti kuin he. Olet työkyvyttömyyseläkkeellä ihan hyvästä syystä, mikä on ainoastaan sinun asiasi. Kotiäitinä olemisessa ei ole mitään väärää. On varmasti ihmisiä, jotka haluaisivat samaa, mutta eivät vain voi toimia kotiäitinä. Sinä hyödynnät työkyvyttömyyseläkettäsi hoitamalla lastasi ja kotia. Jotkut vain ovat kotona eivätkä oikeasti tee yhtään mitään, ei edes hoida kotiaan. Olet onnekas kun sinulla on lapsi josta pitää huolta ja toivon mukaan rakastava ja ymmärtäväinen mies. Jos joskus keksit alan, jota haluat opiskella, niin sehän on hienoa tietysti. Sen oman alan löytäminen ei ole helppoa kaikille, moni hakeutuukin muiden pakottamana opiskelemaankin alaa, mikä ei oikeasti olisi heidän juttunsa. Ei kannata väkisin opiskella, jos et vielä tiedä mitä haluat opiskella. Sekin ratkeaa kai aikanaan :) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmien takia jos on eläkkeelle päässyt, niin ne on kyllä niin pahoja ongelmia, että näkyvät kyllä jo ulospäin, eikä lasta ainakaan voi tehdä niin ettei olisi lasun valvonnassa jatkuvasti. Eli epäilen ettei tämä nyt ole ihan totta tämä. Joko ei ole lasta, tai sitten ei ole eläkettä mt-ongelmien takia. Kyllä ne hyppyyttää kursseilla ja jatkaa saikkua sun muuta, eikä eläkkeelle pääse jos ei ole täysin huonossa hapessa pysyvästi. Ja jos on täysin huonossa hapessa pysyvästi niin sitten ei kyllä kaverustuta ja hoidella alpsia tyytyväisenä ilman ongelmia ja valvontaa.

Noin muuten, tiedän kyllä mt-ongelmien takia eläkkeellä olevia, yleensä lapsettomia miehiä, ja eräs kaverini ihan sujuvasti valehtelee olevansa eläkkeellä fyysisen mutta ei päällepäin näkyvän vamman takia.

Jos mielenterveysongelmat ovat olleet hyvässä hoitotasapainossa jo pitkään ja puolisolla ei ongelmia, niin ei ole välttämättä ls-asiakkuutta. t. lastensuojelussa töissä

Jos näin on, ei saa pysyvää eläkettä. Pysyvän eläkkeen saa vain silloin kun tilanne on loppuelaman sellainen ettei töihin pysty, eikä semieläkettä ole enää olemassa, on vain kuntoutustuki. Se EI Ole eläkettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmien takia jos on eläkkeelle päässyt, niin ne on kyllä niin pahoja ongelmia, että näkyvät kyllä jo ulospäin, eikä lasta ainakaan voi tehdä niin ettei olisi lasun valvonnassa jatkuvasti. Eli epäilen ettei tämä nyt ole ihan totta tämä. Joko ei ole lasta, tai sitten ei ole eläkettä mt-ongelmien takia. Kyllä ne hyppyyttää kursseilla ja jatkaa saikkua sun muuta, eikä eläkkeelle pääse jos ei ole täysin huonossa hapessa pysyvästi. Ja jos on täysin huonossa hapessa pysyvästi niin sitten ei kyllä kaverustuta ja hoidella alpsia tyytyväisenä ilman ongelmia ja valvontaa.

Noin muuten, tiedän kyllä mt-ongelmien takia eläkkeellä olevia, yleensä lapsettomia miehiä, ja eräs kaverini ihan sujuvasti valehtelee olevansa eläkkeellä fyysisen mutta ei päällepäin näkyvän vamman takia.

Jos mielenterveysongelmat ovat olleet hyvässä hoitotasapainossa jo pitkään ja puolisolla ei ongelmia, niin ei ole välttämättä ls-asiakkuutta. t. lastensuojelussa töissä

Jos näin on, ei saa pysyvää eläkettä. Pysyvän eläkkeen saa vain silloin kun tilanne on loppuelaman sellainen ettei töihin pysty, eikä semieläkettä ole enää olemassa, on vain kuntoutustuki. Se EI Ole eläkettä.

Saan ihan vakuutusyhtiön maksamaa työkyvyttömyyseläkettä. En ole psykoottinen, en skitsofreeninen. Mitään lastensuojeluasiakkuutta ei ole, ei ole koskaan sellaisen tarvetta kartoitettu eikä mitään ilmoitusta ole kukaan koskaan tehnyt. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti kertoo kuten asia on. Eihän ap voi ikuisesti olla kotiäiti. Entä kun lapset ovat esim teini-iässä? Silloinhan ihmiset kummeksuu, miksi on niin isojen lasten takia kotiäitinä.

Kotiäidistä kypsytään kotirouvaksi.

Ja uran huipulla voi olla edustusrouva.

Minulla jäi nuorena opinnot kesken, olin varmaan kuusi vuotta masentunut ja ei niistä opinnoista tullut mitään. Pari vuotta olin tehdastöissä ja sitten sain lapsen ja olin kotona pitkään. Oli vaikea päästä työelämään, kun ei ollut koulutusta ja työkokemustakin vain vähän. Suoritin AMK-tutkinnonkin (aloitin 38-vuotiaana ja valmistuin 42-vuotiaana) mutta en koskaan päässyt sen alan töihin. Ne ajat kun olin työttömänä oli vaikeita. Sukulaiset tiesi, mutta ei naapurit eikä esim. lapsen koulukavereiden vanhemmat, jota satunnaisesti tapasin vanhemmanilloissa ja muissa tapahtumissa. Kyllä se työttömyys hävetti, kun kaikki muut olivat koulutettuja ja hyvissä töissä.

AMK:sta valmistumisen jälkeen olin vielä 5,5 vuotta työtön, mitä nyt joku satunnainen pätkätyö ja palkkatukityö siinä jossain kohtaa. Sitten pääsin hanttihommiin, mihin ei tarvita mitään koulutusta. Tästäkään työstä en ole kehdannut kertoa sellaisille puolitutuille, sukulaisille kerroin kun olin ollut töissä jo vuoden verran. 

Sinä olet ap vielä nuori ja ehdit kyllä vielä osallistua työelämäänkin jos siltä tuntuu. Kaikkiin töihin ei tarvita koulutusta, joten monivuotisiin opintoihin ei välttämättä tarvitse ponnistaa työpaikan saadakseen. Nämä työt sitten kyllä helposti on vähän sellaisia, mistä ei nyt kauheasti saa sisältöä elämäänsä. Mutta on jotain ajankulua ja saa vähän rahaa. Ja tulee itselle sellainen olo, että on vähän paremmin mukana yhteiskunnassa, omalla pienellä panoksellaan. 

Päinvastoin kuin moni muu, ymmärrän tilanteesi tosi hyvin. Olen vähän vastaavassa, mutta en välitä selitellä sen enempää. Itse olen ratkaissut asian elämänä erakkona niin saa olla rauhassa, mutta sinulle tämä ei ole mahdollista.

Olet siis eläkkeellä. Jos olisin sinun tilanteessasi, saattaisin keksiä jonkun fyysisen sairauden syyksi, sellaisen joka ei näy ulospäin. Vaikkapa selkärankareuma. Valehtelu tuntuu inhulta, mutta ihmiset on mitä ne on ja tiedän nuo reaktiot. Voit vaikka taivastella että kyllä nykyään on niin vaikea päästä eläkkeelle, onneksi silloin pääsi helpommin kun sinä olit nuori. En tosin tiedä pääseekö selkärankareumasta kukaan koskaan eläkkeelle, mutta ei kuule tiedä muutkaan ihmiset. Voit hakea minkä tahansa sairauden, pääasia on että se ei näy ulospäin.

Tai sitten sanot vaan että olet kotona, piste. Ja käännät äkkiä puheen kyselijään ja alat kysellä hänen asioitaan, ihmiset on pääasiassa niin itserakkaita että se toimii hyvin.

Miksi ap olet noin heppoisin syin päässyt eläkkeelle?

Vierailija kirjoitti:

Minulla on täsmälleen samanlainen tilanne paitsi että minulla on kyllä yliopistossa aloitetut opinnot mutta nykyisinhän se ei ole mitään kellekään sekään. Pitäisi olla toki valmistunut ja oman alan töissä ja aina kaikki kyselee että koskas sitten palaan opiskeluelämään. Hävettää sanoa että olen pitkällä sairaslomalla eikä näillä näkymin loppua näy. Mielestäni olen muutoin todella normaali ihminen, tykkään olla lapsen kanssa kotona ja puuhailla hänen kanssa kaikenlaista. Toivoisin että tapaisin jossain samassa tilanteessa olevan joka ainakin ymmärtäisi. Kiva kuulla että meitä on muitakin jotka painii tämän saman ongelman kanssa.

Meitä on todella muitakin! Oma tilanteeni on lähempänä sinun tilannettasi kuin ap:n, mutta ymmärrän kyllä hyvin ap:takin. Kärsin nuorena pitkän ja pahan masennusjakson, joten opinnot jäivät silloin tekemättä ja työelämä ihan muutamaan lyhytaikaiseen pestiin. Kun lopulta kuntouduin tarpeeksi, en oikein edes tiennyt mihin ammattiin minusta olisi. Niinpä tuli muutama totaalinen hutivalinta opintojen kanssa, joissa tuhraantui kuitenkin vuosia aikaa, koska halusin ainakin yrittää pärjätä. Sitten löysin itselleni sopivan alan yliopistosta, mutta tulin raskaaksi kesken opintojen. Nyt olen lapsen kanssa kotona, mutta mt-ongelmat palasivat synnytyksenjälkeisen masennuksen muodossa. Vointini on taas pikku hiljaa paranemaan päin, mutta yliopistoon palaaminen tuntuu todella vaikealta. Kanditutkinnon sain sentään suoritettua, mutta alallani vaaditaan maisterintutkinto, pelkällä kandilla ei tee oikein mitään. Ja olen jo itsekin pitkälle yli kolmekymppinen... Tuntuu vaikealta miettiä, mitä ihmisille oikein kertoisi kun utelevat. Olen perheenäiti, mt-ongelmainen, ikuisuusopiskelija? Kaiken lisäksi mieheni menetti työpaikkansa joku aika sitten ja nyt korona-aikana ei toivoakaan saada uutta, eli nyt mukana köyhyys ja osattomuus mt-ongelmien stigman lisäksi, hip hei! Onneksi perheenä olemme onnellisia ja kotielämämme harmonista, kaikki muu onkin sitten ihan retuperällä. 

No onhan se äitiys alibi!

Sä olet päätoimisesti äiti.

Arvaa millaista lapsettomilla on, se vasta onkin. Ajatellaan että on alapäässä vikaa tms.

Noin yleisesti, aina voi miettiä puheenaiheita etukäteen. Koronakevät, sää, ruoka, leipomukset, tvohjelmat, vaatteet. Mitä milloinkin. Varminta on lörpötellä yleisiä asioita, ettei utele mitään henkilökohtaista. Jokainen kertoo sitten mitä kertoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmien takia jos on eläkkeelle päässyt, niin ne on kyllä niin pahoja ongelmia, että näkyvät kyllä jo ulospäin, eikä lasta ainakaan voi tehdä niin ettei olisi lasun valvonnassa jatkuvasti. Eli epäilen ettei tämä nyt ole ihan totta tämä. Joko ei ole lasta, tai sitten ei ole eläkettä mt-ongelmien takia. Kyllä ne hyppyyttää kursseilla ja jatkaa saikkua sun muuta, eikä eläkkeelle pääse jos ei ole täysin huonossa hapessa pysyvästi. Ja jos on täysin huonossa hapessa pysyvästi niin sitten ei kyllä kaverustuta ja hoidella alpsia tyytyväisenä ilman ongelmia ja valvontaa.

Noin muuten, tiedän kyllä mt-ongelmien takia eläkkeellä olevia, yleensä lapsettomia miehiä, ja eräs kaverini ihan sujuvasti valehtelee olevansa eläkkeellä fyysisen mutta ei päällepäin näkyvän vamman takia.

Jos mielenterveysongelmat ovat olleet hyvässä hoitotasapainossa jo pitkään ja puolisolla ei ongelmia, niin ei ole välttämättä ls-asiakkuutta. t. lastensuojelussa töissä

Jos näin on, ei saa pysyvää eläkettä. Pysyvän eläkkeen saa vain silloin kun tilanne on loppuelaman sellainen ettei töihin pysty, eikä semieläkettä ole enää olemassa, on vain kuntoutustuki. Se EI Ole eläkettä.

Niin. Eläkkeelle pääsemistä on kiristetty. Aiemmin päästettiin helpommalla (ja hyvä niin) eikä niitä vanhoja päätöksiä peruta, vaikka nykyään samoin perustein ei pääsisi.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan valehdellut mitään. Olen 61v

Paitsi nyt tuli ensimmäinen vale.

Ihmiset ovat kovin tuomitsevia nykyään. :(