Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minulla on salaisuus, jonka peittely vaatii jatkuvaa valehtelua
19.05.2020 |
Lyhyesti: olen mielenterveysongelmien vuoksi aikanaan työkyvyttömyyseläkkeen saanut, kouluttamaton nainen. Olen tämän lisäksi myös naimisissa oleva perheenäiti.
Se, mikä olen, on jatkuva ongelma. Minulle itselleni lähinnä, mutta välillä myös muille. En haluaisi kertoa totuutta itsestäni enää kenellekään, sillä totuuden tullessa ilmi, olen enää vain kouluttamaton, tk-eläkkeellä oleva kummajainen. Mitä ikinä olinkaan toisille ennen tämän faktan ilmituloa, katoaa aina. En ole enää se kiva kaveri tai normaali, oman lapsen kaverin äiti, vaan epäilyttävä hullu - näin kärjistäen.
Taas tänään olisi edessä uuden ihmisen kanssa ajanvietto, koska lapseni on menossa kylään uuden kaverin luo. Mitä helvettiä minä kerron itsestäni? Valehtelen, että opiskelen? Sanon, että olen kotiäiti (ei sitäkään kukaan pidä hyvänä asiana)? Sanon, että olen työtön? Jatkokysymyksiin, kuten koulutukseen ja työhistoriaan valehtelen jotain sujuvaa?
Auttakaa, melkein itken täällä, kun en jaksaisi sitä samaa kuluttavaa henkistä rumbaa, jossa poikkean normaalista ja saan pitkiä katseita, hiljaisuutta ja lopulta sitä, että jätetään kaiken ulkopuolelle.
Kommentit (215)
Aikoinaan kun jäin työttömäksi oli todella hämmästyttävää ja raadollista huomata, miten ympäristön suhtautuminen muuttui heti sen Työtön-leiman myötä. Itse olin reippaana ja uteliaana astumassa uuteen elämänvaiheeseen yt-arvan jälkeen, mutta läheiset alkoivat kohdella, kuin spitaalista. Naapurit väittelivät ja tuli ylitsemppaavaa rohkaisua "kyllä sinä varmasti vielä jotain löydät!🧡👍🧡👍🧡👍" No shit...? Aloin vain vastailla, että niin, en aikonut kolmikymppisenä työttömäksi jäädä tms. Kirjoitettuna tämä kuulostaa paljon laimeammalta, kuin mitä se selkeästi silloin oli. Ihmiset ovat hassuja. Heti kun lähelle tulee poikkeama, niin menevät ihan sekaisin. Tärkeintä on, että saa pidettyä oman pakan kasassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten olet päässyt eläkkeelle mielenterveyden takia? Kysyn mielenkiinnosta, koska itse olisin halunnut. Minulla kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka todettiin v. 2010. Silloin oli rankkaa. Lito tasaa jonkin verran, mutta ajoittain on ollut raskaita vaiheita, kun ei meinannut löytyä lääkitystä. Muistan yhden viikon heinäkuussa, jo vuosien takaa, kun maalasin yöt ja kävin töissä päivät ja olin ihan loppu. Työterveydessä kirjoittivat parin viikon saikun. Siis ei yhtään mitään. Samana syksynä makasin sängyn pohjalla, hyvä kun jaksoin suihkussa käydä, mutta työterveyden näkemys oli, että työ pitää normaalissa rytmissä kiinni ja luo elämään järjestystä. Typerä asenne! Pisimmillään olen ollut saikulla 4 kk. Viime vuonna sl-päiviä 12. Onko se tämä hoitoalan koulutus, miksei pääse eläkkeelle vai mikä.
Minun läheiseni sairastui mieleltään ja hän on ottanut sen asenteen, että hän on yksi niistä, jotka rikkovat näitä tabuja. Kertoo avoimesti, jos tulee puheeksi. Täytyykin kysyä häneltä millaista palautetta on saanut. Arvostan, ja olen itsekin opetellut samaa, puhua avoimesti meidän perheen mt-ongelmista, tosin itsekin puhun lähinnä sellaisten ihmisten kanssa, joihin luotan. Mutta jotenkin uskon, että se voi helpottaa kaikkia asianosaisia, kun voi avoimesti sanoa, että mun äiti kärsi välillä harhaluuloista kuin että menee vaikeaksi äidistä puhuttaessa/valehtelee. Ei mun äiti tahallaan sairastunut. Se oli raskasta meille ja erityisesti hänelle, mutta en halua jatkaa taakan kantamista asiaa salailemalla.
Jatkan vielä, että ymmärrän kuitenkin täysin, jos et esim pienellä paikkakunnalla halua tiettyä mainetta, tai et halua jakaa asiaa. Yhtään raskaammaksi ei omaa sairauttaan tarvitse tehdä.
On kyllä ihailtavaa, jos itse mielenterveyshäiriötä akuutisti sairastavana uskaltaa puhua siitä avoimesti. Tulee kuitenkin mieleen sama ilmiö, josta metoo-keskustelussakin puhuttiin, että se on hienoa jos uskaltaa kertoa oman kokemuksensa, mutta sitä ei missään nimessä saa vaatia eikä tule ajatella että luo itse tabua kun ei puhu. Kellään ei ole velvollisuutta avata kipeitä traumojaan muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On vääristävää stigmatisointia että mielenterveysongelmista vaietaan täysin
Jep, niin on. Mutta luepa viestisi uudelleen ja mieti sisimmässäsi hetki, haluaako ihmiset sinunlaisillesi ihmisille alkaa avautua omasta sairaushistoriastaan?
Ps. Kenelläkään ei ole VELVOLLISUUTTA kertoa henkilökohtaisia asioitaan, ei edes uteliaille lasten ystävien vanhemmille. Kunnioita sitä.
Olisiko sinusta ok jos saisit tietää, että tuntemasi ihminen on valehdellut sinulle ammattinsa vain siksi, että on olettanut sinusta pahinta?
Kuka käskee valehdella. Kertoo totuutta sopivissa paloissa ja haluamallaan tahdilla.
Vierailija kirjoitti:
Mikä ap. n miestä vaivaa kun on ottanut naisen joka on mielenterveys ongelmusta eläkkeellä ja tehnyt vielä lapsia?
Fiksu, sivistynyt, mukava ja ystävällinen AP vaikuttaa olevan sata kertaa kovempi saalis kuin tuollainen umpimielinen töksäyttelijä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ap. n miestä vaivaa kun on ottanut naisen joka on mielenterveys ongelmusta eläkkeellä ja tehnyt vielä lapsia?
Fiksu, sivistynyt, mukava ja ystävällinen AP vaikuttaa olevan sata kertaa kovempi saalis kuin tuollainen umpimielinen töksäyttelijä.
Ap sivistynyt? 😅 Kouluttamaton mt-ongelmainen? Juuuuuuu, toki.
Ehkä hänen mieskään ei ole mikään varsinainen saalis?
Kerrot olevasi kotiäiti ja sillä hyvä. Et ole tilivelvollinen kenellekään mielenterveydestäsi tai muista yksityisasioistasi.
Yritä päästä sopuun itsesi kanssa, että tilanteesi ei ahdistaisi sinua noin paljon. Opettele hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet, toivottavasti saat siihen jostain apua. Pikkupaikkakunnalla avun hankkiminen voi olla haastavaa, kun asiat leviävät kovin helposti esim.terveyskeskuksesta ulkopuolisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arvaan; olet menestynyt, mutta onneton. Kasvata älyäsi.
Häkellyttävän moni täällä on valmis jatkamaan vaikenemisen ja stigmatisoinnin kulttuuria kannustamalla mt-ongelmaista valehtelemaan, jopa omille lapsilleen.
Tulen itse vakavasti ongelmaisesta taustasta, ja minun hyvinvointini on rakentunut sen varaan, että äidin masennusta ei ole yritetty pimittää, vaan asiasta on keskusteltu avoimesti sekä perheen sisällä että sain sen jo lapsena kertoa ulkopuolisille. Äitini oli itse kasvanut mt-ongelmaisen lapsena, joka ei koskaan saanut apua, vaan asia vaiettiin tabuksi - ja osin siksi äitinikin sairastui.
Avoimuuden harjoittelu oli käsittääkseni ihan hoito-ohjeistus jo 90-luvulla, ei äitini prognoosi olisi ollut erityisen hyvä jos hän olisi joutunut elämään kaksoisidentiteetin varassa, esittäen olevansa työelämässä tai muuta valheellista. Hän on sairas, ja sai onnekseen niin hyvää ammattiapua että pystyy rakastamaan itseään sairaudesta huolimatta - ja kertomaan olevansa masennuksen takia pois työelämästä, jos on kerrottava.
On kuitenkin ihan ymmärrettävää, että ihmisiä kiinnostaa uuden tuttavuuden elämä, ei se ole aina vain verenimijän halua saada juoruilumateriaalia. Ymmärrän että ap tuoreena (?) äitinä joutuu kamppailemaan ennakkoluulojen, pelkojen ja muiden sosiaalisten jännitysten kanssa, mutta pidemmän päälle olisi parempi, että hän oppisi hyväksymään sairauden itsessään sitä häpeämättä. On poikkeavaa että ei ole opiskellut tai koskaan tehnyt töitä, mutta sille on ollut selvä syy - sairaus.
Tämä ei tarkoita että pitää avata psykohistoriaansa uusille tuttavuuksille, eikä sitä että on kerrottava heti kättelyssä että olenpa ammatiltani mielenterveyseläkeläinen. Vaan sitä, että elämässä olisi muita kiinnekohtia kuin palkkatyö, joiden kautta voi itsestään kertoa. Nyt ap voi sanoa olevansa kotona lasten kanssa, mutta asiahan tulee eteen koko loppuelämän, jos työelämävalmiutta ei ole.
Siksi toivoisin todella, että ap saisi omanarvontunnettaan kasvatettua niin, että näkisi kykynsä ihmisenä muunakin kuin tämän tehokkuusorientoituneen yhteiskunnan kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ap. n miestä vaivaa kun on ottanut naisen joka on mielenterveys ongelmusta eläkkeellä ja tehnyt vielä lapsia?
Fiksu, sivistynyt, mukava ja ystävällinen AP vaikuttaa olevan sata kertaa kovempi saalis kuin tuollainen umpimielinen töksäyttelijä.
Ap sivistynyt? 😅 Kouluttamaton mt-ongelmainen? Juuuuuuu, toki.
Ehkä hänen mieskään ei ole mikään varsinainen saalis?
No sinä nyt et ainakaan ole mikään saalis kenellekkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ap. n miestä vaivaa kun on ottanut naisen joka on mielenterveys ongelmusta eläkkeellä ja tehnyt vielä lapsia?
Ehkä ap on fiksu?
Ja kaunis? Empaattinen? Hyvä sängyssä? Mistäs me tiedetään 🤷♀️Surullista valita tuollainen nainen lastensa äidiksi koska lapset kärsivät jos on mielenterveys ongelmainen vanhempi.
Mielenkiintoinen asenne, kun fakta on kuitenkin se, että ihan kenelle tahansa voi tulla mielenterveysongelmia. Myös sille tyhmälle, rumalle, epäempaattiselle äidille joka on huono sängyssä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan tuon "teatteriroolin vetämisen" ongelman.
Olen tosin hyvinkin koulutettu, monta tutkintoa enkä ole kohta 30v työurallani ollut työttömänä kuin ehkä nuorena muutaman kk. Mutta, koska parisuhderintamalla ei ole onnistunut enkä ole koskaan halunnut lapsia, olen joutunut vetämään jotain roolia, koska kaikki olettaa että kaikilla aikuisilla on kumppani ja lapsi(a). Eteenkin kun olen ulkoisesti sen näköinen että kaikki olettaa että olisin "saanut" kumppanin ja yleinen oletusarvo on todellakin se että jos ei ole kumppania, niin on JÄÄNYT ILMAN.
Nuorena oli avopuoliso joka särki sydämeni todella huolella ja kun en saa sitä kenet halusin en ole huolinut muitakaan, eikä kohdalleni ole valitettavasti sattunut sellaista miestä kenen kanssa olisin voinut edes harkita yhteiseloa.
No, tämä on aiheuttanut sen että kierrän tilanteita joissa ehkä joutuu tekemään tiliä henk koht elämästä ja olen opetellut aika taitavaksi vastaamaan niin etten suoranaisesti valehtele enkä kerro yksityiskohtia, mutta kysyjä saa mielestään riittävän informaation ja sen vastsuksen mitä oletti.
Paras tapa on heittää kysyjälle takaisin joku kysymys ja kohdistaa huomio häneen tai mahd. seuraavaan läsnäolijaan. 95% ihmisistä puhuu hyvin mielellään itsestään joten siirrän huomion heihin.
Alue: Aihe vapaa
Olen kotiäiti. Suunnittelen alanvaihtoa... Miräs sinä teet työksesi?