Minulla on salaisuus, jonka peittely vaatii jatkuvaa valehtelua

Minä sanoisin reilusti vaan olevani kotiäiti. Thats it.

Itse olen ollut 10 vuotta pois työelämästä mielenterveysongelmien takia. Eläkkeelle en kyllä ole päässyt lukuisista yrityksistä huolimatta, vaikka olen sinua useita vuosia vanhempi. Ensinnäkin siis: ole kiitollinen siitä, että sait eläkkeen, etkä ole tässä sairaspäiväraha-työmarkkinatukikierteessä.

Toisekseen, tilanteesi helpottuu merkittävästi kun lakkaat valehtelemasta. Tilanteesta riippuen voit vastata seuraavilla tavoilla:

- En ole tällä hetkellä töissä.

- Olen kotiäiti.

- Olen mielenterveyskuntoutuja.

Lyhyesti ja ytimekkäästi, sitten alat puhua jostain muusta. Tulevaisuudensuunnitelmasi sinun ei tarvitse kenellekään selitellä.

Kolmannekseen, ennemmin tai myöhemmin sinun on tehtävä rauha itsesi kanssa ja lakattava häpeilemästä mielenterveysongelmiasi. Tietenkään ihmisille ei tarvitse heti kertoa, mutta kun tuttavuus syvenee, sinun on vaan kerta kaikkiaan uskallettava kertoa miten asiat ovat. Totuus totisesti vapauttaa: sen jälkeen muiden ei tarvitse ihmetellä mitään.

Itse nykyään saan jopa synkkää mielihyvää kun möläytän jollekin satunnaiselle tyypille jotain mielenterveysongelmistani ja katson sitten miten ne kiemurtelee ja miettii miten kuuluu reagoida. Ja toisaalta, kun on avoin, usein käy ilmi että sillä toisellakin on ongelmia ja sille toiselle on suuri helpotus saada puhua.

Vierailija kirjoitti:

Mistä olet saanut päähäsi, että sinulla olisi velvollisuus kertoa itsestäsi arimmatkin asiat vieraammille ihmisille? Eivät hekään kerro omista aroista asioistaan  sinulle.

Usein kysytään ammattia, koulutusta jne. Ne ovat helppoja aiheita keksiä puhumista. Voit vastata niihin rehellisesti olevasi kotiäiti ja ylpeä siitä. Hyväksy se, että se on sinun työsi tällä hetkellä ja jätä vertaamatta muihin. Se on siis muiden ongelma, jos he näkevät tilanteessasi jotakin moittimista. Tiedät silloin heti, etteivät he ole sinun ystäviäsi ja viisaana pidät jatkossakin etäisyyden heihin,

Suurin osa ihmisistä rakastaa puhua itsestään. Käännä utelut heihin itseensä päin. Anna paasata reissuista, lapsista, omaisuudestaan, anoppiongelmistaan, työpaikan ihmissuhteista ja samalla saat hetken rauhan miettiä miten selviät tilanteesta itseäsi vahingoittamatta. 

Älä siis pelkää, vaan luota siihen että tärkeintä on olla rehellinen ainoastaan ja vain itseäsi kohtaan. Mielenterveys on aihe, josta harvalla on ymmärrystä ja kokemusta riittävästi käsitellä aihetta. Lapsesi kannalta on parempi, että mitä vähemmän jaat elämääsi muille sen helpommalla myös lapsesi pääsee.

Voit valmistautua tapaamiseen miettimällä kysymyksiä valmiiksi. Ja jos et muuta keksi, niin kehu vaikka jotakin tavaraa talossa tai kehu sisustusta. 

Tämä. Kaikkia asioita ei kannata kertoa edes läheisille ystäville, saatika joillekin hyvänpäiväntutuille tai lapsen kaverien vanhemmille. Kukaan ei ole omasta elämästään ventovieraille tilivelvollinen ja läheisillekin vain tietyissä asioissa.

Yksityiset asiat kannattaa pitää sellaisina ja suojella itseään ja lastaan, koska tässä maailmassa on todella paljon tietämättömiä, ymmärtämättömiä, juoruilevia ja jopa pahantahtoisia ihmisiä. Valtaosa ihmisistä ei kykene ymmärtämään esimerkiksi masennusta tai kroonista sairautta kunnes se osuu omalle kohdalle. Ei kannata altistaa itseään sellaiselle, kun se on vältettävissä. Yksityisasioiden uteleminen on muutenkin ns. red flag, joten sellaista harrastavat ihmiset kannattaa pitää etäämmällä. Yleensä ne on pahimpia asioiden vääristelijöitä ja juorukelloja.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut 10 vuotta pois työelämästä mielenterveysongelmien takia. Eläkkeelle en kyllä ole päässyt lukuisista yrityksistä huolimatta, vaikka olen sinua useita vuosia vanhempi. Ensinnäkin siis: ole kiitollinen siitä, että sait eläkkeen, etkä ole tässä sairaspäiväraha-työmarkkinatukikierteessä.

Toisekseen, tilanteesi helpottuu merkittävästi kun lakkaat valehtelemasta. Tilanteesta riippuen voit vastata seuraavilla tavoilla:

- En ole tällä hetkellä töissä.

- Olen kotiäiti.

- Olen mielenterveyskuntoutuja.

Lyhyesti ja ytimekkäästi, sitten alat puhua jostain muusta. Tulevaisuudensuunnitelmasi sinun ei tarvitse kenellekään selitellä.

Kolmannekseen, ennemmin tai myöhemmin sinun on tehtävä rauha itsesi kanssa ja lakattava häpeilemästä mielenterveysongelmiasi. Tietenkään ihmisille ei tarvitse heti kertoa, mutta kun tuttavuus syvenee, sinun on vaan kerta kaikkiaan uskallettava kertoa miten asiat ovat. Totuus totisesti vapauttaa: sen jälkeen muiden ei tarvitse ihmetellä mitään.

Itse nykyään saan jopa synkkää mielihyvää kun möläytän jollekin satunnaiselle tyypille jotain mielenterveysongelmistani ja katson sitten miten ne kiemurtelee ja miettii miten kuuluu reagoida. Ja toisaalta, kun on avoin, usein käy ilmi että sillä toisellakin on ongelmia ja sille toiselle on suuri helpotus saada puhua.

Ymmärrätkö lainkaan, että ap:n lapsi voi pahimmassa tapauksessa joutua koulukiusatuksi tai syrjityksi, jos ap alkaa avautua mt-ongelmistaan? Tai ap voi joutua jonkun pahantahtoisen juoruämmän hampaisiin ja siitä se lysti vasta alkaakin, kun niitä tarinoita alkaa kiertää, joissa ap on tehnyt ja sanonut vaikka mitä, kun ap:han on mielenterveysongelmainen.

Itseään pitää ja kannattaa suojella muiden ihmisten tietämättömyydeltä ja ilkeydeltä. Varmasti sinä ymmärrät sen, ettet voi luvata mitä siitä seuraa ap:lle ja lapselleen, jos hän noudattaa neuvojasi? Pahimmassa tapauksessa se voi johtaa lapsen koulun vaihtoon ja jopa muuttoon.

Mielestäni hyviä vaihtoehtoja ovat:

-Ap sanoo olevansa tällä hetkellä kotiäiti ja kertoo suunnittelevansa opintoja, alan vaihtoa jne.

-Ap sanoo olevansa työtön ja etsivänsä töitä. Nyt on jäänyt paljon ihmisiä työttömäksi koronan takia, joten kukaan ei varmasti ihmettele tätä.

Entä jos kuvittelet vain, laitat oman ajatuksesi muille? Tai jos et, niin miten tärkeää on pinnallisille ihmisille näyttää jotain..? Ajattele oman elämäsi kannalta , mikä saisi sinut tuntemaan tyytyväisyyttä?

Millaisissa piireissä te oikein pyöritte? Itse olen ollut eläkkeellä mt-syistä jo vuosia, eikä siitä ole koskaan tullut mitään sanomista keltään, vaikka olen asiasta kertonutkin. En nyt toki ensimmäisessä virkkeessä, että hei, olen XX ja eläkkeellä. Mutta ihan rehellisesti olen kertonut asiasta, jos on tullut puheeksi, enkä ole saanut mitään outoja suhtautumisia. Tosin lapsia minulla ei ole eikä tule. Olen 30-vuotias.

No ainakin voit lohduttautua sillä, että jonkun toisen salaisuudet ovat paljon kauheampia :(

Tähän on hirveän helppo samaistua. Minulla ei kylläkään ole lapsia, joka on helpotus siinä mielessä ettei heidän tilannetta ja ihmissuhteita tarvitse hätäillä. Yksinäiseksi itsensä kyllä saa helposti. Minun työtä tällä hetkellä on pysyä elossa, opiskelua psykoterapiaan liittyvät tehtävät ja harrastuksena on lenkkeily koska se ehkä auttaa edes vähän masennukseen. Eikä tätä voi kertoa kenellekään heti jos ei halua satuttaa itseään yhä uudelleen ja uudelleen. Mieleltään terveiden on usein todella vaikea ymmärtää kuinka vahva stigma kaikkiin mt-ongelmiin liittyy. Minun tylsä ja arkinen hoitoresistentti masennus on tuonut ilahduttavia kokemuksia, muun muassa seuraavia: kaveri & kaverin kaverit nauraen heittää hauskaa "vedetäänkö yhdessä ranteet auki, hehe" läppää, hulluksi haukkumista, muuten ystävällinen ja asiallinen ihminen ystävällisesti ja asiallisesti ilmoittaa ettei oikein voi minunlaisen ihmisen kanssa olla tekemisissä, harrastusporukassa hymähdellen annetaan vinkkejä reipastumiseen ja alentuvasti kommentoidaan, että kyllä minäkin ehkä ymmärrän (opiskeluun liittymättömän) asian X jos ikinä vaivaudun opiskelemaan. Eikä nämä tilanteet ole olleet sellaisia tilanteita, että puolituntemattomille kertoilisin sairaushistoriani, diagnoosit ja puhuisin itsemurha-ajatuksistani. Ei, vaan olen ollut näiden ihmisten kanssa pidemmän ajan tekemisissä, on juteltu paljon ja olen opiskelun tai työn noustessa esiin sanonut että masennus on vielä toistaiseksi ollut kaiken tuon tiellä. En enää halua rikkoa itseäni lisää rehellisyyden nimissä. Ne muutamat ihmiset joiden kanssa olen ystävystynyt oikeasti ja joille olen vähitellen kertonut enemmän tilanteestani ovat ymmärtäneet täysin alun kaunistelun.

Minun ratkaisu on ollut kaunistelu ilman suoranaista valehtelua. Mietin vielä omaa alaa ja olen suorittanut mahdollisimman yleispäteviä kursseja, teen freelancer-työtä ja niin edelleen. Ympäripyöreitä vastauksia, tavallisen elämän kertoilua ja todellisen tekemisen parantelua. Sinun tilanteessa lapset tuovat helpon syyn. Koet tärkeäksi lasten rauhassa kotona kasvamisen, etäopiskelet samalla jotain pientä, harkitset uudelleenkouluttautumista, mitä ikinä. Aina ei ole pakko olla rehellinen, eikä sinulla ole mitään velvollisuutta kertoa sairauksistasi. Harvempi vaatii vaikkapa syöpään sairastunutta kertomaan kaikille miksi ei ole töissä, miksi on sairauslomalla, mikä on tarkka diagnoosi ja miten sitä hoidetaan. Miksi ihmeessä nämä tiedot pitäisi antaa kun kyse onkin syövän sijaan jostain F-koodista? Jokaisella on oikeus yksityisyyteen.

Toivon sinulle paljon jaksamista ja helpompia päiviä. Ei tämä kivaa ole, mutta meitä piilossa olevia kohtalontovereita on paljon. Onneksi aina joskus kohtaa jonkun joka on luottamuksen arvoinen.

Vierailija kirjoitti:

Minä sanoisin reilusti vaan olevani kotiäiti. Thats it.

Tämä! Muuta ei missään nimessä kannata sanoa. Ihmiset puhuvat ja leimaannut.

Uusi tuttavuus on tarve kategorisoida jotenkin ja sinuun ei saa tarttumapintaa kun et ole oikein ns. mitään (anteeksi, kuulostaa pahemmalta kuin tarkoitan). Mutta se mitä muut ajattelevat ei ole se pääongelma, vaan se mitä itse aiot elämälläsi tehdä seuraavat 50 vuotta? Kun olet noin hyväkuntoinen, ehdottomasti suosittelen opiskelupaikan tai osapäivätyön hankkimista. Saat kunnon buusterin itsetuntoosi ja elämääsi.

Ymmärrän ap. Mulla on lastensuojelutaustaa, isä sairaalassa kuvauksissa kaaduttuaan jälleen räkäkännissä ja yksi sisaruksista menossa kohta vankilaan. Itselläni traumataustaa ja oireilua. Olen älykäs ja ihmiset pitävät seurastani. Mutta auta armias jos kerron yhtään mitään itsestäni tai taustoistani. Sen jälkeen kaikki minussa on epäilyttävää, vaikka olen menneisyydestäni huolimatta selviytynyt ihmeellisen hyvin ja minulla on elämä edes jokseenkin hanskassa. Vihaan kysymyksiä siitä, millainen perheeni on ja millainen lapsuus minulla oli. Vihaan myös kysymystä:”Miten olet suunnitellut tulevaisuuttasi viiden vuoden periodilla?”

Kun perusturvallisuus on rikottu jo syntymästä lähtien ja elämässä on ollut isoja vastoinkäymisiä enemmän mitä monilla muilla koko elämän aikana, niin silloin elämää ei eletä 5 vuoden jaksolla, vaan päivä kerrallaan. Koska koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu.

En mä ainakaan pidä hulluna tai ihmettele asiaa sen enempää. Jotkut ihmiset ovat sellaisia, mutta olisko asia todellisuudessa vähän suurentunut ap:n mielessä?

Sanot, että olet kotiäiti. Ei varmaan kaikille sovi, mutta itse olet tykännyt. Jos oikein haluat ”avautua”, lisäät, että olet miettinyt lähteväsi vielä opiskelemaan. Ja sitten käännät keskustelun vastapuoleen/muihin asioihin. Mulla on yksi tuttu, joka vaikutti mukavalta. Sitten hänen käytöksensä alkoi olla todella outoa. Myöhemmin tajusin sen johtuneen siitä, että hän on koko ajan yrittänyt esittää muuta kuin on. Olisin pitänyt hänestä paljon enemmän omana itsenään heikkouksineenkin.

Itse jos olisin sinä, puhuisin asiat niin kuin ne on. Ihan sama mitä muut miettis mut valehtelmaan en ryhtyisi. Vielä nolompaa olisi jos jäisit kiinni ja joutuisit selittämään miksi valehtelit jne... Minua kiinnostaisi tietää miksi haluat väkisin teeskennellä jotain mitä et ole?

mitä jos sanot että olet kotona lasten kanssa ja jossain vaiheessa pyrit opiskelemaan? Muuta ei tartte kertoa

Nyt jo edesmennyt äitini oli noin 20 vuotta työttömänä mielenterveysongelmien takia. Varhaiseläkkeelle ei päässyt, vaikka ei ollut työkykyinen. Vain me lapset ja muutama äidin läheisin ystävä tiesimme, että ulospäin rauhalliselta ja rennolta vaikuttava nainen kärsi kroonisesta unettomuudesta ja lamaannuttavasta ahdituksesta ajoittaisine psykooseineen.

Ollessani lapsi äiti sanoi uusille tuttaville olevansa työtön, ja jos se ei vaikuttanut riittävän, hän sanoi olevansa sairautensa takia poissa työelämästä. Yleensä ihmiset ymmärsivät. Jos joku sosiaalisesti heikompitaitoinen kehtasi kysyä tarkemmin, äiti vastasi tiukasti kyseessä olevan yksityisasia. Ne joihin hän tutustui paremmin, saivat tietää hänen sairastavan masennusta, mutta ei hän sairautensa kuvausta halunnut sen enempää avata.

Vanhemmiten äiti häpesi vähemmän sairauttaan, ja puhui siitä avoimemmin sillä tiesi että identiteetissään kuitenkin oli niin paljon muutakin. Myös ajat ovat muuttuneet eikä stigmat ole enää niin vahvoja. Hän oli myös musikaalinen ja politiikasta kiinnostunut, ja puhui mieluusti niistä.

Jos sinulla on hoitokontakti, ota tämä asia esille. Voit terapeutin kanssa harjoitella jännittäviä tilanteita etukäteen, ja työstää omien rajojen vetämistä. Itse en koskaan kysy uudelta tuttavuudelta hänen työstään, sen verran paljon pätkätyöläisiä ja mielenterveyskuntoutujia on lähipiirissä.

Sama täällä. Ulkopuolisten on aika turha tulla sanomaan, että pitää olla rehellinen. Ei voi. Itsensä takia voisi ja kannattaisi, mutta siitä tulee niin iso sosiaalinen ongelma, että sitä ei voi sanoa ääneen. Jos ajatellaan, että lapsesi on menossa koulukavereille, jolla on mielenterveyden takia eläkkeellä oleva äiti. Mielikuvitus lentää ja kaikki ei hyväksy sen takia eläkeäisen lasta oman lapsensa kaveriksi. Tämä vain esimerkkinä. Jos sanot sen ääneen, niin löydät itsesi mappi ööstä. Itselläni on lisäksi fyysinen sairaus, mutta sitäkään ei voi käyttää. Se sentään on astetta parempi kuin psyykkinen. Tällä tarkoitan ihan kanssarläjien silmin.

Kannattaa myös muistaa se, että kaikki ihmiset eivät halua kuulla jonkun toisen elämän yksityisasioita tai vaikeuksia.

Itse en tuomitse enkä ajattele, että joku on yhtään huonompi ihminen vaikka mt-ongelmia olisi, mutta en henk.koht välttämättä halua kuulla yksityiskohtia sairauden puhkeamisesta, päivittäisistä oireista enkä kuntoutusjaksoista. Liikaa informaatiota satunnaiselle tuttavalle. Näitä on tullut joskus vastaan elämässä, että ihmiset ovat alkaneet avautua ihan liian henkilökohtaisista asioista, ihan liian pian. Itse ahdistun sellaisesta. Mielestäni ap ei tee mitenkään "väärin" vaan toimii täysin normaalisti ja fiksusti. Ei se toinen edes välttämättä odota, että tällaisia asioita pitäisi kertoa.

Minulla on myös salaisuus ja käytän suurimman osan ajastani sen piilottamiseen, se syö minua sisältä.....sen paljastaminen tuhoaisi kaiken....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rauhoitu, kaikki on hyvin. Sinulla on terve lapsi, koti, ilmeisesti myös puoliso arkeasi jakamassa? Mikset voisi olla kotiäiti, mitä oletkin? Työsi kotona on arvokasta. Mitä harrastat?

Mitkään terveystiedot tai diagnoosit eivät kuulu muille kuin lääkärillesi ja terveydenhuoltohenkilökunnalle. Heitä sitoo vaitiolovelvollisuus, syystä.

Rehellisesti koen, että kotiäitinä olen arvoton, ja mielenterveysongelmaisena myös, ja nämä kaksi yhdessä, niin menee jo miinuspuolelle. 

Harrastan kitaran ja pianon soittoa, lukemista, kirjoittamista ja seuraan politiikkaa mielelläni. Ap

Ongelma on omassa päässäsi. Häpeät itseäsi, vaikkei kukaan muu todennäköisesti näe siihen syytä 😊 Kysyttäessä vastaa vain, että olet ollut kotona lasten syntymästä lähtien, uteluihin sitä edeltävästä ajasta voit vastata ympäripyöreästi tehneesi "vähän sitä sun tätä". Jos olet joskus opiskellut, kerro opiskelleesi vaikka konetekniikkaa, ei sitä tarvitse mainita ettet ole valmistunut. Jos joku tivaa tutkintoja tai cv:tä muutoin kuin työhaastattelussa, hän se epänormaali silloin on 😄 Huomion kääntäminen pois itsestä vastakysymyksin toimii myös aina.

Mutta ennen kaikkea opettele arvostamaan itseäsi, ei ihmisen arvoa mitata koulutuksella, työstatuksella tai tilinauhalla.

Tämä asia tulee sinua vastaan vielä vuosikausia, mm. siinä kohtaa, kun lapsesi yrittävät ymmärtää ammattiasi ja joutuvat kertomaan utelijoille, mitä äiti tekee. Esim. koulussa saattaa tulla tehtäväksi haastatella vanhempia työelämästä.

Suosittelen kehittämään valkoisen valheen niitä epämiellyttäviä tonkijoita kohtaan, jotka eivät ymmärrä häveliäisyysetikettejä. Helpointa on, että vastaat ylimalkaisesti tehneesi sekalaisia töitä koulun jälkeen ja lasten kasvaessa aiot keskittyä kirjoittamiseen. Keksi itsellesi kirjaprojekti, josta voit sanoa että se on vaikkapa historiallisiin tapahtumiin perustuva, mutta enempää et tahdo paljastaa.

Lapsille voit sanoa että jos joku kysyy, he voivat kertovat äidin kirjoittavan. Jos uusi tuttavuus vaikuttaa hyvältä tyypiltä ja luotettavalta, voit sitten avata asiaa sen verran pidemmälle että olet sairaseläkkeellä ja katsot elämää eteenpäin tilanteen mukaan.