Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minulla on salaisuus, jonka peittely vaatii jatkuvaa valehtelua
19.05.2020 |
Lyhyesti: olen mielenterveysongelmien vuoksi aikanaan työkyvyttömyyseläkkeen saanut, kouluttamaton nainen. Olen tämän lisäksi myös naimisissa oleva perheenäiti.
Se, mikä olen, on jatkuva ongelma. Minulle itselleni lähinnä, mutta välillä myös muille. En haluaisi kertoa totuutta itsestäni enää kenellekään, sillä totuuden tullessa ilmi, olen enää vain kouluttamaton, tk-eläkkeellä oleva kummajainen. Mitä ikinä olinkaan toisille ennen tämän faktan ilmituloa, katoaa aina. En ole enää se kiva kaveri tai normaali, oman lapsen kaverin äiti, vaan epäilyttävä hullu - näin kärjistäen.
Taas tänään olisi edessä uuden ihmisen kanssa ajanvietto, koska lapseni on menossa kylään uuden kaverin luo. Mitä helvettiä minä kerron itsestäni? Valehtelen, että opiskelen? Sanon, että olen kotiäiti (ei sitäkään kukaan pidä hyvänä asiana)? Sanon, että olen työtön? Jatkokysymyksiin, kuten koulutukseen ja työhistoriaan valehtelen jotain sujuvaa?
Auttakaa, melkein itken täällä, kun en jaksaisi sitä samaa kuluttavaa henkistä rumbaa, jossa poikkean normaalista ja saan pitkiä katseita, hiljaisuutta ja lopulta sitä, että jätetään kaiken ulkopuolelle.
Kommentit (215)
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa myös muistaa se, että kaikki ihmiset eivät halua kuulla jonkun toisen elämän yksityisasioita tai vaikeuksia.
Itse en tuomitse enkä ajattele, että joku on yhtään huonompi ihminen vaikka mt-ongelmia olisi, mutta en henk.koht välttämättä halua kuulla yksityiskohtia sairauden puhkeamisesta, päivittäisistä oireista enkä kuntoutusjaksoista. Liikaa informaatiota satunnaiselle tuttavalle. Näitä on tullut joskus vastaan elämässä, että ihmiset ovat alkaneet avautua ihan liian henkilökohtaisista asioista, ihan liian pian. Itse ahdistun sellaisesta. Mielestäni ap ei tee mitenkään "väärin" vaan toimii täysin normaalisti ja fiksusti. Ei se toinen edes välttämättä odota, että tällaisia asioita pitäisi kertoa.
Ohis, mutta jos ihmisellä on vakavia mielenterveysongelmia eikä olosuhteet kunnossa (esim. väärä lääkitys) niin hän ei KYKENE olemaan ”normaali”, vaan juurikin sairauden oireena on asioista avautuminen liian yksityiskohtaisesti.
On naurettavaa valkopesua vaatia sairaita ihmisiä olemaan sairaudestaan huolimatta terveitä, menee ihan samaan kategoriaan kuin että kehitysvammaiset on kivoja jos ne on hiljaa eikä käyttäydy oudosti. 😡
Kannattaa hoitaa ne omat ongelmat ja ahdistukset kuntoon ettei mene niin ihon alle!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rauhoitu, kaikki on hyvin. Sinulla on terve lapsi, koti, ilmeisesti myös puoliso arkeasi jakamassa? Mikset voisi olla kotiäiti, mitä oletkin? Työsi kotona on arvokasta. Mitä harrastat?
Mitkään terveystiedot tai diagnoosit eivät kuulu muille kuin lääkärillesi ja terveydenhuoltohenkilökunnalle. Heitä sitoo vaitiolovelvollisuus, syystä.
Rehellisesti koen, että kotiäitinä olen arvoton, ja mielenterveysongelmaisena myös, ja nämä kaksi yhdessä, niin menee jo miinuspuolelle.
Harrastan kitaran ja pianon soittoa, lukemista, kirjoittamista ja seuraan politiikkaa mielelläni. Ap
Ongelma on omassa päässäsi. Häpeät itseäsi, vaikkei kukaan muu todennäköisesti näe siihen syytä 😊 Kysyttäessä vastaa vain, että olet ollut kotona lasten syntymästä lähtien, uteluihin sitä edeltävästä ajasta voit vastata ympäripyöreästi tehneesi "vähän sitä sun tätä". Jos olet joskus opiskellut, kerro opiskelleesi vaikka konetekniikkaa, ei sitä tarvitse mainita ettet ole valmistunut. Jos joku tivaa tutkintoja tai cv:tä muutoin kuin työhaastattelussa, hän se epänormaali silloin on 😄 Huomion kääntäminen pois itsestä vastakysymyksin toimii myös aina.
Mutta ennen kaikkea opettele arvostamaan itseäsi, ei ihmisen arvoa mitata koulutuksella, työstatuksella tai tilinauhalla.
Ymh, helppo sanoa jos ei ole joutunut henkilökohtaisesti kokemaan miten ihmiset mt-ongelmiin suhtautuvat. Esimerkiksi hoitoalalla ihmiset voivat naureskella olleensa harjoitteluaikanaan kukkuuväkeä hoitamassa. Ei tällaisille tutuille omaa mt-historiaa kannata alkaa avata.
Elämä on ylipäätään liian lyhyt siihen, että se kannattaisi käyttää ihmisten tyhmiä ennakkoluuloja vastaan taistelemiseen. Ne tuppaavat olemaan sitkeää sorttia. Työpaikan kahvipöydässä voi miettiä miten avohoitopotilaista vitsaili kertoo ensisijaisesti siitä, ettei kyseinen ihminen ole mikään penaalin terävin kynä.
Mullakin on salaisuus...olin koulukiusattu koko 9 vuotta.
Ammattikoulu sentään meni jotenkin
Kukaan ei tiedä, ei edes perhe. Koko elämäni on esitystä.
Esitän, että oon ilonen, ahkera ja mukava. Todellisuudessa en jaksa ja mikään ei kiinnosta.
Elän ja olen, mutta en elä.😫
Vierailija kirjoitti:
Mullakin on salaisuus...olin koulukiusattu koko 9 vuotta.
Ammattikoulu sentään meni jotenkin
Kukaan ei tiedä, ei edes perhe. Koko elämäni on esitystä.
Esitän, että oon ilonen, ahkera ja mukava. Todellisuudessa en jaksa ja mikään ei kiinnosta.
Elän ja olen, mutta en elä.😫
Ikävä kuulla, oletpa joutunut koville. :( Sinussa on niin paljon voimaa, pystyisitkö ottamaan myös tukea vastaan, ettei tarvitsisi yksin jaksaa? Jos yhtään lohduttaa, niin et ole ainoa jolle on noin käynyt. Voimia <3
Älä huoli,kuule moni ei kerro totuutta.Sanot vain olevasi työtön ja mietit nyt mitä haluaisit tehdä tulevaisuudessa,sen jälkeen esitä vastakysymys toisen touhuista niin se kysely loppuu yleensä siihen.Veikkaan koronan myötä tulleen kyselijöille vähän enemmän ymmärrystä tilanteeseen kun hyvin moni on joutunut työttömäksi.Tsemppiä elämääsi kaikki järjestyy!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä maailmassa on kyllä liikaa ihmisiä, jotka utelevat liikaa. Ja vaikka näkisi että toinen menee vaikeaksi, ja vaikka saisi vastaukseksi, että kyseessä on yksityisasia, eivät siltikään osaa olla hienotunteisia. Itsekin olen saanut keksiä hätävastauksia sellaisten tilanteiden varalle, jos taustastani kysytään jotakin liian suoraan.
Moukkien moukkuudelle (:D) ei mahda mitään, pidetään me hienotunteiset silti jotakin toivoa yllä tässä maailmassa! ;-) Ja luotetaan siihen, ettei olla yksin ongelmiemme kanssa, vaikkei omia hankalia kokemuksia kukaan toitotakaan muiden kuultavaksi.
On tiettyjä moraalisia rajoja, joita olisi hyvä kunnioittaa myös sairaana. Yksi sellainen on mielestäni se, että jos mielenterveysongelmaisen lapsi ystävystyy läheisesti toisen lapsen kanssa, ja alkaa tulla yökyläilyä jne niin ystävän vanhemmilla on oikeus tietää, miten kaverin kodissa on asiat.
On vääristävää stigmatisointia että mielenterveysongelmista vaietaan täysin, ja pahimmillaan lapset kantavat salaisuuden ja valheiden taakkaa vanhempansa puolesta - ja samalla lasten sosiaaliset suhteet voivat kärsiä.
Kuitenkin vakavat mt-ongelmat yleensä näyttäytyvät jotenkin ja lapset reagoivat niihin. Krooninen depressio vaikkapa niin että äiti ei voi käydä töissä. Tai bipo niin että aina joskus isällä on ”outoilut käynnissä” ja automatkalle Lappiin lähdetään ex tempore.
Jos nämä sairaudet, jotka siis eivät ole kantajansa valitsemia eivätkä aina heidän kontrollissaan, jätetään kertomatta lapsen ystävän vanhemmille, on riskinä että vastuullinen vanhempi ei laske lastaan enää ystävän kotiin - koska tiedossa ei ole onko kyseessä päihdekoti, lähisuhdeväkivaltakoti tai mielenterveyskoti, jossa ongelmiin ei ole haettu apua.
Sen sijaan rehellisyys on luottamuksen merkki. Jos vanhemman mielenterveysongelmat eivät haittaa jokapäiväistä elämää, ja hoito on kunnossa, niin on oikein kertoa tästä lapsen ystävän vanhemmille sekä myös lapsen ystävälle. Sydämeltään sivistyneiden kohdalla ongelmia ei todennäköisesti tule, vaan pikemminkin kokonaiskuva hahmottuu paremmin ja ystävän vanhemmat voivat toimia oikein myös silloin, jos mt-perheessä tulee vaikeampi vaihe. On kaikille parempi, että mt-ongelmainen voi vaikkapa kommentoida lasten kaavailemasta lomasuunnitelmasta ystävän vanhemmille, että minulla ei ole nyt voimavaroja ottaa lapsia mökille, ja pettymyksen purkaminen ei sitten johda aiheettomaan hankaamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa myös muistaa se, että kaikki ihmiset eivät halua kuulla jonkun toisen elämän yksityisasioita tai vaikeuksia.
Itse en tuomitse enkä ajattele, että joku on yhtään huonompi ihminen vaikka mt-ongelmia olisi, mutta en henk.koht välttämättä halua kuulla yksityiskohtia sairauden puhkeamisesta, päivittäisistä oireista enkä kuntoutusjaksoista. Liikaa informaatiota satunnaiselle tuttavalle. Näitä on tullut joskus vastaan elämässä, että ihmiset ovat alkaneet avautua ihan liian henkilökohtaisista asioista, ihan liian pian. Itse ahdistun sellaisesta. Mielestäni ap ei tee mitenkään "väärin" vaan toimii täysin normaalisti ja fiksusti. Ei se toinen edes välttämättä odota, että tällaisia asioita pitäisi kertoa.
Ohis, mutta jos ihmisellä on vakavia mielenterveysongelmia eikä olosuhteet kunnossa (esim. väärä lääkitys) niin hän ei KYKENE olemaan ”normaali”, vaan juurikin sairauden oireena on asioista avautuminen liian yksityiskohtaisesti.
On naurettavaa valkopesua vaatia sairaita ihmisiä olemaan sairaudestaan huolimatta terveitä, menee ihan samaan kategoriaan kuin että kehitysvammaiset on kivoja jos ne on hiljaa eikä käyttäydy oudosti. 😡
Kannattaa hoitaa ne omat ongelmat ja ahdistukset kuntoon ettei mene niin ihon alle!!
Kenellähän tässä nyt on mennyt ihon alle? Kuten kirjoitin, en tuomitse enkä ajattele että kukaan on yhtään sen huonompi tyyppi em. syistä.
Pointti oli ottaa kantaa tässäkin ketjussa moneen kertaan kirjoitettuun väittämään, että ap:n tulisi olla täysin 100% rehellinen sekä avoin ja kertoa kaikille mt-ongelmistaan, mt-eläkkeestä jne. Mielestäni se on katastrofaalisen huono idea monestakin syystä. Ensimmäisenä lapsen takia ja toisekseen siitä syystä, että valtaosa ihmisistä ei ole kovin ymmärtäväisiä. Uskon myös, että en ole yksin sen asian kanssa että alkaa ahdistaa, kun vieras ihminen yhtäkkiä avautuukin todella henkilökohtaisista asioista täysin odottamatta. Kukaan ei edellytä ap:lta mitään avoimuutta tms. Omat asiat saa pitää omina asioina ja joskus se on viisasta.
"Itse nykyään saan jopa synkkää mielihyvää kun möläytän jollekin satunnaiselle tyypille jotain mielenterveysongelmistani ja katson sitten miten ne kiemurtelee ja miettii miten kuuluu reagoida."
Tää oli hyvä, haluan itsekin päästä tuohon pisteeseen joskus!! :D saa kääntää sen häpeän toiselle, koska ei itellä pitäis oikeesti olla yhtään hävettävää, että on huono olla, koska mun olosuhteet on ollu huonot. Mä en tehny mitään että saisin tän ahdistuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On vääristävää stigmatisointia että mielenterveysongelmista vaietaan täysin
Jep, niin on. Mutta luepa viestisi uudelleen ja mieti sisimmässäsi hetki, haluaako ihmiset sinunlaisillesi ihmisille alkaa avautua omasta sairaushistoriastaan?
Ps. Kenelläkään ei ole VELVOLLISUUTTA kertoa henkilökohtaisia asioitaan, ei edes uteliaille lasten ystävien vanhemmille. Kunnioita sitä.
tää ketju on ihan sairaan terapeuttinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On tiettyjä moraalisia rajoja, joita olisi hyvä kunnioittaa myös sairaana. Yksi sellainen on mielestäni se, että jos mielenterveysongelmaisen lapsi ystävystyy läheisesti toisen lapsen kanssa, ja alkaa tulla yökyläilyä jne niin ystävän vanhemmilla on oikeus tietää, miten kaverin kodissa on asiat.
On vääristävää stigmatisointia että mielenterveysongelmista vaietaan täysin, ja pahimmillaan lapset kantavat salaisuuden ja valheiden taakkaa vanhempansa puolesta - ja samalla lasten sosiaaliset suhteet voivat kärsiä.
Kuitenkin vakavat mt-ongelmat yleensä näyttäytyvät jotenkin ja lapset reagoivat niihin. Krooninen depressio vaikkapa niin että äiti ei voi käydä töissä. Tai bipo niin että aina joskus isällä on ”outoilut käynnissä” ja automatkalle Lappiin lähdetään ex tempore.
Jos nämä sairaudet, jotka siis eivät ole kantajansa valitsemia eivätkä aina heidän kontrollissaan, jätetään kertomatta lapsen ystävän vanhemmille, on riskinä että vastuullinen vanhempi ei laske lastaan enää ystävän kotiin - koska tiedossa ei ole onko kyseessä päihdekoti, lähisuhdeväkivaltakoti tai mielenterveyskoti, jossa ongelmiin ei ole haettu apua.
Sen sijaan rehellisyys on luottamuksen merkki. Jos vanhemman mielenterveysongelmat eivät haittaa jokapäiväistä elämää, ja hoito on kunnossa, niin on oikein kertoa tästä lapsen ystävän vanhemmille sekä myös lapsen ystävälle. Sydämeltään sivistyneiden kohdalla ongelmia ei todennäköisesti tule, vaan pikemminkin kokonaiskuva hahmottuu paremmin ja ystävän vanhemmat voivat toimia oikein myös silloin, jos mt-perheessä tulee vaikeampi vaihe. On kaikille parempi, että mt-ongelmainen voi vaikkapa kommentoida lasten kaavailemasta lomasuunnitelmasta ystävän vanhemmille, että minulla ei ole nyt voimavaroja ottaa lapsia mökille, ja pettymyksen purkaminen ei sitten johda aiheettomaan hankaamiseen.
"Moraalisia rajoja"? Suomessa ihmisen terveystiedot ovat lain suojaamina yksityisiä. Ne eivät kuulu kenellekään muulle kuin ihmiselle itselleen ja hoitohenkilökunnalle, jota sitoo vaitiolovelvollisuus.
Ei ole olemassa minkäänlaista moraalista velvoitetta jakaa mitään diagnoosejaan tai tietoja yksityiselämästään lapsen kaverien vanhemmille tai kenellekään muulle! Lapsesi kaverisuhteet eivät oikeuta muiden yksityisyyden tai rajojen rikkomiseen.
Vierailija kirjoitti:
On tiettyjä moraalisia rajoja, joita olisi hyvä kunnioittaa myös sairaana. Yksi sellainen on mielestäni se, että jos mielenterveysongelmaisen lapsi ystävystyy läheisesti toisen lapsen kanssa, ja alkaa tulla yökyläilyä jne niin ystävän vanhemmilla on oikeus tietää, miten kaverin kodissa on asiat.
On vääristävää stigmatisointia että mielenterveysongelmista vaietaan täysin, ja pahimmillaan lapset kantavat salaisuuden ja valheiden taakkaa vanhempansa puolesta - ja samalla lasten sosiaaliset suhteet voivat kärsiä.
Kuitenkin vakavat mt-ongelmat yleensä näyttäytyvät jotenkin ja lapset reagoivat niihin. Krooninen depressio vaikkapa niin että äiti ei voi käydä töissä. Tai bipo niin että aina joskus isällä on ”outoilut käynnissä” ja automatkalle Lappiin lähdetään ex tempore.
Jos nämä sairaudet, jotka siis eivät ole kantajansa valitsemia eivätkä aina heidän kontrollissaan, jätetään kertomatta lapsen ystävän vanhemmille, on riskinä että vastuullinen vanhempi ei laske lastaan enää ystävän kotiin - koska tiedossa ei ole onko kyseessä päihdekoti, lähisuhdeväkivaltakoti tai mielenterveyskoti, jossa ongelmiin ei ole haettu apua.
Sen sijaan rehellisyys on luottamuksen merkki. Jos vanhemman mielenterveysongelmat eivät haittaa jokapäiväistä elämää, ja hoito on kunnossa, niin on oikein kertoa tästä lapsen ystävän vanhemmille sekä myös lapsen ystävälle. Sydämeltään sivistyneiden kohdalla ongelmia ei todennäköisesti tule, vaan pikemminkin kokonaiskuva hahmottuu paremmin ja ystävän vanhemmat voivat toimia oikein myös silloin, jos mt-perheessä tulee vaikeampi vaihe. On kaikille parempi, että mt-ongelmainen voi vaikkapa kommentoida lasten kaavailemasta lomasuunnitelmasta ystävän vanhemmille, että minulla ei ole nyt voimavaroja ottaa lapsia mökille, ja pettymyksen purkaminen ei sitten johda aiheettomaan hankaamiseen.
Heittääkö sinulla päässä?!?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerro olevasi kotiäiti.
Minkälainen mielen vointisi on nykyään? Oletko pohtinut, haluaisitko opiskella jotakin ja riittäisivätkö voimasi siihen? Oletko saanut tukea ja apua?
Mielenvointini ei ole mitenkään ihmeellinen. Siis ihan tavallista minua, heh. Olen pohtinut opiskelua, mutta siihen ryhtymiseen on valtava kynnys. Olen jo 36-vuotias. En saa tukea tai apua, paitsi toki mieheltäni, mutta hän on puolisoni, ei terapeuttini. Hoitosuhdetta mihinkään tahoon ei ole, sillä Kela ei korvaa mitään hoitoa, yksityisellä puolella on kaikkialla täyttä ja se maksaakin vielä aika paljon. Ap
Hei, minä olin yli nelikymppinen kun lähdin opiskelemaan ammattia. Välissä oli mennyt useita vuosia masennuskierteessä. Joten älä ihmeessä ajattele, että olisit ainakaan liian vanha!
Kannat itsesi ylpeydellä ja nokita verbaliikalla jos joku inisee jotain lyttäävää. Vitut niistä, joille ei seura kelpaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tiettyjä moraalisia rajoja, joita olisi hyvä kunnioittaa myös sairaana. Yksi sellainen on mielestäni se, että jos mielenterveysongelmaisen lapsi ystävystyy läheisesti toisen lapsen kanssa, ja alkaa tulla yökyläilyä jne niin ystävän vanhemmilla on oikeus tietää, miten kaverin kodissa on asiat.
On vääristävää stigmatisointia että mielenterveysongelmista vaietaan täysin, ja pahimmillaan lapset kantavat salaisuuden ja valheiden taakkaa vanhempansa puolesta - ja samalla lasten sosiaaliset suhteet voivat kärsiä.
Kuitenkin vakavat mt-ongelmat yleensä näyttäytyvät jotenkin ja lapset reagoivat niihin. Krooninen depressio vaikkapa niin että äiti ei voi käydä töissä. Tai bipo niin että aina joskus isällä on ”outoilut käynnissä” ja automatkalle Lappiin lähdetään ex tempore.
Jos nämä sairaudet, jotka siis eivät ole kantajansa valitsemia eivätkä aina heidän kontrollissaan, jätetään kertomatta lapsen ystävän vanhemmille, on riskinä että vastuullinen vanhempi ei laske lastaan enää ystävän kotiin - koska tiedossa ei ole onko kyseessä päihdekoti, lähisuhdeväkivaltakoti tai mielenterveyskoti, jossa ongelmiin ei ole haettu apua.
Sen sijaan rehellisyys on luottamuksen merkki. Jos vanhemman mielenterveysongelmat eivät haittaa jokapäiväistä elämää, ja hoito on kunnossa, niin on oikein kertoa tästä lapsen ystävän vanhemmille sekä myös lapsen ystävälle. Sydämeltään sivistyneiden kohdalla ongelmia ei todennäköisesti tule, vaan pikemminkin kokonaiskuva hahmottuu paremmin ja ystävän vanhemmat voivat toimia oikein myös silloin, jos mt-perheessä tulee vaikeampi vaihe. On kaikille parempi, että mt-ongelmainen voi vaikkapa kommentoida lasten kaavailemasta lomasuunnitelmasta ystävän vanhemmille, että minulla ei ole nyt voimavaroja ottaa lapsia mökille, ja pettymyksen purkaminen ei sitten johda aiheettomaan hankaamiseen.
Heittääkö sinulla päässä?!?
Ap ja me muut mielenterveysongelmaiset vaikutamme harvinaisen selväjärkisiltä, kun lueskelee näitä joitain paasauksia :D vai että oikein moraalisia rajoja...
Tuli mieleen, että voisitko opiskella jotain ns. omaksi iloksi verkossa tai vaikka avoimessa yliopistossa? Siis jotain kiinnostavaa aihetta tai kieltä tms. Sitten tavallaan saisit jotenkin lisättyä tuohon kotiäitiyteen, että opiskelen tässä sivussa esim kasvatustieteitä avoimessa yliopistossa. Opintojen huonon etenemisen voit sitten pistää kotiäidin kiireiden piikkiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tiettyjä moraalisia rajoja, joita olisi hyvä kunnioittaa myös sairaana. Yksi sellainen on mielestäni se, että jos mielenterveysongelmaisen lapsi ystävystyy läheisesti toisen lapsen kanssa, ja alkaa tulla yökyläilyä jne niin ystävän vanhemmilla on oikeus tietää, miten kaverin kodissa on asiat.
On vääristävää stigmatisointia että mielenterveysongelmista vaietaan täysin, ja pahimmillaan lapset kantavat salaisuuden ja valheiden taakkaa vanhempansa puolesta - ja samalla lasten sosiaaliset suhteet voivat kärsiä.
Kuitenkin vakavat mt-ongelmat yleensä näyttäytyvät jotenkin ja lapset reagoivat niihin. Krooninen depressio vaikkapa niin että äiti ei voi käydä töissä. Tai bipo niin että aina joskus isällä on ”outoilut käynnissä” ja automatkalle Lappiin lähdetään ex tempore.
Jos nämä sairaudet, jotka siis eivät ole kantajansa valitsemia eivätkä aina heidän kontrollissaan, jätetään kertomatta lapsen ystävän vanhemmille, on riskinä että vastuullinen vanhempi ei laske lastaan enää ystävän kotiin - koska tiedossa ei ole onko kyseessä päihdekoti, lähisuhdeväkivaltakoti tai mielenterveyskoti, jossa ongelmiin ei ole haettu apua.
Sen sijaan rehellisyys on luottamuksen merkki. Jos vanhemman mielenterveysongelmat eivät haittaa jokapäiväistä elämää, ja hoito on kunnossa, niin on oikein kertoa tästä lapsen ystävän vanhemmille sekä myös lapsen ystävälle. Sydämeltään sivistyneiden kohdalla ongelmia ei todennäköisesti tule, vaan pikemminkin kokonaiskuva hahmottuu paremmin ja ystävän vanhemmat voivat toimia oikein myös silloin, jos mt-perheessä tulee vaikeampi vaihe. On kaikille parempi, että mt-ongelmainen voi vaikkapa kommentoida lasten kaavailemasta lomasuunnitelmasta ystävän vanhemmille, että minulla ei ole nyt voimavaroja ottaa lapsia mökille, ja pettymyksen purkaminen ei sitten johda aiheettomaan hankaamiseen.
Heittääkö sinulla päässä?!?
Ap ja me muut mielenterveysongelmaiset vaikutamme harvinaisen selväjärkisiltä, kun lueskelee näitä joitain paasauksia :D vai että oikein moraalisia rajoja...
Niinpä. Typerää uskoutua jollekin naapurin juorukellolle asioistaan, joka sitten päättää alkaa ilkeyttään ja typeryyttään mustamaalata perhettä ympäri maita ja mantuja. Kiittävätkö perheen lapset tästä? Tuskin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tiettyjä moraalisia rajoja, joita olisi hyvä kunnioittaa myös sairaana. Yksi sellainen on mielestäni se, että jos mielenterveysongelmaisen lapsi ystävystyy läheisesti toisen lapsen kanssa, ja alkaa tulla yökyläilyä jne niin ystävän vanhemmilla on oikeus tietää, miten kaverin kodissa on asiat.
On vääristävää stigmatisointia että mielenterveysongelmista vaietaan täysin, ja pahimmillaan lapset kantavat salaisuuden ja valheiden taakkaa vanhempansa puolesta - ja samalla lasten sosiaaliset suhteet voivat kärsiä.
Kuitenkin vakavat mt-ongelmat yleensä näyttäytyvät jotenkin ja lapset reagoivat niihin. Krooninen depressio vaikkapa niin että äiti ei voi käydä töissä. Tai bipo niin että aina joskus isällä on ”outoilut käynnissä” ja automatkalle Lappiin lähdetään ex tempore.
Jos nämä sairaudet, jotka siis eivät ole kantajansa valitsemia eivätkä aina heidän kontrollissaan, jätetään kertomatta lapsen ystävän vanhemmille, on riskinä että vastuullinen vanhempi ei laske lastaan enää ystävän kotiin - koska tiedossa ei ole onko kyseessä päihdekoti, lähisuhdeväkivaltakoti tai mielenterveyskoti, jossa ongelmiin ei ole haettu apua.
Sen sijaan rehellisyys on luottamuksen merkki. Jos vanhemman mielenterveysongelmat eivät haittaa jokapäiväistä elämää, ja hoito on kunnossa, niin on oikein kertoa tästä lapsen ystävän vanhemmille sekä myös lapsen ystävälle. Sydämeltään sivistyneiden kohdalla ongelmia ei todennäköisesti tule, vaan pikemminkin kokonaiskuva hahmottuu paremmin ja ystävän vanhemmat voivat toimia oikein myös silloin, jos mt-perheessä tulee vaikeampi vaihe. On kaikille parempi, että mt-ongelmainen voi vaikkapa kommentoida lasten kaavailemasta lomasuunnitelmasta ystävän vanhemmille, että minulla ei ole nyt voimavaroja ottaa lapsia mökille, ja pettymyksen purkaminen ei sitten johda aiheettomaan hankaamiseen.
Heittääkö sinulla päässä?!?
Ap ja me muut mielenterveysongelmaiset vaikutamme harvinaisen selväjärkisiltä, kun lueskelee näitä joitain paasauksia :D vai että oikein moraalisia rajoja...
Sanopa muuta. Ollaan jo voiton puolella, kun ihminen itse tiedostaa ongelmansa ja rajoitteensa.
Työelämä valitettavasti vilisee sairaudentunnottomia mt-tapauksia ja pers.häröjä, ja se näkyy esimerkiksi työpaikkakiusaamisena ja henkisenä pahoinvointina.
Alue: Aihe vapaa
Ymh, helppo sanoa jos ei ole joutunut henkilökohtaisesti kokemaan miten ihmiset mt-ongelmiin suhtautuvat. Esimerkiksi hoitoalalla ihmiset voivat naureskella olleensa harjoitteluaikanaan kukkuuväkeä hoitamassa. Ei tällaisille tutuille omaa mt-historiaa kannata alkaa avata.