Uransa flopanneet akateemiset, jaetaan kokemuksemme!

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi akateeminen luuseri. Opiskelin alaa, jolta hävisi laman seurauksena paljon työpaikkoja juuri niihin aikoihin kun valmistuin. En osannut verkostoitua että olisin saanut työpaikkaa, ja olen myös introvertti, mikä vaikeutti työnhakua. Nyt teen ihan tavallista työtä huonolla palkalla, mutta työkaverit on mukavia. Ihan itse siis olen sössinyt akateemisen urani, mutta olen vähään tyytyväinen joten pärjään kyllä.

Sama täällä. Ehdin kyllä tehdä oman alan töitä parikymmentä vuotta. Tällä alalla ei riitä edes verkostoituminen, työpaikkoja on todella vähän ja ne ovat surkeita. Pitäisi ryhtyä yrittäjäksi, ja siinäkin olisi toimeentulo vaikeaa, kun ei ole mikään huijariluonne.

Ennemmin haen vähäiset rahani tavallisesta duunista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valmistuin yliopistosta alalle, jolla on hyvä työllisyys, mutta lähes kaikki työt ovat ns. julkisen puolen naisten hommia. Rakastan työtäni tosi paljon, mutta urani on tähän mennessä mennyt siihen, että käyn aina vuodesta viiteen vuoteen kuuntelemassa aivan järjetöntä veetuilua ja alistamista julkisen puolen organisaatioissa (esim. opetusala ja terveydenhuolto) ja keräilen sitten itseäni burn outin kautta puolesta vuodesta vuoteen ennen kuin jaksan taas lähteä seuraavaan linkoon. Nyt haaveilen vain siitä, että saisin joskus vielä mennä aamulla töihin ja tehdä työni ilman jatkuvaa sekoilua, organisaatiomuutoksia, huonoa ilmapiiriä, jatkuvasti kiristyviä resursseja, työyhteisössä laajalle levinneitä motivaatiopulmia ja työpaikkakiusaamista. Saikulla taas.

Jatkan vielä yön yli nukuttuani tätä pohdintaa. En olisi koskaan uskonut innokkaana vastavalmistuneena aikoinani, että mua ei tule kuormittamaan välillä erittäinkin emotionaalisesti raskaat työn sisällöt vaan tulen uupumaan siihen, että työpaikoilla on niin kauheaa. Ei olisi tullut mieleenkään, että tässä käy näin. Jotenkin aivan uskomatonta, että ollaan tässä pisteessä nyt. Ei hajuakaan, kuinka tästä eteenpäin. Onks te-toimistossa tai jossain jotain psykologeja, jotka osaa tsempata tällaisesta yli? Pelottaa, oliko tämä burn out nyt jo se viimeinen. Ikää on 41.

MInulla samantapaista: työ on vaikeata ja vaativaa, mutta siitä selviää kyllä. Eniten rassaa se, että työn ehtoja kiristetään ja palkkioita pienennetään. Meitä alihankkijoita kohdellaan kuin roskaa nurkassa.

Tilanteesi on vaikea mutta valitettavasti en usko, että saisit siihen helposti apua. Voi olla hyviäkin psykologin tapaisia mutta että sellainen osuisi omalle kohdalle, on harvinaista. Toki kannattaa yrittää löytää.

Vierailija kirjoitti:

Mun tragedia on se, että julkisen puolen työelämä on täysin rikki. En sovellu sinne, koska en jaksa työskennellä epäinhimillisissä olosuhteissa ja kauheassa ilmapiirissä huonolla palkalla.  Olin nuorena hyvin kunnianhimoinen, nyt jäisin rehellisesti mieluiten peiton alle piiloon. Haluan tehdä niin vähän töitä kuin mahdollista, koska en enää usko siihen, että olisi mahdollista löytää työpaikka, jossa olisi asiallinen meininki. Hyvästä meiningistä en edes enää haaveile.

Hyvä meininki pitäisi sisällään hyvän johtamisen, hyvän työilmapiirin, kollegiaalisen arvostuksen puolin ja toisin ja mahdollisuuden kehittyä. Ja ehkä vielä sen, ettei organisaatio olisi ihan koko ajan muutoksessa ja ettei valtaosa työajasta menisi sekundäärisiin tehtäviin ja turhiin palavereihin varsinaisten töiden kasaantuessa. Niin, ja että olisi käytössä asialliset työvälineet ja työtilat. Sekään ei todellakaan ole julkisella puolella itsestäänselvää. Edellisessä työpaikassa kollegat ostelivat työvälineitä välillä itse, kun stressi työnteon mahdottomuudesta kävi liian suureksi.[/

Kaikki tämä miljoona kertaa! Mikä siinä on, että yhtäkkiä työelämä on palavereita palaverien perään. Kunnon muistioita ei osata tehdä, joten jos olet yhdestäkin palaverista pois, niin tietysti juuri siellä on ollut jotain mitä sinun tulisi tietää, mutta mitä ei kuitenkaan lue missään muistiossa. Muutoin saattaa olla kymmeniä palavereita, joissa istut ihmetellen, että tässäkään ei ollut minulle mitään tarpeellista.

Samoin muutoskiima on aivan älytöntä. Koko ajan venkslataan organisaatiota johonkin suuntaan ja meillä esimiehet pallottelevat alaisilla edestakaisin. Oma esimieheni on parissa vuodessa vaihtunut neljä kertaa, kun kumpikaan ei osaa päättää, kenen johtaja haluaisi olla. Aina tieto esimiesvaihdosta ei ole tullut alaiselle ajoissa ja on tullut tilanteita, joissa entinen esimies toteaa ”Juu, ei se kato kuulu enää mulle. X on taas sun esimies.” Työvälineitä ei sentään ole tarvinnut ostaa, mutta kynsin hampain on saanut taistella niistä, että oma työnkuvan toteutus onnistuu. Hauskaa on nykyisin myös se, että esimies saa olla täysin ulalla työntekijöiden työtehtävistä. Tulee välillä mielenkiintoisia tilanteita, kun hän nimeää yhteistyötahoille ihmisiä tekemään hommat, jotka kuuluu toisen työkenttään...

Sitten vielä tämä työpaikan skismoihin sotkeentuminen. Vaikka kuinka yrittäisi pysyä niistä erossa, niin jotenkin sitä väsyy ja yhtäkkiä huomaa olevasi mukana jossain ihmeellisessä toisten ihmisten välisessä draamassa, koska ”jos et ole puolellani, olet minua vastaan”. Pahimmassa tapauksessa keskenään riitelevät tyypit alkavat kumpikin haastamaan riitaa sille, joka yrittää pysytellä pois kuviosta. Jos puolustaudut, olet pian silmätikku, josta kannellaan esimiehelle ”hankalana kiusaajana” ja jos et puolustaudu, päälläsi hypitään kunnes jäät saikulle. Olen kokenut molemmat. Tasapainottelu sosiaalisesta vallasta taistelevien ihmisten välillä on raskasta, kun sitä joutuu tekemään vuodesta toiseen.

Joskus mietin, että kukaan ei uskoisi millaista sirkusta on, jos ihmiset kertoisivat tapahtumista rehellisesti. Edes anonyymina en kehtaa kirjoittaa, miten älyvapaata touhu voi olla. Varsinkin nyt, kun jossain vaiheessa tuli muotiin lisätä kaikenlaisia johtajia ja päälliköitä, niin yhtäkkiä heistä kenellekään ei kuulunut enää mikään ja kukaan ei enää tiennyt mistään mitään. Työntekijöiden on kuitenkin pitänyt tehdä työnsä, tiesi tai ei. Naurattaisi, jos ei itkettäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ”se ala”, johon täällä vihjataan, viestintä tai markkinointi?

Ei ole. Ja niitä aloja on kaksi, sukulaisia keskenään. En viitsi ryhtyä esittelemään kumpaakaan, koska niillä, joilla ei ole niistä omakohtaista tietoa, on useimmiten niin paljon häkellyttävän vahvoja harhaluuloja, etten jaksa ryhtyä vääntämään siitä asiasta. Ei kannata ryhtyä arvailemaan.

t. En muista numeroani, jota käytin aiemmin. Varmistusnumeroksi tuli kuitenkin 666. :)

Biologia? Mikrobiologia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä koodari FM, valmistuin 2014. Työkokemusta vain palkattomista harjoitteluista. Mulla on asperger ja olen sosiaalisesti kömpelö, se on vaikeuttanut työllistymistä. On ihan paskapuhetta että aspergereita revitään koodareiksi. Ei ainakaan naisia. Täytyy olla sellainen hyvä tyyppi, ekstrovertti, jotta saa paikan.

Tunnen tasan kaksi koodaria, jotka kumpikin vahvasti kirjolla. Kumpikaan ei myöskään ikinä valmistunut, mutta rahaa ovat tehneet niin maan bärkkeleesti.

Anna mä arvaan, ne on miehiä. Naisilta ei hyväksytä autismin kirjoon kuuluvaa käytöstä. 

Olisinpa syntynyt pojaksi, as-naisen elämä on kamalaa.

Ei katkeruus ole miehissäkään houkutteleva ominaisuus.

Kyllähän se niin on, että työelämässä ja elämässä ylipäätään tarvitaan sosiaalista älyä, jos urallaan meinaa edetä.

Vaikka sulla olisi viidet maisterinpaperit taskussa, mutta et hallitse minkäänlaisia small talk -taitoja, sosiaalista pelisilmää tai et pysty osoittamaan mitään ystävällistä kiinnostusta työkavereita kohtaan, niin ns. uralla eteneminen on aika kaukaa haettu haave.

Eteneminen edellyttää yleensä lähes aina myös työpaikan vaihtamista. Tämäkin monelta unohtuu ja sitten vain katkerana odotetaan 15 vuotta ylennystä ja marmatetaan, että kukaan ei arvosta mun ammattitaitoa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se niin on, että työelämässä ja elämässä ylipäätään tarvitaan sosiaalista älyä, jos urallaan meinaa edetä.

Vaikka sulla olisi viidet maisterinpaperit taskussa, mutta et hallitse minkäänlaisia small talk -taitoja, sosiaalista pelisilmää tai et pysty osoittamaan mitään ystävällistä kiinnostusta työkavereita kohtaan, niin ns. uralla eteneminen on aika kaukaa haettu haave.

Eteneminen edellyttää yleensä lähes aina myös työpaikan vaihtamista. Tämäkin monelta unohtuu ja sitten vain katkerana odotetaan 15 vuotta ylennystä ja marmatetaan, että kukaan ei arvosta mun ammattitaitoa.

Tuo ei täysin pidä paikkaansa. Varsinkin teknisessä asiantuntijatyössä moni pätevä tyyppi laitetaan uralla "eteenpäin" vain siksi, että on teknisesti niin lahjakas, oli luonne millainen tahansa. Ilmeisesti kuvitellaan, että hommat hoituvat päällikkö- tai johtotehtävissä yhtä hyvin. Läheskään kaikki eivät sitä edes haluaisi, mutta etenevät urallaan paremman palkan motivoimana. Monessa paikassa on periaatteena, että esimiehen pitää tienata enemmän kuin alaisenaan olevan huippuasiantuntijan.

Urani on kuraa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tragedia on se, että julkisen puolen työelämä on täysin rikki. En sovellu sinne, koska en jaksa työskennellä epäinhimillisissä olosuhteissa ja kauheassa ilmapiirissä huonolla palkalla.  Olin nuorena hyvin kunnianhimoinen, nyt jäisin rehellisesti mieluiten peiton alle piiloon. Haluan tehdä niin vähän töitä kuin mahdollista, koska en enää usko siihen, että olisi mahdollista löytää työpaikka, jossa olisi asiallinen meininki. Hyvästä meiningistä en edes enää haaveile.

Hyvä meininki pitäisi sisällään hyvän johtamisen, hyvän työilmapiirin, kollegiaalisen arvostuksen puolin ja toisin ja mahdollisuuden kehittyä. Ja ehkä vielä sen, ettei organisaatio olisi ihan koko ajan muutoksessa ja ettei valtaosa työajasta menisi sekundäärisiin tehtäviin ja turhiin palavereihin varsinaisten töiden kasaantuessa. Niin, ja että olisi käytössä asialliset työvälineet ja työtilat. Sekään ei todellakaan ole julkisella puolella itsestäänselvää. Edellisessä työpaikassa kollegat ostelivat työvälineitä välillä itse, kun stressi työnteon mahdottomuudesta kävi liian suureksi.[/

Kaikki tämä miljoona kertaa! Mikä siinä on, että yhtäkkiä työelämä on palavereita palaverien perään. Kunnon muistioita ei osata tehdä, joten jos olet yhdestäkin palaverista pois, niin tietysti juuri siellä on ollut jotain mitä sinun tulisi tietää, mutta mitä ei kuitenkaan lue missään muistiossa. Muutoin saattaa olla kymmeniä palavereita, joissa istut ihmetellen, että tässäkään ei ollut minulle mitään tarpeellista.

Samoin muutoskiima on aivan älytöntä. Koko ajan venkslataan organisaatiota johonkin suuntaan ja meillä esimiehet pallottelevat alaisilla edestakaisin. Oma esimieheni on parissa vuodessa vaihtunut neljä kertaa, kun kumpikaan ei osaa päättää, kenen johtaja haluaisi olla. Aina tieto esimiesvaihdosta ei ole tullut alaiselle ajoissa ja on tullut tilanteita, joissa entinen esimies toteaa ”Juu, ei se kato kuulu enää mulle. X on taas sun esimies.” Työvälineitä ei sentään ole tarvinnut ostaa, mutta kynsin hampain on saanut taistella niistä, että oma työnkuvan toteutus onnistuu. Hauskaa on nykyisin myös se, että esimies saa olla täysin ulalla työntekijöiden työtehtävistä. Tulee välillä mielenkiintoisia tilanteita, kun hän nimeää yhteistyötahoille ihmisiä tekemään hommat, jotka kuuluu toisen työkenttään...

Sitten vielä tämä työpaikan skismoihin sotkeentuminen. Vaikka kuinka yrittäisi pysyä niistä erossa, niin jotenkin sitä väsyy ja yhtäkkiä huomaa olevasi mukana jossain ihmeellisessä toisten ihmisten välisessä draamassa, koska ”jos et ole puolellani, olet minua vastaan”. Pahimmassa tapauksessa keskenään riitelevät tyypit alkavat kumpikin haastamaan riitaa sille, joka yrittää pysytellä pois kuviosta. Jos puolustaudut, olet pian silmätikku, josta kannellaan esimiehelle ”hankalana kiusaajana” ja jos et puolustaudu, päälläsi hypitään kunnes jäät saikulle. Olen kokenut molemmat. Tasapainottelu sosiaalisesta vallasta taistelevien ihmisten välillä on raskasta, kun sitä joutuu tekemään vuodesta toiseen.

Joskus mietin, että kukaan ei uskoisi millaista sirkusta on, jos ihmiset kertoisivat tapahtumista rehellisesti. Edes anonyymina en kehtaa kirjoittaa, miten älyvapaata touhu voi olla. Varsinkin nyt, kun jossain vaiheessa tuli muotiin lisätä kaikenlaisia johtajia ja päälliköitä, niin yhtäkkiä heistä kenellekään ei kuulunut enää mikään ja kukaan ei enää tiennyt mistään mitään. Työntekijöiden on kuitenkin pitänyt tehdä työnsä, tiesi tai ei. Naurattaisi, jos ei itkettäisi.

Kuulostaa kauhealle :( mikä ala? Julkinen ja terveydenhuolto?

No minä olen flopannut täysin. Minulle oli tosi tärkeää päästä yliopistoon, vaikken ole kovinkaan kunnianhimoinen. Odotin siltä opiskelulta tosi paljon ja kyllähän ne asiat kiinnostivatkin. Olin kuitenkin jotenkin aloitekyvytön, olin tottunut vain ajelehtimaan mukana, enkä ollut ikinä ajatellutkaan, että mitään tavoitteita on tapana asettaa. Silloin ei ollut mitään uraohjaustakaan kuten ehkä nykyisin. Tajusin olevani matkalla yläkoulun opettajaksi, mikä minulle, entiselle koulukiusatulle, olisi ollut painajaismainen homma. Niinpä olen ollut kotiäitinä, mikä on toisaalta ollut hienoa, mutta hävettää, että olen tuhlannut yhteiskunnan varoja haahuilemalla yliopistolla. En edelleenkään voi sanoa, että menin opiskelemaan sillä tavalla väärää alaa, etteikö se olisi kiinnostanut, mutta olisinpa nyt edes tosissani tähdännyt sitten tutkijaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi, joka munannut uransa periaatteelliseen moraaliin ja siitä seuranneeseen riitelyyn johtajien kanssa. Julkishallinnon töissä olen ollut aina. Kaksi uraa jo päättynyt siihen, että en suostunut tekemään, niinkuin johtaja käski, koska se oli minusta väärin. Enpä ole ylennyt, o pitänyt vaihtaa työpaikkaa ja peräänkin on soiteltu, että älkää sitä ottako, se on hankala. Periaatteessa menee hyvin, työtä on ja ansiot on ok, mutta vaikeaa on ollut ja on edelleen, en etene, turhauden suorittavaan työhön ja yhteistyövälit on heikot. Viimeksi vaahtosin koronasta helmikuussa, että pitää varautua. Se sitten kovasti veetutti, kun rajoitukset määrättiin, eikä mitenkään oltu niihin varauduttu.

Hyvä nosto. Nykyään painotetaan sitä, että työn pitäisi olla omien arvojen mukaista. Niitä omia arvoja ei kuitenkaan haluta tuotavan työpaikalle, jos ne johtaisivat eri ratkaisuihin kuin esimiehen tai firman linja.

Minulle ei onneksi ole ongelma tehdä kuten johto sanoo. Jos valitun toimenpiteen laillisuuden kanssa on ongelmia, ilmoitan sen selvästi. Jos ylempi taso haluaa silti tehdä niin, heillä on siihen natsat ja he kantavat vastuun.

Jos haluaa tehdä uraa, asioista ei kannata tehdä kynnyskysymyksiä työelämässä. Esimiehet arvostavat työntekijöitä, joilta tulee hyödyllisiä ehdotuksia ja huomioita (mielellään kahden kesken), mutta jotka taipuvat nurisematta esimiehen päätöksiin, vaikka olisivat eri mieltä.

Tai ainakin minä olen tuolla asenteella varsin kivassa asemassa ja palkkaluokassa tällä hetkellä.

Kirjoittaja jatkaa: tuo arvojenmukaisuus on minulle tosi kummallinen asia. Näin kolmenkympin haarukoilla olevana en ole työssä toteuttamassa mitään erityistä ideologiaa, vaan mahdollistamassa mukavan elämän. Minusta minun arvoni eivät myöskään kuulu työnantajalle tipan vertaa. Lisäksi harrastan vapaa-ajallani jonkin verran filosofisia pohdintoja ja kirjallisuutta, enkä ole löytänyt vielä mitään varmasti omaksi tuntemaani arvopohjaa. Tällä hetkellä nihilismi on aika kovasti voitolla, mutta en tiedä yhtään työnantajaa, jonka arvona olisi nihilismi.

Tuolla asenteella olisikin helpompaa. Mutta kun on töissä, joissa tehdään kansalaisten oikeuksiin vaikuttavia päätöksiä, niin johtajan käskyn noudattaminen on eettisen omantunnon omaavalle pirun vaikeaa. Nykyään yli nelikymppisenä, kahdenkymmenen vuoden työuran jälkeen olen tajunnut, että en ikinä pysty johtamaan yksikköä kohti tavoitetta, johon en usko. Niinkuin vaikka edellisen hallituskauden sote-maku-uudistuksen suunnitelmat. Turpiin tuli pahasti ja tulee jatkossakin, kun ei hehkuta "fantastisia" ideoita, joista kriittinen akateeminen keskustelu on suorastaan kielletty. Olen oppinut olemaan hiljaa, tajuan että vanhenen ja tuloja on saatava elämiseen. Mutta vaikka haaveilisin uudesta autosta, en pysty tekemään minusta eettisesti vääriä ratkaisuja. Ja siihen tyssää eteneminen. Vaikka sosiaaliset taidot olisivat ihan hyvät ja työkavereiden kanssa leppoisat välit.

Se vaan tuli mieleen, että eikö tällä hetkellä ole lomautettuja ja työttömiä yhteensä puoli miljoonaa? Eipä heitäkään voi kadehtia.

Vierailija kirjoitti:

Se vaan tuli mieleen, että eikö tällä hetkellä ole lomautettuja ja työttömiä yhteensä puoli miljoonaa? Eipä heitäkään voi kadehtia.

Ei ole vielä niin paljon, yt-menettelyn piirissä on tuo määrä, lomautuksilla (voi olla osittaisiakin) jotain 150 000.

Siksi tää on akateemisten ketju. Voisko joku TEM:istä tarkistaa faktan? :)

Omassa kaveripiirissä on tyyppejä, jotka olivat omasta mielestään liian hienoja tavallisiin koulutuksiin ja töihin, mutta rahkeet eivät oikein riittäneet yliopiston "hienoihin" tiedekuntiin, mutta jotain saivat opiskeltua huonolla menestyksellä, eivätkä tietenkään ole saaneet itselleen riittävän hienoja töitäkään.

Hieman paistaa läpi liian kovat kuvitelmat omista kyvyistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mä taas olen kyllä edennyt. Oon nyt professori, palkka on ok ja haasteitakin riittää. Ajattelin kuitenkin lopettaa parin vuoden päästä kun yksi iso projekti loppuu. Ei tunnu enää sen arvoiselta. Eläkeikään on kyllä vielä pari kymmentä vuotta, mutta enköhän mä jotain keksi.

Eikös proffien työ ole nykyään pääosin rahan kerjäämistä? Ymmärrän, että ei ole kovin motivoivaa.

Kaikkien yliopistolla notkuvien akateemisten on. Ja se vie ainakin omalta osalta innon ja saa tuntumaan että satsaukset ovat menneet hukkaan = epäonnistuminen. Jos olet projektitöissä, haet rahaa että saat jatkaa työntekoa. Jos vakivirassa, haet rahaa että tutkimusryhmä pysyy kasassa/olemassa. Ja ihan kiva jos julkaisee, mutta menestyksesi kuitenkin arvioidaan sen mukaan paljonko sitä ulkopuolista rahaa saat. Motivoivaa? Not.

Eikö ihmisten kykyjä voisi hyödyntää paremmin niin, että proffien antaisi keskittyä tutkimushommiin ja palkkaisi sinne jonkun suulaan kauppatieteilijän hankkimaan rahoitusta?

Tämäkin aivopieru saanut peukutuksia. Ei tutkimusrahoituksia hae suulaat kauppatieteilijät. Ne perustuu tutkimussuunitelmiin, joita arvioi erilaiset tieteelliset komiteat/ asiantuntijat (riippuen onko kyseessä säätiö, Suomen Akatemia tai jokin EU instrumentti). 

Järjestelmä on sinänsä rikki, että valtio/ EU tuhlaa järkyttävän määrään ihmisten työaikaa siihen, miten se jakaa rahojaan. Parempaan tulokseen päästäisiin esim. yliopistojen suoralla budejettirahoituksella. 

t. kauppatieteilijä (ei kovin suulas), joka ei kyllä osaisi hakea rahoitusta vaikka biotieteiden tutkimushankkeeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mä taas olen kyllä edennyt. Oon nyt professori, palkka on ok ja haasteitakin riittää. Ajattelin kuitenkin lopettaa parin vuoden päästä kun yksi iso projekti loppuu. Ei tunnu enää sen arvoiselta. Eläkeikään on kyllä vielä pari kymmentä vuotta, mutta enköhän mä jotain keksi.

Eikös proffien työ ole nykyään pääosin rahan kerjäämistä? Ymmärrän, että ei ole kovin motivoivaa.

Kaikkien yliopistolla notkuvien akateemisten on. Ja se vie ainakin omalta osalta innon ja saa tuntumaan että satsaukset ovat menneet hukkaan = epäonnistuminen. Jos olet projektitöissä, haet rahaa että saat jatkaa työntekoa. Jos vakivirassa, haet rahaa että tutkimusryhmä pysyy kasassa/olemassa. Ja ihan kiva jos julkaisee, mutta menestyksesi kuitenkin arvioidaan sen mukaan paljonko sitä ulkopuolista rahaa saat. Motivoivaa? Not.

Eikö ihmisten kykyjä voisi hyödyntää paremmin niin, että proffien antaisi keskittyä tutkimushommiin ja palkkaisi sinne jonkun suulaan kauppatieteilijän hankkimaan rahoitusta?

Tämäkin aivopieru saanut peukutuksia. Ei tutkimusrahoituksia hae suulaat kauppatieteilijät. Ne perustuu tutkimussuunitelmiin, joita arvioi erilaiset tieteelliset komiteat/ asiantuntijat (riippuen onko kyseessä säätiö, Suomen Akatemia tai jokin EU instrumentti). 

Järjestelmä on sinänsä rikki, että valtio/ EU tuhlaa järkyttävän määrään ihmisten työaikaa siihen, miten se jakaa rahojaan. Parempaan tulokseen päästäisiin esim. yliopistojen suoralla budejettirahoituksella. 

t. kauppatieteilijä (ei kovin suulas), joka ei kyllä osaisi hakea rahoitusta vaikka biotieteiden tutkimushankkeeseen. 

Rahoitusten hakeminen on vedätystä, ja kauppatieteilijän tärkein taito on vedättäminen.

t. eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi, joka munannut uransa periaatteelliseen moraaliin ja siitä seuranneeseen riitelyyn johtajien kanssa. Julkishallinnon töissä olen ollut aina. Kaksi uraa jo päättynyt siihen, että en suostunut tekemään, niinkuin johtaja käski, koska se oli minusta väärin. Enpä ole ylennyt, o pitänyt vaihtaa työpaikkaa ja peräänkin on soiteltu, että älkää sitä ottako, se on hankala. Periaatteessa menee hyvin, työtä on ja ansiot on ok, mutta vaikeaa on ollut ja on edelleen, en etene, turhauden suorittavaan työhön ja yhteistyövälit on heikot. Viimeksi vaahtosin koronasta helmikuussa, että pitää varautua. Se sitten kovasti veetutti, kun rajoitukset määrättiin, eikä mitenkään oltu niihin varauduttu.

Hyvä nosto. Nykyään painotetaan sitä, että työn pitäisi olla omien arvojen mukaista. Niitä omia arvoja ei kuitenkaan haluta tuotavan työpaikalle, jos ne johtaisivat eri ratkaisuihin kuin esimiehen tai firman linja.

Minulle ei onneksi ole ongelma tehdä kuten johto sanoo. Jos valitun toimenpiteen laillisuuden kanssa on ongelmia, ilmoitan sen selvästi. Jos ylempi taso haluaa silti tehdä niin, heillä on siihen natsat ja he kantavat vastuun.

Jos haluaa tehdä uraa, asioista ei kannata tehdä kynnyskysymyksiä työelämässä. Esimiehet arvostavat työntekijöitä, joilta tulee hyödyllisiä ehdotuksia ja huomioita (mielellään kahden kesken), mutta jotka taipuvat nurisematta esimiehen päätöksiin, vaikka olisivat eri mieltä.

Tai ainakin minä olen tuolla asenteella varsin kivassa asemassa ja palkkaluokassa tällä hetkellä.

Kirjoittaja jatkaa: tuo arvojenmukaisuus on minulle tosi kummallinen asia. Näin kolmenkympin haarukoilla olevana en ole työssä toteuttamassa mitään erityistä ideologiaa, vaan mahdollistamassa mukavan elämän. Minusta minun arvoni eivät myöskään kuulu työnantajalle tipan vertaa. Lisäksi harrastan vapaa-ajallani jonkin verran filosofisia pohdintoja ja kirjallisuutta, enkä ole löytänyt vielä mitään varmasti omaksi tuntemaani arvopohjaa. Tällä hetkellä nihilismi on aika kovasti voitolla, mutta en tiedä yhtään työnantajaa, jonka arvona olisi nihilismi.

Tuolla asenteella olisikin helpompaa. Mutta kun on töissä, joissa tehdään kansalaisten oikeuksiin vaikuttavia päätöksiä, niin johtajan käskyn noudattaminen on eettisen omantunnon omaavalle pirun vaikeaa. Nykyään yli nelikymppisenä, kahdenkymmenen vuoden työuran jälkeen olen tajunnut, että en ikinä pysty johtamaan yksikköä kohti tavoitetta, johon en usko. Niinkuin vaikka edellisen hallituskauden sote-maku-uudistuksen suunnitelmat. Turpiin tuli pahasti ja tulee jatkossakin, kun ei hehkuta "fantastisia" ideoita, joista kriittinen akateeminen keskustelu on suorastaan kielletty. Olen oppinut olemaan hiljaa, tajuan että vanhenen ja tuloja on saatava elämiseen. Mutta vaikka haaveilisin uudesta autosta, en pysty tekemään minusta eettisesti vääriä ratkaisuja. Ja siihen tyssää eteneminen. Vaikka sosiaaliset taidot olisivat ihan hyvät ja työkavereiden kanssa leppoisat välit.

Etkö saa itsellesi rauhaa siitä, että olet tehnyt kantasi tiettäväksi ylöspäin? Ethän sinä voi muuta tehdä. Tai irtisanoutua voi aina.

Minulle riittää, että olen tehnyt voitavani mielestäni huonon idean toteuttamisen estämiseksi. Silloin tiedän, ettei ole minun syyni, että asia menee päin persettä.

Tuosta päästäisiin oikeastaan seuraavaan uraneuvooni, eli älkää ottako asioita henkilökohtaisesti töissä. Kun siinäkään ei loppujen lopuksi ole mitään henkilökohtaista, että esimiehesi ei esimerkiksi pidä sinusta ihmisenä. Kaikki vain eivät pidä kaikista ja sellaista elämä on.

Tuollaisella ajattelumallilla olen pysynyt suht selväjärkisenä ja tyytyväisenä töissä.

-Lainaamasi

Täällä monet ovat ilmeisesti kuitenkin töissä ja palkalla. Pitäisi puhua paljon enemmän akateemisesta (pitkäaikais)työttömyydestä. 

Minulla on sentyyppistä kokemusta, mitä rekrytoivat esimiehet eivät näytä ymmärtävän. Esim. olen lukenut matikkaa ja tehnyt hyvin vaativaa laskentatyötä Excelillä = minun ajatellaan vain kirjottaneen lukuja Exceliin ja käyttäneen korkeintaan summakaavaa, koska eihän ihmiset keskimäärin osaa tehdä Excelillä mitään muuta. Sitten minulle tarjotaan työtä, jossa ei tarvita mitään minun osaamisestani.

En näköjään pysty enää saamaan edes yhtä hyvää työtä kuin minulla oli useampi vuosi sitten, eikä sekään ollut tällä koulutuksella kovin kummoinen työ.

Taidan ostaa omakotitalon maalta käteisellä ja elää siellä loppuelämäni mitään töitä tekemättä.

Itsellä sama kun jollain aiemmalla, että alalla ei ollut oikein töitä ja olen introvertti enkä jaksa markkinoida itseäni, löysin duunarityön ja tyytyväinen vähään, elämänfilosofiani on sellainen, joten olen ihan onnellinen nyt. Välttelen kyllä puhumasta töissä että löytyy maisterintutkinto, ja työkaverit ei ole oikein omanhenkistä seuraa kuten oman alan harjoittelussa oli. Mutta toisaalta teen töitä että saan rahaa elämiseen, siinäpä se.

Itsellä meni akateeminen ura täysin sivusuun, kun väittely ja dosentuuri venyivät molemmat yli kolmen kympin. Ei mitään mahkuja tenureen tutkimusvierailuista, rahoituksesta ja julkaisuista huolimatta.