Miksi osalle ei mene jakeluun, että elämä ei ole kaikille valintoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on naurettavaa että "nuoret ihmiset" itkevät, että eipä ollut varaa tai muuten mahdollista mennä nuorena kouluun samaan aikaan kun meillä tuhannet tai kymmenet tuhannet tekevät alanvaihdoksia joka vuosi. Itsekkin opiskelin nelikymppisenä ensimmäisen hieman vaativamman ammatin. Se on ihan ok jos joku toteaa, että ei riitä järki korkeakouluihin, ymmärrän sen aivan täysin, mutta on lapsellista vedota menneisyyteen ja sen takia lukittautua. Ja ei, korkeakoulutus ei ole mikään ainoa tie keski- tai hyvätuloiseksi mutta helpoin se on jos vaan järki riittää ja tekee niitä kuuluisia oikeita valintoja. 

Jos tässä nyt sitten pitää keulimaan lähteä, niin eipä se herkkua ollut itselläkään raskaiden apumiestöiden jälkeen iltaisin käydä lukio ja sen jälkeen päästä kouluun. Olisin voinut myös valita toisin ja kitistä kun isi ei maksanut nuorena opiskeluja.

Haluaisin edelleen kuulla, miten mennään opiskelemaan, jos on sairas ja työkyvytön? 

Disclaimeri on vissiin sivulla 2, ei keskustella sairaista, neliraajahalvaantuneista eikä aivokuolleista. Ei myöskään edunvalvonnan tarpeessa olevista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on naurettavaa että "nuoret ihmiset" itkevät, että eipä ollut varaa tai muuten mahdollista mennä nuorena kouluun samaan aikaan kun meillä tuhannet tai kymmenet tuhannet tekevät alanvaihdoksia joka vuosi. Itsekkin opiskelin nelikymppisenä ensimmäisen hieman vaativamman ammatin. Se on ihan ok jos joku toteaa, että ei riitä järki korkeakouluihin, ymmärrän sen aivan täysin, mutta on lapsellista vedota menneisyyteen ja sen takia lukittautua. Ja ei, korkeakoulutus ei ole mikään ainoa tie keski- tai hyvätuloiseksi mutta helpoin se on jos vaan järki riittää ja tekee niitä kuuluisia oikeita valintoja. 

Jos tässä nyt sitten pitää keulimaan lähteä, niin eipä se herkkua ollut itselläkään raskaiden apumiestöiden jälkeen iltaisin käydä lukio ja sen jälkeen päästä kouluun. Olisin voinut myös valita toisin ja kitistä kun isi ei maksanut nuorena opiskeluja.

Haluaisin edelleen kuulla, miten mennään opiskelemaan, jos on sairas ja työkyvytön? 

Disclaimeri on vissiin sivulla 2, ei keskustella sairaista, neliraajahalvaantuneista eikä aivokuolleista. Ei myöskään edunvalvonnan tarpeessa olevista.

Esim CP vamma ei ole esteenä yliopistotason opiskelulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustelussa on hyviä pointteja. Valintoja pystyy tekemään oikeastaan kunnolla vasta siinä tilanteessa, kun hahmottaa että tarjolla on useampia vaihtoehtoja.

No jostain syystä siellä peruskoulussa ekaluokalla yritetään opettaa istumaan paikoillaan ja kuuntelemaan. Jostain syystä siellä kannustetaan tekemään parhaansa jotta tulisi niitä hyviä numeroita. Jostain syystä opon tunnilla kerrotaan koulutustarjonnasta, ammateista ja opintojen rahoituksesta, niille jotka kuuntelevat.

Siellä on niitä taitoaineitakin, jotta jokainen voisi löytää jotain jossa on hyvä ja mikä kiinnostaisi. Siellä on oppilaanohjausta, kuraattoria, psykologia ja terveydenhoitajaa opettajien lisäksi. Sieltä saa sen päivän lämpimän ateriankin.

Mitä muuta tämä yhteiskunta voi vielä tehdä kuin iskeä jokaiselle naaman eteen ne samat valinnan paikat?

Tähän vain omalta osaltani, peruskoulussa ei itselle ainakaan kerrottu miten yhteiskunta toimii ja mitkä ovat ihmisen vaihtoehdot toimia siellä. Jatkoin lukioon täysin tiedostamatta alkeellisiakaan yhteiskunnan toimintoja, ammatteja, koulutuksia jne. Tässä kohtaa peruskouluissa olisi ollut skarppaamisen varaa, ja on luultavasti edelleen siinä tärkeimmässä: miten elämässä toimitaan monissa erilaisissa tilanteissa ja kriiseissä.

Se on suhteellinen käsite, onko joku aloittanut nollasta, vai sittenkin saanut jotain apua. Veljeni aloitti yrityksen "nollasta" jo 17-vuotiaana, mutta kuitenkin sai vanhemmilta paljon apua, kuljetusapua, isä oli töissä siellä paljon kun oli jo eläkkeellä.

Esimieheni poika on kuulemma aloittanut tyhjästä, mitä tuo esimies itse näyttää koko ajan auttavan ihan kaikessa. Ei todellakaan pärjäisi yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on naurettavaa että "nuoret ihmiset" itkevät, että eipä ollut varaa tai muuten mahdollista mennä nuorena kouluun samaan aikaan kun meillä tuhannet tai kymmenet tuhannet tekevät alanvaihdoksia joka vuosi. Itsekkin opiskelin nelikymppisenä ensimmäisen hieman vaativamman ammatin. Se on ihan ok jos joku toteaa, että ei riitä järki korkeakouluihin, ymmärrän sen aivan täysin, mutta on lapsellista vedota menneisyyteen ja sen takia lukittautua. Ja ei, korkeakoulutus ei ole mikään ainoa tie keski- tai hyvätuloiseksi mutta helpoin se on jos vaan järki riittää ja tekee niitä kuuluisia oikeita valintoja. 

Jos tässä nyt sitten pitää keulimaan lähteä, niin eipä se herkkua ollut itselläkään raskaiden apumiestöiden jälkeen iltaisin käydä lukio ja sen jälkeen päästä kouluun. Olisin voinut myös valita toisin ja kitistä kun isi ei maksanut nuorena opiskeluja.

Haluaisin edelleen kuulla, miten mennään opiskelemaan, jos on sairas ja työkyvytön? 

Disclaimeri on vissiin sivulla 2, ei keskustella sairaista, neliraajahalvaantuneista eikä aivokuolleista. Ei myöskään edunvalvonnan tarpeessa olevista.

Ei se toimi niin, että sitten on tämä ja tämä poikkeus, vaan jos sanotaan, että kaikilla on samat mahikset, niin miksi niin pitää sanoa, kun se ei ole totta kaikkien kohdalla? Jos olet vaikka uupunut nuorempana ja stressinsietokykysi on sen takia alentunut, et välttämättä kykene yliopisto-opiskeluun myöhemmin, sillä se vaatii paineensietokykyä, voimavaroja ja älliä. Puolilla yliopisto-opiskelijoista on jaksamisen kanssa ongelmia jo nyt.

^Lisään vielä, että tiedän myös ihmisiä, joilla on tullut pysyviä, fyysisiä ongelmia stressin ja uupumuksen takia, esimerkiksi uni- ja sydänhäiriötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen siitä samaa mieltä, että lähtökohtia ja monia muita asioita ei voi valita. Sen takia tarvitsemme tukipalveluita ja tukea muilta ihmisiltä, kukaan ei selviä yksin.

Mutta. Jos olet syntynyt alkoholistiperheeseen, sinulla on paljon traumoja, huonoja kokemuksia ja tuskaa sisälläsi, parantumisen näistä voit valita. Se on niin.

Jos et sinä, niin kuka muu voisi muuttaa elämäsi? Asenne ”en voi valita, en voi sille mitään kun on ollut niin kamalaa elämässä” on houkutteleva tapa olla ottamatta vastuuta omasta elämästään. Asiat voi muuttua, se on täysin mahdollista, varsinkin Suomessa, jossa on mahdollista saada ilmaista psykoterapiaa jne. En väitä, että systeemi olisi täydellinen, mutta apua saa jos on valmis siihen ja sitä vaatii.

Muutos lähtee aina sisältä. Voit päästää niistä asioista irti, jotka tappaa sua. Kaikki ei tapahdu hetkessä, ja tämä on usein myös kompastuskivi paranemisprosesseissa. Muutos ottaa aikaa, se on hyväksymistä ja omien käytös- ja ajatusmallien muuttamista. Se ei tapahdu hetkessä.

Eli kyllä. Kaikkea ei voi valita. Mutta tärkeimmän voi.

Eli jos sairastut traumojen ja huonojen kokemusten takia masennukseen, traumaperäiseen stressihäiriöön, dissosisaatiohäiriöön yms., niin se on vain oma valinta eikä ole ottanut vastuuta elämästään? Oletko lukenut tutkimuksia huono-osaisuuden ylisukupolvisuudesta, johon vaikuttaa monet, geneettiset ja synnynäisetkin tekijät? En tarkoita, että täytyisi jäädä huutamaan sohvalle "säälikää minua!", en tiedä ketään, joka vaikean taustan kanssa näin toimisi, mutta ei kaikesta parannuta vain asennetta muuttamalla. Tiesitkö myös, että psykoterapia ei ole Kela-tuesta huolimatta ilmaista, sinne on pitkät jonot ja terapeutti ei välttämättä ole se oikea? Tiesitkö, ettei Suomessakaan saa aina tukea ja apua, kun sitä tarvitsee? Terveisin, luukulta toiselle juoksenut ja vähättelyä ja syyllistämistä ammattilaisilta kokenut

Jos lukisit kommenttini uudelleen?

Juurihan sanoin, että et voi valita lähtökohtiasi. Et sitä, jos kohtaat elämässäsi traumoja. Mutta voit valita sen, jäätkö ongelmiisi märehtimään vai valitsetko parantumisen tien. Tiedän, että Kelan tukema terapia on täysin ilmaista silloin, jos et ole töissä ja elät tukien varassa. Näin sain itse terapiaa kun olin todella pohjalla. Tiedän, mitä on juosta luukulta toiselle, mitä on sairastua henkisesti. Mitä on olla pohjalla. Se on taistelu ja se vie aikaa. Älä luovuta! Mitä ikinä elämässäsi tapahtuisi, älä luovuta. Älä hylkää itseäsi. Sen voit aina valita.

Olen kohdannut ihmisiä, jotka haluavat vain voiton, käymättä itse taistelua. Se ei toimi niin.

Sielunsiskona sanon sinulle, älä luovuta. Usko muutokseen ja rakkauteen, se on mahdollista mutta se vie aikaa.

Edellinen.

Mutta edelleen kaikki ei parannu, vaikka kuinka yrittäisivät ja haluaisivat. Se ei ole lopulta itsestä kiinni, jos masennus jää krooniseksi tai et saa tarvittavaa apua ongelmiisi. Jotkut voivat etsiä vuosikausia oikeaa diagnoosia ja silloin voi olla jo liian myöhäistä. Minäkin sain lopulta apua, koska minulla oli voimavaroja ja jaksamista kaiken p*skan keskellä, mutta se ei ole itsestäänselvyys eikä kaikkien voimat riitä luukulta toiselle juoksemiseen. Minä olen jaksanut, mutten ikinä oleta, että kaikki muut pystyisivät samaan. Kyse on tosi monimutkaisista asioista, joihin vaikuttaa sellaisetkin asiat, mihin et voi itse vaikuttaa. 

Olen eri mieltä.

Emme ymmärrä elämää tarpeeksi ymmärtääksemme energioiden, väreilyn ja ajatusten voimaa universurissamme. Koemme, että kaikki on vain maallista, järkevää, länsimaista lääketiedettä, kaikkeen löytyy vastaus samoista lähteistä, samoista vastauksista. Olemme hylänneet henkisen puolemme. Enkä puhu uskonnoista.

En ymmärrä sitä, miksi haluat vakuuttaa muille ihmisille, että kaikki eivät vain parane. Miltä tuntuisi kuulla tuo, jos olet pohjalla? ”Ehkä minä olen yksi niistä, joka ei parane, joten turha edes yrittää.”

Mitä annat vaihtoehdoksi? Mikä on sinusta sitä, joka voi ihmisen parantaa? Mikä muuttaa värähtelyämme? Kaikki on energiaa. Tutustu esimerkiksi Nikolas Teslan ajatuksiin.

Mitä paranemisen tilalle? Mitä on parantuminen?

Onko se sitä, että haet uuden reseptin lääkäriltä? Kun istut tunnin terapiassa? Paranemisesta puhutaan kovin suppeasti ja vain jonakin suurina konkreettisina tekoina. Paraneminen koetaan jonakin palkintona, saavutuksena joka häämöttää sitten kun, sitten jos.

Mitä on elämisen taito? Mitä on oman itsensä ja ajatustensa tutkiminen, hiljaa itsessään? Pysähtyminen? Ja se että teet sen uudestaan joka päivä?

”Miksi minulla on tämä olo sisälläni?” ”Miksi koen tätä ahdistusta”. ”Mistä tämä trauma on tullut.”

Kaikki tunteet ovat sallittuja.

Ei paraneminen, ainakaan itselleni ole merkinnyt sitä, että kaikki huono on nyt pyyhitty pois elämästäni. Jatkan taistelua joka päivä. Saatan huomata, vai niin! Minulla on tällainenkin puoli tai haava itsessäni. Ja otan sen omaan viisauteeni ja rakkauteeni. Ei tarvitse muuta. Se on jo parantumista. Ja jatkan sitä joka kerta, kun huomaan traumojen aktivoituvan. Jatkan työtä joka päivä.

Paraneminen on kaikille mahdollista. Paraneminen on nöyrtymistä ja kiitollisuutta siitä mitä on, ei vihaa siitä mitä ei ole.

Kaikilla eivät riitä voimavarat siihen, että he paranisivat traumoistaan. T: itsemurhan tehneen puoliso

Vierailija kirjoitti:

Kyllä elämä vaan on valintoja. Ihan kaikkeen et voi vaikuttaa ja jotkut valinnat tehdään sun puolesta. Sä pelaat niillä korteilla jotka sinulle jaetaan. Sä voit valita alatko änkyräksi kun paskat kortit tai yrittää pärjätä parhaasi mukaan.

Niin, mutta kun tämä ero niissä korteissa juuri meinaa sitä, että kaikilla ei ole samat mahdollisuudet valita.

Yksinkertainen esimerkki:

Lapsi A voi valita, haluaako lukioaikana asua turvallisesti kotona vai muuttaa pois kotoa vanhempien tukemana.

Lapsi B voi valita, asuuko lukioaikana kotona väkivallan armoilla vai yrittääkö järjestää itselleen asunnon ilman kenenkään läheisen apua.

Lapsi B:llä ei ole valittavana yhtään yhtä hyvää vaihtoehtoa kuin lapsi A:lla, ihan riippumatta siitä, mitä hän tekee ja miten sisukkaalla ja hyvällä fiiliksellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selkeästi on kahta ryhmää ihmisiä. Niitä jotka näkevät pidempiä syy-seuraussuhteita (nämä jotka ymmärtävät että elämä on sarja jatkuvia päätöksiä) ja niitä jotka eivät näe vaan luulevat että kaikki on enemmän tai vähemmän sattumaa.

Kyllä se on kiinni omista päätöksistä mitä tapahtuu, ja koskaan ne seuraukset eivät ole kenelläkään vain positiivisia. sitten tehdään uusia uusia päätöksiä ja reagoidaan niihin muutoksiin. Ja kyllä nämä päätökset nimenomaan on riskin ottamista, kun sen päätöksen seurauksista ei ole koskaan varmuutta etukäteen.

Esim lähteekö töihin/opiskelemaan ulkomaille/vieraalle paikkakunnalle, jossa ei ole turvaverkkoja. Pahimmillaan täysin eri kulttuuriin maahan, jonka kieltä ei osaa, ilman sosiaaliturvaa, jättäen hyvän työpaikan Suomessa muuttaen eroon perheestään.  Minä tein näin (nyt perhe on taas yhdessä). Tämä avasi aivan eri urapolut mielenkiintoisiin tehtäviin joihin en ikinä olisi päässyt ilman tätä päätöstä ja palkkakin on nykyään loistava  (10 000 €/kk netto).

MIten sinä teit ton ilman turvaverkkoja muuttamisen? eli ei ollu suomessa yhtään perhettä kenen luo palata,tai vanhempia,tai muuta sellaista?  miten rahoitit muutot ja elämiset sitten toisessa maassa yksin?

Tekemällä työsopimuksen Suomesta käsin, ostin lentolipun ja otin matkalaukun mukaan noin 4 päivän edestä vaatteita. Hommasin asunnon KO maasta, ja maksoin sinne vuokraa, kuten kotimaan asunnonkin kulut... Asuntoon ostin ensin sängyn ja pöydä, sitten pikkuhiljaa tavaraa. Matkalippu yhteen suuntaan maksoi noin 400 euroa. Siinä se muutto. Miten elämä yleensä rahoitetaan? käymällä töissä tietenkin.

Jos olisin saanut elämässä valita, niin olisin jättänyt dissosiaatiohäiriön puhkeamisen väkivaltaisen lapsuudenperheen takia väliin. Jonkinlaisen, hyvin horjuvan toimintakyvyn olen saanut säilytettyä, mutta kunnon hoitoa en ole traumoihini vuosien avun hakemisesta huolimatta saanut. Traumat vaikeuttavat elämää lähes päivittäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on naurettavaa että "nuoret ihmiset" itkevät, että eipä ollut varaa tai muuten mahdollista mennä nuorena kouluun samaan aikaan kun meillä tuhannet tai kymmenet tuhannet tekevät alanvaihdoksia joka vuosi. Itsekkin opiskelin nelikymppisenä ensimmäisen hieman vaativamman ammatin. Se on ihan ok jos joku toteaa, että ei riitä järki korkeakouluihin, ymmärrän sen aivan täysin, mutta on lapsellista vedota menneisyyteen ja sen takia lukittautua. Ja ei, korkeakoulutus ei ole mikään ainoa tie keski- tai hyvätuloiseksi mutta helpoin se on jos vaan järki riittää ja tekee niitä kuuluisia oikeita valintoja. 

Jos tässä nyt sitten pitää keulimaan lähteä, niin eipä se herkkua ollut itselläkään raskaiden apumiestöiden jälkeen iltaisin käydä lukio ja sen jälkeen päästä kouluun. Olisin voinut myös valita toisin ja kitistä kun isi ei maksanut nuorena opiskeluja.

Haluaisin edelleen kuulla, miten mennään opiskelemaan, jos on sairas ja työkyvytön? 

No ei tietenkään akuutisti työkyvyttömänä mennä.

En halua painaa ketään valmiiksi pohjalla olevaa, mutta silti kertoa siitä, että itse opin tunnistamaan sen mitkä asiat elämässäni tekivät minut sairaaksi ja pyrin irti niistä, jätin ne taakseni. Tiedostin, että ne ovat pilanneet elämäni tähän asti, mutta minulla on olemassa x prosentin mahdollisuus siihen, että ne eivät pilaa myös tulevaisuutta ja sitä tulevaisuutta kohti lähdin menemään. Ja kipeänä sanoin itselleni, että elämä on nyt tätä, olen heikko ja voimaton ja saan olla, mutta sitten sen jälkeen yritän ponnistaa. Minun ponnistukseni onnistui melko hyvin. En ole ihan samalla viivalla muiden kanssa, mutta elämä on hyvää. Jos en olisi tietoisesti tehnyt ponnistusta, olisin ajautunut jonnekin, en tiedä minne. Eli kohtalaiseen onnistumiseen tarvittiin sekä omaa tietoista tavoitteellisuutta että onnea. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on naurettavaa että "nuoret ihmiset" itkevät, että eipä ollut varaa tai muuten mahdollista mennä nuorena kouluun samaan aikaan kun meillä tuhannet tai kymmenet tuhannet tekevät alanvaihdoksia joka vuosi. Itsekkin opiskelin nelikymppisenä ensimmäisen hieman vaativamman ammatin. Se on ihan ok jos joku toteaa, että ei riitä järki korkeakouluihin, ymmärrän sen aivan täysin, mutta on lapsellista vedota menneisyyteen ja sen takia lukittautua. Ja ei, korkeakoulutus ei ole mikään ainoa tie keski- tai hyvätuloiseksi mutta helpoin se on jos vaan järki riittää ja tekee niitä kuuluisia oikeita valintoja. 

Jos tässä nyt sitten pitää keulimaan lähteä, niin eipä se herkkua ollut itselläkään raskaiden apumiestöiden jälkeen iltaisin käydä lukio ja sen jälkeen päästä kouluun. Olisin voinut myös valita toisin ja kitistä kun isi ei maksanut nuorena opiskeluja.

Haluaisin edelleen kuulla, miten mennään opiskelemaan, jos on sairas ja työkyvytön? 

Disclaimeri on vissiin sivulla 2, ei keskustella sairaista, neliraajahalvaantuneista eikä aivokuolleista. Ei myöskään edunvalvonnan tarpeessa olevista.

Mikä sä olet määrittämään kenestä tässä puhutaan ja kuka on niin sairas, että se voidaan jättää määritelmien ulkopuolle?MIELENTERVEYSONGELMAT OVAT VETEEN PIIRRETTY VIIVA. Monet kätsivät niistä, vaikka toimintakyky olisi näennäisesti ookoo tietyillä elämän osa-alueilla.

Toisekseen, väittäisin että suurimmalla osalla paskan lapsuuden kokeneista on jotain psyykkisiä ongelmia. Ne eivät välttämättä ole tarkasti määriteltävissä vaan voivat olla vaikeampia tunne-elämän ongelmia ja puutoksia. Vauriot tulevat lapsuudessa syvälle persoonallisuuteen. Persoonallisuutta voidaan katsoa kerroksina, jossa syvimmällä on minuus, joka on aito minämme. Tämän päälle muodostuu elämänkokemuksien kautta uskomuksemme ja kokemuksemme itsestä. Näinpä LAPSUUDESSA TULLEET VAURIOT EIVÄT OLE VÄLTTÄMÄTTÄ YKSILÖN TIETOISESSA MINÄSSÄ, VAAN VAIKUTTAVAT TIEDOSTAMATTA. Kyseessä on syvän minän vaurio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle isäni sanoi, että t*ppaa minut jos menen opiskelemaan alaa x. Elämä on valintoja :)

Eli valitsit pysyä hengissä tai valitsit miellyttää isääsi? Ja nyt kun ilmeisesti olet tajunnut isäsi olevan idiootti eikä uhkailulla ole enää pohjaa...voit valita alan x jos se vielä kiinnostaa?

Niin, valitsin "pysyä hengissä" ja tehdä töitä isälleni suoraan peruskoulusta päästyäni, kuten hän vaati. Isäni kuoltua jäin vastuuseen yrityksestä ja liian tietämättömänä, apua saamattomana ajoin itseni velkoihin. Peruskoulupohjalta en ole saanut hyväpalkkaista työtä ja kyllä, opiskelen tällä hetkellä iltalukiossa, mutta koska ikää on 30+ ja töiden ohessa opiskelen niin tulen olemaan pitkälle yli 40 jos joskus valmistun. Ja kyllä, voin ehkä saada jopa työpaikan, mutta tuskin menestyn. Ja menestymisestä täällä taisikin olla puhe, eikä hengissä selviämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selkeästi on kahta ryhmää ihmisiä. Niitä jotka näkevät pidempiä syy-seuraussuhteita (nämä jotka ymmärtävät että elämä on sarja jatkuvia päätöksiä) ja niitä jotka eivät näe vaan luulevat että kaikki on enemmän tai vähemmän sattumaa.

Kyllä se on kiinni omista päätöksistä mitä tapahtuu, ja koskaan ne seuraukset eivät ole kenelläkään vain positiivisia. sitten tehdään uusia uusia päätöksiä ja reagoidaan niihin muutoksiin. Ja kyllä nämä päätökset nimenomaan on riskin ottamista, kun sen päätöksen seurauksista ei ole koskaan varmuutta etukäteen.

Esim lähteekö töihin/opiskelemaan ulkomaille/vieraalle paikkakunnalle, jossa ei ole turvaverkkoja. Pahimmillaan täysin eri kulttuuriin maahan, jonka kieltä ei osaa, ilman sosiaaliturvaa, jättäen hyvän työpaikan Suomessa muuttaen eroon perheestään.  Minä tein näin (nyt perhe on taas yhdessä). Tämä avasi aivan eri urapolut mielenkiintoisiin tehtäviin joihin en ikinä olisi päässyt ilman tätä päätöstä ja palkkakin on nykyään loistava  (10 000 €/kk netto).

MIten sinä teit ton ilman turvaverkkoja muuttamisen? eli ei ollu suomessa yhtään perhettä kenen luo palata,tai vanhempia,tai muuta sellaista?  miten rahoitit muutot ja elämiset sitten toisessa maassa yksin?

Tekemällä työsopimuksen Suomesta käsin, ostin lentolipun ja otin matkalaukun mukaan noin 4 päivän edestä vaatteita. Hommasin asunnon KO maasta, ja maksoin sinne vuokraa, kuten kotimaan asunnonkin kulut... Asuntoon ostin ensin sängyn ja pöydä, sitten pikkuhiljaa tavaraa. Matkalippu yhteen suuntaan maksoi noin 400 euroa. Siinä se muutto. Miten elämä yleensä rahoitetaan? käymällä töissä tietenkin.

Mitäpä jos olisitkin tehnyt työsopimuksen jonkun yrityksen kanssa, joka kaatuisi myöhemmin tai jopa huijaisi muuttamaan sinne työn perässä?  Entä teitkö yksin sen työsopimuksen? Päätitkö, että minä tulen nyt tänne töihin eikä siihen tarvittu toista osapuolta lainkaan päättämään, pääsetkö sinne töihin? Entä jos kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta, mennäänkö sitä tosta noin vaan ulkomaille tutustumaan uusin ihmisiin ja uuteen kieleen? Entä jos olisit ollut työttömänä jo pidempään, hausta huolimatta et olisi saanut työpaikkaa ja sinulle jäisi tuo 400 euroa kuussa käteen? Tai entä jos olisit sairastunut, ettet kykenisi lähtemään ulkomaille? Olisivatko nekin olleet omia päätöksiäsi?

^ Tai entä jos sua olisi huijattu asuntokaupoissa etkä olisi saanut mitään asuntoa? Tai entä jos siellä ilmenisi jotain ongelmia, kuten vaikka sädesientä ja sairastuisit sen takia? Entä jos olisit joutunut onnettomuuteen matkalla uuteen asuntoosi?

Vierailija kirjoitti:

"Lapsuuden perheen olosuhteet luovat perustan myöhemmälle hyvinvoinnille

Useissa tutkimuksissa on osoitettu perhetaustan olevan yhteydessä ihmisen myöhempään hyvinvointiin. Lapsuuden perheen elämää kuormittavilla tekijöillä voi pahimmillaan olla hyvin kauaskantoisia seurauksia, mutta on myös tunnistettu useita tekijöitä, jotka voivat suojata näiden ongelmien siirtymiseltä seuraaville sukupolville.

Perheet ja vanhemmat saattavat kohdata monenlaisia vaikeuksia, jotka vaikuttavat heidän lastensa myöhempään hyvinvointiin. Tällaisia ovat tutkimusten mukaan esimerkiksi:

työttömyys

toimeentulovaikeudet

asumisen ongelmat

mielenterveys- ja päihdeongelmat

muut terveysongelmat

vanhempien väliset jatkuvat riidat, konfliktit ja avioero

väkivalta ja laiminlyönti

Väestötutkimusten mukaan yleisimpiä aikuisena raportoituja lapsuuden perheen vakavia vaikeuksia olivat esimerkiksi isän alkoholiongelma, pitkäaikaiset taloudelliset ongelmat, vanhempien avioero ja muut perheen sisäiset konfliktit ja vanhempien vakavat sairaudet tai vammat (13–29 %).

Yksittäisten vaikeuksien hetkellinen kokeminen on perheissä yleistä, eikä se välttämättä johda laajempiin hyvinvoinnin ongelmiin tai syrjäytymiseen. Perheiden tai vanhempien ongelmat voivat kuitenkin kasautua ja kietoutua toisiinsa, esimerkiksi mielenterveysongelmiin liittyy usein myös toimeentulovaikeuksia.

Perheiden vaikeudet vaikuttavat monin tavoin perheen elämään, ihmissuhteisiin, vanhemmuuteen ja sosiaalisiin verkostoihin. Vanhempien ongelmat ja perheen vaikeudet heikentävät vanhempien sosiaalisia ja taloudellisia voimavaroja, mikä heijastuu myös perheen lasten ja nuorten elinoloihin.

Lapsuuden perheen elinolojen on havaittu olevan yhteydessä myöhempien ikävaiheiden terveyteen, terveyskäyttäytymiseen ja laajemmin hyvinvointiin. Kuitenkaan vielä ei tiedetä kovin paljoa siitä, miten ja kuinka pitkälle tämä yhteys välittyy elämänkulussa. Lapsuuden perheen elinolot voivat vaikuttaa ihmisen myöhempään hyvinvointiin sekä suoraan että erilaisten muiden tekijöiden kautta.

Lasten ja nuorten sijoitukset kodin ulkopuolelle, huostaanottojen määrä samoin kuin lapsiperheköyhyys ovat kasvaneet Suomessa 1990-luvun laman jälkeen. Varsinkin pienten lasten sijoitusten taustalla ovat usein vanhempien ongelmat, suurimpana yksittäisenä syynä vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmat. Vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmien lisäksi huostaanottoja edeltävät usein toimeentulovaikeudet. Teini-ikäisten lasten sijoitusten taustalla ovat usein nuoreen itseensä liittyvät syys, kuten käytöshäiriöt.

Vanhempien koulutustaso ja sosioekonominen asema määrittelevät heidän lastensa koulutusuria. Matalasti koulutettujen vanhempien lasten koulutus jää usein matalaksi. On havaittu, että vanhempien matala sosioekonominen asema ja nuoruusiän kouluvaikeudet ennustavat matalaa koulutustasoa aikuisuudessa. Usein tämä ylisukupolvisuuden ketju kulkee lapsen oman koulumenestyksen kautta.

Vanhempien koulutus ei ole yhteydessä vain heidän lastensa koulutusuriin, vaan vanhempien matala koulutus ja sosioekonominen asema heijastuvat myös heidän lastensa mielenterveyteen ja toimeentulovaikeuksiin myöhemmin elämässä, osittain lapsen oman koulutustason kautta."

Onko teillä "oman onnensa seppä" -huutelijoilla jotain vastatutkimusta tähän?

https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tyon_tueksi/nuorten-syrj…

Niin mitä "vastatutkimusta" tuohon tarvitsee. Eihän tuossa puhuta mistään että "sattuma ratkaisee", eikä mitenkään poista sitä että omilla valinnoilla tulevaisuuteen voi vaikuttaa...

Tämä on tässäkin ketjussa varmaan jo moneen kertaan todettu, mutta tuossa on kaksi puolta. Puhutaan tavallaan eri asioista. On totta, että tausta ja sattuma (elämänkulku) vaikuttavat paljon. Omat teot ovat toisaalta valintoja, joilla on seurauksia. Meinasin laittaa sen paljon kalutun asenteenkin tähän omien valintojen kategoriaan, mutta itsekin mielialanvaihteluja kokeneena tiedän ettei siihen hyvään asenteeseen kykene aina yhtä lailla. 

Aloittaja tarkoitti vissiin "menestyneiden" ihmisten asennetta "huonommin pärjänneitä" kohtaan. Siinä olisi kyllä usein paljon korjaamisen varaa. Joku fiksusti taisi kirjoittaa, että hyvin menneet asiat laittaa usein mielessään omaksi ansiokseen. Ehkä tämä on ihmisellä joku mielenterveyttä ja hyvää itsetuntoa ylläpitävä prosessi? Itsekin olen ehkä syyllistynyt välistä ajattelemaan näin, vaikka toisaalta olen myös tiukasti sitä mieltä etteivät huonosti menneet asiat ole ainakaan kenenkään muun "vika", ja usein ovat olleet seurausta omista valinnoistani. Se, mitkä edellytykset vaikka psyykkisesti niiden valintojen tekemiselle on ollut, onkin hankalampaa määritellä.

Monimutkaista ja aika filosofista pohdintaa tällainen keskustelu kaiken kaikkiaan. Käytännön ja käyttäytymisen kannalta sanoisin, että pitää varoa syyllistämästä ketään eikä toisen ihmisen pään sisälle tai elämään voi nähdä. Ylimielisellä suhtautumisella ei saavuta yleensä mitään hyvää ja kertoneekin lähinnä suhtautujan omasta sisäisestä epävarmuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on naurettavaa että "nuoret ihmiset" itkevät, että eipä ollut varaa tai muuten mahdollista mennä nuorena kouluun samaan aikaan kun meillä tuhannet tai kymmenet tuhannet tekevät alanvaihdoksia joka vuosi. Itsekkin opiskelin nelikymppisenä ensimmäisen hieman vaativamman ammatin. Se on ihan ok jos joku toteaa, että ei riitä järki korkeakouluihin, ymmärrän sen aivan täysin, mutta on lapsellista vedota menneisyyteen ja sen takia lukittautua. Ja ei, korkeakoulutus ei ole mikään ainoa tie keski- tai hyvätuloiseksi mutta helpoin se on jos vaan järki riittää ja tekee niitä kuuluisia oikeita valintoja. 

Jos tässä nyt sitten pitää keulimaan lähteä, niin eipä se herkkua ollut itselläkään raskaiden apumiestöiden jälkeen iltaisin käydä lukio ja sen jälkeen päästä kouluun. Olisin voinut myös valita toisin ja kitistä kun isi ei maksanut nuorena opiskeluja.

Haluaisin edelleen kuulla, miten mennään opiskelemaan, jos on sairas ja työkyvytön? 

Disclaimeri on vissiin sivulla 2, ei keskustella sairaista, neliraajahalvaantuneista eikä aivokuolleista. Ei myöskään edunvalvonnan tarpeessa olevista.

Ei se toimi niin, että sitten on tämä ja tämä poikkeus, vaan jos sanotaan, että kaikilla on samat mahikset, niin miksi niin pitää sanoa, kun se ei ole totta kaikkien kohdalla? Jos olet vaikka uupunut nuorempana ja stressinsietokykysi on sen takia alentunut, et välttämättä kykene yliopisto-opiskeluun myöhemmin, sillä se vaatii paineensietokykyä, voimavaroja ja älliä. Puolilla yliopisto-opiskelijoista on jaksamisen kanssa ongelmia jo nyt.

Kukaan ei ole sanonut että kaikilla on SAMAT mahdollisuudet, ainoastaan sitä että kaikilla on MAHDOLLISUUS valita parantaa olojaan, eikä jäädä paikalleen makaan. Suomessa vielä harvinaisen tasavertaiset mahdollisuudet menestyä verrattuna moneen muuhun paikkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen siitä samaa mieltä, että lähtökohtia ja monia muita asioita ei voi valita. Sen takia tarvitsemme tukipalveluita ja tukea muilta ihmisiltä, kukaan ei selviä yksin.

Mutta. Jos olet syntynyt alkoholistiperheeseen, sinulla on paljon traumoja, huonoja kokemuksia ja tuskaa sisälläsi, parantumisen näistä voit valita. Se on niin.

Jos et sinä, niin kuka muu voisi muuttaa elämäsi? Asenne ”en voi valita, en voi sille mitään kun on ollut niin kamalaa elämässä” on houkutteleva tapa olla ottamatta vastuuta omasta elämästään. Asiat voi muuttua, se on täysin mahdollista, varsinkin Suomessa, jossa on mahdollista saada ilmaista psykoterapiaa jne. En väitä, että systeemi olisi täydellinen, mutta apua saa jos on valmis siihen ja sitä vaatii.

Muutos lähtee aina sisältä. Voit päästää niistä asioista irti, jotka tappaa sua. Kaikki ei tapahdu hetkessä, ja tämä on usein myös kompastuskivi paranemisprosesseissa. Muutos ottaa aikaa, se on hyväksymistä ja omien käytös- ja ajatusmallien muuttamista. Se ei tapahdu hetkessä.

Eli kyllä. Kaikkea ei voi valita. Mutta tärkeimmän voi.

Eli jos sairastut traumojen ja huonojen kokemusten takia masennukseen, traumaperäiseen stressihäiriöön, dissosisaatiohäiriöön yms., niin se on vain oma valinta eikä ole ottanut vastuuta elämästään? Oletko lukenut tutkimuksia huono-osaisuuden ylisukupolvisuudesta, johon vaikuttaa monet, geneettiset ja synnynäisetkin tekijät? En tarkoita, että täytyisi jäädä huutamaan sohvalle "säälikää minua!", en tiedä ketään, joka vaikean taustan kanssa näin toimisi, mutta ei kaikesta parannuta vain asennetta muuttamalla. Tiesitkö myös, että psykoterapia ei ole Kela-tuesta huolimatta ilmaista, sinne on pitkät jonot ja terapeutti ei välttämättä ole se oikea? Tiesitkö, ettei Suomessakaan saa aina tukea ja apua, kun sitä tarvitsee? Terveisin, luukulta toiselle juoksenut ja vähättelyä ja syyllistämistä ammattilaisilta kokenut

Jos lukisit kommenttini uudelleen?

Juurihan sanoin, että et voi valita lähtökohtiasi. Et sitä, jos kohtaat elämässäsi traumoja. Mutta voit valita sen, jäätkö ongelmiisi märehtimään vai valitsetko parantumisen tien. Tiedän, että Kelan tukema terapia on täysin ilmaista silloin, jos et ole töissä ja elät tukien varassa. Näin sain itse terapiaa kun olin todella pohjalla. Tiedän, mitä on juosta luukulta toiselle, mitä on sairastua henkisesti. Mitä on olla pohjalla. Se on taistelu ja se vie aikaa. Älä luovuta! Mitä ikinä elämässäsi tapahtuisi, älä luovuta. Älä hylkää itseäsi. Sen voit aina valita.

Olen kohdannut ihmisiä, jotka haluavat vain voiton, käymättä itse taistelua. Se ei toimi niin.

Sielunsiskona sanon sinulle, älä luovuta. Usko muutokseen ja rakkauteen, se on mahdollista mutta se vie aikaa.

Edellinen.

Mutta edelleen kaikki ei parannu, vaikka kuinka yrittäisivät ja haluaisivat. Se ei ole lopulta itsestä kiinni, jos masennus jää krooniseksi tai et saa tarvittavaa apua ongelmiisi. Jotkut voivat etsiä vuosikausia oikeaa diagnoosia ja silloin voi olla jo liian myöhäistä. Minäkin sain lopulta apua, koska minulla oli voimavaroja ja jaksamista kaiken p*skan keskellä, mutta se ei ole itsestäänselvyys eikä kaikkien voimat riitä luukulta toiselle juoksemiseen. Minä olen jaksanut, mutten ikinä oleta, että kaikki muut pystyisivät samaan. Kyse on tosi monimutkaisista asioista, joihin vaikuttaa sellaisetkin asiat, mihin et voi itse vaikuttaa. 

Olen eri mieltä.

Emme ymmärrä elämää tarpeeksi ymmärtääksemme energioiden, väreilyn ja ajatusten voimaa universurissamme. Koemme, että kaikki on vain maallista, järkevää, länsimaista lääketiedettä, kaikkeen löytyy vastaus samoista lähteistä, samoista vastauksista. Olemme hylänneet henkisen puolemme. Enkä puhu uskonnoista.

En ymmärrä sitä, miksi haluat vakuuttaa muille ihmisille, että kaikki eivät vain parane. Miltä tuntuisi kuulla tuo, jos olet pohjalla? ”Ehkä minä olen yksi niistä, joka ei parane, joten turha edes yrittää.”

Mitä annat vaihtoehdoksi? Mikä on sinusta sitä, joka voi ihmisen parantaa? Mikä muuttaa värähtelyämme? Kaikki on energiaa. Tutustu esimerkiksi Nikolas Teslan ajatuksiin.

Mitä paranemisen tilalle? Mitä on parantuminen?

Onko se sitä, että haet uuden reseptin lääkäriltä? Kun istut tunnin terapiassa? Paranemisesta puhutaan kovin suppeasti ja vain jonakin suurina konkreettisina tekoina. Paraneminen koetaan jonakin palkintona, saavutuksena joka häämöttää sitten kun, sitten jos.

Mitä on elämisen taito? Mitä on oman itsensä ja ajatustensa tutkiminen, hiljaa itsessään? Pysähtyminen? Ja se että teet sen uudestaan joka päivä?

”Miksi minulla on tämä olo sisälläni?” ”Miksi koen tätä ahdistusta”. ”Mistä tämä trauma on tullut.”

Kaikki tunteet ovat sallittuja.

Ei paraneminen, ainakaan itselleni ole merkinnyt sitä, että kaikki huono on nyt pyyhitty pois elämästäni. Jatkan taistelua joka päivä. Saatan huomata, vai niin! Minulla on tällainenkin puoli tai haava itsessäni. Ja otan sen omaan viisauteeni ja rakkauteeni. Ei tarvitse muuta. Se on jo parantumista. Ja jatkan sitä joka kerta, kun huomaan traumojen aktivoituvan. Jatkan työtä joka päivä.

Paraneminen on kaikille mahdollista. Paraneminen on nöyrtymistä ja kiitollisuutta siitä mitä on, ei vihaa siitä mitä ei ole.

Kaikilla eivät riitä voimavarat siihen, että he paranisivat traumoistaan. T: itsemurhan tehneen puoliso

ja tuoko ei ollut muka valita.

Minulla sotki vuosikausien koulukiusaaminen kaiken. Oli jo muutenkin oppimisvaikeuksia ja sitten vielä se. Viime vuodet on tullut pysyteltyä kotona ja aktiivimallin aikaan kävin muutaman työtunnin tekemässä.