Mieleennpainuneet tölväykset/möläytykset ystävien suusta

Moni ei ymmärrä että jos haluaa ystäviä pitää olla ystävällinen, eli kaikkea mielessä vellovaa ei ole sopivaa ilmaista, vaan häpeällistä, ja varmana keino menettää ystävä.

Sitten on osa selliaisia jotka kiristävät niitä jotka ovat hyviä ihmisiä aidosti, eli tehdään kaikki mahdollinen paha sille ihmiselle että toinen ei olisi enää hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Meneeköhän typeryspissapää-äitien päässä kuviteltujen keskustelujen eteneminen jotenkin näin:

Pissapää-äiti: Sinä kun et voi tajuta mitään, kun et ole äiti kuten minä, sinä kun et voi tietää kuinka rikkaita tunteeni on sinuun verrattuna, sinä et vaan voi ymmärtää, kun olet siihen kyvytön. Sinä et tiedä rakkaudesta mitään, etkä väsymyksestä, etkä vastuunotosta. Sinä kun olet ihan lapsen tasolla itsekin, kun et kuulu meihin oikeisiin, aikuisiin ihmisiin. Sinä kun et ole sillä tavalla mitään. Sinä kun olet pelkkä tyhmä, ymmärtämätön, tyhjä, naiivi, tyhjä, turha ja tunteeton. Mistään mitään ymmärtämätön...

Ymmärtämätön turhake: Aaaaa! Joo! Kyllä! Minä häpeän itseäni, ja koen kuitenkin suurta kiitollisuutta kun suvaitsit keskustella sentään kanssani. En minä olekaan yhtä hyvä ihminen kuin sinä. Ja en ymmärräkään. Tunnen kuitenkin suurta ihailua, kunniotusta ja arvostusta sinua kohtaan. Olen maanmatonen rinnallasi. Ihailen sinun viisauttasi, voimaasi ja haaveilen joskus tulevani yhtä rikkaaksi tunteiltani kuin sinä. Olisi se vaan hienoa kokea se suuri rakkauden tunne, mitä vain sinä voit tuntea. Anna kun nuolen kengänpohjasi!

Sori mutta sivusta

Juuri tämä negatiivinen asenne näyttää sen kuinka oikeasti tietämättömiä ja kylmiä ihmisiä lapsettomat ovat. Vanhemmuus on24/7 työ. Ei 8 h ja kotiin rauhaan lepäämään yksin tai kumppanin kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten ei vain ymmärrä. Se ei silti tarkoita, että lapsettomat olisi huonompia. Tai ettei heillä voisi olla omia vaikeuksia elämässään. Kaikilla on omansa. Onko kukaan miettinyt miksi on vertaistukiryhmiä? Koska vain saman kokenut voi melkein käsittää sen toisen ongelmat ja haasteet. Ilot ja surut. Näin se vain usein valitettavasti on. Eikä se haittaa. Asian voi vain hyväksyä. Olla vierellä kulkija eikä päälle päsmäri. Tsemppiä!

Älä viitsi lapseton voi ymmärtää vanhemmuutta paremminkin kuin vanhempi itse. Ja aika useinkin on vielä niin.

Vuoroviikkoäitinä huomaan usein miten se vuoroviikkotauon antama etäisyys lastenhoitoon on ihan hyväksi monissa tilanteissa.

Kuitenkin tiedostan myös sen että mulla ei tule olemaan sitä samaa näkemystä kuin 24/7/365-vanhemmilla.

Miksi joidenkin lapsettomien on niin vaikeaa sisäistää tämä?

Koska monilla on ollut kotonaan montakin lasta ja tietävät tarkalleen vanhempien aseman koska ovat normaalilla empatialla varustettuja. Jos itse et omaa normaalia empatiakykyä niin ethän tietenkään pysty tajuamaan että ne muut kyllä tajuavat todellakin. Ei vanhemmuus ole rakettitiedettä todellakaan.

Nuorempana yritettiin mennä baariin, jossa ikäraja 24. Itse olin tällöin 20-vuotias ja kaverit 22-vuotiaita. Mentiin jonottamaan ja minä olin jonossa viimeisenä. Kaverit olisivat päässeet, mutta minä en. No ei sitten menty, mutta kun lähdettiin toiseen baariin kävelemään, niin yksi kavereista sano, että tais olla naamaraja tonne. Tuli tosi paha mieli ja muistan sen luultavasti aina.

Toinen kerta oli, kun nähtiin eri kaveriporukan kanssa ja päätettiin, että mennään jonnekin yksille ja pelaamaan vaikka lautapelejä. Ennen kuin lähdin tuonne pubiin, niin julkaisin itsestäni juuri ottamani selfien instassa. Kaverit sitten selailivat puhelimiaan siinä ja yks niistä sanoi, että hei Marja, sä näytät aina niin kauniilta kuvissa, mutta sit livenä taas.... ja keskeytti puheensa äkkiä. Ja ne muut kaverit myös jotenkin myötäilivät sitä ja silleen kiusallisesti totesin vaan, että taidanpa sitten olla melkoinen catfish. Muistan yhä sen tunteen, kun eka ilahdun, että kuvaani kehutaan ja sitten sen lähes itkun nieleskelyn, kun hän sanoo, että livenä oletkin jotain aivan muuta ja samalla koko porukka katselee mua päästä varpaisiin ja nyökyttelee. Tämän jälkeen oon aina miettinyt tarkasti mitä kuvia lisään, etten vain ole onnistunut ottamaan liian imartelevaa kuvaa itsestäni.

Molemmat satuttivat todella paljon ja etenkin siksi, että niistä huomasi, että eivät sanoneet loukatakseen, vaan täysin vahingossa sanoivat ns. "vähän liikaa" todellisia tuntojaan.

Ainiin ja sitten vielä kauan sitten tapahtunut juttu. Olin kolmannella luokalla ja olin käynyt parturissa edellisenä päivänä. Kerroin sen sitten yhdelle nelosluokkalaiselle tytölle, joka totesi, että onpa kamalat hiukset tai jotain. Olin ylpeä uudesta lookistani, mutta hänen sanojensa takia aloin inhoamaan sitä. Se oli kyllä sellaista, että hän nimenomaan halusi pahoittaa mieleni. Hän oli itse nimittäin lyhyt ja hyvin pullea, joten varmasti sai itsekin osansa kiusaamisesta ja sitten halusi itse olla kerrankin se kiusaaja ja "alistaa" jotakin toista.

Olimme bestiksen kanssa kaupan kassajonossa ruuhka-aikaan. Kassan viereisessä telineessä oli Iltalehtiä ja Ilta-Sanomia myytävänä ja jommastakummasta kaverini bongasi "Näin pääset eroon liikahikoilusta." tyylisen otsikon ja alkoi kovaan ääneen kuuluttaa "X, tuossahan ois sulle hyvää lukemista kun sulla on sitä liikahikoilua! Ei tarvis sitte enää jatkuvasti olla haisemassa ja vaihtamassa vaatteita!!"

Kaikki muut jonottajat sekä omaltani, että viereiseltä kassalta kääntyivät tuijottamaan minua, yksi täti jopa alkoi sopottaa neuvoja minulle. Kaverini naureskeli, ajatteli varmaan tehneensä hyvinkin ronskisti ja hauskasti exposattuaan minut monille tuntemattomille tilanteessa, missä en voinut liueta paikalta. Kassalta poispäin kävellessämme vielä sanoi, että häntä nolotti takiani, kun olin aika tyly sille neuvoja antaneelle naiselle äsken siinä kassalla. Vastasin, että itseäni nolotti varmaan enemmän kun kaveri puhui kiusallisista terveysasioistani ventovieraiden kuullen. Tähän bestis tuhahti, että luuli minulla olleen huumorintajua.

Tästä on pari vuotta, eikä ystäväni ole sen jälkeen onneksi käyttäytynyt noin, ainakaan vielä. Mutta muistan hänen puhuneen minusta todella tilannetajuttomasti lapsuudessa ja nuoruudessakin muutaman kerran, aina sen varjolla, että otan sen kuitenkin läpällä, koska olen niin huumorintajuinen. En sitten tiedä, onko tämä oikeasti hänen logiikkaansa, vai onko kateellinen huumorintajustani.

Eräs ystäväni sanoi 1,5-vuotiaan lapseni mennessä päiväkotiin että ”se ei kyllä ole pienen lapsen paikka”. Ja kun lopetin - tai lapsi lopetti - imetyksen ollessaan 11kk ikäinen hän tokaisi että ”imetystä kyllä suositellaan 1-vuotiaaksi saakka, en kyllä ikinä vois antaa lapselleni korviketta, ite aion imettää kyllä pidempään”.

Hän ei ole ainoa, josta on tullut ikävä ja arvosteleva tyyppi äitiyden jälkeen. Ennen molempien äitiyttä oltiin todella läheisiä. Nykyään moikataan kun tavataan mutta ei olla enää ystäviä, ei edes kavereita. Hän kyllä toisinaan soittelee tai viestittelee ja pyytää käymään tai että muuten nähtäis. En kuitenkaan tarvitse tuollaisia ihmisiä elämään, olen onnellinen näiden muiden äiti- ja ei äiti- ystävieni kanssa. Kunpa hänkin löytäisi elämäänsä armollisuutta itseään ja muita kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Tästä huomaa, että osa perheellistyneistä ei koskaan ymmärrä lapsettomuutta. Siinä todella saa miettiä paikkaansa maailmassa, miettiä kaiken lopullisuutta ja usko huviksesi, että moni saa vastuutakin elämässä kantaa ilman lapsia.  Moni käy elämässään läpi muutosvaiheita, jotka kasvattavat. Ei se silti tarkoita, että olisi automaattisesti muita jotenkin henkevämpi tai parempi. Tämäntyyppinen kirjoittelu, jossa korotetaan itseä jalustalle oman jälkikasvun kautta on aika erikoista liitettynä keskusteluun toisen lapsettomuudesta ja keskenmennosta. Ei huh, huh. 

Minä taas ymmärrän tämän niin ettei kenenkään , siis KENENKÄÄN pidä kuvitella tietävänsä täysin toisen kohtaa, oli se mitä tahansa ja sitten siltä pohjalta kommentoida ja " neuvoa" tätä

Siitähän ne vailla todellista empatiaa olevat möläytykset usein johtuvat.

Oma lukunsa on tietenkin ne jotka haluavat olla tietoisesti ilkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Kärsin lapsettomuudesta ja olin pitkään yrittänyt tulla raskaaksi. Ystäväni, joka tiesi tämän, totesi kerran ”lähetän sulle surunvalittelukortin jos tulet joskus raskaaksi”. Hänellä kun oli vaikeaa oman lapsensa kanssa. Samainen ystävä myös tarjosi omaa lastaan hoitoon kun puhuin siitä kuinka toivoisin saavani oman lapsen. Ihan kuin jonkun toisen lapsen hoitaminen auttaisi siinä tilanteessa yhtään.

Minulla oli vanha ja rakas 15-vuotias koira kuollut, se suru oli todella suuri. Kerroin tutulle koiranomistajalle ikävöiväni koiraa valtavasti. "No kuule ota nämä hulivilit hoitoon pariksi päiväksi niin loppuu ikävöinti hehhahahha". Ikään kuin olisin jotenkin kaivannut jotain koira-arkea ja hänen vilkkaiden koirien hoitaminen työntäisi koirankaipuuni pois, vaikka nimenomaan puhuin hänelle siitä suuresta surusta ja kaipuusta tätä tiettyä yksilöä kohtaan.

Juttelin postilaatikolla viimeisillään raskaana olevan naapurin kanssa. Kysyin, tietääkö kumpi on tulossa. Sanoi, ettei tiedä, eikä ole väliä, pääasia, että lapsi on terve.

Mun kehitysvammainen lapsi oli siinä vieressä, onneksi hän ei ymmärtänyt.

Itse ainakin olen möläyttänyt. Joskus takavuosina 80-luvun lopulla oli muotia sellainen ruskeanvihreä-väri, joka ei tainnut käydä oikein kellekään. 

Tuttava oli ostanut itselleen kalliin puseron ja tätä väriä. 

Menin ja möläytin: Kyllä se turkoosi käy sinulle paljon paremmin kuin tuo.

Tuttava siihen vähän vaimeana: Nii, en minä niin tarkka ole..kunhan on joku pusero.

Samassa tajusin munanneeni itseni. Häpeän vieläkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kärsin lapsettomuudesta ja olin pitkään yrittänyt tulla raskaaksi. Ystäväni, joka tiesi tämän, totesi kerran ”lähetän sulle surunvalittelukortin jos tulet joskus raskaaksi”. Hänellä kun oli vaikeaa oman lapsensa kanssa. Samainen ystävä myös tarjosi omaa lastaan hoitoon kun puhuin siitä kuinka toivoisin saavani oman lapsen. Ihan kuin jonkun toisen lapsen hoitaminen auttaisi siinä tilanteessa yhtään.

Minulla oli vanha ja rakas 15-vuotias koira kuollut, se suru oli todella suuri. Kerroin tutulle koiranomistajalle ikävöiväni koiraa valtavasti. "No kuule ota nämä hulivilit hoitoon pariksi päiväksi niin loppuu ikävöinti hehhahahha". Ikään kuin olisin jotenkin kaivannut jotain koira-arkea ja hänen vilkkaiden koirien hoitaminen työntäisi koirankaipuuni pois, vaikka nimenomaan puhuin hänelle siitä suuresta surusta ja kaipuusta tätä tiettyä yksilöä kohtaan.

Tuohan on sama, kun sanoisi isovanhempansa menettäneelle, että "otat lainaan viikonlopuksi tuon meidän papan, niin loppuu ikävöinti", mikä olisi todella absurdi asia sanoa. Kai tuollaiset möläyttelijät eivät vaan näe lemmikkejä perheenjäseninä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Tästä huomaa, että osa perheellistyneistä ei koskaan ymmärrä lapsettomuutta. Siinä todella saa miettiä paikkaansa maailmassa, miettiä kaiken lopullisuutta ja usko huviksesi, että moni saa vastuutakin elämässä kantaa ilman lapsia.  Moni käy elämässään läpi muutosvaiheita, jotka kasvattavat. Ei se silti tarkoita, että olisi automaattisesti muita jotenkin henkevämpi tai parempi. Tämäntyyppinen kirjoittelu, jossa korotetaan itseä jalustalle oman jälkikasvun kautta on aika erikoista liitettynä keskusteluun toisen lapsettomuudesta ja keskenmennosta. Ei huh, huh. 

Minä taas ymmärrän tämän niin ettei kenenkään , siis KENENKÄÄN pidä kuvitella tietävänsä täysin toisen kohtaa, oli se mitä tahansa ja sitten siltä pohjalta kommentoida ja " neuvoa" tätä

Siitähän ne vailla todellista empatiaa olevat möläytykset usein johtuvat.

Oma lukunsa on tietenkin ne jotka haluavat olla tietoisesti ilkeitä.

Tässäkin ketjussa on aika monta esimerkkiä siitä, kuinka lapsettomalle korostetaan miten hän ei voi ymmärtää mitään ja on jotenkin vajaa lapsettomuuttaan. Lapsettomuudesta kärsivälle se on sama asia kuin se, että jalattomalle painotettaisiin kuinka hän ei voi ymmärtää kuinka antoisa on juoksuharrastus, koska hän on jalaton. Mistä ihmeestä nousee tarve ääneen lausua tällaista?

Olin laihduttanut suurella vaivalla ylipainosta normaalipainoiseksi ja iloitsin tuloksesta kaverille. Tein sen vielä kuormittavassa elämäntilanteessa. Hänen mukaansa en ollut tarpeeksi kunnianhimoinen, ja minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni. Hän itse oli hoikka, normaalipainon alarajoilla. 

Ei tämäkään ollut möläytys tai edes loukkaavaa, mutta jostain syystä jäänyt mieleen.

Kaverini soitti eräänä lauantai-iltana ja valitti, kun kukaan ei pääse hänen kanssaan minnekään eikä hänellä ketään jonka kanssa viettää aikaa. Kukaan ei välitä eikä pääse ikinä mihinkään. Hän kävi ulkona melkein joka viikonloppu. Hänen silloinen poikaystävänsä oli töissä. Oli kysynyt ainakin kolmea kaveria seurakseen (nimet muistan), en muista oliko muitakin.

Minä katsoin kotona leffaa ihan tyytyväisenä, niin kuin useimmiten tein. Ei poikaystävää (ei ollut koskaan ollutkaan) ja tämä soittaja oli silloin ainut kaverini. Kyllä tuolloin tunsin joskus oloni yksinäiseksi. Tuntui vähän hölmöltä, kun hän niin valitti. Minua ei kyllä ollut kysynyt seurakseen, mutta taisinkin olla se, jonka kanssa on helppo puhua eikä bilettää. En kyllä hirveämmin baareissa välittänyt käydä. Olisinhan jotain muutakin voinut tehdä. Totta kai se, ettei seuran/kaverien määrää yksinäisyyttä poista.

Vierailija kirjoitti:

Juttelin postilaatikolla viimeisillään raskaana olevan naapurin kanssa. Kysyin, tietääkö kumpi on tulossa. Sanoi, ettei tiedä, eikä ole väliä, pääasia, että lapsi on terve.

Mun kehitysvammainen lapsi oli siinä vieressä, onneksi hän ei ymmärtänyt.

Voin vain kuvitella tuskaasi, koska itselläni on vain 1 "terve" lapsi. Silti koetan löytää asiasta eri näkökulmia.

Tämä samainen asia, ja sen kommentointi jossain muodossa on ollut palstalla ennenkin. Tuntuu tietenkin todella pahalta tuossa tilanteessa, mikä teille sattui, mutta voisitko ottaa vaikka sellaisen kannan asiaan, että naapurisi halusi vain sanoa, että "me niin toivotaan ja rukoillaan tervettä lasta"? Hekin ovat varmaankin miettineet millaista on vammaisen kanssa, ja että miten he pärjäävät. Kaikki äidiksi tulevat pelkäävät ainakin jollain tavalla vammaisuuden uhkakuvaa.

Ei hänen tarvinnut viitata teidän tilanteeseenne millään tavalla. Jokainen toivoo saavansa terveen jälkeläisen, mutta joskus surullinen tapahtuu, eikä ole kenenkään syy.

Ja aivan varmasti olisit tajunnut, jos hän olisi vaiennut lapsesi edessä ja kierrellyt jotenkin, kun ei ehkä kehtaa sanoa juuri noin kuin sanoi. Mielestäni oli rehellinen vaan, ei sinua kohtaan loukkaava. Tietenkin olisi kyseinen välikohtaus saanut jäädä tapahtumatta.

Avomies tokaisi mulle kerran että "sä et vois olla rumempi". Ja kuulemma tarkoitus oli ilmaista jotenkin sitä, että mä en voisi olla ruma missään tilanteessa edes vaikka yrittäisin, mutta tuli väärin ulos :D

Eräs ystävänä pitämäni henkilö pyysi minua heille kotiin siivoamaan ja pesemään ikkunoita. Itse tekee etätöitä kotona, ja poikansa myös etäkoulussa.

Olin/olen niin pöyristynyt etten edes tajunnut kysyä aikooko maksaa palkkaa vai ajatteliko että näin korona-aikoina ihan vaan mielikseni ja ajan kuluksi heille lähden luuttuamaan ja vessaa kuuraamaan 🤣

Tulin vahingossa raskaaksi alle parikymppisenä. Hengasin niihin aikoihin porukassa, jossa biletys ja juominen oli ne tärkeimmät asiat maailmassa. Mietin vielä, haluanko pitää lapsen, ja menin kaverin luokse kylään, missä oli käymässä myös toinen kaverini. He aloittelivat siinä kaljanjuontia ja mä tuumin, että multa jää nyt tuo kaljanjuonti väliin ja olin aika allapäin toki kaikesta, olisin halunnut jutella. Toinen kavereista suuttui ja alkoi huutaa, että "pitääkö mun nyt heittää tämä kaljapullo helvettiin ja alkaa olla sun kanssa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerroin (puutarhuri) äidilleni että kissat eivät näe värejä samalla tavoin kuin ihmiset. Äiti sanoi aidosti pettyneenä että "Voi ei, Pörri (nimi muutettu) ei erota ruusujani toisistaan".

Tässä ketjun varmaan ainoa oikeasti hauska ja hyvällä tavalla mieleenjäävä möläytys. Muuten tämä keskustelu on ollut järkyttävää luettavaa. Vielä järkymmän tästä tekee se, että valtaosa kerrotuista möläytyksistä on tullut aikuisilta. No, hyvin monet suomalaiset aikuiset ovat tahdittomia, empatiakyvyttömiä, erilaisuudesta herkästi ärsyyntyviä ja omasta mielestään kamalan nokkelia, niin ei sinällään pitäisi olla mikään ihme, että sieltä suusta pääsee suoranaisia rupikonnia. Ilmankos täällä on niin paljon erilaisista mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, kun vuorovaikutus perustuu suureksi osaksi tölvimiselle ja näpäyttelylle.

Kiitos⚘🌹🥀🏵🐈🐱

Känninen ystäväni iloitsi, että oli onneksi saanut kaksi lasta, ettei vain yhtä. Vieressä minä ja toinen yhden lapsen äiti emme oikein tienneet, miten kommentoida. Kuitenkin kohdallani vuosia kestänyt toisen lapsen yrittäminen turhaan, traumaattisine keskenmenoineen, oli tämän möläyttäjän tiedossa. Purin kieltäni, etten olisi vastannut tyyliin: onneksi olen normaalipainoinen, enkä lihava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhemmuudesta. Ei sitä oikeasti pysty tietämään kuin vasta sitten kun on kokenut raskauden, synnyttänyt, valvonut öitä, itkenyt väsymystä, nauranut ja iloinnut kehitysaskeleista, tuntenut niitä tunnerikkaita hetkiä lapsensa kanssa, katsonut lastaan silmiin ja miettinyt miten paljon voi toista rakastaa.. ja toisaalta samalla ymmärtää asioiden sitovuuden, lopullisuuden. Vastuunoton, kaiken sen. Kaikkialle ei noin vain enää lähdetä ja harrastuksia yms rajautuu pois. Ymmärrän että keskenmeno sattuu, mutta kyse on eri asiasta, kun sanotaan ettei voi tietää, mitä on olla äiti. Minusta keskenmenon saanut voi sanoa olevansa äiti, mutta mielestäni ei pitäisi loukkaantua jos joku valittaa vaikka tajutonta väsymystä tai teini-iän oikkuja, ennenkuin itse on ne käynyt läpi lapsen kanssa konkreetisti. Paljon voimia kuitenkin menetyksessä ja toivottavasti toiveesi lapsesta toteutuu.

Tästä huomaa, että osa perheellistyneistä ei koskaan ymmärrä lapsettomuutta. Siinä todella saa miettiä paikkaansa maailmassa, miettiä kaiken lopullisuutta ja usko huviksesi, että moni saa vastuutakin elämässä kantaa ilman lapsia.  Moni käy elämässään läpi muutosvaiheita, jotka kasvattavat. Ei se silti tarkoita, että olisi automaattisesti muita jotenkin henkevämpi tai parempi. Tämäntyyppinen kirjoittelu, jossa korotetaan itseä jalustalle oman jälkikasvun kautta on aika erikoista liitettynä keskusteluun toisen lapsettomuudesta ja keskenmennosta. Ei huh, huh. 

Minä taas ymmärrän tämän niin ettei kenenkään , siis KENENKÄÄN pidä kuvitella tietävänsä täysin toisen kohtaa, oli se mitä tahansa ja sitten siltä pohjalta kommentoida ja " neuvoa" tätä

Siitähän ne vailla todellista empatiaa olevat möläytykset usein johtuvat.

Oma lukunsa on tietenkin ne jotka haluavat olla tietoisesti ilkeitä.

Tässäkin ketjussa on aika monta esimerkkiä siitä, kuinka lapsettomalle korostetaan miten hän ei voi ymmärtää mitään ja on jotenkin vajaa lapsettomuuttaan. Lapsettomuudesta kärsivälle se on sama asia kuin se, että jalattomalle painotettaisiin kuinka hän ei voi ymmärtää kuinka antoisa on juoksuharrastus, koska hän on jalaton. Mistä ihmeestä nousee tarve ääneen lausua tällaista?

Eihän tuossa tarkoiteta ( yleensä) sitä että lapseton olisi jotenkin vajaa tms vaan yksinkertaisesti sitä että lapseton ei voi täysin ymmärtää millaista se on kun on lapsia.

Ja miksi tuo pitää sanoa ääneen , johtuu monesta eri syystä: joku haluaa olla ilkeä, joku todella kokee ylemmyyttä lapsetonta kohtaan mutta TOSI usein se johtuu siitä että lapseton vänkää ja vänkää , miksi et voi lähteä sinne ja tänne, miksi et voi tehdä sitä tai tätä.

Eli osoittaa ymmärtämättömyytensä ihan huutomerkkinä.