Olen 23-vuotias ja tuntuu etten ole tehnyt mitään mitä monet ikäiseni ovat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei! HEI!! Nyt tuli idea!! Jos sulla on mahdollisuus, menepä vuodeksi johonkin kansanopistoon opettelemaan vaikka valokuvausta tai taidemaalausta tms! Siellä tapaat saman ikäisiä ihmisiä ympäri Suomea jotka on just siinä vaiheessa että ne kaipaa uusia ihmissuhteita elämäänsä!

Olin itse, ja vitsit oli kivaa. Sain ystäviä! Tai siis HANKIN ystäviä, koska kyllä se vaati ponnistelua. Ekana päivänä vaan kättelin kaikkia uusia tuttavuuksia kädet jännityksestä täristen ja keksin höpötettävää. Pari ekaa viikkoa vaan piti rohkeasti tunkea samaan pöytään toisten kanssa ja tutustua, haistella keiden kanssa klikkaa ja keiden ei. Olihan se stressaavaa. Mutta kun lopulta kaverisuhteita muodostui, niin helkkarin palkitsevaa.

Meillä oli paljon bileitä, jumppakerhoja, kävelyretkiä luontoon, ihmissuhdedraamaa yms yms. Juoruja! Ihastumisia ja vihastumisia.. Taideprojekteja.. :D Vitsit oli kyllä kivaa. Suosittelen sydämestäni

Itseasiassa olin kansanopistossa tässä pari vuotta sitten. No, en kestänyt kuin pari kuukautta ja kotiin oli päästävä vähän väliä. Se huone oli aivan kamala, en tutustunut keneenkään, lintsailin tunneilta, söin aina yksin jne.

Että se riippuu hyvin paljon muista tekijöistä millainen siitä kokemuksesta tulee kuin että menee paikalle. Heh, ei puhettakaan että olisin uskaltautunut bileisiin tai juttelemaan oma-aloitteisesti tuntemattomille tutustumismielessä tms. :D

No voi kakkels :D Ehkä sulle sopii sitten paremmin vaikka ihmisiin tutustuminen netin kautta? Käytkö missään keskustelufoorumeilla? (Siis muualla kuin Vauvapalstalla, täältä en uskaltaisi tutustua kyllä kehenkään kun porukka on niin sekoa) Onks semmosii pienempiä keskustelupalstoja enää edes olemassa? Tiedän, että jotkut on saaneet ystäviä aikoinaan jostain Demistä tai animepalstalta tai jostain hitsin habbohotellista :D

Haluaisin olla ap:n kaveri, vaikka olenkin "vanhakurppa" eli jo melkein 40. Minusta olisi ihana auttaa jotain syrjäytynyttä ihmistä saamaan sosiaalista elämää edes yhden henkilön kanssa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei! HEI!! Nyt tuli idea!! Jos sulla on mahdollisuus, menepä vuodeksi johonkin kansanopistoon opettelemaan vaikka valokuvausta tai taidemaalausta tms! Siellä tapaat saman ikäisiä ihmisiä ympäri Suomea jotka on just siinä vaiheessa että ne kaipaa uusia ihmissuhteita elämäänsä!

Olin itse, ja vitsit oli kivaa. Sain ystäviä! Tai siis HANKIN ystäviä, koska kyllä se vaati ponnistelua. Ekana päivänä vaan kättelin kaikkia uusia tuttavuuksia kädet jännityksestä täristen ja keksin höpötettävää. Pari ekaa viikkoa vaan piti rohkeasti tunkea samaan pöytään toisten kanssa ja tutustua, haistella keiden kanssa klikkaa ja keiden ei. Olihan se stressaavaa. Mutta kun lopulta kaverisuhteita muodostui, niin helkkarin palkitsevaa.

Meillä oli paljon bileitä, jumppakerhoja, kävelyretkiä luontoon, ihmissuhdedraamaa yms yms. Juoruja! Ihastumisia ja vihastumisia.. Taideprojekteja.. :D Vitsit oli kyllä kivaa. Suosittelen sydämestäni

Itseasiassa olin kansanopistossa tässä pari vuotta sitten. No, en kestänyt kuin pari kuukautta ja kotiin oli päästävä vähän väliä. Se huone oli aivan kamala, en tutustunut keneenkään, lintsailin tunneilta, söin aina yksin jne.

Että se riippuu hyvin paljon muista tekijöistä millainen siitä kokemuksesta tulee kuin että menee paikalle. Heh, ei puhettakaan että olisin uskaltautunut bileisiin tai juttelemaan oma-aloitteisesti tuntemattomille tutustumismielessä tms. :D

No voi kakkels :D Ehkä sulle sopii sitten paremmin vaikka ihmisiin tutustuminen netin kautta? Käytkö missään keskustelufoorumeilla? (Siis muualla kuin Vauvapalstalla, täältä en uskaltaisi tutustua kyllä kehenkään kun porukka on niin sekoa) Onks semmosii pienempiä keskustelupalstoja enää edes olemassa? Tiedän, että jotkut on saaneet ystäviä aikoinaan jostain Demistä tai animepalstalta tai jostain hitsin habbohotellista :D

Joo kyllä netistä löytyy juttuseuraa, järkevää ja vähemmän järkevää :D

Ei vaan oo löytyny sellasta jonka kanssa vois sitte livenäkin tavata jne. Jos ees uskaltaisin 🙈

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.

Siis... en oo sanallakaan sanonut että mulla olis mielenterveyden kanssa ongelmia? Koko ketjun aihe on ihan muuhun liittyvä. En nyt tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa kun tulee tälläsiä oletuksia. 😅

Anteeksi, että sanon suoraan: Kyllähän kuvaamasi tasoiset sosiaaliset pelot hyvin vahvasti kertovat mielenterveyden ongelmista. Tai vaihtoehtoisesti neurologisesta vammasta, joka aiheuttaa pelkoja. Tuollaiset pelot eivät ole ihmiselle luontaisia, vaan oireita jostakin. Kannattaa vähintään miettiä, mistä ne voisivat kummuta. Sen jälkeen voisi alkaa työstää pelkojaan ja mahdollistaa sen, että niistä voisi päästä yli. 

Juuri kun ajattelin ettei tilanteeni voisi olla huonompi...

No en tiedä mistä johtuvat mutta niin se vain on.

Se ei välttämättä ole huono asia, jos selviää, että on joku sairaus tai vamma. Diagnoosin avulla voi oppia ymmärtämään sitä, miksi on sellainen kuin on. Se voi olla hyvin vapauttava kokemus. Ei tarvitse enää kuvitella olevansa selittämättömästä syystä outo, vaan tietää olevansa erilainen koska on se ja syy. Minulla on ADHD. Kuvittelin aina, että olen jotenkin huono ihminen, kun en osaa keskittyä mihinkään. Kilttien tyttöjenhän kuuluu olla nätisti eikä hyppiä paikasta toiseen kuin aropuput. Kun sain aikuisiällä diagnoosin ADHD:stä, se oli todella suuri helpotus. Ensinnäkin sain syyn sille, miksi en ollut niin kuin kaikki muut tytöt ja toisekseen ihanan neurologin ja toimintaterapeutin avulla sain paljon työkaluja, joilla selvitä arjen tilanteista minulle sopivalla tavalla. Suosittelen ainakin kysäisemään ammattilaisen näkemystä. Valitettavasti sitä ei helpolla saa, mutta jos onnistuu saamaa, se voi muuttaa elämän suuntaa täysin. Joka tapauksessa tsemppiä sinulle tulevaan! Uskon, että elämäsi tavalla tai toisella vielä järjestyy ja ehdit kokea kaikenlaista mukavaa. 

Luulen että tämä käytökseni johtuu traumaattisista kokemuksista kouluajoilta koska sitä ennen olin ”normaali” ja minulla oli paljon kavereita. Jännä miten voivat muuttaa ihmistä niin pitkälle...

Kiitos tsempeistä, samoin sinulle.

Hyvin mahdollista. Kiusaaminen on suoraan saatanasta (anteeksi vahva ilmaisuni) ja pilaa monien elämän kokonaan. Kouluikä on herkkää aika ja jos silloin kokee pahoja traumoja niillä on syvät vaikutukset. Positiivista kuitenkin on, että traumojen kanssa on mahdollista oppia elämään ja niiden aiheuttamia haavoja voi parantaa. En keksi nyt järkevämpää ilmaisua, mutta ehkä saat kiinni mitä tarkoitan. Vahva suositus, että menet keskustelemaan ammattilaisen kanssa traumoistasi. Ne eivät ole millään muotoa sinun syytäsi eivätkä millään tavalla tee sinusta huonoa ihmistä. Päinvastoin, olet rohkea kun edes täällä uskallat sanoa, että sinuun on sattunut pahasti. Se on hyvä alku sille, että voisit sanoa sen ammattilaisellekin. Hänen avullaan voisit sitten käsitellä traumaasi ja oppia keinoja selvitä arjessa ja jopa niissä nyt pelottavilta tuntuvissa sosiaalisissa tilanteissa. Kelalta saa tukea terapiakuluihin, jos taloudellinen puoli on haasteellista. Muista, että ei ole mitään hävettävää siinä, että on ongelmia. Kaikilla meillä niitä on jossain määrin. Ammattilaiset ovat sitä varten olemassa, että auttavat niitä, joilla on ongelmia enemmän kuin itse pystyvät kantamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.

Siis... en oo sanallakaan sanonut että mulla olis mielenterveyden kanssa ongelmia? Koko ketjun aihe on ihan muuhun liittyvä. En nyt tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa kun tulee tälläsiä oletuksia. 😅

Anteeksi, että sanon suoraan: Kyllähän kuvaamasi tasoiset sosiaaliset pelot hyvin vahvasti kertovat mielenterveyden ongelmista. Tai vaihtoehtoisesti neurologisesta vammasta, joka aiheuttaa pelkoja. Tuollaiset pelot eivät ole ihmiselle luontaisia, vaan oireita jostakin. Kannattaa vähintään miettiä, mistä ne voisivat kummuta. Sen jälkeen voisi alkaa työstää pelkojaan ja mahdollistaa sen, että niistä voisi päästä yli. 

Juuri kun ajattelin ettei tilanteeni voisi olla huonompi...

No en tiedä mistä johtuvat mutta niin se vain on.

Se ei välttämättä ole huono asia, jos selviää, että on joku sairaus tai vamma. Diagnoosin avulla voi oppia ymmärtämään sitä, miksi on sellainen kuin on. Se voi olla hyvin vapauttava kokemus. Ei tarvitse enää kuvitella olevansa selittämättömästä syystä outo, vaan tietää olevansa erilainen koska on se ja syy. Minulla on ADHD. Kuvittelin aina, että olen jotenkin huono ihminen, kun en osaa keskittyä mihinkään. Kilttien tyttöjenhän kuuluu olla nätisti eikä hyppiä paikasta toiseen kuin aropuput. Kun sain aikuisiällä diagnoosin ADHD:stä, se oli todella suuri helpotus. Ensinnäkin sain syyn sille, miksi en ollut niin kuin kaikki muut tytöt ja toisekseen ihanan neurologin ja toimintaterapeutin avulla sain paljon työkaluja, joilla selvitä arjen tilanteista minulle sopivalla tavalla. Suosittelen ainakin kysäisemään ammattilaisen näkemystä. Valitettavasti sitä ei helpolla saa, mutta jos onnistuu saamaa, se voi muuttaa elämän suuntaa täysin. Joka tapauksessa tsemppiä sinulle tulevaan! Uskon, että elämäsi tavalla tai toisella vielä järjestyy ja ehdit kokea kaikenlaista mukavaa. 

Luulen että tämä käytökseni johtuu traumaattisista kokemuksista kouluajoilta koska sitä ennen olin ”normaali” ja minulla oli paljon kavereita. Jännä miten voivat muuttaa ihmistä niin pitkälle...

Kiitos tsempeistä, samoin sinulle.

Hyvin mahdollista. Kiusaaminen on suoraan saatanasta (anteeksi vahva ilmaisuni) ja pilaa monien elämän kokonaan. Kouluikä on herkkää aika ja jos silloin kokee pahoja traumoja niillä on syvät vaikutukset. Positiivista kuitenkin on, että traumojen kanssa on mahdollista oppia elämään ja niiden aiheuttamia haavoja voi parantaa. En keksi nyt järkevämpää ilmaisua, mutta ehkä saat kiinni mitä tarkoitan. Vahva suositus, että menet keskustelemaan ammattilaisen kanssa traumoistasi. Ne eivät ole millään muotoa sinun syytäsi eivätkä millään tavalla tee sinusta huonoa ihmistä. Päinvastoin, olet rohkea kun edes täällä uskallat sanoa, että sinuun on sattunut pahasti. Se on hyvä alku sille, että voisit sanoa sen ammattilaisellekin. Hänen avullaan voisit sitten käsitellä traumaasi ja oppia keinoja selvitä arjessa ja jopa niissä nyt pelottavilta tuntuvissa sosiaalisissa tilanteissa. Kelalta saa tukea terapiakuluihin, jos taloudellinen puoli on haasteellista. Muista, että ei ole mitään hävettävää siinä, että on ongelmia. Kaikilla meillä niitä on jossain määrin. Ammattilaiset ovat sitä varten olemassa, että auttavat niitä, joilla on ongelmia enemmän kuin itse pystyvät kantamaan. 

Mutta jos sitten joku diagnoosi tulisi niin eikö ne merkkaa ne ylös ja ne voi sitten vaikuttaa mahdollisesti työelämään tms?

Vierailija kirjoitti:

Lähde vaikka Australiaan vuodeksi working holiday viisumilla. Saat paljon uutta sisältöä elämään, tapaat mielenkiintoisia ihmisiä, reppureissailet, saat kavereita, teet välillä jotain lyhytkestoisia töitä, voit ottaa osaa myös vaikkapa jonkun perheen arkea (homestay). Tulet kokemaan kaikennäköistä, sosiaaliset taitosi paranevat huomattavasti, englannin kielesi paranee, kypsyt ihmisenä, ehkäpä oivallat mitä haluat elämässäsi tehdä. Olen varma, että tulisit Suomeen takaisin täysin eri ihmisenä. Suosittelen nyt kun olet vielä nuori, eikä sinua mikään vaikuta sitovan tänne, niin sinulla on hyvä mahdollisuus lähteä maailmalle kokemaan ikimuistoisia hetkiä, jotka tulet muistamaan loppuelämäsi. Töistä tai opiskeluista voi pitää ihan hyvin välivuoden. Säästöjäkään ei tarvi paljon olla. Netti on pullollaan tietoa ja vinkkejä kuinka pärjätä vähällä.

Huippu muistot on itselläni ainakin omista reissuista. t.M31

En olekaan kuullutkaan tuollaisesta. Au pairia tms. olen joskus harkinnut. Kiitos vinkistä!

Olet vielä nuori ja ehdit tekemään kaikenlaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.

Siis... en oo sanallakaan sanonut että mulla olis mielenterveyden kanssa ongelmia? Koko ketjun aihe on ihan muuhun liittyvä. En nyt tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa kun tulee tälläsiä oletuksia. 😅

Anteeksi, että sanon suoraan: Kyllähän kuvaamasi tasoiset sosiaaliset pelot hyvin vahvasti kertovat mielenterveyden ongelmista. Tai vaihtoehtoisesti neurologisesta vammasta, joka aiheuttaa pelkoja. Tuollaiset pelot eivät ole ihmiselle luontaisia, vaan oireita jostakin. Kannattaa vähintään miettiä, mistä ne voisivat kummuta. Sen jälkeen voisi alkaa työstää pelkojaan ja mahdollistaa sen, että niistä voisi päästä yli. 

Juuri kun ajattelin ettei tilanteeni voisi olla huonompi...

No en tiedä mistä johtuvat mutta niin se vain on.

Se ei välttämättä ole huono asia, jos selviää, että on joku sairaus tai vamma. Diagnoosin avulla voi oppia ymmärtämään sitä, miksi on sellainen kuin on. Se voi olla hyvin vapauttava kokemus. Ei tarvitse enää kuvitella olevansa selittämättömästä syystä outo, vaan tietää olevansa erilainen koska on se ja syy. Minulla on ADHD. Kuvittelin aina, että olen jotenkin huono ihminen, kun en osaa keskittyä mihinkään. Kilttien tyttöjenhän kuuluu olla nätisti eikä hyppiä paikasta toiseen kuin aropuput. Kun sain aikuisiällä diagnoosin ADHD:stä, se oli todella suuri helpotus. Ensinnäkin sain syyn sille, miksi en ollut niin kuin kaikki muut tytöt ja toisekseen ihanan neurologin ja toimintaterapeutin avulla sain paljon työkaluja, joilla selvitä arjen tilanteista minulle sopivalla tavalla. Suosittelen ainakin kysäisemään ammattilaisen näkemystä. Valitettavasti sitä ei helpolla saa, mutta jos onnistuu saamaa, se voi muuttaa elämän suuntaa täysin. Joka tapauksessa tsemppiä sinulle tulevaan! Uskon, että elämäsi tavalla tai toisella vielä järjestyy ja ehdit kokea kaikenlaista mukavaa. 

Luulen että tämä käytökseni johtuu traumaattisista kokemuksista kouluajoilta koska sitä ennen olin ”normaali” ja minulla oli paljon kavereita. Jännä miten voivat muuttaa ihmistä niin pitkälle...

Kiitos tsempeistä, samoin sinulle.

Hyvin mahdollista. Kiusaaminen on suoraan saatanasta (anteeksi vahva ilmaisuni) ja pilaa monien elämän kokonaan. Kouluikä on herkkää aika ja jos silloin kokee pahoja traumoja niillä on syvät vaikutukset. Positiivista kuitenkin on, että traumojen kanssa on mahdollista oppia elämään ja niiden aiheuttamia haavoja voi parantaa. En keksi nyt järkevämpää ilmaisua, mutta ehkä saat kiinni mitä tarkoitan. Vahva suositus, että menet keskustelemaan ammattilaisen kanssa traumoistasi. Ne eivät ole millään muotoa sinun syytäsi eivätkä millään tavalla tee sinusta huonoa ihmistä. Päinvastoin, olet rohkea kun edes täällä uskallat sanoa, että sinuun on sattunut pahasti. Se on hyvä alku sille, että voisit sanoa sen ammattilaisellekin. Hänen avullaan voisit sitten käsitellä traumaasi ja oppia keinoja selvitä arjessa ja jopa niissä nyt pelottavilta tuntuvissa sosiaalisissa tilanteissa. Kelalta saa tukea terapiakuluihin, jos taloudellinen puoli on haasteellista. Muista, että ei ole mitään hävettävää siinä, että on ongelmia. Kaikilla meillä niitä on jossain määrin. Ammattilaiset ovat sitä varten olemassa, että auttavat niitä, joilla on ongelmia enemmän kuin itse pystyvät kantamaan. 

Mutta jos sitten joku diagnoosi tulisi niin eikö ne merkkaa ne ylös ja ne voi sitten vaikuttaa mahdollisesti työelämään tms?

Toki terapeutit merkitsevät potilastietoihin, mikä diagnoosi on (jos sellaista edes on) ja millaisia oireita on jne. Mutta heillä on vaitiolovelvollisuus eivätkä he missään tilanteessa saa luovuttaa sinun tietojasi ilman sinun suostumustasi kenellekään. Voit halutessasi vielä varmistaa asian tekemällä erillisen tietojenluovutuskiellon. Sen tekemällä tietoja ei anneta edes muille lääkäreille. Diagnoosi ei siis ainakaan tuota kautta vaikuta yhtään mitenkään työelämään. Monet erilaisista traumaperäisistä ongelmista, kuten masennuksesta, ahdistuneisuudesta jne., kärsivät ovat toivuttuaan päässeet työelämään ihan niin kuin sellaisetkin, joilla ei ole traumataustaa. Eli ainakaan diagnoosi itsessään ei ole ongelma eikä tule työnantajan tietoon ellet itse sitä kerro. 

Olen sinua pari vuotta vanhempi nainen ja sama tilanne. Minulla ei ole ollut kavereita nuoruuden jälkeen ja kiusattiin silloin paljon. Olenkin ollut yksinäinen ja vuosikymmenen ajan ja kavereita vain hetken aikaa kun esim koulutuksessa olen ollut. Muuten aina yksin ja mitään vapaa-ajan seuraa ei koskaan. Kiusaaminen tehnyt aika araksi ja en uskalla tutustua nopeasti ja luottaa, vaikka muuten silti tykkään ihmisistä. Haluaisinkin käydä monissa paikoissa ja tehdä juttuja mutta ei vaan yksin tule lähdettyä ja tulee liikaa se yksin olo jossain koulussa mieleen. Koira vielä kuoli ja yksin olen nyt.

Et osaa lähteä ovesta ulos vaikka baariin? Tai kuntosalille? O.k. Ei voi auttaa. Rehellisesti sanottuna vaikuttaa siltä että olet yksinkertaisesti aivan helvetin laiska eikä siihen auta mikään muu kuin se että lopetat sen.

Ap:n mielenterveyspuoleen; minusta jos jollain ihmisellä on sellainen käsitys, että ”kaikki” pilkkaa ja nauraa (tai mitkä ne sanavalinnat olivatkin) on kyseessä jonkinlainen harhaisuus tai mielenterveysongelma. Kertoo siitä, että olettaa tietyllä lailla olevansa jonkinlainen maailman napa (vaikkakin hiljainen), jos ajattelee ”kaikilla” olevan itseensä ylipäätään mitään kantaa. Saatika tuollaista negatiivista.

Jos ajattelee arjessa tapaamiaan ihmisiä, niin vain osasta on mitään kantaa ollenkaan ja elämässäni en ole pilkannut tai nähnyt pilkottavan juuri ketään. Riitoja toki kyllä. Nauraminen toisille on myös lähes aina ihan positiivista tai hyväntahoista.

Nämä eivät ole mitään haukkumista, vaan pohdintaa. Mielenterveyden ongelmia on monella ja sellaisia ihmisiä omaankin tuttavapiiriin kuuluu erilaisia elämiä elämässä, eli mt-ongelma ei automaattisesti estä monipuolista elämistä.

Toinen asia vielä vähän eri näkökulmasta, josta voi olla lohtua: Moni ap:n tyyppinen ilmeisesti ei mene ja tee ja tutustu, vedoten siihen, että se on hankalaa ja vaikeaa ja voi tulla huteja suurellekin vaivalla ihmissuhteissa. Tämä on aivan totta! Myös meille normaalisosiaalisille on välillä aivan jäätävän hirveä lähteä kokeilemaan jotain uutta tai yrittää tutustua ihmisiin (vaikka Tinder-treffeille lähteminen/juoksutapahtumaan osallistuminen/työhaastattelu/hankala rooliristiriita jossain tilaisuudessa). Tosi monta kertaa on tuntunut siltä, että miksi mä teen itselleni tällaista, kun voisin jättää tekemättä.

Silti teen, koska se vie/saattaa viedä parempaan suuntaan jotain. Pakotan itseni. Ja tosiaan monet Tinder-treffit, työhaastattelut ja mitkä lie on menneet aivan tosi huonosti (niin että tuntuu kuin kuolisin ärsytyksen tai häpeään tai pettymykseen). Ja jotkut onnistuu. Ja jotkut on ne jotka ratkaisevasti tuo elämään mielenkiintoa ja kaikkea ihanaa.

Sinäkin saatat tosiaan epäonnistua todella monta kertaa, mutta jälkeen päin se ei haittaa. Yritä ja yritä ja yritä. Ja vielä. Oikein paljon tsemppiä yrityksiin kaikilla elämän aloilla!

Vierailija kirjoitti:

No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.

Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.

Ilmeisesti olit Miss Porvoo?

Vierailija kirjoitti:

Olen sinua pari vuotta vanhempi nainen ja sama tilanne. Minulla ei ole ollut kavereita nuoruuden jälkeen ja kiusattiin silloin paljon. Olenkin ollut yksinäinen ja vuosikymmenen ajan ja kavereita vain hetken aikaa kun esim koulutuksessa olen ollut. Muuten aina yksin ja mitään vapaa-ajan seuraa ei koskaan. Kiusaaminen tehnyt aika araksi ja en uskalla tutustua nopeasti ja luottaa, vaikka muuten silti tykkään ihmisistä. Haluaisinkin käydä monissa paikoissa ja tehdä juttuja mutta ei vaan yksin tule lähdettyä ja tulee liikaa se yksin olo jossain koulussa mieleen. Koira vielä kuoli ja yksin olen nyt.

Minä voisin olla sinun ystävä🙂

T. Samoja kokenut

Aikalailla sama täällä, oon myös 23. Mulla on diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko 17-vuotiaana, kun aloin saamaan järkyttäviä ahdistusoireita ihmisten parissa. Siitä lähtien elämä onkin ollut yhtä pitkää alamäkeä ja kaikki vanhat kaverit olen menettänyt ajat sitten.

Tällä hetkellä opiskelen ensimmäistä vuotta amkissa uudella paikkakunnalla, mutta en oo oikein saanut kavereita. Juttelen välillä koulussa joillekin, mutta ystävyyssuhteiden muodostaminen on vaikeaa. En osallistu bileisiin, koska ei kiinnosta kännäys. Kavereiden puute kaihertaa ja tunnen oloni usein yksinäiseksi. Joskus se sattuu fyysisesti. Eilisen perjantai-illan vietinkin yksin koululla hommia tehden.

Ennen näitä opintoja olin vuoden kansanopistossa, jossa oleminen oli yhtä h*lvettiä. Olin suorastaan lamaantunut ja täysin sulkeutunut. En oikeastaan puhunut mitään, karkasin ruokatauolla kauppaan ostamaan eväitä tai jos menin ruokalaan, en puhunut mitään ja häivyin vaan pöydästä syötyäni. Lintsailin myös vähän väliä. Ehdottomasti elämäni kurjin vuosi. Mutta kestin sen loppuun siinä toivossa, että saisin vihdoin opiskelupaikan amkista. Ja pisteet juuri ja juuri riittivätkin opiskelupaikan saamiseen.

Opiskelupaikan saaminen uudelta paikkakunnalta oli kyllä just sitä mitä tarvitsin. On jotenkin vakaa olo, kun tietää mitä elämällään tekee seuraavat neljä vuotta. Vaikka kavereita ei vieläkään ole, niin täytyy sanoo et oon kai ihan tyytyväinen elämääni nykyään. Oon yrittänyt keskittyä omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin nyt kun oon kaiken vapaa-ajan yksin. Oon alkanut treenaa  säännöllisesti ja syömään terveellisesti, mikä on virkistäny mieltä huomattavasti. Elämä alkaa taas näyttää valoisammalta ja uskon et pikkuhiljaa uskaltaudun tutustumaan paremmin muihin.

Toivottavasti pääset opiskelemaan! Paikkakunnan vaihto ainakin teki itselleni hyvää. Tsemppiä sulle!

Elämä ei tule valmiiksi tekemällä. Elämässä ei ole mitään järkeä. Etsin järkeä, mutta ei sitä ole. Se logiikan etsiminen on ihan turhaa. Voit opiskella luonnontieteitä tai filosofiaa ihan sama mitä, mutta ei se perimmäinen sieltä löydy.  Anna ajan kulua. Ihan sama. Nauti elämästä. Tee mitä lystää. Ei kukaan tule mitään mitaleja jakamaan.

Itse koin jotenkin kasvaneeni aikuiseksi juurikin 23vuotiaana. Noilla main se jokin aivojen osa (otsalohkon ehkä) vasta kypsyykin, jolloin sitä voikin ahdistua, koska näkee asioita eri tavalla kuin teinin pää. Kyllä se siitä.

Kaikki yksinäiset täällä voi kertoa oman paikkakunnan, ja jos sattumoisin olisi samassa läänissä niin sopikaa treffipaikka. Ja kun kahet on jo toisia tavanneet kutsutte muitakin paikoille.

Päätätte säännöistä että kenenkään ei tarvitsee piilotella itseään ja omanlainen saa olla.

Vähän niin kuin sokkotreffit.

Tai sitten vaihdatte vain yhteystietoja (jos ei omalla nimellä niin esim insta) ja päätätte että on pakko vastaa vaikkapa viiteen lauseeseen.

On nyt niin moni yksinäinen. On varman enemmän yksinäisiä kuin ystävänpiiriläisiä. Yhdistykää. Älkää luulko että olette ainuita yksinäisiä maailmassa. On niin moni masentuneita, outolintuja huonolla itseluottamuksella.

Jos haluat muuttua, ota yksi askel ulos mukavuusalueelta. Sano vaikka Hej ja hymyile.

täällä mainittiin adhd ja asperger. jos ihmisellä on tällainen piirre, kannattaa etenkin adhd:een hankkia lääkitys. mutta mt-puolta ja pitkiä terapioita suosittelisin välttämään. jos sinua joskus ahdistaa - kirjoita tai lähde metsään kävelylle. tee asioita, joista tulee hyvä mieli. 

samoin vältä kaikin tavoin "uhrimentaliteettia", jota esim. mediassa on liikaa esillä. ja varo manipulatiivisia trolleja vauvapalstalla :) 

Vierailija kirjoitti:

Olen sua kymmenen vuotta vanhempi nainen ja mulla on edelleen suunnilleen samanlainen tilanne. Tsemppiä sulle!

Samoin minulla, ja olen ap:ta 20 vuotta vanhempi.