Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen 23-vuotias ja tuntuu etten ole tehnyt mitään mitä monet ikäiseni ovat
06.03.2020 |
Viikonloput olen aina kotona, yksin. Ei kavereita. Ei miestä. En osaa lähteä mihinkään jossa muita voisi tavata, en viitsi mennä yksin. Olen sosiaalisesti outo. En osaa hankkia kavereita, tuntuu ettei kukaan ole tarpeeksi samanlainen halutakseen olla kaverini. Alkaa tuntua vähän hukkaan heitetyltä tämä nuoruus.
Kommentit (153)
Olen 3kymppinen enkä elänyt oikein yhtään. Lapsuudesta jatkunut köyhyys ja aina lannistettu jo sieltä asti, on estänyt kaiken. Sairastuin myös nuorena eli sekin vaan lisää köyhyyttä ja eristyneisyyttä. Ei oikeastaan mitään enää odotettavissa, ei ole voimia saati niitä kuuluisia verkostoja nousta tästä enää työllisttyä ym.voisi vaikka tuo riehuva corona viedä minut, en pistäisi vastaan tai ottaisi hoitoa tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.
Siis... en oo sanallakaan sanonut että mulla olis mielenterveyden kanssa ongelmia? Koko ketjun aihe on ihan muuhun liittyvä. En nyt tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa kun tulee tälläsiä oletuksia. 😅
Sen takia kirjoitin tuohon perään tmv. Mutta kai sen itsekin ymmärtänet ettei ehkä ole täysin tervettä kirjoittaa pelkäävänsä ihmisiä koska ne nauraa ja tuomitsee.. Ja kerroit myös että tunnet jämähtäneesi. Kyllä mulle tulee sun kirjoituksista mieleen, että vaikutat jokseenkin masentuneelta. Ei nyt millään pahalla, mutta jos elämä tuntuu tylsältä niin silloin pitää tehdä itse niitä muutoksia ja lähteä sieltä kotoa muualle. Kukaan ei tule sua hakemaan tai mitään ihmeellistä ei tule tapahtumaan kotona istuessa.
Ehkä et ole vain löytänyt omanhenkistäsi porukkaa. Tai olet etsinyt sitä vääristä paikoista. Tai ehkä vertailet itseäsi ihmisiin, jotka ovat täysin erilaisia kun sinä. Monet ihmiset ovat sosiaalisia, mutta sisäisesti yksinäisiä. Monille kulissin ylläpitäminen on tärkeintä - he tekevät asioita siitä kulmasta, miltä se näyttää instagramissa. Tietysti on myös olemassa oikeasti elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä - enemmän ja vähemmän sosiaalisia. Jos ajattelet, että jonkun elämä näyttää ulospäin paremmalta kuin sinun - miksi et käyttäisi tätä motivaationa ja inspiraationa. Mitä jos perustaisit jonkun oman harrastuspiirin / yhteisön, laittaisit vaikka lappuja ilmoitustauluille? ja samoin oppisit nauttimaan "omasta ajastasi" - sehän on luksusta, että saa olla rauhassa ja tehdä mitä huvittaa. Usein ihmiset ovat itsekkäitä, ja puhuvat aina omista asioistaan. 23 vuotias on super nuori - ehdit tehdä vielä vaikka mitä. Tee vaikka lista kaikista niistä asioista mitä et ole vielä tehnyt, ja haluaisit tehdä - ja sitten toteuttamaan :)
Olen sua kymmenen vuotta vanhempi nainen ja mulla on edelleen suunnilleen samanlainen tilanne. Tsemppiä sulle!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.
Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.Kivat sulle. Onneksi sait tuon helpomman tien. Minä olin 23-vuotiaana juuri oppinut kävelemään uudelleen melkein kaksi vuotta aiemmin tapahtuneen vakavan auto-onnettomuuden jäljiltä. Sieltä oli vähän haastavampi tehdä töitä misseyden tai muunkaan eteen. Siinä sentään onnistuin, että sain pidettyä itseni hengissä ja opeteltua edes muutamia perustaitoja uudelleen. Tasan ei mene nallekarkit näissä asioissa.
Kerrotko tarkemmin mitä kävi ja miten nyt voit?
Mulla on ollut autoillessa satumainen tuuri, nokkakolarissa kyydissä, ei käynyt yhtään mitään, ajanut hirvikolarin yli 100kmh vauhdista, naarmuilla selvisin, kaatanut puun, lampputolpan, kuskinpuolen ovesta ajettu sisään ym. Ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.
Siis... en oo sanallakaan sanonut että mulla olis mielenterveyden kanssa ongelmia? Koko ketjun aihe on ihan muuhun liittyvä. En nyt tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa kun tulee tälläsiä oletuksia. 😅
Sen takia kirjoitin tuohon perään tmv. Mutta kai sen itsekin ymmärtänet ettei ehkä ole täysin tervettä kirjoittaa pelkäävänsä ihmisiä koska ne nauraa ja tuomitsee.. Ja kerroit myös että tunnet jämähtäneesi. Kyllä mulle tulee sun kirjoituksista mieleen, että vaikutat jokseenkin masentuneelta. Ei nyt millään pahalla, mutta jos elämä tuntuu tylsältä niin silloin pitää tehdä itse niitä muutoksia ja lähteä sieltä kotoa muualle. Kukaan ei tule sua hakemaan tai mitään ihmeellistä ei tule tapahtumaan kotona istuessa.
Jotenkin alitajuisesti ehkä pelkään vaikka pystyn hoitamaan päivittäiset askareet, olemaan koulussa/töissä jne. Olen viimeaikoina huomannut tuota nauramista ja kiinnittänyt siihen huomion... ehkä puhun jotenkin hassusti, en tiedä.
Jämähdyksellä tarkoitan sitä antisosiaalista tilaa jonka olen ottanut noin 10 vuotta sitten, en enää osaa olla sosiaalinen ja hankkia kavereita, olen hyvin varautunut enkä päästä tuntemattomia lähelle, en puhu paljoa jne.
Sosiaalisten ihmisten on ehkä vaikea ymmärtää tätä, mutta se tuntuu siltä kuin olisin muukalainen ja muut puhuisivat jotain eri kieltä enkä ymmärrä sitä ja minua sitten oudoksutaan enkä uskalla olla oma itseni vapaasti kun pelkään näitä reaktioita. Välillä se alkaa harmittaa näin vklpuisin kun ei ole kavereita ja edelleen kuten sanoin olen yrittänyt tehdä asialle jotain.
Olet aivan, kuin minä, tosin itse olen viimeisten parin vuoden aikana huomannut nauttivani yhä enemmän ja enemmän eristäytymisestä ja haavemaailmaan vetäytymisestä, enkä ole varma, onko se pelottavaa, vai helpottavaa.
Samalla kuitenkin murehdin, kun elämä lipuu turhana ohi, mutta ihmiskontaktit väsyttävät ja ahdistavat, sillä en jaksaisi enää pinnistää antamaan asiallista, järkevää ja normaalia kuvaa itsestäni, kun oikeasti täällä pään sisällä on vain omituinen fantasiamaailma, vähäsen okkultismia ja pari mantraa😀
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet aivan, kuin minä, tosin itse olen viimeisten parin vuoden aikana huomannut nauttivani yhä enemmän ja enemmän eristäytymisestä ja haavemaailmaan vetäytymisestä, enkä ole varma, onko se pelottavaa, vai helpottavaa.
Samalla kuitenkin murehdin, kun elämä lipuu turhana ohi, mutta ihmiskontaktit väsyttävät ja ahdistavat, sillä en jaksaisi enää pinnistää antamaan asiallista, järkevää ja normaalia kuvaa itsestäni, kun oikeasti täällä pään sisällä on vain omituinen fantasiamaailma, vähäsen okkultismia ja pari mantraa😀
Joo, sama. Ihmissuhteissa ahdistaa myös se että he helposti ikäänkuin puhkaisevat sen iloisen kuplan jonka on itselleen vaivalla rakentanut. Kun on yksin niin saa kuvitella mitä haluaa eikä kukaan tule tuomitsemaan jne.
Viime aikoina olen kuitenkin ruvennut kaipaamaan näitä kontakteja jostain syystä, vaikka aiemmin olin tyytyväinen ilman. Jostain syystä se elämä tuntuu kuitenkin menevän jotenkin hukkaan näin yksin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.
Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.Vaikka tekisi kuinka paljon töitä, kaikista ei ole misseiksi. Ihan jo sellainen seikka kuin pituus vaikuttaa hyvin paljon. Muista itsestä riippumattomista kehon ominaisuuksista puhumattakaan. Misseydellä on helppo ratsastaa kaupunginvaltuustoon ja tv-ohjelmiin. Kun ei ole missin titteliä takataskussa se ei, yllätys yllätys, olekaan ihan niin helppoa. Katsos kun pätkät rumilukset eivät ole suosittua materiaalia oikeastaan mihinkään julkiseen esiintymiseen. Paitsi jos heillä on kasoittain rahaa, jolla voi ostaa näkyvyyttä.
Eihän kyse ollut misseydestä, vaan siitä, että tekee jotain, mitä itse haluaa ja tavoittelee. Ja itse asiassa, minä valmistuin ensin insinööriksi, sitten pääsin työn ansiosta tv-ohjelmiin, sen jälkeen pääsin kaupunginvaltuustoon, ja VASTA SEN JÄLKEEN sain yhden kauneuskuningattaren kruunun. Aika jännää että vedit nuo tuohon omaan järjestykseesi. Työllä ja tarmolla nämä on saatu. Miksi olet noin ilkeä?
Enpä tiedä, onko sinun kaltaisesi tukka putkella huhkiva ylisuorittaja tarpeeksi samalla aaltopituudella näiden syrjäytyneiden hikkyjen kanssa, jotta olisit omiasi antamaan heille elämänohjeita. Et tiedä toisen ääripään elämästä mitään ja toisinpäin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.
Siis... en oo sanallakaan sanonut että mulla olis mielenterveyden kanssa ongelmia? Koko ketjun aihe on ihan muuhun liittyvä. En nyt tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa kun tulee tälläsiä oletuksia. 😅
Sen takia kirjoitin tuohon perään tmv. Mutta kai sen itsekin ymmärtänet ettei ehkä ole täysin tervettä kirjoittaa pelkäävänsä ihmisiä koska ne nauraa ja tuomitsee.. Ja kerroit myös että tunnet jämähtäneesi. Kyllä mulle tulee sun kirjoituksista mieleen, että vaikutat jokseenkin masentuneelta. Ei nyt millään pahalla, mutta jos elämä tuntuu tylsältä niin silloin pitää tehdä itse niitä muutoksia ja lähteä sieltä kotoa muualle. Kukaan ei tule sua hakemaan tai mitään ihmeellistä ei tule tapahtumaan kotona istuessa.
Jotenkin alitajuisesti ehkä pelkään vaikka pystyn hoitamaan päivittäiset askareet, olemaan koulussa/töissä jne. Olen viimeaikoina huomannut tuota nauramista ja kiinnittänyt siihen huomion... ehkä puhun jotenkin hassusti, en tiedä.
Jämähdyksellä tarkoitan sitä antisosiaalista tilaa jonka olen ottanut noin 10 vuotta sitten, en enää osaa olla sosiaalinen ja hankkia kavereita, olen hyvin varautunut enkä päästä tuntemattomia lähelle, en puhu paljoa jne.
Sosiaalisten ihmisten on ehkä vaikea ymmärtää tätä, mutta se tuntuu siltä kuin olisin muukalainen ja muut puhuisivat jotain eri kieltä enkä ymmärrä sitä ja minua sitten oudoksutaan enkä uskalla olla oma itseni vapaasti kun pelkään näitä reaktioita. Välillä se alkaa harmittaa näin vklpuisin kun ei ole kavereita ja edelleen kuten sanoin olen yrittänyt tehdä asialle jotain.
Tuo on tosi harmillista, että koet ettet pääse tuosta tilasta enää irti.
Sanon tässä nyt vielä että vaikka olen sosiaalinen, olen 110% introvertti ja toisinaan on aikoja kun en ns jaksa olla sosiaalinen. Ei ihmiset vaan sitä puolta mussa koskaan näe, esimerkiksi tämän perjantain vietän ypöyksin kotona joka on just nyt aivan ihanaa luksusta. Ei se tietysti sitä ole jos ei halua olla yksin..
Mutta hei, mäkin tunnen olevani välillä outo ja vähän kömpelö, jolloin hetkeksi vetäydyn kuoreeni. En usko kuitenkaan että muut ajattelee niin tai jos ajatteleekin, mitä sitten. :)
Ehkä voisit miettiä jotain näistä vaihtoehdoista: muuttaminen eri paikkakunnalle, opiskelujen aloittaminen, koiran hankinta, harrastuksen aloittaminen..
Idealisti kirjoitti:
Olen sosiaalinen, tutustun helposti ihmisiin ja minua pidetään "hyvänä tyyppinä".
Olen pyöritellyt mielessäni ideaa lanseerata jonkinlainen kurssi jossa sosiaalisesti kömpelöt ja pelokkaat aikuiset voisivat tavata, harjoitella ja saada vertaistukea, mukavassa ympäristössä.
Olisikohan tällaiselle kysyntää, ts. Miten se palvelu löytäisi ne tarvitsijansa, ymmärrettävästi kynnys lähteä tällaiseen ryhmäjuttuun on varmasti kova.
Loistavan kuuloinen idea. Varmasti olisi kysyntään. Suurimmaksi haasteeksi toki muodostuu se, miten tavoittaa ne pelokkaat aikuiset ja miten saada heidät rohkaistumaan niin, että uskaltaisivat tulla sille ensimmäiselle tapaamiskerralle. Ja toisaalta se, miten pitää kurssilta poissa kiusaajat, jotka tulisivat sinne vain pilkkaamaan muita. Voisikohan aikuissosiaalityö olla avuksi tuollaisesta tiedottamisessa. Monet sosiaalisilta taidoiltaan rajoittuneethan ovat työttömiä ja mahdollisesti tt-tukiasiakkaita, kun eivät uskalla hakeutua töihinkään. Tämä vain toteavasti sanottuna. Tarkoitus ei missään nimessä ole leimata tai pilkata ketään (pakko selitellä, kun täällä hermostutaan niin helposti).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei! HEI!! Nyt tuli idea!! Jos sulla on mahdollisuus, menepä vuodeksi johonkin kansanopistoon opettelemaan vaikka valokuvausta tai taidemaalausta tms! Siellä tapaat saman ikäisiä ihmisiä ympäri Suomea jotka on just siinä vaiheessa että ne kaipaa uusia ihmissuhteita elämäänsä!
Olin itse, ja vitsit oli kivaa. Sain ystäviä! Tai siis HANKIN ystäviä, koska kyllä se vaati ponnistelua. Ekana päivänä vaan kättelin kaikkia uusia tuttavuuksia kädet jännityksestä täristen ja keksin höpötettävää. Pari ekaa viikkoa vaan piti rohkeasti tunkea samaan pöytään toisten kanssa ja tutustua, haistella keiden kanssa klikkaa ja keiden ei. Olihan se stressaavaa. Mutta kun lopulta kaverisuhteita muodostui, niin helkkarin palkitsevaa.
Meillä oli paljon bileitä, jumppakerhoja, kävelyretkiä luontoon, ihmissuhdedraamaa yms yms. Juoruja! Ihastumisia ja vihastumisia.. Taideprojekteja.. :D Vitsit oli kyllä kivaa. Suosittelen sydämestäni
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.
Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.Vaikka tekisi kuinka paljon töitä, kaikista ei ole misseiksi. Ihan jo sellainen seikka kuin pituus vaikuttaa hyvin paljon. Muista itsestä riippumattomista kehon ominaisuuksista puhumattakaan. Misseydellä on helppo ratsastaa kaupunginvaltuustoon ja tv-ohjelmiin. Kun ei ole missin titteliä takataskussa se ei, yllätys yllätys, olekaan ihan niin helppoa. Katsos kun pätkät rumilukset eivät ole suosittua materiaalia oikeastaan mihinkään julkiseen esiintymiseen. Paitsi jos heillä on kasoittain rahaa, jolla voi ostaa näkyvyyttä.
Eihän kyse ollut misseydestä, vaan siitä, että tekee jotain, mitä itse haluaa ja tavoittelee. Ja itse asiassa, minä valmistuin ensin insinööriksi, sitten pääsin työn ansiosta tv-ohjelmiin, sen jälkeen pääsin kaupunginvaltuustoon, ja VASTA SEN JÄLKEEN sain yhden kauneuskuningattaren kruunun. Aika jännää että vedit nuo tuohon omaan järjestykseesi. Työllä ja tarmolla nämä on saatu. Miksi olet noin ilkeä?
Sinä luettelit ne järjestyksessä misseys, tv-ohjelmat, kaupunginvaltuusto. Minusta oli loogista olettaa, että se oli ajallinen järjestys. En ole mielestäni ilkeä, kun kerron elämän realiteetteja. Kaikki eivät kykene saavuttamaan unelmiaan, vaikka kuinka ahkerasti työskentelisivät. Misseys nyt oli vain yksi esimerkki, jännä että takerruit siihen noin hanakasti. Tarkoitin ihan kaikkia asioita, joihin vaikuttaa itsestä riippumattomat ominaisuudet. Esimerkiksi lentäjäksi ei pääse jos ei ole riittävän hyvä näkö, poliisiksi ei pääse jos on vaikkapa alaraajahalvaantunut, malliksi ei pääse jos ei ole tietyn kokoinen, parturi-kampaajana ei voi työskennellä jos on voimakkaasti allerginen kemikaaleille jne. jne. Esimerkkejä, ei mitään henkilökohtaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitus voisi olla mun kirjoittama, tosin olen kohta 28v. Tää on tämmöinen noidankehä, josta on sitä vaikeampi päästä pois, mitä kauemmaksi ajaksi jämähtää. Pitäisi keksiä joku harrastus, jota kautta voisi jotenkin harjoittaa sosiaalisia taitoja. Nyt teen sellaisia juttuja, joissa ei keheenkään tutustu. Opiskellessa en osannut lyöttäytyä porukkaan, enkä nyt töissäkään ole siihen kyennyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.
Siis... en oo sanallakaan sanonut että mulla olis mielenterveyden kanssa ongelmia? Koko ketjun aihe on ihan muuhun liittyvä. En nyt tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa kun tulee tälläsiä oletuksia. 😅
Sen takia kirjoitin tuohon perään tmv. Mutta kai sen itsekin ymmärtänet ettei ehkä ole täysin tervettä kirjoittaa pelkäävänsä ihmisiä koska ne nauraa ja tuomitsee.. Ja kerroit myös että tunnet jämähtäneesi. Kyllä mulle tulee sun kirjoituksista mieleen, että vaikutat jokseenkin masentuneelta. Ei nyt millään pahalla, mutta jos elämä tuntuu tylsältä niin silloin pitää tehdä itse niitä muutoksia ja lähteä sieltä kotoa muualle. Kukaan ei tule sua hakemaan tai mitään ihmeellistä ei tule tapahtumaan kotona istuessa.
Jotenkin alitajuisesti ehkä pelkään vaikka pystyn hoitamaan päivittäiset askareet, olemaan koulussa/töissä jne. Olen viimeaikoina huomannut tuota nauramista ja kiinnittänyt siihen huomion... ehkä puhun jotenkin hassusti, en tiedä.
Jämähdyksellä tarkoitan sitä antisosiaalista tilaa jonka olen ottanut noin 10 vuotta sitten, en enää osaa olla sosiaalinen ja hankkia kavereita, olen hyvin varautunut enkä päästä tuntemattomia lähelle, en puhu paljoa jne.
Sosiaalisten ihmisten on ehkä vaikea ymmärtää tätä, mutta se tuntuu siltä kuin olisin muukalainen ja muut puhuisivat jotain eri kieltä enkä ymmärrä sitä ja minua sitten oudoksutaan enkä uskalla olla oma itseni vapaasti kun pelkään näitä reaktioita. Välillä se alkaa harmittaa näin vklpuisin kun ei ole kavereita ja edelleen kuten sanoin olen yrittänyt tehdä asialle jotain.Tuo on tosi harmillista, että koet ettet pääse tuosta tilasta enää irti.
Sanon tässä nyt vielä että vaikka olen sosiaalinen, olen 110% introvertti ja toisinaan on aikoja kun en ns jaksa olla sosiaalinen. Ei ihmiset vaan sitä puolta mussa koskaan näe, esimerkiksi tämän perjantain vietän ypöyksin kotona joka on just nyt aivan ihanaa luksusta. Ei se tietysti sitä ole jos ei halua olla yksin..
Mutta hei, mäkin tunnen olevani välillä outo ja vähän kömpelö, jolloin hetkeksi vetäydyn kuoreeni. En usko kuitenkaan että muut ajattelee niin tai jos ajatteleekin, mitä sitten. :)
Ehkä voisit miettiä jotain näistä vaihtoehdoista: muuttaminen eri paikkakunnalle, opiskelujen aloittaminen, koiran hankinta, harrastuksen aloittaminen..
Joo kouluun olen hakenut jo useamman kerran, jos nyt vihdoinkin pääsisi tänä keväänä :’D koiraakin olen halunnut pitkään, mutta ei ole oikein varaa elätellä sellaista. Jossain vaiheessa sit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.
Siis... en oo sanallakaan sanonut että mulla olis mielenterveyden kanssa ongelmia? Koko ketjun aihe on ihan muuhun liittyvä. En nyt tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa kun tulee tälläsiä oletuksia. 😅
Anteeksi, että sanon suoraan: Kyllähän kuvaamasi tasoiset sosiaaliset pelot hyvin vahvasti kertovat mielenterveyden ongelmista. Tai vaihtoehtoisesti neurologisesta vammasta, joka aiheuttaa pelkoja. Tuollaiset pelot eivät ole ihmiselle luontaisia, vaan oireita jostakin. Kannattaa vähintään miettiä, mistä ne voisivat kummuta. Sen jälkeen voisi alkaa työstää pelkojaan ja mahdollistaa sen, että niistä voisi päästä yli.
Juuri kun ajattelin ettei tilanteeni voisi olla huonompi...
No en tiedä mistä johtuvat mutta niin se vain on.
Se ei välttämättä ole huono asia, jos selviää, että on joku sairaus tai vamma. Diagnoosin avulla voi oppia ymmärtämään sitä, miksi on sellainen kuin on. Se voi olla hyvin vapauttava kokemus. Ei tarvitse enää kuvitella olevansa selittämättömästä syystä outo, vaan tietää olevansa erilainen koska on se ja syy. Minulla on ADHD. Kuvittelin aina, että olen jotenkin huono ihminen, kun en osaa keskittyä mihinkään. Kilttien tyttöjenhän kuuluu olla nätisti eikä hyppiä paikasta toiseen kuin aropuput. Kun sain aikuisiällä diagnoosin ADHD:stä, se oli todella suuri helpotus. Ensinnäkin sain syyn sille, miksi en ollut niin kuin kaikki muut tytöt ja toisekseen ihanan neurologin ja toimintaterapeutin avulla sain paljon työkaluja, joilla selvitä arjen tilanteista minulle sopivalla tavalla. Suosittelen ainakin kysäisemään ammattilaisen näkemystä. Valitettavasti sitä ei helpolla saa, mutta jos onnistuu saamaa, se voi muuttaa elämän suuntaa täysin. Joka tapauksessa tsemppiä sinulle tulevaan! Uskon, että elämäsi tavalla tai toisella vielä järjestyy ja ehdit kokea kaikenlaista mukavaa.
Vierailija kirjoitti:
Hei! HEI!! Nyt tuli idea!! Jos sulla on mahdollisuus, menepä vuodeksi johonkin kansanopistoon opettelemaan vaikka valokuvausta tai taidemaalausta tms! Siellä tapaat saman ikäisiä ihmisiä ympäri Suomea jotka on just siinä vaiheessa että ne kaipaa uusia ihmissuhteita elämäänsä!
Olin itse, ja vitsit oli kivaa. Sain ystäviä! Tai siis HANKIN ystäviä, koska kyllä se vaati ponnistelua. Ekana päivänä vaan kättelin kaikkia uusia tuttavuuksia kädet jännityksestä täristen ja keksin höpötettävää. Pari ekaa viikkoa vaan piti rohkeasti tunkea samaan pöytään toisten kanssa ja tutustua, haistella keiden kanssa klikkaa ja keiden ei. Olihan se stressaavaa. Mutta kun lopulta kaverisuhteita muodostui, niin helkkarin palkitsevaa.
Meillä oli paljon bileitä, jumppakerhoja, kävelyretkiä luontoon, ihmissuhdedraamaa yms yms. Juoruja! Ihastumisia ja vihastumisia.. Taideprojekteja.. :D Vitsit oli kyllä kivaa. Suosittelen sydämestäni
Itseasiassa olin kansanopistossa tässä pari vuotta sitten. No, en kestänyt kuin pari kuukautta ja kotiin oli päästävä vähän väliä. Se huone oli aivan kamala, en tutustunut keneenkään, lintsailin tunneilta, söin aina yksin jne.
Että se riippuu hyvin paljon muista tekijöistä millainen siitä kokemuksesta tulee kuin että menee paikalle. Heh, ei puhettakaan että olisin uskaltautunut bileisiin tai juttelemaan oma-aloitteisesti tuntemattomille tutustumismielessä tms. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.
Siis... en oo sanallakaan sanonut että mulla olis mielenterveyden kanssa ongelmia? Koko ketjun aihe on ihan muuhun liittyvä. En nyt tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa kun tulee tälläsiä oletuksia. 😅
Anteeksi, että sanon suoraan: Kyllähän kuvaamasi tasoiset sosiaaliset pelot hyvin vahvasti kertovat mielenterveyden ongelmista. Tai vaihtoehtoisesti neurologisesta vammasta, joka aiheuttaa pelkoja. Tuollaiset pelot eivät ole ihmiselle luontaisia, vaan oireita jostakin. Kannattaa vähintään miettiä, mistä ne voisivat kummuta. Sen jälkeen voisi alkaa työstää pelkojaan ja mahdollistaa sen, että niistä voisi päästä yli.
Juuri kun ajattelin ettei tilanteeni voisi olla huonompi...
No en tiedä mistä johtuvat mutta niin se vain on.
Se ei välttämättä ole huono asia, jos selviää, että on joku sairaus tai vamma. Diagnoosin avulla voi oppia ymmärtämään sitä, miksi on sellainen kuin on. Se voi olla hyvin vapauttava kokemus. Ei tarvitse enää kuvitella olevansa selittämättömästä syystä outo, vaan tietää olevansa erilainen koska on se ja syy. Minulla on ADHD. Kuvittelin aina, että olen jotenkin huono ihminen, kun en osaa keskittyä mihinkään. Kilttien tyttöjenhän kuuluu olla nätisti eikä hyppiä paikasta toiseen kuin aropuput. Kun sain aikuisiällä diagnoosin ADHD:stä, se oli todella suuri helpotus. Ensinnäkin sain syyn sille, miksi en ollut niin kuin kaikki muut tytöt ja toisekseen ihanan neurologin ja toimintaterapeutin avulla sain paljon työkaluja, joilla selvitä arjen tilanteista minulle sopivalla tavalla. Suosittelen ainakin kysäisemään ammattilaisen näkemystä. Valitettavasti sitä ei helpolla saa, mutta jos onnistuu saamaa, se voi muuttaa elämän suuntaa täysin. Joka tapauksessa tsemppiä sinulle tulevaan! Uskon, että elämäsi tavalla tai toisella vielä järjestyy ja ehdit kokea kaikenlaista mukavaa.
Luulen että tämä käytökseni johtuu traumaattisista kokemuksista kouluajoilta koska sitä ennen olin ”normaali” ja minulla oli paljon kavereita. Jännä miten voivat muuttaa ihmistä niin pitkälle...
Kiitos tsempeistä, samoin sinulle.
Lähde vaikka Australiaan vuodeksi working holiday viisumilla. Saat paljon uutta sisältöä elämään, tapaat mielenkiintoisia ihmisiä, reppureissailet, saat kavereita, teet välillä jotain lyhytkestoisia töitä, voit ottaa osaa myös vaikkapa jonkun perheen arkea (homestay). Tulet kokemaan kaikennäköistä, sosiaaliset taitosi paranevat huomattavasti, englannin kielesi paranee, kypsyt ihmisenä, ehkäpä oivallat mitä haluat elämässäsi tehdä. Olen varma, että tulisit Suomeen takaisin täysin eri ihmisenä. Suosittelen nyt kun olet vielä nuori, eikä sinua mikään vaikuta sitovan tänne, niin sinulla on hyvä mahdollisuus lähteä maailmalle kokemaan ikimuistoisia hetkiä, jotka tulet muistamaan loppuelämäsi. Töistä tai opiskeluista voi pitää ihan hyvin välivuoden. Säästöjäkään ei tarvi paljon olla. Netti on pullollaan tietoa ja vinkkejä kuinka pärjätä vähällä.
Huippu muistot on itselläni ainakin omista reissuista. t.M31
Alue: Aihe vapaa
Eihän kyse ollut misseydestä, vaan siitä, että tekee jotain, mitä itse haluaa ja tavoittelee. Ja itse asiassa, minä valmistuin ensin insinööriksi, sitten pääsin työn ansiosta tv-ohjelmiin, sen jälkeen pääsin kaupunginvaltuustoon, ja VASTA SEN JÄLKEEN sain yhden kauneuskuningattaren kruunun. Aika jännää että vedit nuo tuohon omaan järjestykseesi. Työllä ja tarmolla nämä on saatu. Miksi olet noin ilkeä?