Olen 23-vuotias ja tuntuu etten ole tehnyt mitään mitä monet ikäiseni ovat

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samanlaista. Olin neitsyt 26v. asti mutta en omasta tahdosta. Mun aika meni töissä ja kotona. En käynyt yksin missään. Nuorena olin tosi ujo ja arka. Mikä selittyy osin lapsuuden tapahtumista.

Sinänsä minua ei haittaa neitsyys koska haluaisin olla vain yhden miehen kanssa, välillä vaan tekisi mieli seksiä ja läheisyyttä niin hitosti ja haluaisi että se oikea olisi jo löytynyt.

Onneksi olen saanut itseäni aktivoitua suht hyvin eli harrastuksia olen kyllä kokeillut ja mennyt yksinkin, tällä hetkellä sain itselleni salikortinkin hankittua. Tommoset sosiaaliset paikat kuten baarit ja bileet joissa ikäiseni taitavat olla ovat minulle sellaista tuntematonta aluetta ja tuntuu että nolaisin itseni sellaisissa.

Vierailija kirjoitti:

No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.

Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.

Pääseekö missiksi töitä tekemällä

Kerro lisää

Ei vaiskaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n mielenterveyspuoleen; minusta jos jollain ihmisellä on sellainen käsitys, että ”kaikki” pilkkaa ja nauraa (tai mitkä ne sanavalinnat olivatkin) on kyseessä jonkinlainen harhaisuus tai mielenterveysongelma. Kertoo siitä, että olettaa tietyllä lailla olevansa jonkinlainen maailman napa (vaikkakin hiljainen), jos ajattelee ”kaikilla” olevan itseensä ylipäätään mitään kantaa. Saatika tuollaista negatiivista.

Jos ajattelee arjessa tapaamiaan ihmisiä, niin vain osasta on mitään kantaa ollenkaan ja elämässäni en ole pilkannut tai nähnyt pilkottavan juuri ketään. Riitoja toki kyllä. Nauraminen toisille on myös lähes aina ihan positiivista tai hyväntahoista.

Nämä eivät ole mitään haukkumista, vaan pohdintaa. Mielenterveyden ongelmia on monella ja sellaisia ihmisiä omaankin tuttavapiiriin kuuluu erilaisia elämiä elämässä, eli mt-ongelma ei automaattisesti estä monipuolista elämistä.

Toinen asia vielä vähän eri näkökulmasta, josta voi olla lohtua: Moni ap:n tyyppinen ilmeisesti ei mene ja tee ja tutustu, vedoten siihen, että se on hankalaa ja vaikeaa ja voi tulla huteja suurellekin vaivalla ihmissuhteissa. Tämä on aivan totta! Myös meille normaalisosiaalisille on välillä aivan jäätävän hirveä lähteä kokeilemaan jotain uutta tai yrittää tutustua ihmisiin (vaikka Tinder-treffeille lähteminen/juoksutapahtumaan osallistuminen/työhaastattelu/hankala rooliristiriita jossain tilaisuudessa). Tosi monta kertaa on tuntunut siltä, että miksi mä teen itselleni tällaista, kun voisin jättää tekemättä.

Silti teen, koska se vie/saattaa viedä parempaan suuntaan jotain. Pakotan itseni. Ja tosiaan monet Tinder-treffit, työhaastattelut ja mitkä lie on menneet aivan tosi huonosti (niin että tuntuu kuin kuolisin ärsytyksen tai häpeään tai pettymykseen). Ja jotkut onnistuu. Ja jotkut on ne jotka ratkaisevasti tuo elämään mielenkiintoa ja kaikkea ihanaa.

Sinäkin saatat tosiaan epäonnistua todella monta kertaa, mutta jälkeen päin se ei haittaa. Yritä ja yritä ja yritä. Ja vielä. Oikein paljon tsemppiä yrityksiin kaikilla elämän aloilla!

Toi on vähän törkeää olettaa että jotenkin kuvittelisin nuo asiat, ei kukaan huvikseen niitä ajattele. Jos näen että minulle joku nauraa ja ilmeilee suoraan naamani edessä niin ei se ole kyllä mitään kuvittelua tai luuloa että olisin maailman napa. Toki voi olla etteivät aina tarkoita sitä pahalla mutta tuo on nyt tapahtunut sen verran usein eri tilanteissa niin kyllä se alkaa häiritsemään ja ottamaan päähän. Tulee olo että teenkö jotain väärin vaikka en itse tajua, tämä on siinä ärsyttävintä kun ei tiedä.

Kiusaamista on ollut jonkun verran että varmaan tämä ihmispelko johtuu siitä.

Mulla on myös sosiaalista kömpelöyttä enkä oikein onnistu olemaan pidetty sen kummemmin työelämässä kuin kaverisuhteissakaan, vaikka kummankaan tilanne ei ole nollissa, niin usein ei mene ihan toivotusti ja miettii että teenkö tietämättäni jotain väärin. Mutta eroa tilanteeseesi on siinä, että väitän että mulle ei ole kukaan nauranut tai ilmeillyt peruskoulun loppumisen jälkeen! Pikemminkin niissä tilanteissa joista myöhemmin selviää että toinen osapuoli on kokenut käyttäytymiseni jotenkin negatiivisesti, en ole itse huomannut siitä mitään viitettä. Olen varmaan jotenkin sokea sellaisille piiloilkeyksille jotka eivät ole samalla tavalla avoimia kuin yläastelaisten, mutta tulee kyllä mieleen että sinä taidat edustaa jotain toista ääripäätä. Et varmaankaan kuvittele, mutta tulkitset ehkä hirveän herkästi ihmisten reaktioissa naurua sinulle tms. Oikeasti useimmat ihmiset ovat sen verran kohteliaita, että pyrkivät olemaan näyttämättä tuollaisia asioita suoraan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n mielenterveyspuoleen; minusta jos jollain ihmisellä on sellainen käsitys, että ”kaikki” pilkkaa ja nauraa (tai mitkä ne sanavalinnat olivatkin) on kyseessä jonkinlainen harhaisuus tai mielenterveysongelma. Kertoo siitä, että olettaa tietyllä lailla olevansa jonkinlainen maailman napa (vaikkakin hiljainen), jos ajattelee ”kaikilla” olevan itseensä ylipäätään mitään kantaa. Saatika tuollaista negatiivista.

Jos ajattelee arjessa tapaamiaan ihmisiä, niin vain osasta on mitään kantaa ollenkaan ja elämässäni en ole pilkannut tai nähnyt pilkottavan juuri ketään. Riitoja toki kyllä. Nauraminen toisille on myös lähes aina ihan positiivista tai hyväntahoista.

Nämä eivät ole mitään haukkumista, vaan pohdintaa. Mielenterveyden ongelmia on monella ja sellaisia ihmisiä omaankin tuttavapiiriin kuuluu erilaisia elämiä elämässä, eli mt-ongelma ei automaattisesti estä monipuolista elämistä.

Toinen asia vielä vähän eri näkökulmasta, josta voi olla lohtua: Moni ap:n tyyppinen ilmeisesti ei mene ja tee ja tutustu, vedoten siihen, että se on hankalaa ja vaikeaa ja voi tulla huteja suurellekin vaivalla ihmissuhteissa. Tämä on aivan totta! Myös meille normaalisosiaalisille on välillä aivan jäätävän hirveä lähteä kokeilemaan jotain uutta tai yrittää tutustua ihmisiin (vaikka Tinder-treffeille lähteminen/juoksutapahtumaan osallistuminen/työhaastattelu/hankala rooliristiriita jossain tilaisuudessa). Tosi monta kertaa on tuntunut siltä, että miksi mä teen itselleni tällaista, kun voisin jättää tekemättä.

Silti teen, koska se vie/saattaa viedä parempaan suuntaan jotain. Pakotan itseni. Ja tosiaan monet Tinder-treffit, työhaastattelut ja mitkä lie on menneet aivan tosi huonosti (niin että tuntuu kuin kuolisin ärsytyksen tai häpeään tai pettymykseen). Ja jotkut onnistuu. Ja jotkut on ne jotka ratkaisevasti tuo elämään mielenkiintoa ja kaikkea ihanaa.

Sinäkin saatat tosiaan epäonnistua todella monta kertaa, mutta jälkeen päin se ei haittaa. Yritä ja yritä ja yritä. Ja vielä. Oikein paljon tsemppiä yrityksiin kaikilla elämän aloilla!

Toi on vähän törkeää olettaa että jotenkin kuvittelisin nuo asiat, ei kukaan huvikseen niitä ajattele. Jos näen että minulle joku nauraa ja ilmeilee suoraan naamani edessä niin ei se ole kyllä mitään kuvittelua tai luuloa että olisin maailman napa. Toki voi olla etteivät aina tarkoita sitä pahalla mutta tuo on nyt tapahtunut sen verran usein eri tilanteissa niin kyllä se alkaa häiritsemään ja ottamaan päähän. Tulee olo että teenkö jotain väärin vaikka en itse tajua, tämä on siinä ärsyttävintä kun ei tiedä.

Kiusaamista on ollut jonkun verran että varmaan tämä ihmispelko johtuu siitä.

Mulla on myös sosiaalista kömpelöyttä enkä oikein onnistu olemaan pidetty sen kummemmin työelämässä kuin kaverisuhteissakaan, vaikka kummankaan tilanne ei ole nollissa, niin usein ei mene ihan toivotusti ja miettii että teenkö tietämättäni jotain väärin. Mutta eroa tilanteeseesi on siinä, että väitän että mulle ei ole kukaan nauranut tai ilmeillyt peruskoulun loppumisen jälkeen! Pikemminkin niissä tilanteissa joista myöhemmin selviää että toinen osapuoli on kokenut käyttäytymiseni jotenkin negatiivisesti, en ole itse huomannut siitä mitään viitettä. Olen varmaan jotenkin sokea sellaisille piiloilkeyksille jotka eivät ole samalla tavalla avoimia kuin yläastelaisten, mutta tulee kyllä mieleen että sinä taidat edustaa jotain toista ääripäätä. Et varmaankaan kuvittele, mutta tulkitset ehkä hirveän herkästi ihmisten reaktioissa naurua sinulle tms. Oikeasti useimmat ihmiset ovat sen verran kohteliaita, että pyrkivät olemaan näyttämättä tuollaisia asioita suoraan.

Kerron nyt sitten esimerkkejä kun ette nyt näytä haluavan uskoa: pari kertaa sama henkilö kysyi minulta mitä kuuluu ja kun vastasin hänelle että ”ihan hyvää, entä sinulle?” Hän ei vastaa takaisin vaan alkaa nauramaan, toisen kerran katsoi kaveriaan ja alkoi nauramaan kaverinsa kanssa eli ikäänkuin kysyi tahalleen nähdäkseen reaktioni eikä siksi että oikeasti kiinnostaisi. Jälkeenpäin mietin että ehkä näytin säikähtäneeltä tai jotain kun minulle puhuttiin.

Toinen esimerkki, kysyn asiakaspalvelijalta jotain ja hän ei vastaa vaan ottaa huvittuneen ilmeen ja katsoo merkitsevästi toista työntekijää vieressään jolloin molemmat naurahtavat.

Kolmas esimerkki, sanon jotakin ja joku samassa tilassa matkii perässä sanomaani.

Neljäs esimerkki, täysin tuntematon nainen alkaa haukkua minua rumaksi ja sanoo ettei pidä mistään minussa.

Toki näitä ei tapahdu koko ajan mutta tarpeeksi että se häiritsee ja ärsyttää että mitä oikein teen että ihmiset kokevat että tuollainen käytös on ok.

Itse olen 22-vuotias ja sama tilanne täällä. Koulukin on jäänyt peruskouluun.. Tosin yritän tässä samalla käydä aikuislukiota.

Ota Jeesus sydämmeesi!

Vierailija kirjoitti:

Ap:n mielenterveyspuoleen; minusta jos jollain ihmisellä on sellainen käsitys, että ”kaikki” pilkkaa ja nauraa (tai mitkä ne sanavalinnat olivatkin) on kyseessä jonkinlainen harhaisuus tai mielenterveysongelma. Kertoo siitä, että olettaa tietyllä lailla olevansa jonkinlainen maailman napa (vaikkakin hiljainen), jos ajattelee ”kaikilla” olevan itseensä ylipäätään mitään kantaa. Saatika tuollaista negatiivista.

Jos ajattelee arjessa tapaamiaan ihmisiä, niin vain osasta on mitään kantaa ollenkaan ja elämässäni en ole pilkannut tai nähnyt pilkottavan juuri ketään. Riitoja toki kyllä. Nauraminen toisille on myös lähes aina ihan positiivista tai hyväntahoista.

Nämä eivät ole mitään haukkumista, vaan pohdintaa. Mielenterveyden ongelmia on monella ja sellaisia ihmisiä omaankin tuttavapiiriin kuuluu erilaisia elämiä elämässä, eli mt-ongelma ei automaattisesti estä monipuolista elämistä.

Toinen asia vielä vähän eri näkökulmasta, josta voi olla lohtua: Moni ap:n tyyppinen ilmeisesti ei mene ja tee ja tutustu, vedoten siihen, että se on hankalaa ja vaikeaa ja voi tulla huteja suurellekin vaivalla ihmissuhteissa. Tämä on aivan totta! Myös meille normaalisosiaalisille on välillä aivan jäätävän hirveä lähteä kokeilemaan jotain uutta tai yrittää tutustua ihmisiin (vaikka Tinder-treffeille lähteminen/juoksutapahtumaan osallistuminen/työhaastattelu/hankala rooliristiriita jossain tilaisuudessa). Tosi monta kertaa on tuntunut siltä, että miksi mä teen itselleni tällaista, kun voisin jättää tekemättä.

Silti teen, koska se vie/saattaa viedä parempaan suuntaan jotain. Pakotan itseni. Ja tosiaan monet Tinder-treffit, työhaastattelut ja mitkä lie on menneet aivan tosi huonosti (niin että tuntuu kuin kuolisin ärsytyksen tai häpeään tai pettymykseen). Ja jotkut onnistuu. Ja jotkut on ne jotka ratkaisevasti tuo elämään mielenkiintoa ja kaikkea ihanaa.

Sinäkin saatat tosiaan epäonnistua todella monta kertaa, mutta jälkeen päin se ei haittaa. Yritä ja yritä ja yritä. Ja vielä. Oikein paljon tsemppiä yrityksiin kaikilla elämän aloilla!

 Itselläni on ihmisistä hyvin kamaliakin kokemuksia ja voin sanoa, etten todellakaan koskaan ole ajatellut olevani mikään "maailman napa" vaan halunnut olla huomaamaton ja sellainen joka ei missään nimessä olisi huomion keskipiste. Silti olen saanut lukuisia kertoja huomiota juuri ikävällä tavalla. Minua on kiusattu paljon, kommentoitu kaikkia ikävää, uhkailtu. Ulkonäkö, ääni ja kaikki muukin arvosteltu täysin. En koskaan ole halunnut olla ilkeä muille ja senkin takia en ole halunnut riitoja ja niinpä en voi ajatella käytöksessäni olleen syytä muiden toimintaan. En siis ole ansainnut mitään sellaista. Joskus sitä vaan tapaa sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella kamalia ja minusta on luonnollista jos alkaa niidenkin kokemusten takia olla jo itsekin vähän epäileväinen ja luottamus ei ole hyvällä tasolla. Se on ihan luonnollista sen jälkeen jos kokee paljon pahaa. Itsekään en nyt todellakaan mieti kaikkien olevan ikäviä, mutta samalla olen hyvin tarkka keneen luotan ja en halua enää uskoa kenestäkään liian hyvää ja epäilen monesti voinko luottaa, kun se luottamus ollaan petetty monesti.

Itsellä on myös kokemusta siitä, kun toiset ihan oikeasti nauravat minua ja ilkeästi ja silloin sitä tunsi niin suurta häpeää. Senkin vuoksi kaikkea ei voi ottaa vaan huumorin kannalta ja sehän olisikin hyvä keino taas kiistää kiusaaminen jos kaikki olisikin vaan huumoria ja kiusattu tosikko jos siitä mielensä pahoittaa. Täytyy myös muistaa se, että moni "normaalia" elämää elänyt voi olla rohkeampi tutustumaan ihmisiin ja on helpompi mennä yksinkin eri paikkoihin. Tietenkin tajuan sen, että itse se työ täytyy tehdä, mutta samalla sellainen ihminen joka on kokenut paljon ikävää on ihan luonnollisesti arempi kuin joku toinen. Tämän vuoksi moni ei vaan pysty menemään niin helposti vaikka eri tapahtumiin yksin ja se tilanne aiheuttaa jo liian suuren haasteen. Moni myös yrittää saada ystäviä ja mennä eri tapahtumiin sekä muuttaa tilannettaan ja silti ei vaan enää voimat siihen riitä ja itsekin huomaan, etten kaikesta huolimatta ole onnistunut. Jollakin ihmisellä voi olla enemmän jaksamista sen asian suhteen ja toinen taas ei kestä niin paljon. Sen takia minusta tämä kaikki on hyvin monisyistä ja ei voi kostaan ajatella kaikkia yhdeltä kannalta vaan kyllä näihin tilanteisiin liittyy monenlaista. En minäkään pidä ihmisiä pahoina, mutta kyllä se varovaisemmaksi tekee jos on sattunut tapaamaan enemmän niitä ikäviä ja on huonoja kokemuksia ihmisistä hyvin paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n mielenterveyspuoleen; minusta jos jollain ihmisellä on sellainen käsitys, että ”kaikki” pilkkaa ja nauraa (tai mitkä ne sanavalinnat olivatkin) on kyseessä jonkinlainen harhaisuus tai mielenterveysongelma. Kertoo siitä, että olettaa tietyllä lailla olevansa jonkinlainen maailman napa (vaikkakin hiljainen), jos ajattelee ”kaikilla” olevan itseensä ylipäätään mitään kantaa. Saatika tuollaista negatiivista.

Jos ajattelee arjessa tapaamiaan ihmisiä, niin vain osasta on mitään kantaa ollenkaan ja elämässäni en ole pilkannut tai nähnyt pilkottavan juuri ketään. Riitoja toki kyllä. Nauraminen toisille on myös lähes aina ihan positiivista tai hyväntahoista.

Nämä eivät ole mitään haukkumista, vaan pohdintaa. Mielenterveyden ongelmia on monella ja sellaisia ihmisiä omaankin tuttavapiiriin kuuluu erilaisia elämiä elämässä, eli mt-ongelma ei automaattisesti estä monipuolista elämistä.

Toinen asia vielä vähän eri näkökulmasta, josta voi olla lohtua: Moni ap:n tyyppinen ilmeisesti ei mene ja tee ja tutustu, vedoten siihen, että se on hankalaa ja vaikeaa ja voi tulla huteja suurellekin vaivalla ihmissuhteissa. Tämä on aivan totta! Myös meille normaalisosiaalisille on välillä aivan jäätävän hirveä lähteä kokeilemaan jotain uutta tai yrittää tutustua ihmisiin (vaikka Tinder-treffeille lähteminen/juoksutapahtumaan osallistuminen/työhaastattelu/hankala rooliristiriita jossain tilaisuudessa). Tosi monta kertaa on tuntunut siltä, että miksi mä teen itselleni tällaista, kun voisin jättää tekemättä.

Silti teen, koska se vie/saattaa viedä parempaan suuntaan jotain. Pakotan itseni. Ja tosiaan monet Tinder-treffit, työhaastattelut ja mitkä lie on menneet aivan tosi huonosti (niin että tuntuu kuin kuolisin ärsytyksen tai häpeään tai pettymykseen). Ja jotkut onnistuu. Ja jotkut on ne jotka ratkaisevasti tuo elämään mielenkiintoa ja kaikkea ihanaa.

Sinäkin saatat tosiaan epäonnistua todella monta kertaa, mutta jälkeen päin se ei haittaa. Yritä ja yritä ja yritä. Ja vielä. Oikein paljon tsemppiä yrityksiin kaikilla elämän aloilla!

 Itselläni on ihmisistä hyvin kamaliakin kokemuksia ja voin sanoa, etten todellakaan koskaan ole ajatellut olevani mikään "maailman napa" vaan halunnut olla huomaamaton ja sellainen joka ei missään nimessä olisi huomion keskipiste. Silti olen saanut lukuisia kertoja huomiota juuri ikävällä tavalla. Minua on kiusattu paljon, kommentoitu kaikkia ikävää, uhkailtu. Ulkonäkö, ääni ja kaikki muukin arvosteltu täysin. En koskaan ole halunnut olla ilkeä muille ja senkin takia en ole halunnut riitoja ja niinpä en voi ajatella käytöksessäni olleen syytä muiden toimintaan. En siis ole ansainnut mitään sellaista. Joskus sitä vaan tapaa sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella kamalia ja minusta on luonnollista jos alkaa niidenkin kokemusten takia olla jo itsekin vähän epäileväinen ja luottamus ei ole hyvällä tasolla. Se on ihan luonnollista sen jälkeen jos kokee paljon pahaa. Itsekään en nyt todellakaan mieti kaikkien olevan ikäviä, mutta samalla olen hyvin tarkka keneen luotan ja en halua enää uskoa kenestäkään liian hyvää ja epäilen monesti voinko luottaa, kun se luottamus ollaan petetty monesti.

Itsellä on myös kokemusta siitä, kun toiset ihan oikeasti nauravat minua ja ilkeästi ja silloin sitä tunsi niin suurta häpeää. Senkin vuoksi kaikkea ei voi ottaa vaan huumorin kannalta ja sehän olisikin hyvä keino taas kiistää kiusaaminen jos kaikki olisikin vaan huumoria ja kiusattu tosikko jos siitä mielensä pahoittaa. Täytyy myös muistaa se, että moni "normaalia" elämää elänyt voi olla rohkeampi tutustumaan ihmisiin ja on helpompi mennä yksinkin eri paikkoihin. Tietenkin tajuan sen, että itse se työ täytyy tehdä, mutta samalla sellainen ihminen joka on kokenut paljon ikävää on ihan luonnollisesti arempi kuin joku toinen. Tämän vuoksi moni ei vaan pysty menemään niin helposti vaikka eri tapahtumiin yksin ja se tilanne aiheuttaa jo liian suuren haasteen. Moni myös yrittää saada ystäviä ja mennä eri tapahtumiin sekä muuttaa tilannettaan ja silti ei vaan enää voimat siihen riitä ja itsekin huomaan, etten kaikesta huolimatta ole onnistunut. Jollakin ihmisellä voi olla enemmän jaksamista sen asian suhteen ja toinen taas ei kestä niin paljon. Sen takia minusta tämä kaikki on hyvin monisyistä ja ei voi kostaan ajatella kaikkia yhdeltä kannalta vaan kyllä näihin tilanteisiin liittyy monenlaista. En minäkään pidä ihmisiä pahoina, mutta kyllä se varovaisemmaksi tekee jos on sattunut tapaamaan enemmän niitä ikäviä ja on huonoja kokemuksia ihmisistä hyvin paljon. 

Tietty itsekeskeisyys tulee esiin juuri tuossa, että juuri minua on kiusattu, nälvitty, naurettu jne. Kyllä sitä ihan kaikki jossain tilanteessa on saanut osakseen. Toiset vaan kestää sen ja suoriutuu eteenpäin eikä jää noita hautomaan. Kyseiset tilanteet kertoo karusti niistä kiusaajista ja naureskelijoista, ei sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n mielenterveyspuoleen; minusta jos jollain ihmisellä on sellainen käsitys, että ”kaikki” pilkkaa ja nauraa (tai mitkä ne sanavalinnat olivatkin) on kyseessä jonkinlainen harhaisuus tai mielenterveysongelma. Kertoo siitä, että olettaa tietyllä lailla olevansa jonkinlainen maailman napa (vaikkakin hiljainen), jos ajattelee ”kaikilla” olevan itseensä ylipäätään mitään kantaa. Saatika tuollaista negatiivista.

Jos ajattelee arjessa tapaamiaan ihmisiä, niin vain osasta on mitään kantaa ollenkaan ja elämässäni en ole pilkannut tai nähnyt pilkottavan juuri ketään. Riitoja toki kyllä. Nauraminen toisille on myös lähes aina ihan positiivista tai hyväntahoista.

Nämä eivät ole mitään haukkumista, vaan pohdintaa. Mielenterveyden ongelmia on monella ja sellaisia ihmisiä omaankin tuttavapiiriin kuuluu erilaisia elämiä elämässä, eli mt-ongelma ei automaattisesti estä monipuolista elämistä.

Toinen asia vielä vähän eri näkökulmasta, josta voi olla lohtua: Moni ap:n tyyppinen ilmeisesti ei mene ja tee ja tutustu, vedoten siihen, että se on hankalaa ja vaikeaa ja voi tulla huteja suurellekin vaivalla ihmissuhteissa. Tämä on aivan totta! Myös meille normaalisosiaalisille on välillä aivan jäätävän hirveä lähteä kokeilemaan jotain uutta tai yrittää tutustua ihmisiin (vaikka Tinder-treffeille lähteminen/juoksutapahtumaan osallistuminen/työhaastattelu/hankala rooliristiriita jossain tilaisuudessa). Tosi monta kertaa on tuntunut siltä, että miksi mä teen itselleni tällaista, kun voisin jättää tekemättä.

Silti teen, koska se vie/saattaa viedä parempaan suuntaan jotain. Pakotan itseni. Ja tosiaan monet Tinder-treffit, työhaastattelut ja mitkä lie on menneet aivan tosi huonosti (niin että tuntuu kuin kuolisin ärsytyksen tai häpeään tai pettymykseen). Ja jotkut onnistuu. Ja jotkut on ne jotka ratkaisevasti tuo elämään mielenkiintoa ja kaikkea ihanaa.

Sinäkin saatat tosiaan epäonnistua todella monta kertaa, mutta jälkeen päin se ei haittaa. Yritä ja yritä ja yritä. Ja vielä. Oikein paljon tsemppiä yrityksiin kaikilla elämän aloilla!

Toi on vähän törkeää olettaa että jotenkin kuvittelisin nuo asiat, ei kukaan huvikseen niitä ajattele. Jos näen että minulle joku nauraa ja ilmeilee suoraan naamani edessä niin ei se ole kyllä mitään kuvittelua tai luuloa että olisin maailman napa. Toki voi olla etteivät aina tarkoita sitä pahalla mutta tuo on nyt tapahtunut sen verran usein eri tilanteissa niin kyllä se alkaa häiritsemään ja ottamaan päähän. Tulee olo että teenkö jotain väärin vaikka en itse tajua, tämä on siinä ärsyttävintä kun ei tiedä.

Kiusaamista on ollut jonkun verran että varmaan tämä ihmispelko johtuu siitä.

Mulla on myös sosiaalista kömpelöyttä enkä oikein onnistu olemaan pidetty sen kummemmin työelämässä kuin kaverisuhteissakaan, vaikka kummankaan tilanne ei ole nollissa, niin usein ei mene ihan toivotusti ja miettii että teenkö tietämättäni jotain väärin. Mutta eroa tilanteeseesi on siinä, että väitän että mulle ei ole kukaan nauranut tai ilmeillyt peruskoulun loppumisen jälkeen! Pikemminkin niissä tilanteissa joista myöhemmin selviää että toinen osapuoli on kokenut käyttäytymiseni jotenkin negatiivisesti, en ole itse huomannut siitä mitään viitettä. Olen varmaan jotenkin sokea sellaisille piiloilkeyksille jotka eivät ole samalla tavalla avoimia kuin yläastelaisten, mutta tulee kyllä mieleen että sinä taidat edustaa jotain toista ääripäätä. Et varmaankaan kuvittele, mutta tulkitset ehkä hirveän herkästi ihmisten reaktioissa naurua sinulle tms. Oikeasti useimmat ihmiset ovat sen verran kohteliaita, että pyrkivät olemaan näyttämättä tuollaisia asioita suoraan.

Kerron nyt sitten esimerkkejä kun ette nyt näytä haluavan uskoa: pari kertaa sama henkilö kysyi minulta mitä kuuluu ja kun vastasin hänelle että ”ihan hyvää, entä sinulle?” Hän ei vastaa takaisin vaan alkaa nauramaan, toisen kerran katsoi kaveriaan ja alkoi nauramaan kaverinsa kanssa eli ikäänkuin kysyi tahalleen nähdäkseen reaktioni eikä siksi että oikeasti kiinnostaisi. Jälkeenpäin mietin että ehkä näytin säikähtäneeltä tai jotain kun minulle puhuttiin.

Toinen esimerkki, kysyn asiakaspalvelijalta jotain ja hän ei vastaa vaan ottaa huvittuneen ilmeen ja katsoo merkitsevästi toista työntekijää vieressään jolloin molemmat naurahtavat.

Kolmas esimerkki, sanon jotakin ja joku samassa tilassa matkii perässä sanomaani.

Neljäs esimerkki, täysin tuntematon nainen alkaa haukkua minua rumaksi ja sanoo ettei pidä mistään minussa.

Toki näitä ei tapahdu koko ajan mutta tarpeeksi että se häiritsee ja ärsyttää että mitä oikein teen että ihmiset kokevat että tuollainen käytös on ok.

Mä kyllä uskon että näitä tapahtuu, kyllä mäkin olen törmännyt avoimesti vittuileviin ihmisiin silloin tällöin. Olen se joka matkaili ulkomailla, tapasin paljon ihmisiä, olen oikeasti tosi introvertti ja se oli välillä raskasta. Kuitenkin suurimman osan kanssa pysyi jutella, mutta todella klikkasi vaan harvan kanssa koko kuukausien reissun aikana. Ja muutama oikeasti ilkeili minulle myös. Ongelma on näissä ilkeilijöissä, jotkut näkee kiltin ihmisen ja alkaa dominoida sitä. Yleensä reaktioni on jatkaa heille mukavana olemista, jotkut epäsuorasti pahoittelee aiempaa käytöstään, osa vaan pahentaa. Ne on mulkkuja jotka tykkää alentaa muita ja ylentää itseään toisten kustannuksella.

Tärkeintä on löytää elämässä se oma lähipiiri joka tykkää ja arvostaa sinua, tämä on kyllä vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Ota Jeesus sydämmeesi!

Miten?

Mietin vielä että asutko pienessä kaupungissa? Jospa muuttaisit isompaan, ilmapiiri voi olla sallivampi ja oma olo vapaampi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n mielenterveyspuoleen; minusta jos jollain ihmisellä on sellainen käsitys, että ”kaikki” pilkkaa ja nauraa (tai mitkä ne sanavalinnat olivatkin) on kyseessä jonkinlainen harhaisuus tai mielenterveysongelma. Kertoo siitä, että olettaa tietyllä lailla olevansa jonkinlainen maailman napa (vaikkakin hiljainen), jos ajattelee ”kaikilla” olevan itseensä ylipäätään mitään kantaa. Saatika tuollaista negatiivista.

Jos ajattelee arjessa tapaamiaan ihmisiä, niin vain osasta on mitään kantaa ollenkaan ja elämässäni en ole pilkannut tai nähnyt pilkottavan juuri ketään. Riitoja toki kyllä. Nauraminen toisille on myös lähes aina ihan positiivista tai hyväntahoista.

Nämä eivät ole mitään haukkumista, vaan pohdintaa. Mielenterveyden ongelmia on monella ja sellaisia ihmisiä omaankin tuttavapiiriin kuuluu erilaisia elämiä elämässä, eli mt-ongelma ei automaattisesti estä monipuolista elämistä.

Toinen asia vielä vähän eri näkökulmasta, josta voi olla lohtua: Moni ap:n tyyppinen ilmeisesti ei mene ja tee ja tutustu, vedoten siihen, että se on hankalaa ja vaikeaa ja voi tulla huteja suurellekin vaivalla ihmissuhteissa. Tämä on aivan totta! Myös meille normaalisosiaalisille on välillä aivan jäätävän hirveä lähteä kokeilemaan jotain uutta tai yrittää tutustua ihmisiin (vaikka Tinder-treffeille lähteminen/juoksutapahtumaan osallistuminen/työhaastattelu/hankala rooliristiriita jossain tilaisuudessa). Tosi monta kertaa on tuntunut siltä, että miksi mä teen itselleni tällaista, kun voisin jättää tekemättä.

Silti teen, koska se vie/saattaa viedä parempaan suuntaan jotain. Pakotan itseni. Ja tosiaan monet Tinder-treffit, työhaastattelut ja mitkä lie on menneet aivan tosi huonosti (niin että tuntuu kuin kuolisin ärsytyksen tai häpeään tai pettymykseen). Ja jotkut onnistuu. Ja jotkut on ne jotka ratkaisevasti tuo elämään mielenkiintoa ja kaikkea ihanaa.

Sinäkin saatat tosiaan epäonnistua todella monta kertaa, mutta jälkeen päin se ei haittaa. Yritä ja yritä ja yritä. Ja vielä. Oikein paljon tsemppiä yrityksiin kaikilla elämän aloilla!

Toi on vähän törkeää olettaa että jotenkin kuvittelisin nuo asiat, ei kukaan huvikseen niitä ajattele. Jos näen että minulle joku nauraa ja ilmeilee suoraan naamani edessä niin ei se ole kyllä mitään kuvittelua tai luuloa että olisin maailman napa. Toki voi olla etteivät aina tarkoita sitä pahalla mutta tuo on nyt tapahtunut sen verran usein eri tilanteissa niin kyllä se alkaa häiritsemään ja ottamaan päähän. Tulee olo että teenkö jotain väärin vaikka en itse tajua, tämä on siinä ärsyttävintä kun ei tiedä.

Kiusaamista on ollut jonkun verran että varmaan tämä ihmispelko johtuu siitä.

Mulla on myös sosiaalista kömpelöyttä enkä oikein onnistu olemaan pidetty sen kummemmin työelämässä kuin kaverisuhteissakaan, vaikka kummankaan tilanne ei ole nollissa, niin usein ei mene ihan toivotusti ja miettii että teenkö tietämättäni jotain väärin. Mutta eroa tilanteeseesi on siinä, että väitän että mulle ei ole kukaan nauranut tai ilmeillyt peruskoulun loppumisen jälkeen! Pikemminkin niissä tilanteissa joista myöhemmin selviää että toinen osapuoli on kokenut käyttäytymiseni jotenkin negatiivisesti, en ole itse huomannut siitä mitään viitettä. Olen varmaan jotenkin sokea sellaisille piiloilkeyksille jotka eivät ole samalla tavalla avoimia kuin yläastelaisten, mutta tulee kyllä mieleen että sinä taidat edustaa jotain toista ääripäätä. Et varmaankaan kuvittele, mutta tulkitset ehkä hirveän herkästi ihmisten reaktioissa naurua sinulle tms. Oikeasti useimmat ihmiset ovat sen verran kohteliaita, että pyrkivät olemaan näyttämättä tuollaisia asioita suoraan.

Kerron nyt sitten esimerkkejä kun ette nyt näytä haluavan uskoa: pari kertaa sama henkilö kysyi minulta mitä kuuluu ja kun vastasin hänelle että ”ihan hyvää, entä sinulle?” Hän ei vastaa takaisin vaan alkaa nauramaan, toisen kerran katsoi kaveriaan ja alkoi nauramaan kaverinsa kanssa eli ikäänkuin kysyi tahalleen nähdäkseen reaktioni eikä siksi että oikeasti kiinnostaisi. Jälkeenpäin mietin että ehkä näytin säikähtäneeltä tai jotain kun minulle puhuttiin.

Toinen esimerkki, kysyn asiakaspalvelijalta jotain ja hän ei vastaa vaan ottaa huvittuneen ilmeen ja katsoo merkitsevästi toista työntekijää vieressään jolloin molemmat naurahtavat.

Kolmas esimerkki, sanon jotakin ja joku samassa tilassa matkii perässä sanomaani.

Neljäs esimerkki, täysin tuntematon nainen alkaa haukkua minua rumaksi ja sanoo ettei pidä mistään minussa.

Toki näitä ei tapahdu koko ajan mutta tarpeeksi että se häiritsee ja ärsyttää että mitä oikein teen että ihmiset kokevat että tuollainen käytös on ok.

Mä kyllä uskon että näitä tapahtuu, kyllä mäkin olen törmännyt avoimesti vittuileviin ihmisiin silloin tällöin. Olen se joka matkaili ulkomailla, tapasin paljon ihmisiä, olen oikeasti tosi introvertti ja se oli välillä raskasta. Kuitenkin suurimman osan kanssa pysyi jutella, mutta todella klikkasi vaan harvan kanssa koko kuukausien reissun aikana. Ja muutama oikeasti ilkeili minulle myös. Ongelma on näissä ilkeilijöissä, jotkut näkee kiltin ihmisen ja alkaa dominoida sitä. Yleensä reaktioni on jatkaa heille mukavana olemista, jotkut epäsuorasti pahoittelee aiempaa käytöstään, osa vaan pahentaa. Ne on mulkkuja jotka tykkää alentaa muita ja ylentää itseään toisten kustannuksella.

Tärkeintä on löytää elämässä se oma lähipiiri joka tykkää ja arvostaa sinua, tämä on kyllä vaikeaa.

Niin, tämän takia tekee mieli kuitenkin vältellä ihmisiä. Pistää vaan niin vihaksi tommonen käytös. Jonkun pitäisi opettaa heidät tavoille.

Vierailija kirjoitti:

Mietin vielä että asutko pienessä kaupungissa? Jospa muuttaisit isompaan, ilmapiiri voi olla sallivampi ja oma olo vapaampi.

Asun pääkaupunkiseudulla.

Olen myös oppinut nykyään että jos joku tuntematon alkaa ilkeäksi, kävelen suoraan pois tilanteesta, saatan jopa sanoa jotain töykeää takaisin ennen kuin kävelen. Olen oppinut että rajoja ei saa ylittää, ja suuttumus tulee ulos, olin ennen koulukiusattu ja aiempi tapani oli mennä ihan lukkoon ja kuunnella kiusaamisia ihan kuin en olisi silti paikalla. Onkohan dissosiaatiota tms

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n mielenterveyspuoleen; minusta jos jollain ihmisellä on sellainen käsitys, että ”kaikki” pilkkaa ja nauraa (tai mitkä ne sanavalinnat olivatkin) on kyseessä jonkinlainen harhaisuus tai mielenterveysongelma. Kertoo siitä, että olettaa tietyllä lailla olevansa jonkinlainen maailman napa (vaikkakin hiljainen), jos ajattelee ”kaikilla” olevan itseensä ylipäätään mitään kantaa. Saatika tuollaista negatiivista.

Jos ajattelee arjessa tapaamiaan ihmisiä, niin vain osasta on mitään kantaa ollenkaan ja elämässäni en ole pilkannut tai nähnyt pilkottavan juuri ketään. Riitoja toki kyllä. Nauraminen toisille on myös lähes aina ihan positiivista tai hyväntahoista.

Nämä eivät ole mitään haukkumista, vaan pohdintaa. Mielenterveyden ongelmia on monella ja sellaisia ihmisiä omaankin tuttavapiiriin kuuluu erilaisia elämiä elämässä, eli mt-ongelma ei automaattisesti estä monipuolista elämistä.

Toinen asia vielä vähän eri näkökulmasta, josta voi olla lohtua: Moni ap:n tyyppinen ilmeisesti ei mene ja tee ja tutustu, vedoten siihen, että se on hankalaa ja vaikeaa ja voi tulla huteja suurellekin vaivalla ihmissuhteissa. Tämä on aivan totta! Myös meille normaalisosiaalisille on välillä aivan jäätävän hirveä lähteä kokeilemaan jotain uutta tai yrittää tutustua ihmisiin (vaikka Tinder-treffeille lähteminen/juoksutapahtumaan osallistuminen/työhaastattelu/hankala rooliristiriita jossain tilaisuudessa). Tosi monta kertaa on tuntunut siltä, että miksi mä teen itselleni tällaista, kun voisin jättää tekemättä.

Silti teen, koska se vie/saattaa viedä parempaan suuntaan jotain. Pakotan itseni. Ja tosiaan monet Tinder-treffit, työhaastattelut ja mitkä lie on menneet aivan tosi huonosti (niin että tuntuu kuin kuolisin ärsytyksen tai häpeään tai pettymykseen). Ja jotkut onnistuu. Ja jotkut on ne jotka ratkaisevasti tuo elämään mielenkiintoa ja kaikkea ihanaa.

Sinäkin saatat tosiaan epäonnistua todella monta kertaa, mutta jälkeen päin se ei haittaa. Yritä ja yritä ja yritä. Ja vielä. Oikein paljon tsemppiä yrityksiin kaikilla elämän aloilla!

 Itselläni on ihmisistä hyvin kamaliakin kokemuksia ja voin sanoa, etten todellakaan koskaan ole ajatellut olevani mikään "maailman napa" vaan halunnut olla huomaamaton ja sellainen joka ei missään nimessä olisi huomion keskipiste. Silti olen saanut lukuisia kertoja huomiota juuri ikävällä tavalla. Minua on kiusattu paljon, kommentoitu kaikkia ikävää, uhkailtu. Ulkonäkö, ääni ja kaikki muukin arvosteltu täysin. En koskaan ole halunnut olla ilkeä muille ja senkin takia en ole halunnut riitoja ja niinpä en voi ajatella käytöksessäni olleen syytä muiden toimintaan. En siis ole ansainnut mitään sellaista. Joskus sitä vaan tapaa sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella kamalia ja minusta on luonnollista jos alkaa niidenkin kokemusten takia olla jo itsekin vähän epäileväinen ja luottamus ei ole hyvällä tasolla. Se on ihan luonnollista sen jälkeen jos kokee paljon pahaa. Itsekään en nyt todellakaan mieti kaikkien olevan ikäviä, mutta samalla olen hyvin tarkka keneen luotan ja en halua enää uskoa kenestäkään liian hyvää ja epäilen monesti voinko luottaa, kun se luottamus ollaan petetty monesti.

Itsellä on myös kokemusta siitä, kun toiset ihan oikeasti nauravat minua ja ilkeästi ja silloin sitä tunsi niin suurta häpeää. Senkin vuoksi kaikkea ei voi ottaa vaan huumorin kannalta ja sehän olisikin hyvä keino taas kiistää kiusaaminen jos kaikki olisikin vaan huumoria ja kiusattu tosikko jos siitä mielensä pahoittaa. Täytyy myös muistaa se, että moni "normaalia" elämää elänyt voi olla rohkeampi tutustumaan ihmisiin ja on helpompi mennä yksinkin eri paikkoihin. Tietenkin tajuan sen, että itse se työ täytyy tehdä, mutta samalla sellainen ihminen joka on kokenut paljon ikävää on ihan luonnollisesti arempi kuin joku toinen. Tämän vuoksi moni ei vaan pysty menemään niin helposti vaikka eri tapahtumiin yksin ja se tilanne aiheuttaa jo liian suuren haasteen. Moni myös yrittää saada ystäviä ja mennä eri tapahtumiin sekä muuttaa tilannettaan ja silti ei vaan enää voimat siihen riitä ja itsekin huomaan, etten kaikesta huolimatta ole onnistunut. Jollakin ihmisellä voi olla enemmän jaksamista sen asian suhteen ja toinen taas ei kestä niin paljon. Sen takia minusta tämä kaikki on hyvin monisyistä ja ei voi kostaan ajatella kaikkia yhdeltä kannalta vaan kyllä näihin tilanteisiin liittyy monenlaista. En minäkään pidä ihmisiä pahoina, mutta kyllä se varovaisemmaksi tekee jos on sattunut tapaamaan enemmän niitä ikäviä ja on huonoja kokemuksia ihmisistä hyvin paljon. 

Tietty itsekeskeisyys tulee esiin juuri tuossa, että juuri minua on kiusattu, nälvitty, naurettu jne. Kyllä sitä ihan kaikki jossain tilanteessa on saanut osakseen. Toiset vaan kestää sen ja suoriutuu eteenpäin eikä jää noita hautomaan. Kyseiset tilanteet kertoo karusti niistä kiusaajista ja naureskelijoista, ei sinusta.

Tarkoitus oli vaan kertoa miksi välttelen ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n mielenterveyspuoleen; minusta jos jollain ihmisellä on sellainen käsitys, että ”kaikki” pilkkaa ja nauraa (tai mitkä ne sanavalinnat olivatkin) on kyseessä jonkinlainen harhaisuus tai mielenterveysongelma. Kertoo siitä, että olettaa tietyllä lailla olevansa jonkinlainen maailman napa (vaikkakin hiljainen), jos ajattelee ”kaikilla” olevan itseensä ylipäätään mitään kantaa. Saatika tuollaista negatiivista.

Jos ajattelee arjessa tapaamiaan ihmisiä, niin vain osasta on mitään kantaa ollenkaan ja elämässäni en ole pilkannut tai nähnyt pilkottavan juuri ketään. Riitoja toki kyllä. Nauraminen toisille on myös lähes aina ihan positiivista tai hyväntahoista.

Nämä eivät ole mitään haukkumista, vaan pohdintaa. Mielenterveyden ongelmia on monella ja sellaisia ihmisiä omaankin tuttavapiiriin kuuluu erilaisia elämiä elämässä, eli mt-ongelma ei automaattisesti estä monipuolista elämistä.

Toinen asia vielä vähän eri näkökulmasta, josta voi olla lohtua: Moni ap:n tyyppinen ilmeisesti ei mene ja tee ja tutustu, vedoten siihen, että se on hankalaa ja vaikeaa ja voi tulla huteja suurellekin vaivalla ihmissuhteissa. Tämä on aivan totta! Myös meille normaalisosiaalisille on välillä aivan jäätävän hirveä lähteä kokeilemaan jotain uutta tai yrittää tutustua ihmisiin (vaikka Tinder-treffeille lähteminen/juoksutapahtumaan osallistuminen/työhaastattelu/hankala rooliristiriita jossain tilaisuudessa). Tosi monta kertaa on tuntunut siltä, että miksi mä teen itselleni tällaista, kun voisin jättää tekemättä.

Silti teen, koska se vie/saattaa viedä parempaan suuntaan jotain. Pakotan itseni. Ja tosiaan monet Tinder-treffit, työhaastattelut ja mitkä lie on menneet aivan tosi huonosti (niin että tuntuu kuin kuolisin ärsytyksen tai häpeään tai pettymykseen). Ja jotkut onnistuu. Ja jotkut on ne jotka ratkaisevasti tuo elämään mielenkiintoa ja kaikkea ihanaa.

Sinäkin saatat tosiaan epäonnistua todella monta kertaa, mutta jälkeen päin se ei haittaa. Yritä ja yritä ja yritä. Ja vielä. Oikein paljon tsemppiä yrityksiin kaikilla elämän aloilla!

Toi on vähän törkeää olettaa että jotenkin kuvittelisin nuo asiat, ei kukaan huvikseen niitä ajattele. Jos näen että minulle joku nauraa ja ilmeilee suoraan naamani edessä niin ei se ole kyllä mitään kuvittelua tai luuloa että olisin maailman napa. Toki voi olla etteivät aina tarkoita sitä pahalla mutta tuo on nyt tapahtunut sen verran usein eri tilanteissa niin kyllä se alkaa häiritsemään ja ottamaan päähän. Tulee olo että teenkö jotain väärin vaikka en itse tajua, tämä on siinä ärsyttävintä kun ei tiedä.

Kiusaamista on ollut jonkun verran että varmaan tämä ihmispelko johtuu siitä.

Mulla on myös sosiaalista kömpelöyttä enkä oikein onnistu olemaan pidetty sen kummemmin työelämässä kuin kaverisuhteissakaan, vaikka kummankaan tilanne ei ole nollissa, niin usein ei mene ihan toivotusti ja miettii että teenkö tietämättäni jotain väärin. Mutta eroa tilanteeseesi on siinä, että väitän että mulle ei ole kukaan nauranut tai ilmeillyt peruskoulun loppumisen jälkeen! Pikemminkin niissä tilanteissa joista myöhemmin selviää että toinen osapuoli on kokenut käyttäytymiseni jotenkin negatiivisesti, en ole itse huomannut siitä mitään viitettä. Olen varmaan jotenkin sokea sellaisille piiloilkeyksille jotka eivät ole samalla tavalla avoimia kuin yläastelaisten, mutta tulee kyllä mieleen että sinä taidat edustaa jotain toista ääripäätä. Et varmaankaan kuvittele, mutta tulkitset ehkä hirveän herkästi ihmisten reaktioissa naurua sinulle tms. Oikeasti useimmat ihmiset ovat sen verran kohteliaita, että pyrkivät olemaan näyttämättä tuollaisia asioita suoraan.

Kerron nyt sitten esimerkkejä kun ette nyt näytä haluavan uskoa: pari kertaa sama henkilö kysyi minulta mitä kuuluu ja kun vastasin hänelle että ”ihan hyvää, entä sinulle?” Hän ei vastaa takaisin vaan alkaa nauramaan, toisen kerran katsoi kaveriaan ja alkoi nauramaan kaverinsa kanssa eli ikäänkuin kysyi tahalleen nähdäkseen reaktioni eikä siksi että oikeasti kiinnostaisi. Jälkeenpäin mietin että ehkä näytin säikähtäneeltä tai jotain kun minulle puhuttiin.

Toinen esimerkki, kysyn asiakaspalvelijalta jotain ja hän ei vastaa vaan ottaa huvittuneen ilmeen ja katsoo merkitsevästi toista työntekijää vieressään jolloin molemmat naurahtavat.

Kolmas esimerkki, sanon jotakin ja joku samassa tilassa matkii perässä sanomaani.

Neljäs esimerkki, täysin tuntematon nainen alkaa haukkua minua rumaksi ja sanoo ettei pidä mistään minussa.

Toki näitä ei tapahdu koko ajan mutta tarpeeksi että se häiritsee ja ärsyttää että mitä oikein teen että ihmiset kokevat että tuollainen käytös on ok.

Mä kyllä uskon että näitä tapahtuu, kyllä mäkin olen törmännyt avoimesti vittuileviin ihmisiin silloin tällöin. Olen se joka matkaili ulkomailla, tapasin paljon ihmisiä, olen oikeasti tosi introvertti ja se oli välillä raskasta. Kuitenkin suurimman osan kanssa pysyi jutella, mutta todella klikkasi vaan harvan kanssa koko kuukausien reissun aikana. Ja muutama oikeasti ilkeili minulle myös. Ongelma on näissä ilkeilijöissä, jotkut näkee kiltin ihmisen ja alkaa dominoida sitä. Yleensä reaktioni on jatkaa heille mukavana olemista, jotkut epäsuorasti pahoittelee aiempaa käytöstään, osa vaan pahentaa. Ne on mulkkuja jotka tykkää alentaa muita ja ylentää itseään toisten kustannuksella.

Tärkeintä on löytää elämässä se oma lähipiiri joka tykkää ja arvostaa sinua, tämä on kyllä vaikeaa.

Niin, tämän takia tekee mieli kuitenkin vältellä ihmisiä. Pistää vaan niin vihaksi tommonen käytös. Jonkun pitäisi opettaa heidät tavoille.

Niinpä. Ja samaistun että en itsekään jaksa ihmisiä enää paljoa. Vietän aikaa tosi pienen lähipiirin kanssa vain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin vielä että asutko pienessä kaupungissa? Jospa muuttaisit isompaan, ilmapiiri voi olla sallivampi ja oma olo vapaampi.

Asun pääkaupunkiseudulla.

Entä jos vaihtaisit esim lähiöstä keskustaan? Oikeasti ihmisten käytöksessä on tosi paljon eroa riippuen missä olet. On se sen kalliin vuokran arvoista!

Tämä on minullekin tuttua ja huomaan miettiväni etten ole tehnyt paljon mitään tavallisia juttuja mitä muu on. Minulla ei ole ollut ystäviä kuinka yläkoulussa viimeksi pari ja silloinkin yritin vaan roikkua porukan mukana ja jäin myöhemmin yksin. Samalla kiusattiin ja se jatkui pitkään. Lukiossa oli pari tuttua joiden kanssa joskus vietin aikaa. Toisaalta vapaa-ajan kavereita ei ollut lainkaan lapsuuden jälkeen. Lukion jälkeen en ole päässyt opiskelemaan minnekään ja en koe pärjääväni ammateissa missä täytyy paljon olla ihmisten kanssa. Samalla olen iloinen edes siitä, että sain lukion käytyä, kun meinasi ahdistus pilata kaiken. No, sen lukion kävin ja ilman kenenkään apua ja kestin juuri ja juuri. Tietyt aineet vaikeita ja todistus on mitä on, mutta sentään selvisin. Se onkin ainoa saavutus minulle ja nyt elämä on mennyt jo yli 6 vuotta niin etten ole ollut oikein missään.

Työkokemus lähes nolla ja jossain työkkärin kurseilla olen vähän ollut. Pääsykokeet menneet eri aloille välillä paremmin, mutta opiskelupaikkaa en ole saanut. Ystäviä ja muita läheisiä ei juuri ole ja olen yksinäinen edelleen. En käy oikein missään ja samalla tuntuu, että jään aina enemmän sivuun kaikesta. Jännitän ihmisiä aika paljon ja tietenkin myönnän sen, että vaikeaa on tutustua. Aika menee paljolti juuri kotona ja siinä mielessä vuosia mennyt kuin ohi ja en paljon muista niistä mitään. Pakko tavallaan myös säästää itseään ettei tuli kuormitusta liikaa, kun en koe kestäväni sellaista kovin hyvin. Samalla tietenkin on vaikeaa muuttaa elämäänsä ja myönnän todella omatkin virheet. 

Sydämeen mahtuu vain yksi "ämmä". Se opetettiin koulussa jo ala-asteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n mielenterveyspuoleen; minusta jos jollain ihmisellä on sellainen käsitys, että ”kaikki” pilkkaa ja nauraa (tai mitkä ne sanavalinnat olivatkin) on kyseessä jonkinlainen harhaisuus tai mielenterveysongelma. Kertoo siitä, että olettaa tietyllä lailla olevansa jonkinlainen maailman napa (vaikkakin hiljainen), jos ajattelee ”kaikilla” olevan itseensä ylipäätään mitään kantaa. Saatika tuollaista negatiivista.

Jos ajattelee arjessa tapaamiaan ihmisiä, niin vain osasta on mitään kantaa ollenkaan ja elämässäni en ole pilkannut tai nähnyt pilkottavan juuri ketään. Riitoja toki kyllä. Nauraminen toisille on myös lähes aina ihan positiivista tai hyväntahoista.

Nämä eivät ole mitään haukkumista, vaan pohdintaa. Mielenterveyden ongelmia on monella ja sellaisia ihmisiä omaankin tuttavapiiriin kuuluu erilaisia elämiä elämässä, eli mt-ongelma ei automaattisesti estä monipuolista elämistä.

Toinen asia vielä vähän eri näkökulmasta, josta voi olla lohtua: Moni ap:n tyyppinen ilmeisesti ei mene ja tee ja tutustu, vedoten siihen, että se on hankalaa ja vaikeaa ja voi tulla huteja suurellekin vaivalla ihmissuhteissa. Tämä on aivan totta! Myös meille normaalisosiaalisille on välillä aivan jäätävän hirveä lähteä kokeilemaan jotain uutta tai yrittää tutustua ihmisiin (vaikka Tinder-treffeille lähteminen/juoksutapahtumaan osallistuminen/työhaastattelu/hankala rooliristiriita jossain tilaisuudessa). Tosi monta kertaa on tuntunut siltä, että miksi mä teen itselleni tällaista, kun voisin jättää tekemättä.

Silti teen, koska se vie/saattaa viedä parempaan suuntaan jotain. Pakotan itseni. Ja tosiaan monet Tinder-treffit, työhaastattelut ja mitkä lie on menneet aivan tosi huonosti (niin että tuntuu kuin kuolisin ärsytyksen tai häpeään tai pettymykseen). Ja jotkut onnistuu. Ja jotkut on ne jotka ratkaisevasti tuo elämään mielenkiintoa ja kaikkea ihanaa.

Sinäkin saatat tosiaan epäonnistua todella monta kertaa, mutta jälkeen päin se ei haittaa. Yritä ja yritä ja yritä. Ja vielä. Oikein paljon tsemppiä yrityksiin kaikilla elämän aloilla!

 Itselläni on ihmisistä hyvin kamaliakin kokemuksia ja voin sanoa, etten todellakaan koskaan ole ajatellut olevani mikään "maailman napa" vaan halunnut olla huomaamaton ja sellainen joka ei missään nimessä olisi huomion keskipiste. Silti olen saanut lukuisia kertoja huomiota juuri ikävällä tavalla. Minua on kiusattu paljon, kommentoitu kaikkia ikävää, uhkailtu. Ulkonäkö, ääni ja kaikki muukin arvosteltu täysin. En koskaan ole halunnut olla ilkeä muille ja senkin takia en ole halunnut riitoja ja niinpä en voi ajatella käytöksessäni olleen syytä muiden toimintaan. En siis ole ansainnut mitään sellaista. Joskus sitä vaan tapaa sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella kamalia ja minusta on luonnollista jos alkaa niidenkin kokemusten takia olla jo itsekin vähän epäileväinen ja luottamus ei ole hyvällä tasolla. Se on ihan luonnollista sen jälkeen jos kokee paljon pahaa. Itsekään en nyt todellakaan mieti kaikkien olevan ikäviä, mutta samalla olen hyvin tarkka keneen luotan ja en halua enää uskoa kenestäkään liian hyvää ja epäilen monesti voinko luottaa, kun se luottamus ollaan petetty monesti.

Itsellä on myös kokemusta siitä, kun toiset ihan oikeasti nauravat minua ja ilkeästi ja silloin sitä tunsi niin suurta häpeää. Senkin vuoksi kaikkea ei voi ottaa vaan huumorin kannalta ja sehän olisikin hyvä keino taas kiistää kiusaaminen jos kaikki olisikin vaan huumoria ja kiusattu tosikko jos siitä mielensä pahoittaa. Täytyy myös muistaa se, että moni "normaalia" elämää elänyt voi olla rohkeampi tutustumaan ihmisiin ja on helpompi mennä yksinkin eri paikkoihin. Tietenkin tajuan sen, että itse se työ täytyy tehdä, mutta samalla sellainen ihminen joka on kokenut paljon ikävää on ihan luonnollisesti arempi kuin joku toinen. Tämän vuoksi moni ei vaan pysty menemään niin helposti vaikka eri tapahtumiin yksin ja se tilanne aiheuttaa jo liian suuren haasteen. Moni myös yrittää saada ystäviä ja mennä eri tapahtumiin sekä muuttaa tilannettaan ja silti ei vaan enää voimat siihen riitä ja itsekin huomaan, etten kaikesta huolimatta ole onnistunut. Jollakin ihmisellä voi olla enemmän jaksamista sen asian suhteen ja toinen taas ei kestä niin paljon. Sen takia minusta tämä kaikki on hyvin monisyistä ja ei voi kostaan ajatella kaikkia yhdeltä kannalta vaan kyllä näihin tilanteisiin liittyy monenlaista. En minäkään pidä ihmisiä pahoina, mutta kyllä se varovaisemmaksi tekee jos on sattunut tapaamaan enemmän niitä ikäviä ja on huonoja kokemuksia ihmisistä hyvin paljon. 

Tietty itsekeskeisyys tulee esiin juuri tuossa, että juuri minua on kiusattu, nälvitty, naurettu jne. Kyllä sitä ihan kaikki jossain tilanteessa on saanut osakseen. Toiset vaan kestää sen ja suoriutuu eteenpäin eikä jää noita hautomaan. Kyseiset tilanteet kertoo karusti niistä kiusaajista ja naureskelijoista, ei sinusta.

Jos haluat käsittää väärin niin siitä vaan. Halusin kuitenkin kertoa sen, että monilla on ihan oikeasti niitä sytiä siellä taustalla miksi esim toisiin luottaminen on vaikeaa ja se pitää ymmärtää. Kukaan ei ole samalla viivalla. Jotkut myös toipuvat niistä kokemuksista paremmin ja nopeammin ja se on ihan sallittua jos joku ei niin hyvin toivu. Sinäkin kirjoitit, että jotkut kestää mutta kaikki eivät kestä ja sekin täytyy muistaa. Ei se saa olla mikään häpeä jos heikompi ihminen. Se myös vaikuttaa minkälaisia kokemuksia ihmisillä on. Jos jollekin ollaan sanottu pahasti kerran ja toisella lukemattomia kertoja niin onhan sillä merkitystä. En siis todellakaan halua olla itsekäs, mutta haluaisin, että ihmiset miettisivät asiaa monelta kannalta. Ihminen kun ei ole mikään kone jonka täytyy kestää kaikki. Joskus on ihan sallittua ja inhimillistä olla heikko. Ja enhän minä siitä muita syytä. Tahdon vaan, että toiset ymmärtäisiät, että kenenkään elämä, kokemukset sekä kestävyys ei ole samassa pisteessä. Toisaalta on monia,  jotka kokevat kaikki pahaa ja on hyvä, että asioista puhutaan. Muuten se menee niin, että on häpeällistä "valittaa" elämästään ja ei tule puhuttua vaikeista jutuista. Minusta se ei ole oikea suunta vaan kyllä se helpottaa jos saa lukea ihmistä samassa tilanteessa. Ei tämä elämä ole mikään kilpailu vaan jokaisella omanlainen tie kaikesta huolimatta.