Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen 23-vuotias ja tuntuu etten ole tehnyt mitään mitä monet ikäiseni ovat
06.03.2020 |
Viikonloput olen aina kotona, yksin. Ei kavereita. Ei miestä. En osaa lähteä mihinkään jossa muita voisi tavata, en viitsi mennä yksin. Olen sosiaalisesti outo. En osaa hankkia kavereita, tuntuu ettei kukaan ole tarpeeksi samanlainen halutakseen olla kaverini. Alkaa tuntua vähän hukkaan heitetyltä tämä nuoruus.
Kommentit (153)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet vielä nuori. Ehdit hyvin hankkia kokemuksia ja opetella sosiaalisia taitoja. Parisuhde ei mitenkään välttämätön edes ole. Sinkkunakin pärjää hyvin. N36, vapaaehtoisesti sinkku ja neitsyt
Niinhän sitä kerkeäisi. Tosin ajattelin noin jo kymmenen vuotta sitten. Jos jämähtää liikaa niin ei enää aika auta kun siitä ei enää noustakaan noin vain.
Ei pidä antaa itsensä jämähtää. Niskasta kiinni ja toimintaa.
Jämähdys kun on jo tapahtunut. Nyt olen ”outo”. En oikein tiedä mitä tekisin.
Siihen voi vielä tehdä muutoksen jos kiinnostusta löytyy. Keskimääräisen eliniän mukaan sinulla on yli 50 vuotta elinvuosia jäljellä. Et siis ole vielä edes elämäsi puolivälissä. Hyvin on aikaa tehdä vaikka mitä. Toki jos ei edes yritä muuttaa tilannetta, saa homehtua koko ikänsä yksin kotonaan. Ja sanon tämän kaikella ystävällisyydellä. Olin sinun iässäsi myös syrjäytynyt, masentunut ja luulin, että elämä on ohi. Sitten päätin, että nyt loppui synkistely. Ei se muutos helppoa ollut ja takapakkeja tuli, mutta kun tosissani halusin muutosta, se myös onnistui. Ei minulla nytkään laumoittain ystäviä ole, mutta muutama kuitenkin. Parisuhdekin oli, mutta totesin, että sitä en oikeastaan edes halua. Viihdyn paremmin sinkkuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sosiaalisia taitoja ja ystävystymistä voi onneksi harjoitella. Lapsille se on tietysti helpompaa, sillä he joutuvat todella usein tilanteisiin, jossa tapaa uusia saman ikäisiä ihmisiä (koulu, harrastukset, leikkipuistot jne).
Aikuisenakin onneksi voi löytää ystäviä. Kyse on vaan siitä, satutko tapaamaan sinulle sopivat ihmiset, jotka ovat sillä hetkellä valmiita uusiin ystävyyksiin.
Monilla parikymppisillä on jo vahvaksi muodostunut ystäväpiiri. Tällaisiin porukoihin on vaikea päästä ulkopuolisena mukaan, varsinkin jos on sosiaalisissa tilanteissa vähän kömpelö.
Onneksi parikymppisissä on myös useita sellaisia, jotka ovat samassa tilanteessa kanssasi. Ihmisiä, jotka haluavat uusia ystäviä. Oikeastaan suurin haasteesi on löytää heidät! Toivottavasti onnistut :-)
Joo vaikeaa se on. Kokeilin kaverihakuakin, ei oikein onnaa. Miehet vaan vinkuu lähettämään kuvia siellä. Hohhoijaa...
Mä olin tosi yksinäinen teininä. Ja nyt samanikäinen kuin sinä. Ihmettelen että olen saanut elämän edes jokseenkin kuntoon eli olen opiskellut, ollut työelämässä ja saanut uusia kavereita. Lapsena ajattelin että olisin tähän ikään mennessä seurustellut eli siinä mielessä tuntuu pettyneeltä. Tää on semmoinen ikä että monet ovat keskenään ihan eri tilanteissa.
No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.
Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.
Vierailija kirjoitti:
No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.
Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.
Aah, älä hiero suolaa haavoihin. Olen aina halunnut olla missi ☹️
Mitä minun pitäisi sitten tehdä? Ongelmani on lähinnä sosiaalisten suhteiden puute. Kuten aiemmassa kommentissa kerroin olen yrittänyt tehdä asialle jotakin. En enää tiedä mistä etsiä ja tuntuu että mitä enemmän etsii sitä vaikeammin niitä löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.
Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.
Elämä ei välttämättä aina ole niin yksinkertaista kuin isin pikkuprinsessa saattaa kuvitella kuplassaan. Se on helppoa, kun saa kaiken tarjottimella eteensä eikä tule sairauksia tms. suunnitelmia muuttamaan. Valitettavasti kaikki meistä ei saa. Toki siinä olet oikeassa, että ei se kotona ulvominenkaan auta.
Vierailija kirjoitti:
No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.
Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.
Nice 👌
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.
Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.
Vaikka tekisi kuinka paljon töitä, kaikista ei ole misseiksi. Ihan jo sellainen seikka kuin pituus vaikuttaa hyvin paljon. Muista itsestä riippumattomista kehon ominaisuuksista puhumattakaan. Misseydellä on helppo ratsastaa kaupunginvaltuustoon ja tv-ohjelmiin. Kun ei ole missin titteliä takataskussa se ei, yllätys yllätys, olekaan ihan niin helppoa. Katsos kun pätkät rumilukset eivät ole suosittua materiaalia oikeastaan mihinkään julkiseen esiintymiseen. Paitsi jos heillä on kasoittain rahaa, jolla voi ostaa näkyvyyttä.
Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.
Siis... en oo sanallakaan sanonut että mulla olis mielenterveyden kanssa ongelmia? Koko ketjun aihe on ihan muuhun liittyvä. En nyt tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa kun tulee tälläsiä oletuksia. 😅
Vierailija kirjoitti:
No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.
Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.
Kivat sulle. Onneksi sait tuon helpomman tien. Minä olin 23-vuotiaana juuri oppinut kävelemään uudelleen melkein kaksi vuotta aiemmin tapahtuneen vakavan auto-onnettomuuden jäljiltä. Sieltä oli vähän haastavampi tehdä töitä misseyden tai muunkaan eteen. Siinä sentään onnistuin, että sain pidettyä itseni hengissä ja opeteltua edes muutamia perustaitoja uudelleen. Tasan ei mene nallekarkit näissä asioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntui ihan samalta aiemmin. Nyt olen 26v enkä vieläkään ole tehnyt mitään erikoista tai elänyt upeaa nuoruutta, mutta en jaksa stressata ja murehtia sitä enää samalla tavalla. Tässä sitä lainehditaan elämän mukana ja joko eteen tulee jotain merkityksellistä tai sitten ei.. En ole vielä saanut parisuhdettakaan.
N26
Vierailija kirjoitti:
Itse nollasin tilanteen matkustelemalla. Palattuani suomeen olin sosiaalisempi ja löytyi mies ja työ
Mihin matkustit ja yksinkö? En itse uskaltaisi... ahdistaa ajatuskin ja varmaan eksyisin tai saisin paniikkikohtauksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.
Siis... en oo sanallakaan sanonut että mulla olis mielenterveyden kanssa ongelmia? Koko ketjun aihe on ihan muuhun liittyvä. En nyt tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa kun tulee tälläsiä oletuksia. 😅
Anteeksi, että sanon suoraan: Kyllähän kuvaamasi tasoiset sosiaaliset pelot hyvin vahvasti kertovat mielenterveyden ongelmista. Tai vaihtoehtoisesti neurologisesta vammasta, joka aiheuttaa pelkoja. Tuollaiset pelot eivät ole ihmiselle luontaisia, vaan oireita jostakin. Kannattaa vähintään miettiä, mistä ne voisivat kummuta. Sen jälkeen voisi alkaa työstää pelkojaan ja mahdollistaa sen, että niistä voisi päästä yli.
Olen sosiaalinen, tutustun helposti ihmisiin ja minua pidetään "hyvänä tyyppinä".
Olen pyöritellyt mielessäni ideaa lanseerata jonkinlainen kurssi jossa sosiaalisesti kömpelöt ja pelokkaat aikuiset voisivat tavata, harjoitella ja saada vertaistukea, mukavassa ympäristössä.
Olisikohan tällaiselle kysyntää, ts. Miten se palvelu löytäisi ne tarvitsijansa, ymmärrettävästi kynnys lähteä tällaiseen ryhmäjuttuun on varmasti kova.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.
Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.Aah, älä hiero suolaa haavoihin. Olen aina halunnut olla missi ☹️
Mitä minun pitäisi sitten tehdä? Ongelmani on lähinnä sosiaalisten suhteiden puute. Kuten aiemmassa kommentissa kerroin olen yrittänyt tehdä asialle jotakin. En enää tiedä mistä etsiä ja tuntuu että mitä enemmän etsii sitä vaikeammin niitä löytyy.
Yhditystoiminnan kautta olen saanut itse ystäviä. Sitten on yliopisto ja vapaaehtoistyöt. Ota kiinnostaviin ihmisiin kontaktia, ja vaihda numerot, menkää kahville. Kyllä se siitä😉
Itsellä muutama läheinen ystävyys on alkanut somen kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eihän mitään tapahdu ellei itse tee jotakin! Miksi te kellutte kuin koppakuoriaiset selällänne ja odotatte että joku vie teidät jonnekin kuuhun? Herätkää.
Mä olin 23-vuotiaana kruunattu missi (koska tein töitä sen eteen), esiintynyt lukuisissa tv-ohjelmissa (koska tein töitä sen eteen), päässyt kaupunginvaltuustoon (koska tein töitä sen eteen), valmistunut insinööriksi (koska tein töitä sen eteen), saanut työpaikan (koska tein töitä sen eteen), ja lisäksi olin kihloissa poikaystäväni kanssa. Ei asioita tapahdu jos makaatte kotona ja odotatte että joku tekee jotakin. Se joku pitää olla sinä itse! Lopeta vinkuminen ja tee jotakin.Vaikka tekisi kuinka paljon töitä, kaikista ei ole misseiksi. Ihan jo sellainen seikka kuin pituus vaikuttaa hyvin paljon. Muista itsestä riippumattomista kehon ominaisuuksista puhumattakaan. Misseydellä on helppo ratsastaa kaupunginvaltuustoon ja tv-ohjelmiin. Kun ei ole missin titteliä takataskussa se ei, yllätys yllätys, olekaan ihan niin helppoa. Katsos kun pätkät rumilukset eivät ole suosittua materiaalia oikeastaan mihinkään julkiseen esiintymiseen. Paitsi jos heillä on kasoittain rahaa, jolla voi ostaa näkyvyyttä.
tämä
olet kovin nuori vielä, ehdit tekemään ja kokemaan elämässä vielä vaikka mitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen aika sosiaalinen, ja voin kyllä kertoa että itse kullakin on aina vaikka minkälaista ongelmaa mielenterveyden tmv. kanssa! Varmaan kaikilla mun ystävillä on tai on ollut. Ajattelin vaan kertoa että se on kyllä tosi yleistä etkä ole yksin.. Eikä se tee susta outoa jos et ole samanlainen kuin "kaikki muut" on.
Siis... en oo sanallakaan sanonut että mulla olis mielenterveyden kanssa ongelmia? Koko ketjun aihe on ihan muuhun liittyvä. En nyt tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa kun tulee tälläsiä oletuksia. 😅
Anteeksi, että sanon suoraan: Kyllähän kuvaamasi tasoiset sosiaaliset pelot hyvin vahvasti kertovat mielenterveyden ongelmista. Tai vaihtoehtoisesti neurologisesta vammasta, joka aiheuttaa pelkoja. Tuollaiset pelot eivät ole ihmiselle luontaisia, vaan oireita jostakin. Kannattaa vähintään miettiä, mistä ne voisivat kummuta. Sen jälkeen voisi alkaa työstää pelkojaan ja mahdollistaa sen, että niistä voisi päästä yli.
Juuri kun ajattelin ettei tilanteeni voisi olla huonompi...
No en tiedä mistä johtuvat mutta niin se vain on.
Alue: Aihe vapaa
Sosiaalisia taitoja ja ystävystymistä voi onneksi harjoitella. Lapsille se on tietysti helpompaa, sillä he joutuvat todella usein tilanteisiin, jossa tapaa uusia saman ikäisiä ihmisiä (koulu, harrastukset, leikkipuistot jne).
Aikuisenakin onneksi voi löytää ystäviä. Kyse on vaan siitä, satutko tapaamaan sinulle sopivat ihmiset, jotka ovat sillä hetkellä valmiita uusiin ystävyyksiin.
Monilla parikymppisillä on jo vahvaksi muodostunut ystäväpiiri. Tällaisiin porukoihin on vaikea päästä ulkopuolisena mukaan, varsinkin jos on sosiaalisissa tilanteissa vähän kömpelö.
Onneksi parikymppisissä on myös useita sellaisia, jotka ovat samassa tilanteessa kanssasi. Ihmisiä, jotka haluavat uusia ystäviä. Oikeastaan suurin haasteesi on löytää heidät! Toivottavasti onnistut :-)