Mikä sinulle elämässä joskus sanottu kommentti (hyvä tai paha) on syöpynyt ikuisesti päähäsi?

Teini-ikäsenä harrastuksen parissa olevalta aikuiselta n. 35v. mieheltä sain kuulla, että on perse levinnyt. Siis niillä sanoin, oikeasti, haloo. Olin alkanut saada naisellisia muotoja, mutta en missään nimessä ollut ylipainoinen vaan hoikka muodokas teini. Nyt itse samaa ikäluokkaa olevana ei voi muuta kuin halveksua sitä ukkoa.

Parikymppisenä kärsin jonkinlaisesta syömishäiriöstä ja olin laihassa kunnossa (55kg/173cm). Silloinen poikaystäväni hehkutti laihoja reisiä (thigh gap). Sitten menin kesän jälkeen laihtuneena opiskelupaikkaan ja mitä ihmettä, sain kahdelta eri saman koulun mieheltä viestiä, kuinka olen kaunistunut! Kukaan ei sanonut että laihtunut, mutta mitään muuta muutosta ulkonäössä ei ollut tapahtunut.

Kyllä tässä vuosien varrella on tullut ilmi, millaista vartaloa moni mies ihailee. Laiha ja muodokas samaan aikaan, kuten Barbie-nukke. Olen edelleen nelikymppisenä ihan hyvävartaloinen, hoikka ja muodokas. Olen jo muutaman vuoden valinnut löysempiä vaatteita, koska en todellakaan toivo miehiltä ylimääräistä huomiota. Olen pitkä ja tiimalasi-mallinen, joten muotoja olisi hyvä korostaa, ettei näytä kokoaan suuremmalta. On kuitenkin mukava tavata ihmisiä (=miehiä) niin, että he esittäytyvät sinulle eivätkä tisseillesi :D No, iän myötä ongelma on poistumassa, kun ketään ei enää vanhempi nainen kiinnosta :D

"Sä oot tollanen nynny hissukka, joka ei osaa pitää hauskaa", sanoi yläasteaikainen ystäväni. Tuolloin se loukkasi hirveästi, mutta jälkikäteen olen ymmärtänyt, että hän oli oikeassa. Ystävän käsitys "hauskasta" ihmisestä kun oli toisten kiusaaminen, paikkojen tuhoaminen ja epäsosiaalinen käytös muutenkin.

N. 15-vuotiaina ystäväni esitteli minut uudelle poikaystävälleen. Kättelin häntä ja sanoin iloisesti "Moikka, mä oon Tiina". Poikaystävän vastaus: "Sulla on vinot hampaat".

Kun töksäytin siihen, että tosi hauska tavata sutkin, hän ei ollut kuulevinaan. Vielä yli 10 vuoden jälkeenkin ihmetyttää, mikä saa jotkut käyttäytymään noin :D

Vierailija kirjoitti:

Jaksamista sinulle. Olen pahoillani kokemuksestasi.

Lämpimät kiitokset toivotuksesta!

En voi edelleenkään käsittää, mitä ihmiset haluavat saada asiattomilla kommenteillaan aikaiseksi? Entä mitä se indikoi? Kateutta, tahallista satuttamista, (tahatonta oman empatiakyvyttömyyden osoittamista), vääristynyttä tapaa "kannustaa" muutokseen ja toivoa sitä toiselta, käsittämätöntä tyhmyyttä? Mikäli joku näkee siinä pakottavan tarpeen olla rehellinen mielipiteessään ja ilmaista se vielä ääneen, argumentoikoon ensin uskottavaksi, mikä siinä OMASSA tarpeessa on pahimmassa skenaariossa toisen mielenterveyttä tärkeämpää.

En siis pohdi edellisessä pelkästään omia, vaan yleisesti ottaen kaikkia tänne kirjoitettuja kurjia kommentteja. Kuinka järkyttävää kuraa voikaan ihminen saada niskaansa elämänsä aikana! Toivottavasti kouluissa ja kotona ollaan hereillä ja tiedostettuja ongelman vakavuudesta. Tuo em. "itsetuntoilta" kuulostaa hyvältä konkreettiselta tavalta, vaikkakin siteerattu kommentti on varmasti ollut osapuolelle kamala.

"Ehkä sun pitäisi muuttua".

Kaveriani häiritsi, kun otin harvemmin yhteyttä kuin hän. Kerroin, että menneisyydessä se on johtunut siitä, etten tunne olevani kovin haluttua seuraa. Se saattoi vaikuttaa vieläkin käytökseeni. Tämä kaverikin oli aina laittanut muut kaverinsa edelleni, perunut tapaamisia ym, joten en koskaan ajatellut hänen kaipaavan seuraani niin paljon.

Tuossa tilanteessa olin jo sujut sen kanssa, että viihdyn hyvin itsekseni. Olen nykytermein introvertti.

Elin myös hektisempää aikaa ja totuttelin uuteen elämänvaiheeseen. Omasta mielestäni otin yhteyttä, mutta silloin kun minulle sopi. Kuvittelin meidän olevan niin hyviä kavereita, (tai ainakin niin pitkäaikaisia, että tunnemme toisemme) että harvempikin tapaaminen riittää.

Häpesin erilaisuuttani liian pitkään. Olen koko elämäni kuullut, kuinka minun pitäisi muuttua sosiaalisemmaksi. Lause "sinusta ei koskaan tule mitään, kun olet tuollainen" on tuttu. Olin nynny ja nössö. Tuolloin tein kahta työtä ja olin juuri valmistunut lukiosta. Ammattiin valmistuin vuotta aiemmin. Joten en pelkästään kököttänyt sisällä muiden elätettävänä, vaikka kotona viihdyinkin. En kyllä pitkään tuossa talossa enää. En vieläkään tiedä mitä minusta sitten pitäisi tulla. Tai olisi pitänyt tulla.

Luultavasti siksi lause jäi mieleeni. Aukaisi hetkeksi menneisyyden haavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Oli hauska nähdä sun vanhempiakin! Sun sisko on tullut äitiisi, sä olet enemmän isäsi näköinen!"

Älkää i k i n ä vertailko lapsen ulkonäköä vanhempansa ulkonäköön! Isäni oli ja on edelleen perhettään terrorisoiva ihmishirviö (siis ihan sitten myöhemmin vankilatuomionkin saanut), mitä tosin tämä asian laukonut henkilö ei tiennyt. 

Joka aamu se sama naama toljottaa peilistä takaisin. Ei omat kasvot, vaan isän kasvot. Aivan helvetillinen taakka. Ja enkä osaa sanoa, oliko henkilö oikeassa vai ei. Muutenkin on riittävästi kärsittävää siinä, että olen sen hirviön jälkeläinen. Se langettaa niin ison varjon, että valoa ei juuri näy.

Olen pahoillani, että isäsi on hirviö.

Tuskinpa on kuitenkaan realismia ajatella, että ihmiset eivät enää sanoisi lasten muistuttavan vanhempiaan. Eräässä tutkimuksessa todettiin, että erityisesti äidin naispuoliset sukulaiset pyrkivät näkemään lapsessa isän piirteitä. Kyseessä on ilmeisesti alitajuinen tarve vakuuttaa isälle, että lapsi on oma, jotta isä sitoutuisi perheeseensä.

Meillä kaikilla on omat traumamme, jotka puskevat pintaan tietyissä tilanteissa. Ei ole kuitenkaan reilua syyttää siitä muita ihmisiä. Mitä tässä enää oikein voi kenellekään sanoa? Ihan mistä tahansa voi tulla jotain kamalaa mieleen.

Joo, ymmärrän kyllä, että lapsesta haetaan varsinkin isän ulkonäköä, kun äiti on varmasti tiedossa. Mutta ääneen ei pitäisi kommentoida!!

Kun on lapsettomuushoidoilla (esim. lahjoitetuilla siittiöillä) aikaansaatuja raskauksia tai isä on joku muu kuin äidin kanssa suhteessa oleva, on tökeröä kommentoida ääneen. 

Vauvasta/lapsesta voi toki sanoa, että kaunis vauva. Mutta ei mitään sellaista, että muistuttaa jotain ihmistä. Ei vain ole nykypäivää. AJattelu siis on, muttei ääneen sanominen.

Kukaan ei koskaan rakasta sinua. Sanoja ex viimeisen minuun kohdistuvan pahoinpitelyn jälkeen, jonka jälkeen myös erottiin.

Kerran kun nuorempana kävelin kadulla keskellä päivää, syöksyi eräs mies eteeni terassilta kadulle. Hän katsoi oikeudekseen alkaa analysoida ulkonäköäni kovaan ääneen tyylillä: "Oot kyllä hyvännäköinen nainen, blondit on mun makuun. Joo-o, etumus on kunnossa, peräpuoli samoin. Vähän lyhyet jalat, mutta kyllä sen kestäisi. Mielelläni ottaisin sut testiajoon". Kuin olisi autoa arvioinut! Lähdin vain äkkiä tieheni ja jälkeenpäin harmitti, kun en vastannut hänelle samaan tyyliin suorin sanoin.

Toinen vastaava, mutta positiivinen, kokemus oli Ranskassa, kun kävimme kavereideni kanssa kahvilassa. Kassalla nuori nainen, joka alkoi valmistella tuotteitamme, huudahti minulle ihastuneena englanniksi: "Voi miten kaunis vartalo sinulla on, näytät Wonder Womanilta!" Saman asian voi sanoa niin monella eri tyylillä.

Kun olin lihavimmillani, baarissa yksi kylän rappioalkoholistinainen, jolta lapsetkin pois otettu, istui vastapäätä v-mäinen ilme naamalla ja alkoi tivata vihasesti "Mitä sä oot itelles tehny, paljonko sä oikein painat?" Ja jauhoi ja vittuili vaan. Lopuksi vielä totesi että "ei me pojan kanssa osteta kuin yhteinen sipsipussi puolessa vuodessa ja se riittää pitkäksi aikaa". Nuorin lapsi sai kai jokatoinen vloppu käydä hänen luona. Onneksi yksi tuttu mies tuli siihen pöytään ja käski sen eukon lopettaa ja miettiä vaan omia tekemisiään.. alko luetella niitä sille (tunsi senkin).

Vierailija kirjoitti:

N. 15-vuotiaina ystäväni esitteli minut uudelle poikaystävälleen. Kättelin häntä ja sanoin iloisesti "Moikka, mä oon Tiina". Poikaystävän vastaus: "Sulla on vinot hampaat".

Kun töksäytin siihen, että tosi hauska tavata sutkin, hän ei ollut kuulevinaan. Vielä yli 10 vuoden jälkeenkin ihmetyttää, mikä saa jotkut käyttäytymään noin :D

Hei mulle on käyny vähän samantyyppisesti. Tapasin exän kaverin ekaa kertaa ni tämä sano tapaamisen päätteeksi "oli kiva tavata vaikka sulla on arpia poskissa". Tästä yli 10 vuotta aikaa mutta edelleen ihmetyttää mitä tohon ois pitänyt sanoa...

Tämä positiivinen kommentti ei suoraan koskenut minua, mutta otin sen mieheeni ja minuun kohdistuvana kohteliaisuutena: poikamme häissä yksi morsiamen ystävättäristä kysyi meiltä poikaamme viitaten: Olisiko teillä lisää tuollaisia?

(Ikävä kyllä ei ollut! )

Mulla oli vaikea teini-ikä / yläasteikä johtuen suurelta osalta vanhempieni avioerosta juuri noihin aikoihin. Maailmani hajosi. Minulle tärkeä opettaja, jonka luulin ymmärtävän ja tukevan minua vaikeana aikana, kirjoittikin erääseen jatko-opintosuositukseen, ettei voi täysin luottaa minuun. Syynä oli se, että jätin kerran menemättä luokan näytelmän harjoituksiin. Minulla oli pääosa, mutta olin silloin niin kertakaikkisen hajalla, etten pystynyt menemään, vaan yritin turruttaa henkistä kipua satuttamalla itseäni fyysisesti. Tätä en opelle tosin tuolloin kertonut, mutta hän tiesi vaikeasta ajasta ja ahdistuksestani.

Kyllähän siitä kamalasta teini-iästä ja erosta kunnialla sitten aikuiseksi selvisin, mutta tuota en unohda ikinä. En ollut, enkä edelleenkään ole epäluotettava vaan päinvastoin, teen aina kaiken mitä pyydetään ja vähän enemmänkin. En tiedä onko tuo tapaus vaikuttanut siihen, että työelämässä en hyväksy itseltäni yhtäkään virhettä tai vähintäänkin otan ne erittäin raskaana pettymyksenä. Enkä ikinä saa näyttää heikkoutta tai väsymystä. Tämä pätee osittain myös perhe-elämässä, kyllä minä jaksan.

Yksi yläasteaikaisen luokkalaisen "Ruma!" -huuto on jäänyt mieleen, vaikutti silloin muutoinkin huonoon itsetuntoon. En pitänyt itseäni mitenkään kauniina muutenkaan ja olin kiusattu ja tuo kyllä jotenkin lannisti sen mitä oli itsetunnosta jäljellä.

Ehkä se ulkonäkö on sitten teiniaikojen jälkeen kohentunut, en tiedä, mutta nykyään saan paljon kommentteja isoista sinisistä silmistäni. Mieleen on jäänyt miten oltiin miehen kanssa ulkona kerran ja oltiin siinä baaritiskillä ja tuttu tarjoilija alkoi joillekin ihan meille tuntemattomille asiakkaille siinä meidän vieressä kehumaan minun silmiäni, paasasi niistä oikein pitkän kaavan mukaan ja kertoi miten hän ja saman lafkan muut työntekijät ihailevat niitä. Oli vähän outo ja kiusallinenkin tilanne, mutta tuli silti hyvä mieli :)

Ollessani ekaluokalla tulin koulun laulukilpailussa toiseksi. Isäni kommentti "kato nyt sitten että ei nouse kusi päähän" jäi mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

N. 15-vuotiaina ystäväni esitteli minut uudelle poikaystävälleen. Kättelin häntä ja sanoin iloisesti "Moikka, mä oon Tiina". Poikaystävän vastaus: "Sulla on vinot hampaat".

Kun töksäytin siihen, että tosi hauska tavata sutkin, hän ei ollut kuulevinaan. Vielä yli 10 vuoden jälkeenkin ihmetyttää, mikä saa jotkut käyttäytymään noin :D

Hei mulle on käyny vähän samantyyppisesti. Tapasin exän kaverin ekaa kertaa ni tämä sano tapaamisen päätteeksi "oli kiva tavata vaikka sulla on arpia poskissa". Tästä yli 10 vuotta aikaa mutta edelleen ihmetyttää mitä tohon ois pitänyt sanoa...

Hyvä vastaus olisi "No hienoa kun kelpasi arvon herralle/neidille" tai "Oli kiva tavata, vaikka sulla ei aivoja" tjsp. Mutta tietenkään tuollaisissa tilanteissa mitään nasevaa ei tule mieleen ennen kuin jälkeenpäin.

Olen tosi lyhyt (alle 160 senttiä) ja ruumiinrakenteeltani aika roteva hoikkanakin, semmoista pohjalaisemäntä-tyyppiä. Siskoni taas on pitkä ja luonnostaan hyvin hoikka ja siro. Sain koko nuoruuteni kuulla kuinka lyhyt ja läski tankkeri olen. Ilmeisesti hän piti itseään jonakin joka miehen unelmanaisena. Ei varmaan tarvitse edes sanoa ettemme ole kauheasti enää tekemisissä. 

Olin kihloissa miehen kanssa joka tapasi luetella ketkä naiset ovat hänestä haluttavampia kuin minä. Siis tyyliin top 20 listoja. Olin kerran jopa sijalla 6... Wohoo. Kyseessä ex, eikä varmasti tarvitse selitellä miksi.

"Ei sua siitä kukaan tunnista!", äitini kommentti/"lohdutus" koskien hääkuvaamme.

Valokuvaaja olisi halunnut osallistua meidän kuvalla hääkuvakilpailuun. Oli toissa vuonna voittanut vastaavan kisan. Mulla koulukiusaustaustaa ja en kehdannut antaa suostumusta, vaikka mieli olis vähän tehnytkin. 

"Tietkö, sä olet ihan keski-ikäisen näköinen."

- isäni minulle, kun olin kotona 21-vuotiaana pyjamassa ja ilman meikkiä

Olen nyt kolmikymppinen ja yhä edelleen koen näyttäväni siinä 10 - 15 vuotta ikäistäni vanhemmalta. Jännästi vaan vanhoja kuvia katsellessa aina kummastelen että kylläpä niistä katsoo vastaan jotenkin paljon lapsekkaamman näköinen tyttö kuin muistinkaan, että enhän mä mitenkään vanhalta näyttänyt. Varmaan kun pääsen oikeasti keski-ikään ihmettelen että ihan ikäiseltänihän näytin silloin 2020. Kiitti iskä.

Vierailija kirjoitti:

Tätä ei sanottu minulle tai minusta, mutta jäi mieleen. Ala-asteella oli 3/4-luokkalaisille tytöille jonkinlainen itsetuntoilta, mihin myös äidit tulivat mukaan. Jokaisen äidin piti aluksi kertoa tyttärestään joku kehu. Yksi äiti ei keksinyt mitään. Ohjaaja yritti ja yritti, kyseli harrastuksista ym. Lopulta kehu oli " Tiina harrastaa flamencoa", mutta ei edes että Tiina on hyvä flamencossa tai vastaavaa. Jäi paha mieli tytön puolesta, hän istui itse tietysti vieressä koko keskustelun ajan kaikkien tuijottaessa.

Surullista. Kuvastaa joidenkin vanhempien mielipidettä lapsistaan: niissä ei ole mitään kehumista. Tai vain viat huomataan, mikään positiivinen ei edes rekisteröidy vaan kuuluu ikään kuin asiaan.