Mikä sinulle elämässä joskus sanottu kommentti (hyvä tai paha) on syöpynyt ikuisesti päähäsi?

Hyvä kaverini oli leikkimässä kanssani. Hän kertoi, että hänen toinen kaverinsa oli yrittänyt myös pyytää häntä ulos. En tuntenut tuota kaverin kaveria, muuta kuin että hän oli samassa koulussa, vuotta nuorempi ja suosittu omalla luokallaan.

Kaveri kertoi, että oli sanonut "en voi olla, olen menossa x:lle". Tähän tämä kaverin kaveri oli kuulemma todennut, että "ai x? Se kehitysvammainen?"

En todella voi ymmärtää, mistä tuo näkemys tuli. Olin ihmisen näköinen hoikka blondi tyttö, jolla oli hyviä ystäviä koulussa. Pukeuduin ihan perus Seppälään, niin kuin moni muukin, vaikka MicMac oli in. Ei mitään diagnooseja. Olisin hyvin ymmärtänyt "ai se ruma", "ai se outo", tms., mutta tuo kehitysvammainen meni yli ymmärryksen. Olen jäänyt miettimään, näkevätkö jotkut ihmiset todella minut sillä tavalla.

Olin ystäväni kanssa parikymppisenä baarissa kuuntelemassa tutun bändin keikkaa (emme juomassa tai muuten bilettämässä ollenkaan) - mies tuli hakemaan tanssimaan, enkä mennyt koska halusin kuunnella musiikkia rauhassa. Hän ilmeisesti loukkaantui todella pahasti ja kysyi ensin olemmeko ystäväni kanssa siskokset. Kun totesin että joo (vaikkemme olleet) jatkoi hän, että "ette voi olla, sillä toi toinen on kaunis".

Oma äitini katseli minua disco-iltaa varten valitsemissani vaatteissa ollessani yläasteikäinen. "Ei sinne minään pellen näköisenä tartte mennä". Toisella kerralla sain kaverilta lainaksi huulipunaa ja kokeilin sitä uteliaana - meillä ei siis missään tapauksessa meikattu, eikä tehty yhtään mitään "turhaa" tai "kivaa". "Hah, sähän näytät ihan naurettavalta". Näin keski-ikään mennessä olen oppinut ymmärtämään millainen superongelmainen persoona äitini kaikenkaikkiaan on. Mutta nuo kommentit tulevat edelleen mieleeni joka ikinen kerta, kun "kuvittelen laittautuvani juhliin" tai harvoin meikkaan. Nuorempana aikuisena saatoin laittautumisen jälkeen ahdistua niin pahasti, että jätinkin kokonaan lähtemättä illanviettoihin. Peilistä näkyvä hahmo näytti aina naurettavalta pelleltä. Kerran asuin työsyistä viikon työkaverini perheen luona ja kuuntelin, kuinka hänen äitinsä kommentoi tyttärensä laittautumista juhla-asuun: Onpa ihana nähdä sinut noin upeana. Kun he olivat lähteneet, itkin varmaankin tunnin ihan vain siitä surusta, etten koskaan saanut kuulla omalta äidiltäni mitään tuollaista.

"oot paska matikassa" - matikan opettajan suusta ala-asteella kun en aluksi ymmärtänyt %-laskuja.

Jos olisin tiennyt, millainen sinusta tulee, niin en olisi sinua synnyttänyt. Näin sanoi äitini ollessani pahimmassa kapinointi-iässä teininä.

No, kaipa niitä tyttöjäkin tarvitaan. Mummon suusta, vaikka olihan minulla jo velikin.

Ei siitä tule kuin koirien kusipylväs. Isäni totesi.

Kyllä sinut varmaan joku ressukka joskus huolii. Parhaan kaverini suusta, kun ilmoitti tulevista häistään.

Se synnyttää varmasti vain vammaisia lapsia. Anoppini kommetti vauvauutisiin.

Minun hautajaisiin sinun ei tarvitse tulla. Äitini suusta, kun suuttui minuun.

Ei se mikään mun kaveri oo. Tämän kuulin soittaessani lankapuhelinaikaan ystävälleni, että tulisiko kanssani ulos leikkimään. Hänen äitinsä vastasi puhelimeen ja tuo kuului taustalta.

Jos olisit toisenlainen, niin sinua ei kiusattaisi. Opettaja totesi minulle kertoessani koulukiusaamisesta.

Tässä joitakin. Kokoelma kertyy koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin n. 8-vuotias kun sukulainen sanoi että veljeni on ainoa joka voi jatkaa sukunimeämme. Olin tyrmistynyt.

Nyt minulla on 3 lasta, kaikilla minun sukunimeni.

Mielenkiintoinen keissi sinänsä tämä; kumman nimi lapsille annetaan,jos ei ole yhteistä nimeä. Onko se itsestäänselvästi synnyttäjän, koska...(?). Vai miehen, koska..(?) Tai jos tulee useampia lapsia, vuorotellen isän ja äidin nimi, kahden lapsen perheessä se olisi tosi demokraattista...

Lapsi on automaattisesti äidin nimellä, jos vanhemmilla eri nimet ja lapsi halutaan isän nimelle, voidaan isän nimi antaa. Saman perheen (sama isä ja sama äiti, ei tietenkään päde jos äiti/ isä vaihtuu) ei voi olla eri sukunimeä. Eli jos esikoinen jää äidin nimelle, seuraavat myös äidin nimellä jos ei esikoisen nimeä vaihda.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Sinusta ei ikinä tule yhtään mitään"

Näin oli muuten opettaja aikoinaan sanonut Einsteinillekin.

Jossain luki, ettei oo totta, että hän muka oli huono koulussa.

Joo, Einstein ei todellakaan ollut huono koulussa. Jos tuollaista on sanottu, lienee se liittynyt käytökseen ja työntekoon.

Olen opettaja ja oman kokemukseni pohjalta olen taipuvainen epäilemään, että useimmiten keskustelu on oikeasti mennyt niin, että ope on sanonut, että tuolla asenteella, laiskottelulla ja huonolla käytöksellä ei tule elämässä pärjäämään. Se sitten murrosikäisen päässä kääntyy niin, että opettaja sanoi, ettei minusta tule koskaan mitään.

Yleensä tarkoitus lienee kuitenkin herätellä oppilasta töihin. Kuinka monta sellaista opettajaa mahtaa maailmassa olla, jotka menevät kiltisti ahkeroivalle oppilaalle sanomaan, että sinusta ei tule mitään? Ei kyllä montaa.

Jotenkin näistä tarinoista jää aina se konteksti pois. Millaista mahtoi olla oma käytös, kun opettaja hermostui ja sanoi, että jos ei meno muutu niin...

Puolustele vaan, mutta vaikka opea kuinka kiehuttaisi, ei ole oikein sanoa lapselle / nuorelle auktoriteettiasemasta, "ettei susta tule koskaan yhtään mitään". Voi kyllä moittia käytöstä, läksyjen tekemättömyyttä tms., mutta koko ihmisen arvostelu erityisesti lapselle, ei ole vain oikein. Elämä on sitäpaitsi paljon muutakin kuin koulu tai vaikka yksittäinen kouluaine. Tuppaako tämä joillain opettajilla välillä unohtumaan?

Enkä ylipäätään oikein ymmärrä miksi yrität puolustella toisen ihmisen käytöstä "ei hän varmasti oikeasti niin sanonut". Opettajat ovat erilaisia ihmisiä, niin kuin kaikki muutkin ja kaikenlaista hiihtäjää mahtuu kyllä sinnenkin joukkoon mukaan. Kun työskentelee lasten ja nuorten kanssa, niin on erityisen vastuullisessa tehtävässä. Mitä valta-asemaa tahansa on vaara käyttää väärin.

Isi aina muistaa puhua otsalohko vammasta ja empatiapuutteesta.

Anoppini sanoi, että olen parasta, mitä hänen lapselleen on tapahtunut.  

Hauskinta, että aidosti sitä tarkoittaen olen voinut sanoa samoin suuresti arvostamalleni lapseni puolisolle.

Minulle on kerran asiakas sanonut: " Sinussa on jotain tosi herkkää ja kaunista."

Nainen hänkin ja oli vakioasiakas ja jonkin verran juteltiin aina. Minua reilusti vanhempi, itse olin silloin vähän yli 30. Vähän hassulta tuntui, mutta aika ihana kommentti. Nuoria, kun asiakaspalvelussa näkee, niin tekisi itsekin mieli joskus kauheasti kehua ja kommentoida ja sitä teenkin, muttei kovin ylisanoilla kehtaa.

"Tuntuu, että haudon pirun munaa". ÄItini minusta ollessani n. 12-vuotias. Olin luokkani priimus keskiarvoni ollessa kutakuinkin tasan 10 ja luokkani oli juuri äänestänyt minua kevään hymytyttöpatsaan saajaksi.

Muistan tämän edelleen ja kristallinkirkkaasti n. 35 vuotta tapahtuneen jälkeen. Turha ehkä mainita, että välini äitiin eivät edelleenkään ole läheiset enkä usko itkeväni hänen kuollessaan.

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini katseli minua disco-iltaa varten valitsemissani vaatteissa ollessani yläasteikäinen. "Ei sinne minään pellen näköisenä tartte mennä". Toisella kerralla sain kaverilta lainaksi huulipunaa ja kokeilin sitä uteliaana - meillä ei siis missään tapauksessa meikattu, eikä tehty yhtään mitään "turhaa" tai "kivaa". "Hah, sähän näytät ihan naurettavalta". Näin keski-ikään mennessä olen oppinut ymmärtämään millainen superongelmainen persoona äitini kaikenkaikkiaan on. Mutta nuo kommentit tulevat edelleen mieleeni joka ikinen kerta, kun "kuvittelen laittautuvani juhliin" tai harvoin meikkaan. Nuorempana aikuisena saatoin laittautumisen jälkeen ahdistua niin pahasti, että jätinkin kokonaan lähtemättä illanviettoihin. Peilistä näkyvä hahmo näytti aina naurettavalta pelleltä. Kerran asuin työsyistä viikon työkaverini perheen luona ja kuuntelin, kuinka hänen äitinsä kommentoi tyttärensä laittautumista juhla-asuun: Onpa ihana nähdä sinut noin upeana. Kun he olivat lähteneet, itkin varmaankin tunnin ihan vain siitä surusta, etten koskaan saanut kuulla omalta äidiltäni mitään tuollaista.

Tutulta kuulostaa ja olen tuo, jota yksinhuoltajaäiti kommentoi "pirun munaksi".

Olin menossa lukioikäisenä kaverini synttäreille. Olin hoikka (harrastin yleisurheilua äidin vastustuksesta huolimatta) ja oli talvella pukeutunut mustiin, täysin peittäviin sukkahousuihin, sähkönsininseen paljettimekkoon sekä mustaan villapaitaan sekä villakangastakkiin. Ei mitään paljastavaa, ei voimakasta meikkiä yms. Omasta mielestänä näytin ihan tyylikkäältä ja edelleen 30 vuotta myöhemmin en osaisi neuvoa sopivampaa vaatekokonaisuutta talvikaudelle. Äitini totesi ainoastaan sen, että näytän ihan huoralta.

"Sie olet semmonen nätti pullukka." Totesi entinen työkaverini joskus vuosia sitten. Huvittaa tuo heitto vieläkin. :))

Meillä ei kotona saanut kiukutella tai riidellä ollenkaan. Äiti muuttui samantien surkeaksi marttyyriksi ja alkoi valitella, kuinka äänen korottaminen "aijaijai, ottaa sydämestä, mun on pakko mennä lepäämään" ja sitten hän hiippaili omaan huoneeseensa pimeään "toipumaan" muutamaksi tunniksi. Itse jäin kouluikäisenä miettimään yksikseni, tapoinkohan hänet nyt. Tämä tapahtui toistuvasti ja oli erityisen näppärää alistamista, sillä isäni oli kuollut sydänkohtaukseen muutama vuosi aikaisemmin. Toimi myös hienona käytännön vahvistuksena useille muille keinoille ilmaista, kuinka olen jotenkin varmaankin häiriintynyt ja mielenvikainen kun suutun. Se myös joskus sanottiin ääneen. Epäilen omia tunnetilojani edelleen ja olen varovainen tyytymättömyyden ilmaisemisessa, koska en osaa ollenkaan arvioida olenko vain kohtuuton kilahtaja vai onko minulla hyväksyttävä syy olla kiukustunut. 

Kyllä ne vaan jää mieleen kun kehutaan täysin puskista.

Milloin olen h*lvetin hyvännäköinen mies, milloin parhaan näköinen koko deittipalstalla (tuhansista miehistä). Komeaksi on sanottu päin naamaa kymmeniä kertoja ja välillisesti satoja kertoja.

Pysyvään parisuhteeseen en koskaan riittänyt (olen beta) ennen kuin tyydyin reilusti ylipainoiseen kasvoiltaan rumaan naiseen. Luonteeltaan on kyllä paras ja sopivin tapaamistani.

M37

Olet laiska. Ylös klo.5. Aamulla polkupyörällä raskaana ollessa muksu 5v.pyörän takana päiväkotiin.n.2km.Sama matka takaisin omalle työpaikalle.Päivä töissä 8h.Iltapäivällä muksun haku päiväkodista pyörällä,jonka jälkeen kauppaan n.3km.lisää suuntaansa.+ 5kauppakassia+mukula kotiin,sillä pyörällä. Ilta kokkaamista,siivousta,pyykinpesua.Muksu nukkumaan.Sama rumba aamulla,huonosti nukutun yön jälkeen.Ja mies haukkuu laiskaksi,Olenko.Itte tuli töistä,söi tekemäni ruoan, pisti sohvalle maate.Nukkui yhdeksään,kun muksu nukkumaan puoli 10/vartin yli 9.Ehdotti seksiä,en antanut.Meni myrtsinä vahtaamaan telkkua,valvoi aamukolmeen,jonka jälkeen nukkumaan taas.Kumpi oli laiska.Niin ja haukkui akkaansa laiskaksi lehmäksi.

Tämä mitättömän kuuloinen juttu on vaikuttanut elämääni paljon. Mielestäni jopa enemmän kuin 3v koulukiusattuna, koska silloin minulla sentään oli ystäviä ympärillä.

Yläasteella luokallamme oli noin 10 tyttöä, joten oli alusta asti luontevaa, että luokan tytöt hengaa yhdessä. Siinä oli tyttöjä eri kouluista ja eri taustoista, oli hikkejä ja alakoulun suosittuja. Siinä oli myös mun yksi lapsuuden bestiksistä.

Alkuun meni oikein hyvin, mitä nyt kerran kotimatkalla nämä ex suositut pitivät minulle puhuttelun, "miksi juttelit ala-asteella kavereillesi enemmän kuin meille nyt". Ajattelin, että se oli joku aivopieru ja se siitä. Jatkettiin normaalisti.

Kasiluokalla huomasin, että en enää taidakaan olla ihan tasavertainen porukassa. Muita odotettiin vessassa ja pukkarissa, mun piti vaan yrittää pysyä perässä. Ruokalassa tai mäkkärissä "jostain syystä" en enää mahtunut pöytään, vaan söin kiltisti viereisessä pöydässä.

Samoihin aikoihin huomasin, että muut oli jotenkin lähentyneet, eikä mulla ollut heidän juttuihin mitään kantaa. Tai sitten joku sanoi asian nopeammin kuin minä. Yritin ja yritin olla mukana jutuissa, mutta kerta kaikkiaan hyvin harvoin keksin mitään.

Kerran sitten luin sen aikaisesta sosiaalisesta mediasta, kun nämä tytöt juttelivat jostain viikonloppusuunnitelmista (minun tietämättäni), biitsille tai jotain. "Bestikseni" siihen kysyi, että keitä kaikkia on tulossa. Vastaus oli, "kaikki. Mut without that flea, you know".

Tunnistin itseni tuoksi "kirpuksi". Ei-toivottu takertuja. En enää koskaan yrittänyt heidän seuraansa. Olin mieluummin yksin, ja niin jouduinkin olemaan.

Jälkiviisaana ymmärrän, että heitä ärsytti olla seurassani omia avoimia itsejään, kun minusta ei saanut vastaavasti irti hassuja noloja juttuja, salaisuuksia. Sinänsä inhimillistä, mutta katkera kokemus.

Sen jälkeen on ollut todella vaikea luottaa ystävyyteen. Olen ihan "menestynyt" ammatin ja parisuhteen saralla, mutta kaverit vaan käväisevät elämässäni. Esim nyt ei ole yhtään. En soittele perään kun yhteydenpito hiipuu.

Minusta on jopa tullut "ylpeästi introvertti". Silti huomaan tuon Elämän Oppitunnin vaikuttavan ajatuksiini. Aina ennen kuin menen jonnekin, mietin päässäni, olenko valmis antamaan itsestäni sosiaalisesti. Jos en, jätän menemättä. Otan myös joskus ehkä kohtuuttomastikin huolta ja vastuuta, että olenhan varmasti reippaana hoitamassa jonkin sosiaalisen velvollisuuden, ennen kuin joku ajattelee minun olevan porukan vapaamatkustaja. Parhaani mukaan välttelen ihmisiä, jotka laskevat toisten sanomisia ja pitävät juttelua vaihtokauppana vaatien saataviaan. Työpaikoilla olen saanut pahoja vatsanpuruja stressatessani työpaikkaruokailua ja small talkia. Kuulostelen hyvin herkällä korvalla ja mieluummin jättäydyn pois jos mulla ei ole aiheisiin mitään annettavaa. Ettei seurani ahdista. Yksin olen aina hyvässä seurassa.

"tapa ittes"

Nyt kun sinulla on perhe niin...

Ihan neutraali kommentti ei siinä mitään. Rupesin kuitenkin ajattelemaan, että miksi noin sanoo/sanotaan. Tietenkin ajatusmalli on ihan normaali, kun lapsi syntyy, uusi perhe muodostuu.

Muistan myös lukeneeni jostain "kun lapsi syntyy perheeseen" -tyylisiä kirjoituksia.

Minusta olimme miehen kanssa perhe ja sellaiseksi olisimme jääneet, jos lasta emme olisi saaneet lasta. Tai emme olisi halunneet lapsia. Oli minulla muutakin perhettä, tosin se on se lapsuudenperhe, joten sitä ei kai sitten lasketa. Miehen kanssa muodostimme oman perheen ja lapsi syntyi osaksi perhettämme. Perheemme näin ollen kasvoi.

Mietin tuota ja totesin olevani hieman loukkaantunut tuosta. Luultavasti vain mietin liikaa.

Mutta edelleen, ei mikään paha juttu. Pohdin vain.

Eräs ihana mies halusi eron, koska muutti ulkomaille, oltiin mun luona ja itkin sängyssä. Hän lähti eteiseen, palasi, nosti pääni ja sanoi "Älä unohda, että oot tosi kaunis".