Muita, jotka ”katuvat” uusperhettä? Onko suhteenne loppunut miehen lapsen takia?

Vierailija kirjoitti:

Itse aloin seurustella miehen kanssa jolla oli tällöin 7 ja 9v lapset. Hän oli eronnut lasten äidistä 5 vuotta sitten joten ero ei mikään ihan tuore juttu ollut enää siinä vaiheessa. Etenkin nuoremmalla pojalla oli jo varhaislapsuudessa todettu nepsy puolen ongelmia ja diagnoosinkin sai kouluun mentyään. Mukava lapsi siitä huolimatta mutta sivusta kyllä näin miten koetteli vanhempiaan.

Hyvin pian seurustelun alun jälkeen miehen exä alkoi kuitenkin syyttää minua lapsen ongelmista ja kuulemma lapsi oireilee vain eroa eikä kestä uutta aikuista elämässään. Laittoi minullekin viestin jossa vaati meitä eroamaan koska se olisi "lapsen parhaaksi". Toisella lapsella oli myös oppimisvaikeuksia koulussa jotka oli kuulemma syytäni. Tämän jälkeen alkoi myös minun mustamaalaus lapsille. Lapset kertoi usein mitä äiti oli minusta sanonut ja selvästi se vaikutti meidän väleihin koska lapset samalla uskoi äitinsä puheita (että olen paha, haluan heistä eroon, viedä isältä rahat jne.) mutta toisaalta näkivät itse etten ollut sellainen. Selkeästi äitinsä puolelle he asettuivat siinä 12 ja 14 vuotiaina.

Teinien ongelmat koulussa ja vapaa-ajalla paheni. Mielestäni suuri syy oli sekä miehen että ex vaimon paapova kasvatustyyli. Aina syy oli jossain muussa kuin lapsissa. Mistään ei ikinä heille suututtu, ei edes silloin kun olisi todellakin aihetta ollut. Esim vanhempi poika jäi kiinni varastettuaan kaupasta, poliisit toi kotiin sitten. Päähän taputtelua sai vain ja jatkossa enemmän kuukausirahaa ettei tarvi varastaa. Uskomatonta. Äidin mielestä tämäkin oli vaan oireilua erosta (josta oli tällöin 10vuotta!) ja minusta. Itselläni alkoi mitta täyttyä näinä vuosina. Ei meillä ollut mitään parisuhdetta vaan täysin teinien pillin mukaan kaikki olisi pitänyt tapahtua. Mies syyti kaiken rahan lapsille. Lapset käyttäytyi uskomattoman epäkunnioittavasti ja itsekkäästi vanhempiaan ja minua kohtaan vaikka saivat aina kaiken mitä halusivat. Esimerkkejä tästä olisi lukemattomia.

Viimeinen niitti oli kun silloin 15 vuotias jäi kiinni kaivelemassa käsilaukkuani ja oli jo ottanut lompakostani 50e setelin. Seteli oli siis pojan nyrkissä ja omassa lompakossani ei enää kyseistä rahaa ollut. Sanoin tällöin hyvin tiukasti ettei toisen tavaroihin kosketa luvatta ja vaadin rahaa takaisin. Poika väitti ettei ole ottanut mitään ja että se raha on hänen omansa. Mitään selitystä ei löytynyt miksi sitten tonki laukkuani ja miksi minun rahani oli kadonnut. Asiaa selviteltiin miehen kanssa ja yllättäen hän uskoi poikaa eikä yhtäkkiä kuulemma mitään laukun kaivelua ollut edes tapahtunut. Olin vain keksinyt koko jutun jotta saisin pojan huonoon valoon. Olinhan minä ollut kaupasta varastamisen jälkeenkin sitä mieltä että jotain seuraamuksia tai vähintään hyvin vakavaa keskustelua pitäisi tästä koitua.

Tämän jälkeen lasten asenne oli entistä ylimielisempi. Myös isäänsä kohtaan. He saattoi esimerkiksi paiskata kännykkänsä asfaltiin niin että se meni murskaksi, syynä "p*ska puhelin" ja isä kiiruhti heti ostamaan uuden ja paremman. Mun oli todettava etten tähän perheeseen halua kuulua ja jos haluan joskus omia lapsia niin en halua tätä miestä heille isäksi. Enkä suoraan sanottuna halunnut näitä lapsia oman lapseni elämään millään tavalla. Hyvin pitkälti siis oma toiveeni lapsesta sinetöi eropäätöksen. Olin tällöin 32 vuotias joten luotin ja toivoin että saan vielä omia lapsia jollain keinoin. Ja sainkin 2 lasta ihanan lapsettoman miehen kanssa :) tosin yksin eläminen ja lapsettomuus olisi olleet tuota perhehelvettiä parempi vaihtoehto. Tsemppiä ja rohkeutta kaikille jotka asian kanssa kamppailee!

Kyllä sappi kiehuu, kun luin tuon tekstisi! Onneksi lähdit tuosta suhteesta. Löysin tarinasta yhtymäkohtia omaan elämääni. Juurikin exän mustamaalaus minusta ja suhteestamme, teini asettui äidin puolelleen varhaisteini-iässä ja syyttää meitä monesta asiasta. Ja mikä on minua ärsyttänyt jo lapsen ala-asteiästä lähtien, on juurikin tuo että mikään ei koskaan ole lapsen syytä vaan aina jonkun muun syy. Äidillä on hyvin paapova tyyli eikä lapsi joudu koskaan vastuuseen teoistaan. Jos joku esim. Opettaja on sanonut jostain (oikeasta asiasta) esim. ala-asteella on äiti soittanut raivopuhelun kouluun!! Näinhän lapsi oppii, ettei hänen tarvitse kantaa vastuuta mistään ja oppii manipuloimaan. Ja tällekään ei ole koskaan mistään suututtu! Aivan sama mitä tekee niin lässytetään vaan. Kerran isi koitti rajata yhtä asiaa, niin tyttö inkutti äidilleen viestein kun oli meillä, vinkui isälleen ja väänsi itkua niin kappas tätä sääntöä ei enää ollut.. näitä tilanteita on monia. Silloin kyllä mietin et missä ton miehen munat on..

Ap

Ai niin ja meilläkin kaikki järkipuhekin kääntyy siihen, että minulla on jotain hänen kultamurusta vastaan!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse aloin seurustella miehen kanssa jolla oli tällöin 7 ja 9v lapset. Hän oli eronnut lasten äidistä 5 vuotta sitten joten ero ei mikään ihan tuore juttu ollut enää siinä vaiheessa. Etenkin nuoremmalla pojalla oli jo varhaislapsuudessa todettu nepsy puolen ongelmia ja diagnoosinkin sai kouluun mentyään. Mukava lapsi siitä huolimatta mutta sivusta kyllä näin miten koetteli vanhempiaan.

Hyvin pian seurustelun alun jälkeen miehen exä alkoi kuitenkin syyttää minua lapsen ongelmista ja kuulemma lapsi oireilee vain eroa eikä kestä uutta aikuista elämässään. Laittoi minullekin viestin jossa vaati meitä eroamaan koska se olisi "lapsen parhaaksi". Toisella lapsella oli myös oppimisvaikeuksia koulussa jotka oli kuulemma syytäni. Tämän jälkeen alkoi myös minun mustamaalaus lapsille. Lapset kertoi usein mitä äiti oli minusta sanonut ja selvästi se vaikutti meidän väleihin koska lapset samalla uskoi äitinsä puheita (että olen paha, haluan heistä eroon, viedä isältä rahat jne.) mutta toisaalta näkivät itse etten ollut sellainen. Selkeästi äitinsä puolelle he asettuivat siinä 12 ja 14 vuotiaina.

Teinien ongelmat koulussa ja vapaa-ajalla paheni. Mielestäni suuri syy oli sekä miehen että ex vaimon paapova kasvatustyyli. Aina syy oli jossain muussa kuin lapsissa. Mistään ei ikinä heille suututtu, ei edes silloin kun olisi todellakin aihetta ollut. Esim vanhempi poika jäi kiinni varastettuaan kaupasta, poliisit toi kotiin sitten. Päähän taputtelua sai vain ja jatkossa enemmän kuukausirahaa ettei tarvi varastaa. Uskomatonta. Äidin mielestä tämäkin oli vaan oireilua erosta (josta oli tällöin 10vuotta!) ja minusta. Itselläni alkoi mitta täyttyä näinä vuosina. Ei meillä ollut mitään parisuhdetta vaan täysin teinien pillin mukaan kaikki olisi pitänyt tapahtua. Mies syyti kaiken rahan lapsille. Lapset käyttäytyi uskomattoman epäkunnioittavasti ja itsekkäästi vanhempiaan ja minua kohtaan vaikka saivat aina kaiken mitä halusivat. Esimerkkejä tästä olisi lukemattomia.

Viimeinen niitti oli kun silloin 15 vuotias jäi kiinni kaivelemassa käsilaukkuani ja oli jo ottanut lompakostani 50e setelin. Seteli oli siis pojan nyrkissä ja omassa lompakossani ei enää kyseistä rahaa ollut. Sanoin tällöin hyvin tiukasti ettei toisen tavaroihin kosketa luvatta ja vaadin rahaa takaisin. Poika väitti ettei ole ottanut mitään ja että se raha on hänen omansa. Mitään selitystä ei löytynyt miksi sitten tonki laukkuani ja miksi minun rahani oli kadonnut. Asiaa selviteltiin miehen kanssa ja yllättäen hän uskoi poikaa eikä yhtäkkiä kuulemma mitään laukun kaivelua ollut edes tapahtunut. Olin vain keksinyt koko jutun jotta saisin pojan huonoon valoon. Olinhan minä ollut kaupasta varastamisen jälkeenkin sitä mieltä että jotain seuraamuksia tai vähintään hyvin vakavaa keskustelua pitäisi tästä koitua.

Tämän jälkeen lasten asenne oli entistä ylimielisempi. Myös isäänsä kohtaan. He saattoi esimerkiksi paiskata kännykkänsä asfaltiin niin että se meni murskaksi, syynä "p*ska puhelin" ja isä kiiruhti heti ostamaan uuden ja paremman. Mun oli todettava etten tähän perheeseen halua kuulua ja jos haluan joskus omia lapsia niin en halua tätä miestä heille isäksi. Enkä suoraan sanottuna halunnut näitä lapsia oman lapseni elämään millään tavalla. Hyvin pitkälti siis oma toiveeni lapsesta sinetöi eropäätöksen. Olin tällöin 32 vuotias joten luotin ja toivoin että saan vielä omia lapsia jollain keinoin. Ja sainkin 2 lasta ihanan lapsettoman miehen kanssa :) tosin yksin eläminen ja lapsettomuus olisi olleet tuota perhehelvettiä parempi vaihtoehto. Tsemppiä ja rohkeutta kaikille jotka asian kanssa kamppailee!

Kyllä sappi kiehuu, kun luin tuon tekstisi! Onneksi lähdit tuosta suhteesta. Löysin tarinasta yhtymäkohtia omaan elämääni. Juurikin exän mustamaalaus minusta ja suhteestamme, teini asettui äidin puolelleen varhaisteini-iässä ja syyttää meitä monesta asiasta. Ja mikä on minua ärsyttänyt jo lapsen ala-asteiästä lähtien, on juurikin tuo että mikään ei koskaan ole lapsen syytä vaan aina jonkun muun syy. Äidillä on hyvin paapova tyyli eikä lapsi joudu koskaan vastuuseen teoistaan. Jos joku esim. Opettaja on sanonut jostain (oikeasta asiasta) esim. ala-asteella on äiti soittanut raivopuhelun kouluun!! Näinhän lapsi oppii, ettei hänen tarvitse kantaa vastuuta mistään ja oppii manipuloimaan. Ja tällekään ei ole koskaan mistään suututtu! Aivan sama mitä tekee niin lässytetään vaan. Kerran isi koitti rajata yhtä asiaa, niin tyttö inkutti äidilleen viestein kun oli meillä, vinkui isälleen ja väänsi itkua niin kappas tätä sääntöä ei enää ollut.. näitä tilanteita on monia. Silloin kyllä mietin et missä ton miehen munat on..

Ap

Tosi harmi että tää on näin yleistä :/ tunnistan myös sinun tekstistä yhtymäkohtia omaan tarinaani. Tosiaan nämä minun ex miehen lapset sai myös koulusta opettajilta negatiivista palautetta ja pari kertaa oli muiden vanhempien kanssa kiusaamisjuttujen selvittelyä. Ikinä ei näissä pojissa vikaa ollut vanhempiensa mielestä. Haukkuivat opettajia lasten kuullen kun kehtaavat valittaa. Siitä lapsetkin oppi että heillä on valta koulussakin eikä opettajia tarvi totella. Tutulta kuulostaa myös tuo ettei mitään sääntöjä kotonakaan ollut tai jos oli niin ei tarvinut silti totella. Ihan hirveää oli näiden lasten käytös. Epäilenpä ettei siitä paremmaksi muuttunut vaikka häivyin kuviosta. Hauska olisi tietää että kuka nyt on syypää lasten ongelmiin. Se on jännä miten yleistä tämmöinen hukassa oleva vanhemmuus on.

Toivon että löydät jonkun ratkaisun tilanteeseen :/ ymmärrän että yhteinen lapsi vaikeuttaa päätöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse aloin seurustella miehen kanssa jolla oli tällöin 7 ja 9v lapset. Hän oli eronnut lasten äidistä 5 vuotta sitten joten ero ei mikään ihan tuore juttu ollut enää siinä vaiheessa. Etenkin nuoremmalla pojalla oli jo varhaislapsuudessa todettu nepsy puolen ongelmia ja diagnoosinkin sai kouluun mentyään. Mukava lapsi siitä huolimatta mutta sivusta kyllä näin miten koetteli vanhempiaan.

Hyvin pian seurustelun alun jälkeen miehen exä alkoi kuitenkin syyttää minua lapsen ongelmista ja kuulemma lapsi oireilee vain eroa eikä kestä uutta aikuista elämässään. Laittoi minullekin viestin jossa vaati meitä eroamaan koska se olisi "lapsen parhaaksi". Toisella lapsella oli myös oppimisvaikeuksia koulussa jotka oli kuulemma syytäni. Tämän jälkeen alkoi myös minun mustamaalaus lapsille. Lapset kertoi usein mitä äiti oli minusta sanonut ja selvästi se vaikutti meidän väleihin koska lapset samalla uskoi äitinsä puheita (että olen paha, haluan heistä eroon, viedä isältä rahat jne.) mutta toisaalta näkivät itse etten ollut sellainen. Selkeästi äitinsä puolelle he asettuivat siinä 12 ja 14 vuotiaina.

Teinien ongelmat koulussa ja vapaa-ajalla paheni. Mielestäni suuri syy oli sekä miehen että ex vaimon paapova kasvatustyyli. Aina syy oli jossain muussa kuin lapsissa. Mistään ei ikinä heille suututtu, ei edes silloin kun olisi todellakin aihetta ollut. Esim vanhempi poika jäi kiinni varastettuaan kaupasta, poliisit toi kotiin sitten. Päähän taputtelua sai vain ja jatkossa enemmän kuukausirahaa ettei tarvi varastaa. Uskomatonta. Äidin mielestä tämäkin oli vaan oireilua erosta (josta oli tällöin 10vuotta!) ja minusta. Itselläni alkoi mitta täyttyä näinä vuosina. Ei meillä ollut mitään parisuhdetta vaan täysin teinien pillin mukaan kaikki olisi pitänyt tapahtua. Mies syyti kaiken rahan lapsille. Lapset käyttäytyi uskomattoman epäkunnioittavasti ja itsekkäästi vanhempiaan ja minua kohtaan vaikka saivat aina kaiken mitä halusivat. Esimerkkejä tästä olisi lukemattomia.

Viimeinen niitti oli kun silloin 15 vuotias jäi kiinni kaivelemassa käsilaukkuani ja oli jo ottanut lompakostani 50e setelin. Seteli oli siis pojan nyrkissä ja omassa lompakossani ei enää kyseistä rahaa ollut. Sanoin tällöin hyvin tiukasti ettei toisen tavaroihin kosketa luvatta ja vaadin rahaa takaisin. Poika väitti ettei ole ottanut mitään ja että se raha on hänen omansa. Mitään selitystä ei löytynyt miksi sitten tonki laukkuani ja miksi minun rahani oli kadonnut. Asiaa selviteltiin miehen kanssa ja yllättäen hän uskoi poikaa eikä yhtäkkiä kuulemma mitään laukun kaivelua ollut edes tapahtunut. Olin vain keksinyt koko jutun jotta saisin pojan huonoon valoon. Olinhan minä ollut kaupasta varastamisen jälkeenkin sitä mieltä että jotain seuraamuksia tai vähintään hyvin vakavaa keskustelua pitäisi tästä koitua.

Tämän jälkeen lasten asenne oli entistä ylimielisempi. Myös isäänsä kohtaan. He saattoi esimerkiksi paiskata kännykkänsä asfaltiin niin että se meni murskaksi, syynä "p*ska puhelin" ja isä kiiruhti heti ostamaan uuden ja paremman. Mun oli todettava etten tähän perheeseen halua kuulua ja jos haluan joskus omia lapsia niin en halua tätä miestä heille isäksi. Enkä suoraan sanottuna halunnut näitä lapsia oman lapseni elämään millään tavalla. Hyvin pitkälti siis oma toiveeni lapsesta sinetöi eropäätöksen. Olin tällöin 32 vuotias joten luotin ja toivoin että saan vielä omia lapsia jollain keinoin. Ja sainkin 2 lasta ihanan lapsettoman miehen kanssa :) tosin yksin eläminen ja lapsettomuus olisi olleet tuota perhehelvettiä parempi vaihtoehto. Tsemppiä ja rohkeutta kaikille jotka asian kanssa kamppailee!

Kyllä sappi kiehuu, kun luin tuon tekstisi! Onneksi lähdit tuosta suhteesta. Löysin tarinasta yhtymäkohtia omaan elämääni. Juurikin exän mustamaalaus minusta ja suhteestamme, teini asettui äidin puolelleen varhaisteini-iässä ja syyttää meitä monesta asiasta. Ja mikä on minua ärsyttänyt jo lapsen ala-asteiästä lähtien, on juurikin tuo että mikään ei koskaan ole lapsen syytä vaan aina jonkun muun syy. Äidillä on hyvin paapova tyyli eikä lapsi joudu koskaan vastuuseen teoistaan. Jos joku esim. Opettaja on sanonut jostain (oikeasta asiasta) esim. ala-asteella on äiti soittanut raivopuhelun kouluun!! Näinhän lapsi oppii, ettei hänen tarvitse kantaa vastuuta mistään ja oppii manipuloimaan. Ja tällekään ei ole koskaan mistään suututtu! Aivan sama mitä tekee niin lässytetään vaan. Kerran isi koitti rajata yhtä asiaa, niin tyttö inkutti äidilleen viestein kun oli meillä, vinkui isälleen ja väänsi itkua niin kappas tätä sääntöä ei enää ollut.. näitä tilanteita on monia. Silloin kyllä mietin et missä ton miehen munat on..

Ap

Tosi harmi että tää on näin yleistä :/ tunnistan myös sinun tekstistä yhtymäkohtia omaan tarinaani. Tosiaan nämä minun ex miehen lapset sai myös koulusta opettajilta negatiivista palautetta ja pari kertaa oli muiden vanhempien kanssa kiusaamisjuttujen selvittelyä. Ikinä ei näissä pojissa vikaa ollut vanhempiensa mielestä. Haukkuivat opettajia lasten kuullen kun kehtaavat valittaa. Siitä lapsetkin oppi että heillä on valta koulussakin eikä opettajia tarvi totella. Tutulta kuulostaa myös tuo ettei mitään sääntöjä kotonakaan ollut tai jos oli niin ei tarvinut silti totella. Ihan hirveää oli näiden lasten käytös. Epäilenpä ettei siitä paremmaksi muuttunut vaikka häivyin kuviosta. Hauska olisi tietää että kuka nyt on syypää lasten ongelmiin. Se on jännä miten yleistä tämmöinen hukassa oleva vanhemmuus on.

Toivon että löydät jonkun ratkaisun tilanteeseen :/ ymmärrän että yhteinen lapsi vaikeuttaa päätöstä.

Joo täällä myös tän teinin kuullen haukutaan opettajia, koulua ym. Ei mun mies onneks mut tää hänen ex, mut kyllähän se siihen sen asenteeseen vaikuttaa tosi paljon. Kaikilla on tän teinin mukaan päässä vikaa, äitinsä on puhunut sen kuullen aina tämmösiä.

Joo vanhemmuus tuntuu olevan tosi hukassa monilla. Itellä kuitenkin järkeä sen verran, että vaikka ero joskus tuliskin niin en alkais miellyttää ja hyvitteleen. Rajat on rakkautta ja lapsella tulee olla johdonmukainen aikuinen, johon turvata. Mulla on kyllä rohkeutta asettaa rajoja, vaikken sitten niin kiva vanhempi lapsen mielestä olisikaan.

No ei varmasti muuttunut paremmaksi, vaikka häivyit. Tai tod. näk. lapset mielissään ja ovat niin hyvää pataa iskän kanssa, kun saa varmaan vielä enemmän periksi kun ei ole ilkeä äitipuoli puhumassa järkeä isille? :D minkä ikäisiä noi nuoret on nyt? Ja kyllähän ne syyn aina jostain muusta löytää..

Ap

Miehelle mun on ihan turha puhua näistä tuntemuksista. Oon joskus yrittänyt ja se aina kääntyy riidaksi. Se ei yhtään tajua mun asemaa ja tilannetta.

Ap

Meillä on uusperhe, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Ehkä juuri se on se meidän pelastus, kun molemmilla on omia lapsia. Koska meillä on sopimus, että lapsilla pitää olla meidän perheen sisällä samanlainen kasvatus ja elintaso. Siksi meidän on pakko pitää yhteneväistä linjaa. Tietty meillä on samantyylinen tapa kasvattaa myös.

Joa otat eron nyt, koska uusperhekuvio tuntuu hankalalta miehen lapsen takia niin meinaatko AP jäädä yksin kunnes oma lapsesi on täysikäinen? Koska jos ajattelit, että etsit uuden miehen niin uusperhekuviohan se on edessä sinulla silloinkin. Uusi kumppanisi joutuu elämään sinun perheesi ehdoilla, teidän yhteistä aikaa rytmittää se, milloin lapsi on sinulla, milloin taas isällään. Sulla on jo lapsen kasvatukseen jo valmiit raamit ja sitten tulee uusi kumppani, joka haluaa muuttaa ne omanlaisekseen? Entäs jos hn ei haluakaan elää elämäänsä sinun ja lapsesi ehdoilla vaan toteaa, että ei onnistu..?

Vierailija kirjoitti:

Joa otat eron nyt, koska uusperhekuvio tuntuu hankalalta miehen lapsen takia niin meinaatko AP jäädä yksin kunnes oma lapsesi on täysikäinen? Koska jos ajattelit, että etsit uuden miehen niin uusperhekuviohan se on edessä sinulla silloinkin. Uusi kumppanisi joutuu elämään sinun perheesi ehdoilla, teidän yhteistä aikaa rytmittää se, milloin lapsi on sinulla, milloin taas isällään. Sulla on jo lapsen kasvatukseen jo valmiit raamit ja sitten tulee uusi kumppani, joka haluaa muuttaa ne omanlaisekseen? Entäs jos hn ei haluakaan elää elämäänsä sinun ja lapsesi ehdoilla vaan toteaa, että ei onnistu..?

Hyviä pointteja tietenkin ja olen kyllä ajatellutkin niitä, joskus vaan tuntuu että yksin oleminen olis parempi vaihtoehto kuin tämä. Ja jotenkin uskallan väittää, että nämä on helpompia miehille. Syystä että, ex-miehet harvemmin hankaloittaa ex-naisensa elämää (toki näitäkin on) ja siksi, että naiset ovat usein lapsensa kanssa suurimman osan ajasta eron jälkeen eivätkä näin ollen ole sokeassa hyvittelymoodissa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitetaanko uusperheellä tässä tilannetta jossa on sun, mun ja yhteisiä lapsia? Meillä ei ole yhteisiä eikä tule, mutta miehellä on kaksi, ja minulla yksi, jo aikuinen.

En ehkä jaksaisi sitä että lapset asuisivat 100% luonamme, vaikka olenkin tavallaan siihen mahdollisuuteen suostunut muuttaessamme yhteen, koska eihän sitä voi koskaan tietää vaikka lasten äiti kuolisi ja lapset muuttaisivat koko aikaisesti meille. Toisaalta yhtä suurella todennäköisyydellä jaksaisin ihan hyvin että ne tänne muuttaisivat kokonaan, koska silloin eksä ei olisi koko ajan ilkeilemässä ja vittttu,.ilemassa. Koen että oma aikani äitinä on ohi, ja sen myötä myös koulupalaverit, oksennustautisen hoitamiset, ja teinikiukuttelut. Mieheni hoitaakin nämä omalta kohdaltaan mallikkaasti. Lapset ovat ihania, mutta tietysti myöäs ärsyttäviä, ihan niin kuin jokainen meistä. Eniten ottaa pattiin teinin "kasvaminen" kun se haluaa arvostella kaikkea mitä meidän luonamme on huonomin kuin äidin luona(lähinnä merkkituotteet, ja älytön määrä höpökrääsää, kuten popkornikoneita ja hattaralaitteita), ja kun itse tietää että isänsä on ne sinne maksanut, ja sitten valittaa että miksei meillä ole. Tekisi mieli sanoa että meillä on ne heti kun äitisi ostaa ne tänne niin kuin isäsi on ostanut ne sinne äidin luo :D 

Meidän suhteemme pelastus on se että elämme omilla ehdoillamme, ja lapset sopeutetaan siihen, ei siis niin päin että lapset tai eksä päättäisi tahdin jota me noudattaisimme. Parin kuukauden välein tehdään lista miten lapset ovat meillä, ja sitten sitä noudatetaan orjallisesti. Tapaamissopimus on käyty tekemässä oikeuden sovittelussa asti, kun eksä ei millään ymmärtänyt ettei hän voi sitä päättää miten lapset isällään ovat. Ennen joustettiin eksän menojen mukaan välillä jatkuvastikin, mutta tästä seurasi aina vain lisävaatimuksia, ja kiukuttelua, joten lopetettiin joustaminen. 

Ja kyllä, suhde loppuisi jos mies alkaisi pomppimaan ja hyppäämään lasten tai eksän pillin mukaan, ja tämä on hänelle myös kerrottu. Ensin me, sitten muut, tai ensin muut, ja minä lähden katselemaan sellaista seuraa kuin itse haluan saada.

Ikävää jos kuulostaa kylmältä, mutta tämä on ainoa tapa millä lapsilla on hyvä olla ja meillä on hyvä olla, ja kaikilla on hyvä olla yhdessä. Lapset on tietysti lapsina etusijalla, koska he vaativat vielä ohjausta ja peräänkatsojaa, mutta muuten meillä on aikuinen parisuhde, joka on molemmille ykkönen.

Olet 100 % oikeassa. Uusperheessä parisuhde on kaiken a ja o ja sen täytyy tulla ensin. Toki, kuten sanot, lapset ovat etusijalla, mutta kumpikaan vanhempi ei voi antaa lasten pompottaa tai homma ei vaan toimi. Uusperheen aikuiset päättävät asioista yhdessä, ei toinen aikuinen omien lastensa tai exänsä kanssa. Toki kaikkien näkemykset otetaan huomioon ja venytään tarvittaessa, mutta esim. se, sopiiko joku exän aikataulumuutos tms. jutellaan aina ensin oman puolison kanssa.

Minä en erityisemmin pidä mieheni lapsista ja heikkoina hetkinä olen miettinyt eroakin heidän takiaan, mutta yksi on jo omillaan ja pian toinenkin eli yritän kestää. Mies on kuitenkin täydellinen minulle ja olemme puolet ajasta kaksin.

Vierailija kirjoitti:

Joa otat eron nyt, koska uusperhekuvio tuntuu hankalalta miehen lapsen takia niin meinaatko AP jäädä yksin kunnes oma lapsesi on täysikäinen? Koska jos ajattelit, että etsit uuden miehen niin uusperhekuviohan se on edessä sinulla silloinkin. Uusi kumppanisi joutuu elämään sinun perheesi ehdoilla, teidän yhteistä aikaa rytmittää se, milloin lapsi on sinulla, milloin taas isällään. Sulla on jo lapsen kasvatukseen jo valmiit raamit ja sitten tulee uusi kumppani, joka haluaa muuttaa ne omanlaisekseen? Entäs jos hn ei haluakaan elää elämäänsä sinun ja lapsesi ehdoilla vaan toteaa, että ei onnistu..?

Ei ole mikään pakko jäädä yksin. Ihan hyvin voi seurustella niinkin, että asutaan omissa kodeissa. Itseasiassa parisuhde toimiin niin kaikkein parhaiten. Minä päätin leskeytymiseni jälkeen, että haluan ehdottomasti parisuhteen, mutta uusperhettä en tule koskaan muodostamaan. Lapseni saavat asua omassa kodissaan ilman suuria muutoksia. Eronneella on vielä parempi tilanne, kun uudelle suhteelle on hyvin aikaa silloin, kun lapsi on exän luona. Minun tapauksessani uusi kumppani viettää meillä aikaa silloin, kun hänellä on lapsivapaata. Emme ole sekoittaneet arkeamme tai perhe-elämäämme mitenkään keskenään. Lapsemme eivät ole koskaan edes tavanneet toisiaan.

Nosto

Nosto

kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joa otat eron nyt, koska uusperhekuvio tuntuu hankalalta miehen lapsen takia niin meinaatko AP jäädä yksin kunnes oma lapsesi on täysikäinen? Koska jos ajattelit, että etsit uuden miehen niin uusperhekuviohan se on edessä sinulla silloinkin. Uusi kumppanisi joutuu elämään sinun perheesi ehdoilla, teidän yhteistä aikaa rytmittää se, milloin lapsi on sinulla, milloin taas isällään. Sulla on jo lapsen kasvatukseen jo valmiit raamit ja sitten tulee uusi kumppani, joka haluaa muuttaa ne omanlaisekseen? Entäs jos hn ei haluakaan elää elämäänsä sinun ja lapsesi ehdoilla vaan toteaa, että ei onnistu..?

Hyviä pointteja tietenkin ja olen kyllä ajatellutkin niitä, joskus vaan tuntuu että yksin oleminen olis parempi vaihtoehto kuin tämä. Ja jotenkin uskallan väittää, että nämä on helpompia miehille. Syystä että, ex-miehet harvemmin hankaloittaa ex-naisensa elämää (toki näitäkin on) ja siksi, että naiset ovat usein lapsensa kanssa suurimman osan ajasta eron jälkeen eivätkä näin ollen ole sokeassa hyvittelymoodissa.

Ap

Uusperhe jossa vaan naisella lapsia on hädintuskin uusperhe. Monin tavoin helpompaa. Kyllä ne uusperhehelvetit yleensä on niitä, joissa on tossukka tai vastuuton mies lapsilla ja ikävällä exällä. Yleensä se vastuuttoman miehen ex on tavalla tai toisella kontrolloiva, ei se muuten olis sitä nössömiestä pompotettavakseen ottanut. Ja on kyl eroa silläkin, onko niit lapsia yks tai kolme

Jep, samaa mieltä edeltävän kommentoijan kanssa. Ainakin lähipiirissä nuo uusperheet on sujunut paljon mallikkaammin kuin nämä, joissa miehellä on lapsia.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Jep, samaa mieltä edeltävän kommentoijan kanssa. Ainakin lähipiirissä nuo uusperheet on sujunut paljon mallikkaammin kuin nämä, joissa miehellä on lapsia.

Ap

Todellakin. Naisella harvoin on ongelmia äitiyden vastuussa, ja lastenkasvatuskin aika usein hallussa. Miehen on paljon helpompi ottaa elämäänsä ihana nainen ja hyvin hoituvat lapset kun ne exmiehet harvoin niskaan siellä lähin kotona hengittää, kuin naisen ottaa sitä kädetöntä, pihalla olevaa etäiskää, kaoottista lastenhoitoa ja kaupan päälle exää joka ei pysy omalla tontillaan. Ja tämähän se taitaa se yleisin tragedia olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli nuorena ja vielä näin aikuisenakin vähän kadehtin kavereita, jotka voivat missä tahansa pulassa soittaa isälleen. Ja joiden äitiä se ei koskaan haittaa, ei tarvitse miehen valita, antaako itsestään sillä hetkellä lapsilleen vain vaimolleen.

Mitä ihmettä siellä uusperheäitien ja uusvaimojen päissä liikkuu, kun ette anna miehenne olla kunnon isä omille lapsilleen??

Miten en anna miehen olla kunnon isä?

Minä olen näitä, jotka väistyvät syrjään, kun miehen lapsi tulee. Ja saan siitä haukkuja av:lla.

Samaa iteki. Mielummin annan isän ja lapsien viettää aikaa keskenään kuin "tunkeutuisin" joka asiaan mukaan.

Mainittiin koulu.. teiniä ei kiinnosta koulu.. ei kuulemma voi jäädä luokalleen vaikka olisi puoli vuotta pois.. mitähän muuta..

No sit eskarilainen.. sekin osaa väitellä/valehdella asioista. Oli ollut pari tilannetta tos et mitä oli tapahtunut eskarissa.. mulle kerrottiin niistä ja lupasin keskustella lapsen kans asiasta ja lapsen isän kanssa. Kerroin eka isälle asiasta, noh sit alettiin puhumaan lapselle niin kuulemma nää päiväkodin tädit valehtelee ettei hän oo mitään tehnyt..

Keskusteltiin mut eih muut valehtelee ei hän.. noh ei siinä mut ei tarvi kuin sisaruksien kans tulla kinaa niin se on aina toisen vikaa.. ei ite koskaan aloiteta tai ärsytetä toista.. toinen vaan huviks alkaa hakkaan toista tms.. sit jos hukkaavat tavaroitaan niin me kuulemma hukataan ne tai lapsien äiti..

Joo tuo on harmillista, että syytetään aina muita. Eihän lapsi opi siten ikinä ottamaan vastuuta teoistaan. Syyttääkö myös lapsen äiti muita lapsen virheistä vai pelkästään lapset ite? Meillä tää nuoren äiti syyttää muita, jos lapsi mokaa ja jos tälle nuorelle joku olis sanonu jostain asiasta ni saattaisi soitella raivopuheluita.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Uusperheet pitäisi lailla kieltää. Varsinkin naiset tuovat käenpoikiaa eläteiksi. Älkää hel vetti miehet tähän suostuko!

Onko käenpoikien siis parempi kasvaa ilman minkäänlaista arjessa läsnäolevaa isähahmoa?

Mitä ajattelet yhteiskunnallisesti tästä?

Onko yksinhuoltajien parempi kasvattaa lapsensa yksin ilman miehen mallia, vai hankkia perheeseen mies?

Vierailija kirjoitti:

Erottiin, mutta miehen lapsi ei ollut syy. rakastan hänen lastaan edelleen, kuten omianikin. Voisin ottaa tuon tytön vaikka luokseni asumaan, jos pyydettäisiin.

Sinä kuulostat ihmiseltä, joka ylipäätään kykenee rakastamaan.

Todella moni ei kykene, sen huomaa näistä ketjuista.

Jos ei rakasta puolison lapsia, ei kykene rakastamaan eli on rakkaudeton pimeä ihminen ja jos ei voi alkaa jonkun kanssa koska sillä on lapsi(a) on kyse vain ja ainoastaan siitä, ettet rakasta tätä ihmistä.

Ei ole tarpeeksi tunteita.

Nämä ”en voisi alkaa ihmisen kanssa jolla on lapsia ja en tykkää puolisoni lapsista”-ihmiset ovat kylmiä, rakkaudettomia ihmisiä vailla todellista kykyä rakastaa.

Itse voin suoraan myöntää, että minua hieman puistattaa sellaiset ihmiset.