"Suuri osa perheväkivallasta tapahtuu niin sanotuissa hyvissä perheissä, muilta piilossa"

Vierailija kirjoitti:

Oliko tää Ohtosen haastattelu vain paperilehdessä?

Löytyy netistä kokonaisuudessaan 

esim kodinkuvalehdestä, menaiset-lehdestä.

Googleta : "isä pahoinpiteli kimmo ohtosta lapsena"

tai "olimme isän käsittelemättömien traumojen nyrkkeilysäkkejä" tai inhimillinen tekijä lapsuuteni pakopaikka

" Erityisen pitkäkestoisia vaikutuksia syntyy lapsuudessa koetusta väkivallasta.

Duodecim julkaisi uutisen viime joulukuussa tutkimuksesta, jonka mukaan lapsuudessa koettu kaltoinkohtelu  lisää merkittävästi psykoosiin sairastumisen riskiä ja arvioi, että

aineiston psyykosipotilaista merkittävä osa ei olisi sairastunut ilman  traumaattisia lapsuusajan kokemuksia,

kuten fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa, kiusaamista ja emotionaalista  laiminlyöntiä.

Tutkimuksia jotka ovat osoittaneet  haitallisten lapsuusajan kokemusten yhteyden  somaattiseen ja psyykkiseen sairastumiseen on useita , tunnetuin lienee mittavan ainesiton pohjalta tehty  Adverse Childhood  Experiences  study vuodelta 1998."

(LÄHDE Ensi-ja turvakotien liitto.fi blogi -väkivallasta toipuminen on enemmän kuin selviytyminen  )

Vierailija kirjoitti:

Itse olen isä joka on lyönyt lastaan.

Mistään en saa apua käytökseeni, lapset ovat onneksi saaneet apua. Ainoa apu mitä olen saanut on ehdotus että otetaanko lapset kotoa pois. Sitten kun minut olisi tuomittu rikoksesta, voisin saada apua, ennemmin en.

Miksi on näin?

Ei aina tarvitse odottaa ratkaisua muilta. Sinun täytyy vähintään hakeutua terapiaan, yksityiselle et tarvitse lähetettä. Kerran lapsesi ovat vaarassa, et voi tässä kohtaa välittää rahanmenosta. Jos et pysty lopettamaan, sinun täytyy poistua lasten elämästä.

Jos tunnet vastuusi, ratkaiset asian heti.

Niin, kiitos vaan teille akoille jotka puolustatte naisten alisteista asemaa perheissä vapaudella. Sitten tulee vähän läpsyä. Mitäs alennutte olemaan miehen omaisuutta ettekä käytä teille taisteltua nimioikeutta.

Meillä oli henkistä, fyysistä ja hengellistä väkivaltaa ulkoisesti ihan nuhteettomassa perheessä. Vanhemmat aina vetosivat siihen, että pitää olla kiitollinen, kun on välittävät (!!!) ja hyvät vanhemmat ja vaatteet päällä ja ruokaa pöydässä, ei ole kaikilla lapsilla sellaista mahdollisuutta. Vanhemmat korostivat mahtavuuttaan myös siksi, koska olivat uskovaisia.

Minulla ei lapsena tullut mieleenkään, että olisin kertonut kotioloista kenellekään. Väkivalta jatkui täysi-ikäisyyteen asti. Kerran isä hakkasi minut aamulla, kun oli lukion koeviikko. Olin liian kauan vessassa isän mukaan aamulla, ja hän iski käsiäni seinään ja ravisteli minua. Oli "kiva" mennä kirjoittamaan koe kipeällä kädellä. 

Ehkä pahinta väkivaltaa oli se, kun äiti käytti minua yksityisellä psykologilla, koska olin "hankala" lapsi. Käynneillä ei tehty muuta kuin äiti haukkui minua mm. kaverittomuudesta ja aikaisesta murrosiästä. Jostain syystä perheen ympäristö, kuten tiukka uskonnollisuus ja fyysinen väkivalta jäivät paitsioon. Ihan vaan ilkeyttäni oireilin äidin mielestä. Se psykologi teki järkyttävän virheen, kun antoi noiden käyntien jatkua. Hänen olisi pitänyt viheltää se peli poikki ja tehdä lastensuojeluilmoitus, vaikka ei kai silloin puututtu samalla tavalla kuin nykyisin.

Vanhempien mukaan kyllä aikuisena sitten ymmärrän, miten hyvin asiat ovat. Nyt aikuisena olen itsekin äiti, kasvatusalan korkeasti koulutettu ammattilainen ja vuosi vuodelta olen alkanut tajuta enemmän, miten julmassa ilmapiirissä olen lapsuuteni kasvanut. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli henkistä, fyysistä ja hengellistä väkivaltaa ulkoisesti ihan nuhteettomassa perheessä. Vanhemmat aina vetosivat siihen, että pitää olla kiitollinen, kun on välittävät (!!!) ja hyvät vanhemmat ja vaatteet päällä ja ruokaa pöydässä, ei ole kaikilla lapsilla sellaista mahdollisuutta. Vanhemmat korostivat mahtavuuttaan myös siksi, koska olivat uskovaisia.

Minulla ei lapsena tullut mieleenkään, että olisin kertonut kotioloista kenellekään. Väkivalta jatkui täysi-ikäisyyteen asti. Kerran isä hakkasi minut aamulla, kun oli lukion koeviikko. Olin liian kauan vessassa isän mukaan aamulla, ja hän iski käsiäni seinään ja ravisteli minua. Oli "kiva" mennä kirjoittamaan koe kipeällä kädellä. 

Ehkä pahinta väkivaltaa oli se, kun äiti käytti minua yksityisellä psykologilla, koska olin "hankala" lapsi. Käynneillä ei tehty muuta kuin äiti haukkui minua mm. kaverittomuudesta ja aikaisesta murrosiästä. Jostain syystä perheen ympäristö, kuten tiukka uskonnollisuus ja fyysinen väkivalta jäivät paitsioon. Ihan vaan ilkeyttäni oireilin äidin mielestä. Se psykologi teki järkyttävän virheen, kun antoi noiden käyntien jatkua. Hänen olisi pitänyt viheltää se peli poikki ja tehdä lastensuojeluilmoitus, vaikka ei kai silloin puututtu samalla tavalla kuin nykyisin.

Vanhempien mukaan kyllä aikuisena sitten ymmärrän, miten hyvin asiat ovat. Nyt aikuisena olen itsekin äiti, kasvatusalan korkeasti koulutettu ammattilainen ja vuosi vuodelta olen alkanut tajuta enemmän, miten julmassa ilmapiirissä olen lapsuuteni kasvanut. 

Aivan samanlaista mullakin lapsena. Juuri tuo että sadistiset hakkaajavanhemmaf pitivät itseään loistavina vanhempina ja jaksoivat jankuttaa miten pitää olla KIITOLLINEN kun on katto päällä, vaatetta ja ruokaa. Joskus uhkailivat sitten sillä että mepäs otetaan ne vaatteet pois ja ruoka pois ja saat nukkua yösi taivasalla, jotta tulet kiitolliseksi.

Muös mun isä pahoinpiteli minua aina ihan mitättömistä ärsykkeistä. Esim paukautin oven ”liian kovaa”, kävin jääkaapilla kaksi kertaa peräkkäin, käytin ”liikaa” vessapaperia, jätin kengät huonosti kenkätelineeseen, kipeänä yskin ”liian kovaa ja ärsyttävästi”. Ihan pienet asiat ja mitättömät teot laukaisi hirveän raivon ja väkivallan ja välillä tuntuu että oikein odotettiin että tulis joku syy että voi hyökätä kimppuun.

Nyt kun aikuisiällä välit on todella etäiset, ei ihan poikki mutta eipä kyllä yhteyttä pidetä. No mitäpä vanhemmat tekee - syyttää lapsiaan KIITTÄMÄTTÖMIKSI. Marisevat miten je olivat loistavat vanhemmat ja miten hirveät lpset heille silti tulivat. Olisi pitänyt piiskata enemmän ja ottaa luulot pois vielä kovempaa, tätä isäni aina hokee. Ja on tietenkin katkera ja aggressiivinen edelleen.

Joku hulluus/sairaus/luonnevika tietenkin oli kyseessä mutta eipä se paljon lohduta lasta, joka kauhusta pissaa housuunsa kun joutuu väkivallan kohteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli henkistä, fyysistä ja hengellistä väkivaltaa ulkoisesti ihan nuhteettomassa perheessä. Vanhemmat aina vetosivat siihen, että pitää olla kiitollinen, kun on välittävät (!!!) ja hyvät vanhemmat ja vaatteet päällä ja ruokaa pöydässä, ei ole kaikilla lapsilla sellaista mahdollisuutta. Vanhemmat korostivat mahtavuuttaan myös siksi, koska olivat uskovaisia.

Minulla ei lapsena tullut mieleenkään, että olisin kertonut kotioloista kenellekään. Väkivalta jatkui täysi-ikäisyyteen asti. Kerran isä hakkasi minut aamulla, kun oli lukion koeviikko. Olin liian kauan vessassa isän mukaan aamulla, ja hän iski käsiäni seinään ja ravisteli minua. Oli "kiva" mennä kirjoittamaan koe kipeällä kädellä. 

Ehkä pahinta väkivaltaa oli se, kun äiti käytti minua yksityisellä psykologilla, koska olin "hankala" lapsi. Käynneillä ei tehty muuta kuin äiti haukkui minua mm. kaverittomuudesta ja aikaisesta murrosiästä. Jostain syystä perheen ympäristö, kuten tiukka uskonnollisuus ja fyysinen väkivalta jäivät paitsioon. Ihan vaan ilkeyttäni oireilin äidin mielestä. Se psykologi teki järkyttävän virheen, kun antoi noiden käyntien jatkua. Hänen olisi pitänyt viheltää se peli poikki ja tehdä lastensuojeluilmoitus, vaikka ei kai silloin puututtu samalla tavalla kuin nykyisin.

Vanhempien mukaan kyllä aikuisena sitten ymmärrän, miten hyvin asiat ovat. Nyt aikuisena olen itsekin äiti, kasvatusalan korkeasti koulutettu ammattilainen ja vuosi vuodelta olen alkanut tajuta enemmän, miten julmassa ilmapiirissä olen lapsuuteni kasvanut. 

Aivan samanlaista mullakin lapsena. Juuri tuo että sadistiset hakkaajavanhemmaf pitivät itseään loistavina vanhempina ja jaksoivat jankuttaa miten pitää olla KIITOLLINEN kun on katto päällä, vaatetta ja ruokaa. Joskus uhkailivat sitten sillä että mepäs otetaan ne vaatteet pois ja ruoka pois ja saat nukkua yösi taivasalla, jotta tulet kiitolliseksi.

Muös mun isä pahoinpiteli minua aina ihan mitättömistä ärsykkeistä. Esim paukautin oven ”liian kovaa”, kävin jääkaapilla kaksi kertaa peräkkäin, käytin ”liikaa” vessapaperia, jätin kengät huonosti kenkätelineeseen, kipeänä yskin ”liian kovaa ja ärsyttävästi”. Ihan pienet asiat ja mitättömät teot laukaisi hirveän raivon ja väkivallan ja välillä tuntuu että oikein odotettiin että tulis joku syy että voi hyökätä kimppuun.

Nyt kun aikuisiällä välit on todella etäiset, ei ihan poikki mutta eipä kyllä yhteyttä pidetä. No mitäpä vanhemmat tekee - syyttää lapsiaan KIITTÄMÄTTÖMIKSI. Marisevat miten je olivat loistavat vanhemmat ja miten hirveät lpset heille silti tulivat. Olisi pitänyt piiskata enemmän ja ottaa luulot pois vielä kovempaa, tätä isäni aina hokee. Ja on tietenkin katkera ja aggressiivinen edelleen.

Joku hulluus/sairaus/luonnevika tietenkin oli kyseessä mutta eipä se paljon lohduta lasta, joka kauhusta pissaa housuunsa kun joutuu väkivallan kohteeksi.

Noilla on ihan käsittämättömän yksinkertainen käsitys siitä, mikä on lapselle hyväksi. Toki lapsi tarvitsee ruokaa, vaatteita ja katon pään päälle, mutta ei se riitä tasapainoisen aikuisen kasvattamiseen. Lapsi tarvitsee turvallisuutta ja johdonmukaisuutta, ja sitä ei noilta hakkaaja- ja kiusaajavanhemmilta saanut. Ymmärrän, että vanhempani ovat epätasapainoisista oloista itse, mutta ei se mitään oikeuta. Heidän olisi pitänyt hakea apua itselleen eikä rääkätä lapsiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli henkistä, fyysistä ja hengellistä väkivaltaa ulkoisesti ihan nuhteettomassa perheessä. Vanhemmat aina vetosivat siihen, että pitää olla kiitollinen, kun on välittävät (!!!) ja hyvät vanhemmat ja vaatteet päällä ja ruokaa pöydässä, ei ole kaikilla lapsilla sellaista mahdollisuutta. Vanhemmat korostivat mahtavuuttaan myös siksi, koska olivat uskovaisia.

Minulla ei lapsena tullut mieleenkään, että olisin kertonut kotioloista kenellekään. Väkivalta jatkui täysi-ikäisyyteen asti. Kerran isä hakkasi minut aamulla, kun oli lukion koeviikko. Olin liian kauan vessassa isän mukaan aamulla, ja hän iski käsiäni seinään ja ravisteli minua. Oli "kiva" mennä kirjoittamaan koe kipeällä kädellä. 

Ehkä pahinta väkivaltaa oli se, kun äiti käytti minua yksityisellä psykologilla, koska olin "hankala" lapsi. Käynneillä ei tehty muuta kuin äiti haukkui minua mm. kaverittomuudesta ja aikaisesta murrosiästä. Jostain syystä perheen ympäristö, kuten tiukka uskonnollisuus ja fyysinen väkivalta jäivät paitsioon. Ihan vaan ilkeyttäni oireilin äidin mielestä. Se psykologi teki järkyttävän virheen, kun antoi noiden käyntien jatkua. Hänen olisi pitänyt viheltää se peli poikki ja tehdä lastensuojeluilmoitus, vaikka ei kai silloin puututtu samalla tavalla kuin nykyisin.

Vanhempien mukaan kyllä aikuisena sitten ymmärrän, miten hyvin asiat ovat. Nyt aikuisena olen itsekin äiti, kasvatusalan korkeasti koulutettu ammattilainen ja vuosi vuodelta olen alkanut tajuta enemmän, miten julmassa ilmapiirissä olen lapsuuteni kasvanut. 

Aivan samanlaista mullakin lapsena. Juuri tuo että sadistiset hakkaajavanhemmaf pitivät itseään loistavina vanhempina ja jaksoivat jankuttaa miten pitää olla KIITOLLINEN kun on katto päällä, vaatetta ja ruokaa. Joskus uhkailivat sitten sillä että mepäs otetaan ne vaatteet pois ja ruoka pois ja saat nukkua yösi taivasalla, jotta tulet kiitolliseksi.

Muös mun isä pahoinpiteli minua aina ihan mitättömistä ärsykkeistä. Esim paukautin oven ”liian kovaa”, kävin jääkaapilla kaksi kertaa peräkkäin, käytin ”liikaa” vessapaperia, jätin kengät huonosti kenkätelineeseen, kipeänä yskin ”liian kovaa ja ärsyttävästi”. Ihan pienet asiat ja mitättömät teot laukaisi hirveän raivon ja väkivallan ja välillä tuntuu että oikein odotettiin että tulis joku syy että voi hyökätä kimppuun.

Nyt kun aikuisiällä välit on todella etäiset, ei ihan poikki mutta eipä kyllä yhteyttä pidetä. No mitäpä vanhemmat tekee - syyttää lapsiaan KIITTÄMÄTTÖMIKSI. Marisevat miten je olivat loistavat vanhemmat ja miten hirveät lpset heille silti tulivat. Olisi pitänyt piiskata enemmän ja ottaa luulot pois vielä kovempaa, tätä isäni aina hokee. Ja on tietenkin katkera ja aggressiivinen edelleen.

Joku hulluus/sairaus/luonnevika tietenkin oli kyseessä mutta eipä se paljon lohduta lasta, joka kauhusta pissaa housuunsa kun joutuu väkivallan kohteeksi.

Joko olet siskoni tai sitten olemme kasvaneet täysin samanlaisissa perheissä. Ahdistavaa, miten paljon meitä on...

Vierailija kirjoitti:

Lasketaanko kurittaminen perheväkivallaksi? Olihan ainakin ennen hyvissä perheissä usein tiukka kuri ja lapsille annettiin tarvittaessa selkään.

Tämä on hyvä kysymys.

Sellainen termi on joskus ollut käytössä kuin kotikuri.

Ei ole edes pitkä aika siitä kun joissakin maissa sai kotikurin nimissä lyödä vaimoa kepillä, joka ei ole sormea paksumpi.

Itse lasken kaiken perheessä tapahtuvan väkivallan perheväkivallaksi, vaikka joku voisi sitä nimittää kurittamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli henkistä, fyysistä ja hengellistä väkivaltaa ulkoisesti ihan nuhteettomassa perheessä. Vanhemmat aina vetosivat siihen, että pitää olla kiitollinen, kun on välittävät (!!!) ja hyvät vanhemmat ja vaatteet päällä ja ruokaa pöydässä, ei ole kaikilla lapsilla sellaista mahdollisuutta. Vanhemmat korostivat mahtavuuttaan myös siksi, koska olivat uskovaisia.

Minulla ei lapsena tullut mieleenkään, että olisin kertonut kotioloista kenellekään. Väkivalta jatkui täysi-ikäisyyteen asti.

Kerran isä hakkasi minut aamulla, kun oli lukion koeviikko. Olin liian kauan vessassa isän mukaan aamulla, ja hän iski käsiäni seinään ja ravisteli minua. Oli "kiva" mennä kirjoittamaan koe kipeällä kädellä. 

Ehkä pahinta väkivaltaa oli se, kun äiti käytti minua yksityisellä psykologilla, koska olin "hankala" lapsi. Käynneillä ei tehty muuta kuin äiti haukkui minua mm. kaverittomuudesta ja aikaisesta murrosiästä. Jostain syystä perheen ympäristö, kuten tiukka uskonnollisuus ja fyysinen väkivalta jäivät paitsioon. Ihan vaan ilkeyttäni oireilin äidin mielestä. Se psykologi teki järkyttävän virheen, kun antoi noiden käyntien jatkua. Hänen olisi pitänyt viheltää se peli poikki ja tehdä lastensuojeluilmoitus, vaikka ei kai silloin puututtu samalla tavalla kuin nykyisin.

Vanhempien mukaan kyllä aikuisena sitten ymmärrän, miten hyvin asiat ovat. Nyt aikuisena olen itsekin äiti, kasvatusalan korkeasti koulutettu ammattilainen ja vuosi vuodelta olen alkanut tajuta enemmän, miten julmassa ilmapiirissä olen lapsuuteni kasvanut. 

Aivan samanlaista mullakin lapsena. Juuri tuo että sadistiset hakkaajavanhemmaf pitivät itseään loistavina vanhempina ja jaksoivat jankuttaa miten pitää olla KIITOLLINEN kun on katto päällä, vaatetta ja ruokaa. Joskus uhkailivat sitten sillä että mepäs otetaan ne vaatteet pois ja ruoka pois ja saat nukkua yösi taivasalla, jotta tulet kiitolliseksi.

Muös mun isä pahoinpiteli minua aina ihan mitättömistä ärsykkeistä. Esim paukautin oven ”liian kovaa”, kävin jääkaapilla kaksi kertaa peräkkäin, käytin ”liikaa” vessapaperia, jätin kengät huonosti kenkätelineeseen, kipeänä yskin ”liian kovaa ja ärsyttävästi”. Ihan pienet asiat ja mitättömät teot laukaisi hirveän raivon ja väkivallan ja välillä tuntuu että oikein odotettiin että tulis joku syy että voi hyökätä kimppuun.

Nyt kun aikuisiällä välit on todella etäiset, ei ihan poikki mutta eipä kyllä yhteyttä pidetä. No mitäpä vanhemmat tekee - syyttää lapsiaan KIITTÄMÄTTÖMIKSI. Marisevat miten je olivat loistavat vanhemmat ja miten hirveät lpset heille silti tulivat. Olisi pitänyt piiskata enemmän ja ottaa luulot pois vielä kovempaa, tätä isäni aina hokee. Ja on tietenkin katkera ja aggressiivinen edelleen.

Joku hulluus/sairaus/luonnevika tietenkin oli kyseessä mutta eipä se paljon lohduta lasta, joka kauhusta pissaa housuunsa kun joutuu väkivallan kohteeksi.

Joko olet siskoni tai sitten olemme kasvaneet täysin samanlaisissa perheissä. Ahdistavaa, miten paljon meitä on...

Todella outoa selittää lapsille, että pitäisi olla kiitollinen siitä että on vaatteita ja ruokaa ja että kaikilla lapsilla ei ole sellaista mahdollisuutta. Tai selittää kuinka hyvin on asiat kun on katto pään päällä.

Minä en ainakaan ole koskaan nähnyt alastomia, nälkäisiä kodittomia lapsia.

Suomessa on normi ja vähimmäisvaatimus, että lapsilla on asumiskelpoinen koti, ruokaa ja vaatteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasketaanko kurittaminen perheväkivallaksi? Olihan ainakin ennen hyvissä perheissä usein tiukka kuri ja lapsille annettiin tarvittaessa selkään.

Siinäpä se onkin. Miten kukin sen käsitteen "tiukka kuri" määrittelee.

Kun se  sitten joillakin lähtee lapasesta siinä määrin, että perheenjäsenet pahimmillaan elävät omassa kodissaan kuin munankuorilla varovasti ja alati varuillaan kävellen kun kurinpidollisen ja pääasiallisen kasvatusvastuun ottanut on paikalla mielivaltaisen arvaamattomasti jaellen sanktioitaan.

Ja toinen tähän liittyvä traagisuus on teeskentelemään ja valehtelemaan oppiminen psyykkisenä selvitymiskeinona ihan jokapäiväisessä arjessa pärjätäkseen.

Teeskentelemään että asuu normiperheessä ja valehtelemaan että kaikki on oikeastaan ihan hyvin, kun monella muulla on varmaankin paljon pahemmin kun joutuvat raasut asumaan vuokralla ilman autoa ja kesälomamatkoja puhumattakaan kalliista harrastuksista. Pitää vain oppia olemaan ärsyttämättä niin ollaan melkein onnellisia.

Jatk.. joidenkin lapsena pahoinpideltyjen lasten sietokyky (toleranssi) on kasvanut aikuisuuteen mennessä sellaisiin mittasuhteisiin että niellään kilttinä ihmisenä epäasiallista kohtelua ikuisena sovittelijana ettei kukaan hermostu. Säikähdetään jos joku korottaa ääntä. Vaara joutua jyrätyksi tai dominoiduksi parisuhteessa, ellei ajoissa ole saanut oikaistua käsitystä siitä, että häntä kohtaan voi käyttäytyä  miten vain koska on kasvanut sellaisen mentaliteetin keskellä jo lapsuudesta saakka.

Jep. Mulla ollut miesystäviä, ja jokainen alkanut kohdella huonosti. Ehkä muutama halunnut erota ja sikaillut että jättäisin. Muhun tuo tietysti toimii huonosti koska siedän mitä melkein vain. Mun käsitys huonosta käytöksedtä on tosi värittynyt kun en normaalia perhe-elämää ole koskaan nähnyt. Huutamista pelkään edelleen älyttömästi, parisuhteessa jopa itken ja menen täysin lukkoon ja pelkään.

Sama minulla.

En edes ymmärtänyt, että käytökseni ei ole normaalia aikuisen käytöstä ennenkuin kolmekymppisenä.

Luulin olevani itsenäinen kun halusin tehdä kaikki astiat yksin ja välttelin parisuhdetta. Oikeasti olin kaikkea muuta kuin itsenäinen. Pelkäsin niin hirveästi konfliktia ja sitä että joku ei pidä minusta, että eristäydyin muista.

Koko asian kaameuden tajusin vasta kun luin lehdestä juttua, jossa oli random ihmisiltä kyselty mielipiteitä jostakin ajankohtaisesta asiasta.

Luin ensin kysymykset ja muodostunut oman mielipiteeni. Mutta kun luin muiden antamat vastaukset ja huomasin niiden poikkeavan omista ajatuksistani, häpesin vääriä mielipiteitäni ja muutin ne heti samoiksi kuin lehden ihmisillä.

Sitten koin helpotusta siitä, että en itse ollut joutunut siihen lehtijuttuun väärien ajatuksieni kanssa. Silloinhan kaikki olisivat tienneet kuinka typerä olen.

Omat mielipiteet olen oppinut pitämään, mutta vieläkin pelkään konflikteja enkä uskalla pitää puoliani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasketaanko kurittaminen perheväkivallaksi? Olihan ainakin ennen hyvissä perheissä usein tiukka kuri ja lapsille annettiin tarvittaessa selkään.

Tämä on hyvä kysymys.

Sellainen termi on joskus ollut käytössä kuin kotikuri.

Ei ole edes pitkä aika siitä kun joissakin maissa sai kotikurin nimissä lyödä vaimoa kepillä, joka ei ole sormea paksumpi.

Itse lasken kaiken perheessä tapahtuvan väkivallan perheväkivallaksi, vaikka joku voisi sitä nimittää kurittamiseksi.

Missä säkissä te ihmisetoikein elätte kun ette tiedä että lasten kurittaminen on laissa kiellettyä? Muiden maiden asiat eivät päde täällä.

Suurin osa tapahtuu kehitysmaalaisten kunniakulttuurisissa perheissä eikä niistä hiiskuta kellekään. Omat yhteisöt, omat lait ja kuviot.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen isä joka on lyönyt lastaan.

Mistään en saa apua käytökseeni, lapset ovat onneksi saaneet apua. Ainoa apu mitä olen saanut on ehdotus että otetaanko lapset kotoa pois. Sitten kun minut olisi tuomittu rikoksesta, voisin saada apua, ennemmin en.

Miksi on näin?

Apu löytyy sinusta itsestäsi. Vaikka löytäisit terapeutin niin sinun on silti löydettävä itse ne käytöksesi syyt itsestäsi, käsiteltävä ne syyt ja asiat omassa päässäsi ja sanottava itsellesi, että nyt alat etsiä uusia toimintamalleja niihin tilanteisiin jossa alat väkivaltaiseksi. Kukaan toinen ei voi tätä muutosta puolestasi tehä, koska se tapahtuu sinun omissa aivoissasi ja sinun omassa hermoyhteydessäsi aivojen ja lyövän käden välillä. Sinä olet se, joka muuttaa hermoyhteyden toiseksi.

Lue itsehoito-oppaita. Sellaista kirjallisuutta jossa käsitellään juuri niitä asioita jotka toimivat sinulle laukaisioina väkivaltaiseen käytökseen. Lue myös hyvän vanhemmuuden oppaita, jossa saat keinoja ymmärtää lasten ajatusmaailmaa ja sitä miten aikuisen tulee lapsiin suhtautua ohjatakseen heitä oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasketaanko kurittaminen perheväkivallaksi? Olihan ainakin ennen hyvissä perheissä usein tiukka kuri ja lapsille annettiin tarvittaessa selkään.

Tämä on hyvä kysymys.

Sellainen termi on joskus ollut käytössä kuin kotikuri.

Ei ole edes pitkä aika siitä kun joissakin maissa sai kotikurin nimissä lyödä vaimoa kepillä, joka ei ole sormea paksumpi.

Itse lasken kaiken perheessä tapahtuvan väkivallan perheväkivallaksi, vaikka joku voisi sitä nimittää kurittamiseksi.

Missä säkissä te ihmisetoikein elätte kun ette tiedä että lasten kurittaminen on laissa kiellettyä? Muiden maiden asiat eivät päde täällä.

Missä säkissä sinä asut kun et tiedä, että väkivaltaa tapahtuu kasvatuksen nimissä, vaikka väkivalta onkin kiellettyä ja laitonta. Eivätkä ne muiden maiden tavatkaan rajojen ulkopuolelle jää. Myös Suomessa on lapsia, jotka panevat kunniaväkivaltaa.

Työttömien vanhempien päihdekodeissako tapahtuu sitten se 'pienin osa' siitä perheväkivallasta  ?

(Vähän siis  tilastolinkkejä  kyllä kaipaisi tuo ap:n,melko  yksioikoinen päätelmä ja   väite.

ps*(....en silti  vähättele mihinkään sosiaaliryhmään kuuluvien perheiden sisällä ja puitteissa  tapahtuvaa perheväkivaltaa )

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasketaanko kurittaminen perheväkivallaksi? Olihan ainakin ennen hyvissä perheissä usein tiukka kuri ja lapsille annettiin tarvittaessa selkään.

Tämä on hyvä kysymys.

Sellainen termi on joskus ollut käytössä kuin kotikuri.

Ei ole edes pitkä aika siitä kun joissakin maissa sai kotikurin nimissä lyödä vaimoa kepillä, joka ei ole sormea paksumpi.

Itse lasken kaiken perheessä tapahtuvan väkivallan perheväkivallaksi, vaikka joku voisi sitä nimittää kurittamiseksi.

Missä säkissä te ihmisetoikein elätte kun ette tiedä että lasten kurittaminen on laissa kiellettyä? Muiden maiden asiat eivät päde täällä.

Lakihan on vain sillä hetkellä voimassa oleva sopimus, laatijiensa näköinen. Ei sillä ole välttämätä mitään tekemistä oikeuden ja moraalin kanssa. Meillä ollaan hysteerisia, siksi kurittaminen on kielletty. Mutta ihmiskunta on kautta aikojen kasvattanut lapset vitsalla ja useimmissa maailman maissa niin tehdään edelleenkin. Mielenterveysonglemat eivät hassua kyllä ole ollenkaan vähentyneet siitä huolimatta, että täällä kuritus on kielletty.  Ihmisistä tulee heikkoja lumihiutaleita, kun heitä ei karaista ollenkaan kestämään kovaa maailmaa.

"Minun isäni on narsisti ja väkivaltainen sekä minua että äitiäni kohtaan.

Isäni oli työttömänä, kun olin pieni, joten jouduin olemaan päiväkodin sijaan kotona.

Tulin lyödyksi lähes päivittäin, yleensä syyttä.

En uskalatnut kertoa äidilleni, sillä pelkäsin tilanteen pahenevan. Äitini tiesi kyllä isäni hakkaavan minuakin, sillä sattui sitä hänen ollessaan kotona myös, ja hänkin sai usein nyrkistä."

Tämä minun päähäni ei ikinä tule mahtumaan, miten jollakin äidillä on sydäntä jättää lapsi hakkaavan tai kännisen kumppanin hoiviin? 

Siis mitä hel-vettiä sellaisen päässä liikkuu ?

Kyllä ihmiset on naiiveja jos luulevat että väkivalta loppui siihen kun laki lasten ruulpmiillisen kurituksen kieltämisestä tuli (olikohan v 1983?)

Mun kiilusilmä hakkaja isä vaan nauroi ivallisesti että muahan ei yksikään laki estä lapsia pieksämästä ja tän uuden lain kunniaksi pieksän nyt entistäkin kovempaa! Ja psskaiset röhönaurut päälle.

Samainen isä on käynyt kimppuuni ollessani 24, 30 ja 32v. Ei sitä estä sekään että AIKUISTEN pahoinpitelykin on laissa kielletty. Nauroi vaan ja pöllytti tukasta ja retuutti lattialla.

Jos on väkivaltainen vanhempi se on sitä aina, mikään laki tai asetus ei siinä auta tai estä. Lapsi on uhkailtu siten että se ei uskalla kertoa kellekään joten mitään kiinnijäämisen vaaraa ei ole ellei sitten luita murru ja lääkäri tajua mistä on kyse. 80-90 luvulla ei tajunnut - äiti valehteli kaikki vammat että ”kaatui pyörällä”, ”tippui ikkunasta”. Jos lääkäri kysyi onko se totta, niin toki lapsi vaikeana vastaa pelosta vapisten että joo niin se meni, ”kaaduin pyörällä”.

Vierailija kirjoitti:

"Minun isäni on narsisti ja väkivaltainen sekä minua että äitiäni kohtaan.

Isäni oli työttömänä, kun olin pieni, joten jouduin olemaan päiväkodin sijaan kotona.

Tulin lyödyksi lähes päivittäin, yleensä syyttä.

En uskalatnut kertoa äidilleni, sillä pelkäsin tilanteen pahenevan. Äitini tiesi kyllä isäni hakkaavan minuakin, sillä sattui sitä hänen ollessaan kotona myös, ja hänkin sai usein nyrkistä."

Tämä minun päähäni ei ikinä tule mahtumaan, miten jollakin äidillä on sydäntä jättää lapsi hakkaavan tai kännisen kumppanin hoiviin? 

Siis mitä hel-vettiä sellaisen päässä liikkuu ?

Jättää lapsi hengenvaaraan ja mennä töihin?  Miten tuo voi olla okei joillekin.