"Suuri osa perheväkivallasta tapahtuu niin sanotuissa hyvissä perheissä, muilta piilossa"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

" Se ajattelu muuttuu henkisesti sorretulla ihmisellä niin paljon, että hän ei pysty eikä osaa. "

Uskoisin että täsmälleen tuosta on kysymys.

Valitettavan moni meistä tuntee tai tietää tapauksia, missä elämäniloinen ja reippaan itsevarma yksilö muuttuu yllättäen pahimmassa tapauksessa eristäytyneeksi, seiniä pitkin hiipiväksi ja araksi vastakohdakseen haksahdettuaan väkivaltaiseen kumppaniin joka kohtelee huonosti. 

On ilmiselvää että jatkuva ja arkeen kuuluvaksi toimintamalliksi muodostuva henkinen ja fyysinen sortaminen vaikuttaa ihmisen minäkuvaan tuhoisasti. Riippuen kestosta ja mitä kenenkin psyyke kestää plus yksilön selvitymismekanismeista.

Puhutaan resilienssistä.

Varmaankin näin. Mutta en ymmärrä miten kaikki tällaisten lapset eivät myös ole esim skitsofreenisia tai muita pahoja mielisairauksia tai päihdeongelmia omaavia, vaan on monia jotka pystyvät normaaliin elämään ja jopa kasvattamaan omat lapset hienosti. Ihailen ja ihmettelen, vaikka ymmärrän kyllä täysin myös jos kärsisi luettelemistani ongelmista. Jotkuthan taas omaksuvat häiriintyneen vanhemman mallin ja heistä tulee itsestään samanlaisia.

Totta. Tokikaan kaikki väkivaltaisessa ympäristössä kasvaneet eivät sairastu mieleltään aikuisina, mutta ei se heidän kärsimystään vähennä kun kamppailevat kokemustensa kanssa yksinään niitä mielessään salaa surullisina hautoen.

Tämä. Olen ns ”terve”, menestynyt, lempeä ja hyvä äiti lapsilleni, normaali noin näennäisesti, - mutta silti traumatisoitunut ja se lapsuuden silmitön väkuvalta ja kauhu kulkee mukanani jokaisessa hengenvedossa ja sydämenlyönnissä. Kärsin ja suren ja ahdistaa, ulkopuoliset eivät tärä tietenkään näe eikä huomaa.

Miten jaksat olla menestynyt ja ns normaali, sillä traumathan tutkitusti vaikuttavat jaksamiseen ja työkykyyn? Itse ainakin masennun jo melko pienistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasketaanko kurittaminen perheväkivallaksi? Olihan ainakin ennen hyvissä perheissä usein tiukka kuri ja lapsille annettiin tarvittaessa selkään.

Täytyykö se kasvatus suorittaa kurittamisella?

Kyllä ne rajat ja käytöstavat moni pystyy kummasti opettamaan ja näyttämään toteen ihan kasvattamalla rakkaudellisesti ja ilman pelkoa.

Meillä oli hyvä perhe, siis oikeasti, ja minä ihan tavallinen kiltti tyttö. Ja rakkautta oli eikä pelkoa. Silti käytettiin ruumillista kurittamista eli käytännössä annettiin vyöstä takapuolelle. En tiedä, miten yleistä tällainen sitten on ollut, että ei ole muuten mitään henkistä eikä fyysistä väkivaltaa tai muuta. Ei kuritusta tullut mitenkään randomisti yllättäen vaan kyllä se tavallaan oli itse aiheutettua eli olisi halutessaan voinut sen välttääkin, kun olisi tehnyt niin kuin oli jo sanottu.

Ja en todellakaan puolustele kenenkään kurittamista. Halusin vain tuoda esiin, että kurittavat perheet  ei välttämättä olleet läpeensä pahoja.

Traumatisoituuko siitä, jos on saanut aiheesta ja kohtuudella remmiä? Tässä tapauksessa kuitenkin kuulostaa siltä, että on aidosti välitetty ja tarkoitus on ollut hyvä. Kokemuksia tällaisesta?

Kokonaisuus ratkaisee, ei yksittäinen asia kuten se, onko joskus kuritettu vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasketaanko kurittaminen perheväkivallaksi? Olihan ainakin ennen hyvissä perheissä usein tiukka kuri ja lapsille annettiin tarvittaessa selkään.

Täytyykö se kasvatus suorittaa kurittamisella?

Kyllä ne rajat ja käytöstavat moni pystyy kummasti opettamaan ja näyttämään toteen ihan kasvattamalla rakkaudellisesti ja ilman pelkoa.

Meillä oli hyvä perhe, siis oikeasti, ja minä ihan tavallinen kiltti tyttö. Ja rakkautta oli eikä pelkoa. Silti käytettiin ruumillista kurittamista eli käytännössä annettiin vyöstä takapuolelle. En tiedä, miten yleistä tällainen sitten on ollut, että ei ole muuten mitään henkistä eikä fyysistä väkivaltaa tai muuta. Ei kuritusta tullut mitenkään randomisti yllättäen vaan kyllä se tavallaan oli itse aiheutettua eli olisi halutessaan voinut sen välttääkin, kun olisi tehnyt niin kuin oli jo sanottu.

Ja en todellakaan puolustele kenenkään kurittamista. Halusin vain tuoda esiin, että kurittavat perheet  ei välttämättä olleet läpeensä pahoja.

Traumatisoituuko siitä, jos on saanut aiheesta ja kohtuudella remmiä? Tässä tapauksessa kuitenkin kuulostaa siltä, että on aidosti välitetty ja tarkoitus on ollut hyvä. Kokemuksia tällaisesta?

Kokonaisuus ratkaisee, ei yksittäinen asia kuten se, onko joskus kuritettu vai ei.

Kyllä, ja juuri se ”oukudenmukaisuuden” tunne eli onko kuritus täysin mielivaktaista ilman syytä, vaiko tavallaan ymrrettävää ja ”itseaiheutettua”.