"Suuri osa perheväkivallasta tapahtuu niin sanotuissa hyvissä perheissä, muilta piilossa"

"Kun olin ala-asteella, väkivalta tuli kuvioihin.

Yläasteella kerroin koulukuraattorille ja tämä tuli sosiaalityöntekijöiden kanssa kotikäynnille.

Muistan kun sosiaalityöntekijä naurahti, että hän on nähnyt pahempiakin paikkoja

ja eiköhän minulla ole asiat ihan hyvin"

Ei ristus sentään. Pahinta tuo kun toinen yrittää hakea apua, uskaltaa olla noin ihailtavan urhea ja kerätä kaiken tohkeutensa, siis miettikää mitä se vaatii nousta omaa perhettään vastaan ja pyytää apua--

ja lopputulos tämä. Sattuu kohdalle ammattitaidoton sosiaalityöntekijä joka naurahti.

Joku toinen skarppi työntekijä olisi osunut kohdalle niin pirunpeli olisi vihelletty poikki.

Vierailija kirjoitti:

Yksi tuttu tuli aikuisena julkisuuteen ja kertoi lapsena kokemastaan kotiväkivallasta. Seurauksena aikuiset sisarukset raivostuivat "pesän likaamisesta" ja pistivät välit poikki.

Vanhemmat olivat siinä vaiheessa jo kuolleet, mutta heidän mielestään tämä sisarus pilasi "silmäätekevien" vanhempien maineen postuumisti ja se oli vissiin pahempi teko kuin väkivalta itse.

No näin siinä justiinsa käy. Siksipä taakka pitää kantaa yksin ja olla hiljaa, ja kärsiä itse.

Asiasta ei kannata varsinkaan puolitutuille kertoa. Ne pari kertaa mitä olen erehtynyt kertomaan kävivät itselle kalliiksi, asia joko vieritettiin minun syyksi (olit varmaan hirveä lapsi joka ansaitsi ruon kaiken) tai sitten minut eristettiin ja suljettiin äitipuiristä ulos (tuossa on pakko olla jotain vikaa ihmisenä).

Todellakin salaan menneisyyteni.

Miten muuten te muut hakatut, oletteko tekemisissä vanhempienne kanssa ja annatteko heidän tavata lapsianne/pitää yhteyttä lapsiinne?

Mulla vastaus molempiin on EI. En todellakaan ole tekemisissä sillä se vahingoittava toiminta ei jäänyt lapsuuteen vaan vanhempani jatkvat sitä edelleen (joskin vähän eri keinoin).

Uppis!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasketaanko kurittaminen perheväkivallaksi? Olihan ainakin ennen hyvissä perheissä usein tiukka kuri ja lapsille annettiin tarvittaessa selkään.

Siinäpä se onkin. Miten kukin sen käsitteen "tiukka kuri" määrittelee.

Kun se  sitten joillakin lähtee lapasesta siinä määrin, että perheenjäsenet pahimmillaan elävät omassa kodissaan kuin munankuorilla varovasti ja alati varuillaan kävellen kun kurinpidollisen ja pääasiallisen kasvatusvastuun ottanut on paikalla mielivaltaisen arvaamattomasti jaellen sanktioitaan.

Ja toinen tähän liittyvä traagisuus on teeskentelemään ja valehtelemaan oppiminen psyykkisenä selvitymiskeinona ihan jokapäiväisessä arjessa pärjätäkseen.

Teeskentelemään että asuu normiperheessä ja valehtelemaan että kaikki on oikeastaan ihan hyvin, kun monella muulla on varmaankin paljon pahemmin kun joutuvat raasut asumaan vuokralla ilman autoa ja kesälomamatkoja puhumattakaan kalliista harrastuksista. Pitää vain oppia olemaan ärsyttämättä niin ollaan melkein onnellisia.

Jatk.. joidenkin lapsena pahoinpideltyjen lasten sietokyky (toleranssi) on kasvanut aikuisuuteen mennessä sellaisiin mittasuhteisiin että niellään kilttinä ihmisenä epäasiallista kohtelua ikuisena sovittelijana ettei kukaan hermostu. Säikähdetään jos joku korottaa ääntä. Vaara joutua jyrätyksi tai dominoiduksi parisuhteessa, ellei ajoissa ole saanut oikaistua käsitystä siitä, että häntä kohtaan voi käyttäytyä  miten vain koska on kasvanut sellaisen mentaliteetin keskellä jo lapsuudesta saakka.

Jep. Mulla ollut miesystäviä, ja jokainen alkanut kohdella huonosti. Ehkä muutama halunnut erota ja sikaillut että jättäisin. Muhun tuo tietysti toimii huonosti koska siedän mitä melkein vain. Mun käsitys huonosta käytöksedtä on tosi värittynyt kun en normaalia perhe-elämää ole koskaan nähnyt. Huutamista pelkään edelleen älyttömästi, parisuhteessa jopa itken ja menen täysin lukkoon ja pelkään.

Voi kunpa tästä kirjoitettaisiin lehdissä tai puhuttaisiin enemmän. Tämä asia nimittäin jatkuu läpi elämän taakkana, joka muuttaa muotoaan.

Mulle kovin stressi asiasta on ollut kun lapset oli pieniä. Mun omat vanhemmat siis väkivaltaiset ja appivanhemmat muuten vaan kylmät ja piittaamattomat. Eli meillä ei ollut ollenkaan isovanhempia elämässä.

Voi taivas sitä syyllistämisen ja ihmettelyn määrää. Meillä ei ole ristiäisissä ollut isovanhempia (eivät ”jaksaneet” tulla) ja kyllä sitä moni ääneen kysyi ja ihmetteli. Itkua pidätellen yritin vastata jotain. Aina ällisteltiin ja ihmeteltiin että miten niin isovanhemmat ei muka hoida? Miten niin muka ette vie lapsia mumolaan? Miten muka ette saa parisuhdeaikaa?

Aina kun äitikerhossa tuli puhe miten pääsee vapaalle kaksin miehen kanssa ja miten usein viedään lapset mummolaan, niin piti paeta muualle kun ei voinut kertoa että lapsilla ei ole isovanhempia ja kahdenkeskistä aikaa ei ole ikinä.

Ne jotkut kerrat kun kerroin totuuden, johti silmienpyörittelyyn ja selän takana syyttelyyn.

On ihan täysi tabu että isovanhempia ei ole, ja samoin täysi tabu, että omat vanhemmat hakkasi ja pahoinpiteli. Näille asioille ei ole edes sanoja, käsitteitä. Hyvien perheiden lapset ei ymmärrä yhtään. Eikä tajua mitä on elää yksin ilman vanhempien tukea ja turvaa läpi elämänsä.

Mä olen ollut koko elämäni orpo vaikka elossa vanhempani ovat yhä. Eivät he olleet turvallisia edes vauvana, ja taaperona alkoikin jo väkivalta ja julma alistaminen. Julma kohtelu jatkuu yhä, ihan loppuun saakka.

Tämä että asia on tabu, tekee siitä kaikkein raskainta. Ja että aina ajatellaan että syy on LAPSEN, jos välit vanhempiin on poikki. Kellekään ei tule mieleenkään että ehkä ne vanhemmat on olleet julmia ja pahoja. Kun ”ainahan vanhempi rakastaa lastaan”.

Minun isäni on narsisti ja väkivaltainen sekä minua että äitiäni kohtaan. Isäni oli työttömänä, kun olin pieni, joten jouduin olemaan päiväkodin sijaan kotona. Tulin lyödyksi lähes päivittäin, yleensä syyttä. En uskalatnut kertoa äidilleni, sillä pelkäsin tilanteen pahenevan. Äitini tiesi kyllä isäni hakkaavan minuakin, sillä sattui sitä hänen ollessaan kotona myös, ja hänkin sai usein nyrkistä. Äitini ei ole rohjennut ottaa eroa, koska pelkää että emme tulisi toimeen ilman isäni parempaa taloudellista tilannetta. Fyysinen väkivalta minua kohtaan loppui tullessani murrosikään, mutta henkinen jatkui ja paheni. Jatkuvaa haukkumista ja vähättelyä. Olen nyt 29v ja asun yksin. Opiskelen vielä, joten vanhempani tukevat taloudellisesti. Olin alkuun pari vuotta sairaslomalla, sillä minulla epäiltiin masennusta (kyseessä oli aivan muu vaiva). En ole uskaltanut kertoa vanhemmilleni lähinnä siksi, että pelkään isäni reaktiota. Lähikuukausina on pakko kertoa. Luultavasti haen tukea joltain sosiaalialan työntekijältä ja kerron äidilleni puhelimitse. En voisi kuvitellakaan itse lyöväni yhtään ketään, en antavani edes luunappia. Se on aikuisessa vika, jos ei saa lasta tottelemaan muuten kuin lyömällä! Minua ei kyllä hakattu vain tottelemattomuudesta, vaan syyttäkin. Viime aikoina on alkanut tuntua, että tikahdun ellen pääse puhumaan jollekulle. Psykoterapiaan eivät rahani riitä, mutta yritän jonkinlaista apua löytää.

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni on narsisti ja väkivaltainen sekä minua että äitiäni kohtaan. Isäni oli työttömänä, kun olin pieni, joten jouduin olemaan päiväkodin sijaan kotona. Tulin lyödyksi lähes päivittäin, yleensä syyttä. En uskalatnut kertoa äidilleni, sillä pelkäsin tilanteen pahenevan. Äitini tiesi kyllä isäni hakkaavan minuakin, sillä sattui sitä hänen ollessaan kotona myös, ja hänkin sai usein nyrkistä. Äitini ei ole rohjennut ottaa eroa, koska pelkää että emme tulisi toimeen ilman isäni parempaa taloudellista tilannetta. Fyysinen väkivalta minua kohtaan loppui tullessani murrosikään, mutta henkinen jatkui ja paheni. Jatkuvaa haukkumista ja vähättelyä. Olen nyt 29v ja asun yksin. Opiskelen vielä, joten vanhempani tukevat taloudellisesti. Olin alkuun pari vuotta sairaslomalla, sillä minulla epäiltiin masennusta (kyseessä oli aivan muu vaiva). En ole uskaltanut kertoa vanhemmilleni lähinnä siksi, että pelkään isäni reaktiota. Lähikuukausina on pakko kertoa. Luultavasti haen tukea joltain sosiaalialan työntekijältä ja kerron äidilleni puhelimitse. En voisi kuvitellakaan itse lyöväni yhtään ketään, en antavani edes luunappia. Se on aikuisessa vika, jos ei saa lasta tottelemaan muuten kuin lyömällä! Minua ei kyllä hakattu vain tottelemattomuudesta, vaan syyttäkin. Viime aikoina on alkanut tuntua, että tikahdun ellen pääse puhumaan jollekulle. Psykoterapiaan eivät rahani riitä, mutta yritän jonkinlaista apua löytää.

Al-anon lapsuus-vertaistukiryhmät ovat ilmaisia ja ovat auttaneet monia. Eivät ole siis vain alkoholistiperheiden lapsille vaan kaikille dysfunktionaalisten perheiden lapsille, esim narsistin lapset, mt-ongelmaisten lapset jne. Siellä ollaan anonyyminä tai etunimellä (rai keksityllä nimellä) joten kynnys on matala. Googlaa paikkakuntasi ryhmä!

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni on narsisti ja väkivaltainen sekä minua että äitiäni kohtaan. Isäni oli työttömänä, kun olin pieni, joten jouduin olemaan päiväkodin sijaan kotona. Tulin lyödyksi lähes päivittäin, yleensä syyttä. En uskalatnut kertoa äidilleni, sillä pelkäsin tilanteen pahenevan. Äitini tiesi kyllä isäni hakkaavan minuakin, sillä sattui sitä hänen ollessaan kotona myös, ja hänkin sai usein nyrkistä. Äitini ei ole rohjennut ottaa eroa, koska pelkää että emme tulisi toimeen ilman isäni parempaa taloudellista tilannetta. Fyysinen väkivalta minua kohtaan loppui tullessani murrosikään, mutta henkinen jatkui ja paheni. Jatkuvaa haukkumista ja vähättelyä. Olen nyt 29v ja asun yksin. Opiskelen vielä, joten vanhempani tukevat taloudellisesti. Olin alkuun pari vuotta sairaslomalla, sillä minulla epäiltiin masennusta (kyseessä oli aivan muu vaiva). En ole uskaltanut kertoa vanhemmilleni lähinnä siksi, että pelkään isäni reaktiota. Lähikuukausina on pakko kertoa. Luultavasti haen tukea joltain sosiaalialan työntekijältä ja kerron äidilleni puhelimitse. En voisi kuvitellakaan itse lyöväni yhtään ketään, en antavani edes luunappia. Se on aikuisessa vika, jos ei saa lasta tottelemaan muuten kuin lyömällä! Minua ei kyllä hakattu vain tottelemattomuudesta, vaan syyttäkin. Viime aikoina on alkanut tuntua, että tikahdun ellen pääse puhumaan jollekulle. Psykoterapiaan eivät rahani riitä, mutta yritän jonkinlaista apua löytää.

Tekemisissä on pakko olla, sillä haluan tavata lempeää äitiäni. Pistän välit poikki heti kun mahdollista. Jos saan lapsia, niin tuo peto saa luvan pysyä kaukana heistä! Minun lapsiani ei lyödä! Ja jos lasten isä osoittautuu väkivaltaiseksi, hän saa lähteä kalppimaan! Olen jo päättänyt, että vaihdan koulusta valmistuttuani sukunimeni äidin tyttönimeen, joka oli ihanlla ukillani, äitini isäpuolella. Hän oli eniten kunnollista isää muistuttava hahmo elämässäni. Kuulin äiditäni ja osittain mummoltani, että isäni isä oli myös täysi hirviö, taisi periytyä.

"Huomasin miten lapset kärsivät .

Vanhin ei enää tullut huoneestaan pois... se mua jotenkin sysäsi eteenpäin, että en halua enää että muksut kärsivät. Ihan sama kärsinkö itse, mutta ne eivät  uskalla enää elää"

(Lainauksen LÄHDE Yle.fi / Vanhemmuus  "Mitä tapahtuu lyönnin jälkeen- Perheväkivalta auttajien näkökulmasta )

Vierailija kirjoitti:

Itse kärsin väkivaltaisen sisarukseni takia vuosia. .. Päivittäistä henkistä ja fyysistä väkivaltaa vuosien ajan. ... Ei olisi tarvinnut kuin nähdä paitani alle, niin olisi näkynyt todellisuus. Olin aina mustelmilla joka puolelta... Lapsena yritin kerran kääntyä terveydenhoitajan puoleen, mutta sain sellaisen vastaanoton, että menetin luottoni kaikkeen"

Nämä tapaukset tuntuu täysin käsittämättömiltä, missä lapsi tai nuori hakenut  hädissään apua ja vastassa on ammattilaisen asemasta ollut joku pilipali-tyyppi"

En usko, että tapahtuu. Uskon, että moniongelmaisissa perheissä, joissa vanhemmat ovat henkisesti sairaita, käyttävät väärin lääkkeitä ja juovat tapahtuu enemmän kotiväkivaltaa. 

Olen erittäin pahoillani kaikesta siitä, mitä luontotutkija joutui kokemaan vastenmielisen isänsä toimesta. Hyvä, että hän katkaisi välit kelvottomaan vanhempaansa. 

Oliko tää Ohtosen haastattelu vain paperilehdessä?

Vierailija kirjoitti:

En usko, että tapahtuu. Uskon, että moniongelmaisissa perheissä, joissa vanhemmat ovat henkisesti sairaita, käyttävät väärin lääkkeitä ja juovat tapahtuu enemmän kotiväkivaltaa. 

Olen erittäin pahoillani kaikesta siitä, mitä luontotutkija joutui kokemaan vastenmielisen isänsä toimesta. Hyvä, että hän katkaisi välit kelvottomaan vanhempaansa. 

No näin sitä aina luullaan ja uskotellaan. Ja tämän väärän luulon takia sitten ”varakkaat hyvät perheet” tiptavat yhteiskunnan seulasta läpi ja lasten hätä ei näy eikö apua saa.

T. Varakkaan perheen kaltoinkohdeltu lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko, että tapahtuu. Uskon, että moniongelmaisissa perheissä, joissa vanhemmat ovat henkisesti sairaita, käyttävät väärin lääkkeitä ja juovat tapahtuu enemmän kotiväkivaltaa. 

Olen erittäin pahoillani kaikesta siitä, mitä luontotutkija joutui kokemaan vastenmielisen isänsä toimesta. Hyvä, että hän katkaisi välit kelvottomaan vanhempaansa. 

No näin sitä aina luullaan ja uskotellaan. Ja tämän väärän luulon takia sitten ”varakkaat hyvät perheet” tiptavat yhteiskunnan seulasta läpi ja lasten hätä ei näy eikö apua saa.

T. Varakkaan perheen kaltoinkohdeltu lapsi

En vähätellyt varakkaiden perheiden lasten tuskaa, vaan uskon, että ikäviä tilanteita on vielä enemmän pohjamutiin pudonneissa perheissä.

Kimmo on kertonut kokemuksiaan myös kirjassaan. Täytyy sanoa, että luin sitten kirjan huonosti jos alkoholi ei vaikuttanut väkivaltaisuuteen. Alkoholihan vaikuttaa ihmiseen myöhemmin myös selvinpäin kun aivosolut alkavat tuhoutua.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli juuri tuollainen lapsuus; ulkokultaisesti menestyvä hyvä perhe jossa isä hyvässä arvostetussa työssä ja ”silmäätekevä”. Isä osasi esittää lupsakkaa seuramiestä ja moni sanoikin että isäsi on kiva ja hauska mies. Kaikkea muuta.

Hullunkiilto silmissä lapsiaan hakkaava sadisti. Lasten mielivaltainen rääkkääjä (kontrolloi syömistä, vessakäyntejä), sai raivokohtaukseb ja kävi kimppuun jos oli matonhapsut vinossa, ovi kolahti liian kovaa kiinni, kenkärivi oli vinossa, maitolasi kaatui.

Vaati lapsia istumaan jo taaperona tunteja paikallaan hiljaa kuuntelemessa aikuisten keskustelua kun oli vieraita, väitteli ja ”taisteli” lapsia vastaan eikä ikinä joustanut missään. Siis esim peleissä HÄNEN piti aina voittaa ja lapsi ei saanut ”tasoitusta”

Väkivalta oli rajua, risua, temmiä, sähköjohtoa, harjanvartta, kuristamista, potkimista.

Mitään apua ei tietenkään saatu kun hyvä perhe ja tunnettu mies, niin on mukava ja leppoisa.

Kiilusilmäpsykopaatti joka osasi leikkiä mukavaa.

En ole ollut väleissä, välirikoa jo toistakymmentä vuotta, mutta yhä se hullu onalla laillaan kiusaa lapsiaan (käyttäen välikäsiä, viestinviejiä, tuhoamalla suvun omaisuutta joka on yhteisomistettua jne). Siis kunnon k*sipää ja tulee olemaan loppuun asti.

On täysi harha että väkivalta on huono-osaisten juttu. Epäilen että ns hyvissä piireissä sitä on paljon enemmän. Sillä moni pershärö luonnevika on usein johtaja tai hyvissä hommissa.

Kiitos näistä sanoista. Olen joutunut itsekin näkemään lapsuudessani sellaista, mitä ei pitäisi joutua näkemään. Nyt itse äitinä olen tietoisesti halunnut katkaista jatkumon näille asioille. En lyö, enkä katsoisi sitä hiljaa sivusta, jos sellaista ilmenisi.

Vierailija kirjoitti:

70-luvulla olin kaverini luona, oltin kahdestaan ja kaveri otti meille kaapista keksit. Kaverin vanhemmat tulivat kotiin ja huomasivat pöydälle jääneen keksipaketin. He raivostuivat ja äiti pieksi remmillä tytön ihan kunnolla ja raivosi hulluna, kaveri kirkui kivusta. Pelkäsin ja tärisin ja odotin, että kohta piiskaa minutkin, ei kuitenkaan niin tehnyt. Kaverini perhe oli paikkakunnan arvostetuin ja rikkain, ylivertainen meihin muihin nähden. Kokemus oli niin kamala, etten uskaltanut kertoa siitä kenellekään kuin vuosien päästä vasta.

Kaverin pipipäät vanhemmat pieksivät siis sinun silmiesi edessä lapsensa täysin luottavaisena ettei kukaan sinua uskoisi/ettet inahtaisi asiasta kellekään.  Sillä että sinä olet paikalla ei ollut mitään merkitystä heille. Hulluus ei välittänyt seurauksista tai olivat sen verran ylimielisiä että tekivät mitä lystäsivät koska olivat mielestään parempaa porukkaa? Tulee ohuesti keskitys-leiri-fiilarit tuollaisesta toisen ihmisarvon totaalisesta mitätöinnistä.

Itse olen isä joka on lyönyt lastaan.

Mistään en saa apua käytökseeni, lapset ovat onneksi saaneet apua. Ainoa apu mitä olen saanut on ehdotus että otetaanko lapset kotoa pois. Sitten kun minut olisi tuomittu rikoksesta, voisin saada apua, ennemmin en.

Miksi on näin?

Olen ns. hyvän perheen (=siis kulissit kunnossa) lapsi. Mielenterveys- ja päihdeongelmainen.