Pekka Juntin kolumni (Yle): lapsettomat ovat isoja vauvoja

Mä nukutin just tunnin taaperoa ja toisen tunnin vauvaa joka rääkyy tuolla nyt isänsä kanssa. Tänä iltana mä olisin mieluummin iso vauva jonka ei tarvi tehdä mitään ja joku toinen tuudittaa uneen. :D

Vanhemmuus on parasta ja pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kaikki kauhutarinat on totta ja kaikki imelyydet on totta. Se muuttaa ihmistä. Eikä ole kaikkia varten. Eikä mua ihmetytä yhtään, että se jakaa ihmiset kahteen eri leiriin. Sitä en tajua, ketä syyllistäminen palvelee.

Vierailija kirjoitti:

Se on ihmisenkin biologiassa, lisääntyminen. Ei ihminen tässä ole eläintä kummoisempi.

Ja jos tätä tarkoitusta ei täytä, jää elämä pohjimmiltaan ontoksi kuoreksi. Itselleen voi tietyn ajan elää, mutta lopulta ihminen on onnellisimmillaan, kun antaa yhteisölle.

Entä jos lapsestasi tulisi rikollinen? Antaako hän mitään yhteisölle?

Ylikansoitus on planeetan suurin ongelma. Jos pitää lapsia saada niin miksette mieluummin adoptoi? Itsekästä putkautella jatkuvasti uusia kakaroita tälle planeetalle kärsimään.

Mutta kun minäminäminä, minä ja minun haluni, minä ja minun oikeuteni...Hohhoijaa...

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus on parasta ja pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kaikki kauhutarinat on totta ja kaikki imelyydet on totta. Se muuttaa ihmistä. Eikä ole kaikkia varten. Eikä mua ihmetytä yhtään, että se jakaa ihmiset kahteen eri leiriin. Sitä en tajua, ketä syyllistäminen palvelee.

Joo varmasti muuttaa, mutta silti maailma on täynnä kaltoinkohdeltuja lapsia.

Tekstistä paistaa kateus läpi. Ei tunnu itsekään pahemmin nauttivan vanhemmuudesta.

Joo niinhän se on, että jos ei halua lapsia niin eihän se voi olla mitään muuta kuin itsekkyyttä ja isovauvamaisuutta. Joo joo, on tämä kuultu ennenkin. Mut toisaalta ei voi syyttää kirjoittajaa, ei kaikilla ole kykyä tarkastella asioita useammasta eri näkökulmasta kuin vain omastaan. Ihmiset myös muuttuu, lapseton voi tulla vanhemmaksi myöhemmälläkin iällä (tai sitten ei, joka on ihan yhtä ok), eli jos kolmevitosena ei ole vielä perheellinen eikä haluakaan olla, niin kenellä sitä on oikeus tuomita? Ei kenelläkään.

Helppo sanoa miehenä.

Kyllä minäkin isäksi suostuisin. Äidiksi en.

Vierailija kirjoitti:

Noin tehdään kansaa hulluksi kun ensin ilmoitetaan virallisesti että lasten tekeminen on

ilmastorikos ja

sitten tulee joku Juntti ja sanoo toisinpäin. Just. Hyvältä näyttää.

Eikös se nyt olekaan enää  ilmastorikos tehdä lapsia liikakansoitettuun maailmaan?

Miksi abortteja niin paljon jos noin?

Vierailija kirjoitti:

Helppo sanoa miehenä.

Kyllä minäkin isäksi suostuisin. Äidiksi en.

Samaa mieltä. Isänä on helppo olla. Senkun vaan siementää ja nainen tekee loput. Ei tartte osallistua, voi jättää perheensä milloin vain ja aloittaa alusta nuoremman kanssa, jos huomaakin, että hups, lapset ei ollu mun juttu. Miehenä en hirveästi huutelisi, ei ole uskottavaa.

Mannerheim oli aikuisvauva?

Samoin homot ja muut poikkeavat? Eihän ne lapsia puske?

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus on parasta ja pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kaikki kauhutarinat on totta ja kaikki imelyydet on totta. Se muuttaa ihmistä. Eikä ole kaikkia varten. Eikä mua ihmetytä yhtään, että se jakaa ihmiset kahteen eri leiriin. Sitä en tajua, ketä syyllistäminen palvelee.

Voisitteko ystävällisesti muistaa, että tässä ei ole mitään vtun kahta leiriä, velat ja kokoaikavanhemmat vaan liukumo erilaisia ihmisiä. Minä en esim. ole vela mutten ns. lapsettomaksi jäänytkään. Olisin halunnut lapsia, muttei sitten tullut hankittua koska yh: ksi en halunnut ja. Ei mikään periaatepäätös. Joku taas voi suoltaa jälkeläisiä ilman sen kummempaa halua tai hoivaviettiä - ainakin männävuosina ja miehiltähän ei mene isäksi hankkiutumisessa kuin minuutti ja baarissa voi sitten huolettomasto kertoa miten lykkäsin lapseni omaviikonloppuna siskolle hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Olen joskus sanonut, että burn out ja masennus teki minusta sen, mitä nyt olen, ehjä ja hyvinvoiva aikuinen. Huvittaa aina, kun huomaa että lapsista puhutaan samaan sävyyn. No, ehkä lasten hankkiminen sitten on jonkinlainen kriisi.

Sama juttu. Mä oon käynyt läpi paljon raskaita asioita (muun muassa burn outin ja masennuksen) ja moni on sanonut, että minusta huokuu elämän tuomaa viisautta ja kypsyyttä. Ja ei oo lapsia enkä niitä todennäköisesti halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus on parasta ja pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kaikki kauhutarinat on totta ja kaikki imelyydet on totta. Se muuttaa ihmistä. Eikä ole kaikkia varten. Eikä mua ihmetytä yhtään, että se jakaa ihmiset kahteen eri leiriin. Sitä en tajua, ketä syyllistäminen palvelee.

Voisitteko ystävällisesti muistaa, että tässä ei ole mitään vtun kahta leiriä, velat ja kokoaikavanhemmat vaan liukumo erilaisia ihmisiä. Minä en esim. ole vela mutten ns. lapsettomaksi jäänytkään. Olisin halunnut lapsia, muttei sitten tullut hankittua koska yh: ksi en halunnut ja. Ei mikään periaatepäätös. Joku taas voi suoltaa jälkeläisiä ilman sen kummempaa halua tai hoivaviettiä - ainakin männävuosina ja miehiltähän ei mene isäksi hankkiutumisessa kuin minuutti ja baarissa voi sitten huolettomasto kertoa miten lykkäsin lapseni omaviikonloppuna siskolle hoitoon.

Jep, tunsin naisen, jonka kaikki edelliset lapset oli otettu huostaan. Useita lapsia. Ja uusia pykkäsi aina uuden miehen kanssa. Todella vastuuntuntoinen ihminen? Ei mielestäni, pikemminkin päin vastoin.

Minun yksi esikuvistani on jo lapsentekoiän ylittänyt nainen, joka on upeilla ajatuksillaan ja viisaudellaan muuttanut mun maailmankuvaa paljon. Hän on toisaalta omaa rauhaa rakastava ihminen, joka osaa asettaa tänä päivänä rajat itselleen, mutta myös tosi epäitsekäs ja ystävällinen. Hän puolustaa itselleen tärkeitä ja rakkaita asioita ja on tehnyt paljon hienoja tekoja näiden eteen. Hänen oma lapsuutensa oli väkivaltainen ja alkoholin täyteinen, joten se oli yksi syy, miksei omia lapsia halua. Ei halunnut ehkä elää uudestaan lapsuuden kokmeuksiaan oman lapsensa kautta eikä vaan hän ole ikinä kokenut mitään halua tulla äidiksi. Tämä ihminen on kaukana mistään aikuisvauvasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus on parasta ja pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kaikki kauhutarinat on totta ja kaikki imelyydet on totta. Se muuttaa ihmistä. Eikä ole kaikkia varten. Eikä mua ihmetytä yhtään, että se jakaa ihmiset kahteen eri leiriin. Sitä en tajua, ketä syyllistäminen palvelee.

Voisitteko ystävällisesti muistaa, että tässä ei ole mitään vtun kahta leiriä, velat ja kokoaikavanhemmat vaan liukumo erilaisia ihmisiä. Minä en esim. ole vela mutten ns. lapsettomaksi jäänytkään. Olisin halunnut lapsia, muttei sitten tullut hankittua koska yh: ksi en halunnut ja. Ei mikään periaatepäätös. Joku taas voi suoltaa jälkeläisiä ilman sen kummempaa halua tai hoivaviettiä - ainakin männävuosina ja miehiltähän ei mene isäksi hankkiutumisessa kuin minuutti ja baarissa voi sitten huolettomasto kertoa miten lykkäsin lapseni omaviikonloppuna siskolle hoitoon.

Ja minä taas en ole koskaan erityisemmin halunnut lapsia mutta en myöskään pidä itseäni velana. Palstoilta saa käsityksen, että velaus on monelle identiteetti ja ideologia - itselleni lapsettomuus ei ole kumpaakaan näistä. Jossain vaiheessa ajattelin ehkä haluavani lapsia, "sitten joskus" mutta en ollut ihan varma kuitenkaan. Nyt voin lopultakin todeta, että omalla kohdallani lapsettomaksi jääminen oli oikea ratkaisu. Olen kohdannut hankaluuksia, jotka vahvistavat entisestään sitä näkemystä, että minulle tämä on oikea olotila.

Ei todellakaan ole olemassa kahta leiriä vaan liukumo, kuten sanoit. 

Minulla on lapsia, mutta alkaa jo yököttämään tämä jatkuva lapsettomien syyllistäminen. Suomi ei ole mikään helkkarin Puola, jossa naisella on vain yksi tehtävä ja jossa ylipäätään ihmisen täytyy elää valtiolle ja toteuttaa valtion toiveita.

Vierailija kirjoitti:

Minun yksi esikuvistani on jo lapsentekoiän ylittänyt nainen, joka on upeilla ajatuksillaan ja viisaudellaan muuttanut mun maailmankuvaa paljon. Hän on toisaalta omaa rauhaa rakastava ihminen, joka osaa asettaa tänä päivänä rajat itselleen, mutta myös tosi epäitsekäs ja ystävällinen. Hän puolustaa itselleen tärkeitä ja rakkaita asioita ja on tehnyt paljon hienoja tekoja näiden eteen. Hänen oma lapsuutensa oli väkivaltainen ja alkoholin täyteinen, joten se oli yksi syy, miksei omia lapsia halua. Ei halunnut ehkä elää uudestaan lapsuuden kokmeuksiaan oman lapsensa kautta eikä vaan hän ole ikinä kokenut mitään halua tulla äidiksi. Tämä ihminen on kaukana mistään aikuisvauvasta. 

No joo, tuota samaa pelkään. Oman lapsuuden uudelleen kokemista oman lapsen myötä. Olen läheisten lapsien myötä käynyt jo läpi pienen osan siitä surusta, mikä nousee niistä huomioista, miten pieni ja avuton sitä on itsekin ollut. Ja miten kieroutuneesti minuun on suhtauduttu. Monta kertaa olen mielessäni ihmetellyt, miten kukaan voi nähdä lasta niin hirvittävän vihan ja halveksunnan läpi? Miten kukaan voi olla lapselle paha? Ja se suru puskee pintaan ihan joka tilanteessa: lasten synttäreillä, metsäretkillä, jouluna, juhannuksena, kun lapsi leikkii ja nauraa, kun lapsi itkee ja raivoaa. Koko ajan tajuaa konkreettisesti kaiken sen, mistä on jäänyt paitsi.

Marskilla oli kaksi tytärtä, tiedoksesi vaan.

Vierailija kirjoitti:

Mannerheim oli aikuisvauva?

Samoin homot ja muut poikkeavat? Eihän ne lapsia puske?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun yksi esikuvistani on jo lapsentekoiän ylittänyt nainen, joka on upeilla ajatuksillaan ja viisaudellaan muuttanut mun maailmankuvaa paljon. Hän on toisaalta omaa rauhaa rakastava ihminen, joka osaa asettaa tänä päivänä rajat itselleen, mutta myös tosi epäitsekäs ja ystävällinen. Hän puolustaa itselleen tärkeitä ja rakkaita asioita ja on tehnyt paljon hienoja tekoja näiden eteen. Hänen oma lapsuutensa oli väkivaltainen ja alkoholin täyteinen, joten se oli yksi syy, miksei omia lapsia halua. Ei halunnut ehkä elää uudestaan lapsuuden kokmeuksiaan oman lapsensa kautta eikä vaan hän ole ikinä kokenut mitään halua tulla äidiksi. Tämä ihminen on kaukana mistään aikuisvauvasta. 

No joo, tuota samaa pelkään. Oman lapsuuden uudelleen kokemista oman lapsen myötä. Olen läheisten lapsien myötä käynyt jo läpi pienen osan siitä surusta, mikä nousee niistä huomioista, miten pieni ja avuton sitä on itsekin ollut. Ja miten kieroutuneesti minuun on suhtauduttu. Monta kertaa olen mielessäni ihmetellyt, miten kukaan voi nähdä lasta niin hirvittävän vihan ja halveksunnan läpi? Miten kukaan voi olla lapselle paha? Ja se suru puskee pintaan ihan joka tilanteessa: lasten synttäreillä, metsäretkillä, jouluna, juhannuksena, kun lapsi leikkii ja nauraa, kun lapsi itkee ja raivoaa. Koko ajan tajuaa konkreettisesti kaiken sen, mistä on jäänyt paitsi.

Ilman mitään vastakkain asettelua, haluaisin tuoda ilmi vähän eri näkökulman. Kun on elänyt rikkinäisen lapsuuden, ei ole saanut sitä huomiota ja rakkautta jota lapsen kuuluisi saada että oppisi oman arvonsa ja hyväksyisi itsensä. Itseluottamus ja itsensä arvostaminen jää vähän puolitiehen. Tai ei ihan vähänkään. Olen aina ollut hyvin ankara itselleni. En ole ollut omissa silmissäni yhtään mitään. Mutta omien lasten myötä olen alkanut näkemään itseni erilain. Kun mietin nyt itseäni lapsena, ja aikuisenakin, en näe arvotonta ihmistä. Näen jonkun oman tyttäreni kaltaisen, joka on ansainnut kaiken hellyyden ja rakkauden kuten hänkin. Voin nyt mennä mielessäni sen pienen tytön luo ja rakastaa häntä, rakastaa itseäni. Voin suhtautua hellyydellä omiin nuoruuden töppäilyihini. En ole sen huonompi kuin muutkaan. Minun ei tarvitse ruoskia itseäni henkisesti, enhän tekisi sitä lapsillenikaan. Halaisin heitä ja sanoisin että kaikki muuttuu hyväksi. Se tyttö joka olin, on nyt joku jota rakastan, jonka tekemisiä mietin samalla lämmöllä kuin omien lasteni.