Pekka Juntin kolumni (Yle): lapsettomat ovat isoja vauvoja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se vanhemmuus oikein kasvattaa?

Minulla ei ole lapsia, koska ei ole koskaan tullut tunnetta haluta lapsia. Tulen kyllä hyvin toimeen lasten kanssa. 

Herään aamuisin klo 6, valmistan joka päivä tervelleellistä ja monipuolista ruokaa, en ole materialisti, minulla on hyväpalkkainen työ ja voin tehdä töitä myös kotona. Paljon on virtaa ja energiaa touhuta kaikenlaista. Lisäksi olen hyvä organisoimaan, rauhallinen eikä hermot mene pahemmassakaan stressissä. 

Joku oksennusten siivoaminen keskellä yötä menisi suit sait, ja on mennytkin siskon lapsia hoitaessa.  Pärjään todella hyvin vähäisillä yöunilla, joten valvominenkaan ei tuottaisi ongelmia. 

Mitä se vanhemmuus oikein kasvattaa?

Velatäti perustelee, että koska on kerran siivonnut siskon lapsen oksun, se vastaa kokemustasolla parinkymmenen vuoden lasten hoitamista ja kasvattamista. Tämä selvä.

Ohis, mutta miten se kahdenkymmenen vuoden oksusiivous sitten kasvattaa ihmisenä? :D Miksi kukaan lapsellinen täällä ei voi vastata kysymyksiin?

/244

Mun lapset ei laattaa öisin, enkä niiden olemassaololla muutenkaan ratsasta. En myöskään ajattele että lapsettomat olisi automaattisesti jotenkin ”alhaisemmalla tasolla”.

Mutta mä pidän esim. itseäni, miestäni ja isäksi tulleita veljiäni paljon avarakatseisempina ja kypsempinä nyt kun meillä on lapsia kuin pari vuotta sitten. Se johtuu siitä että lapsi pakottaa tarkastelemaan omaa toimintaa kriittisesti ja opettelmaan uutta just nyt eikä sitten joskus. Pikkubroidi sai esikoisen 20-vuotiaana ja kasvoi vuodessa enemmän kuin mä vuosikymmenessä kunnes sain 30-vuotiaana esikoiseni. Mut mä en

Mutta eiköhän työssäkäyvä lapseton loppupeleissä käy yhteiskunnalle paljon halvemmaksi kuin lapsiperhe, varsinkin jos ne lapset taas hankkkivat lapsia jne? Sehän on ikiliikkuja, joka vain kuluttaa yhteiskunnan ja maapallon varoja-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se vanhemmuus oikein kasvattaa?

Minulla ei ole lapsia, koska ei ole koskaan tullut tunnetta haluta lapsia. Tulen kyllä hyvin toimeen lasten kanssa. 

Herään aamuisin klo 6, valmistan joka päivä tervelleellistä ja monipuolista ruokaa, en ole materialisti, minulla on hyväpalkkainen työ ja voin tehdä töitä myös kotona. Paljon on virtaa ja energiaa touhuta kaikenlaista. Lisäksi olen hyvä organisoimaan, rauhallinen eikä hermot mene pahemmassakaan stressissä. 

Joku oksennusten siivoaminen keskellä yötä menisi suit sait, ja on mennytkin siskon lapsia hoitaessa.  Pärjään todella hyvin vähäisillä yöunilla, joten valvominenkaan ei tuottaisi ongelmia. 

Mitä se vanhemmuus oikein kasvattaa?

Velatäti perustelee, että koska on kerran siivonnut siskon lapsen oksun, se vastaa kokemustasolla parinkymmenen vuoden lasten hoitamista ja kasvattamista. Tämä selvä.

Ohis, mutta miten se kahdenkymmenen vuoden oksusiivous sitten kasvattaa ihmisenä? :D Miksi kukaan lapsellinen täällä ei voi vastata kysymyksiin?

/244

Mun lapset ei laattaa öisin, enkä niiden olemassaololla muutenkaan ratsasta. En myöskään ajattele että lapsettomat olisi automaattisesti jotenkin ”alhaisemmalla tasolla”.

Mutta mä pidän esim. itseäni, miestäni ja isäksi tulleita veljiäni paljon avarakatseisempina ja kypsempinä nyt kun meillä on lapsia kuin pari vuotta sitten. Se johtuu siitä että lapsi pakottaa tarkastelemaan omaa toimintaa kriittisesti ja opettelmaan uutta just nyt eikä sitten joskus. Pikkubroidi sai esikoisen 20-vuotiaana ja kasvoi vuodessa enemmän kuin mä vuosikymmenessä kunnes sain 30-vuotiaana esikoiseni. Mut mä en

Kasvoi millä tavalla? Millä tavalla avarakatseisemmaksi muutuitte? Miten kypsempiä?

Eikö ole mitään muuta asiaa, mikä pakottaisi opettelamaan uutta just nyt eikä sitten joskus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se vanhemmuus oikein kasvattaa?

Minulla ei ole lapsia, koska ei ole koskaan tullut tunnetta haluta lapsia. Tulen kyllä hyvin toimeen lasten kanssa. 

Herään aamuisin klo 6, valmistan joka päivä tervelleellistä ja monipuolista ruokaa, en ole materialisti, minulla on hyväpalkkainen työ ja voin tehdä töitä myös kotona. Paljon on virtaa ja energiaa touhuta kaikenlaista. Lisäksi olen hyvä organisoimaan, rauhallinen eikä hermot mene pahemmassakaan stressissä. 

Joku oksennusten siivoaminen keskellä yötä menisi suit sait, ja on mennytkin siskon lapsia hoitaessa.  Pärjään todella hyvin vähäisillä yöunilla, joten valvominenkaan ei tuottaisi ongelmia. 

Mitä se vanhemmuus oikein kasvattaa?

Velatäti perustelee, että koska on kerran siivonnut siskon lapsen oksun, se vastaa kokemustasolla parinkymmenen vuoden lasten hoitamista ja kasvattamista. Tämä selvä.

Ohis, mutta miten se kahdenkymmenen vuoden oksusiivous sitten kasvattaa ihmisenä? :D Miksi kukaan lapsellinen täällä ei voi vastata kysymyksiin?

/244

Mun lapset ei laattaa öisin, enkä niiden olemassaololla muutenkaan ratsasta. En myöskään ajattele että lapsettomat olisi automaattisesti jotenkin ”alhaisemmalla tasolla”.

Mutta mä pidän esim. itseäni, miestäni ja isäksi tulleita veljiäni paljon avarakatseisempina ja kypsempinä nyt kun meillä on lapsia kuin pari vuotta sitten. Se johtuu siitä että lapsi pakottaa tarkastelemaan omaa toimintaa kriittisesti ja opettelmaan uutta just nyt eikä sitten joskus. Pikkubroidi sai esikoisen 20-vuotiaana ja kasvoi vuodessa enemmän kuin mä vuosikymmenessä kunnes sain 30-vuotiaana esikoiseni. Mut mä en

Kasvoi millä tavalla? Millä tavalla avarakatseisemmaksi muutuitte? Miten kypsempiä?

Eikö ole mitään muuta asiaa, mikä pakottaisi opettelamaan uutta just nyt eikä sitten joskus?

Ohis, mutta mun ainakin on pakko opetella hel.vetisti uutta just nyt eikä hetken päästä. Opiskeluoikeus uhkaa meinaan päättyä kesken. :D

/244

Vierailija kirjoitti:

Mutta eiköhän työssäkäyvä lapseton loppupeleissä käy yhteiskunnalle paljon halvemmaksi kuin lapsiperhe, varsinkin jos ne lapset taas hankkkivat lapsia jne? Sehän on ikiliikkuja, joka vain kuluttaa yhteiskunnan ja maapallon varoja-

Työssäkäyvä lapseton on eräällä tapaa parasiitti joka vanhana on elätti, kun ei ole tehnyt lapsia jotka maksaisivat veroja ja kustantaisivat hänen vanhuutensa.

Mulla on lapsia ja maksan veroja 3800e kuussa. Näillä veroilla katan kevyesti lapseni koulun ka tarhan reaaliset kustannukset (n 6000e/vuosi) joten minä ainakin tuotan yhteiskunnalle, en ole taakka. Minä ja lapseni emme käytä julkisia palveluita yli 45 000e:lla vuodessa minkä maksan veroja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että ihmiset rakentavat käsityksensä usein itse kokemaansa. Mutta välillä on tullut tosi outoja tilanteita vastaan.

Esim. eräs lapseton ystävä halusi illanistujaisissa puhua työpaikkansa sisäilmaongelmista kun toinen ystävä oli kertonut että rakenneultrassa oli todettu kehitysvamma. Toinen oli kun miespuolisen ystäväni tyttöystävä teki abortin vela-miehen toiveesta. Ystäväni totesi että minun lapseni voivat sitten pitää hänestä huolta vanhana. Kummassakin tapauksessa kyseessä oli reilusti kolmekymppinen fiksu ihminen.

Minusta tilanne on ollut jo muutamia vuosia niin, että syntyvyyden laskiessa perhe-elämästä on tullut vierasta. Huomaan jännittäväni enemmän tilaisuuksia joihin menen lasten kera kuin silloin kun olen ilman lapsia liikkeellä, vaikka lapseni ovat hyväkäytöksisiä.

Tuntuu että lasten olemassaoloa täytyy jotenkin pahoitella, ja usein myös himmailla heihin liittyviä juttuja koska monen ystävän elämässä ei lapsia ole. Eikä kyse ole mistään puklurättijutuista, vaan vaikka sellaisesta että lapseni on oppinut pitkän harjoittelun jälkeen takaperinvoltin ja olen tosi ylpeä hänestä. Minulle tämä asia on yhtä paljon kuulumisia kuin lapsettoman ystävän viimeksi näkemä elokuva, mutta sosiaalisissa kokoontumisissa minunkin on larpattava lapsetonta, koska joudun joko varomaan vasten tahtomattaan lapsettomien tunteita tai velojen kiusaantuneisuutta.

Ne ei ole sun kuulumisia, vaan sun lapsen. Ei sinuakaan todennäköisesti paljoa kiinnosta kaverisi puolison harrastussaavutukset tai kaverin kollegan laihdutustulokset, tai jokin vastaava kaverisi läheiselle tapahtunut suht normaali asia joka ei mitenkään ole sun oma mielenkiinnonkohde ja jonka tekijää et pahemmin tunne.

Tämä just on niin tyypillistä vanhemmuutta, että se on persoona katoaa täysin, ja itse = lapsi.

Juuri kaltaistesi ihmisten vuoksi koen että ilmapiiri on muuttunut lapsivihamieliseksi. Esimerkiksi tuo, että heität heti väittämän että oma persoonani olisi kadonnut täysin, mihin ihmeeseen se perustuu? Että jos puhun joskus lapsestani, se pyyhkii pois kaiken muun mitä puhun ja olen? Kaverin kollega nyt ei ole sama asia kuin oma lapsi, on tunnekylmää saivartelua esittää että olisivat samalla merkitystasolla.

Olen miettinyt viime aikoina sisäistettyä misogyniaa, koska se selittäisi tämän ilmiön. Naisen on pyyhittävä persoonastaan pois kaikki herkät piirteet jos ne liittyvät lapseen; äitiys täytyy häivyttää ja erityisesti rakkaus ja ylpeys omaan lapseen on himmennettävä, koska se tulkitaan ylimielisyytenä ja leuhkimisena, jotenkin epä-älyllisenä hysteriana. Huomattavan ristiriidassa sen vaatimuksen kanssa, että vain motivoituneiden ja rakastavien vanhempien tulisi hankkia jälkikasvua.

Samaan aikaan naiset vaativat parempaa seksiä, oppivat olemaan armollisempia omalle keholleen jne. Mutta lisääntyminen on kuin jonkinlaista petturuutta naisen itsemäärämistä vastaan.

Ei tarvitse häivyttää mitään. Saa puhua lapsista. Mutta olisi kiva, jos voisi puhua välillä muustakin. Yllättävän usein se tuntuu lapselliselle olevan täysin mahdotonta.

Istuin työmatkalla 2 h junassa kolmen naisen kanssa, joilla kaikilla oli lapsia. Arvaatte varmaan. Kahteen tuntiin ei muusta puhuttu, vaikka piti suunnitella seminaaria.

Yhden kaverin kanssa pistin välit kokonaan poikki, kun se touhu meni ihan psykoottiseksi. Puhui aivan taukoamatta ja vain ja ainoastaan lapsistaan. Jutut vielä sitä tasoa, että oli ihanaa kun Elmeri aamulla lauloi Ukko Noaa, kiva kun syötiin välipalaksi voileipiä, oli mukavaa laskea liukumäessä puistossa, Elmeri tykkäsi.

Toisaalta mulla on myös useampi lapsellinen kaveri, jotka ovat pysyneet ihan täyspäisinä. Yksi jopa kieltäytyy vastaamasta lapsiinsa liittyviin kysymyksiin kun käymme vaikka kahvilla. Ei kuulemma halua miettiä perhe-elämää kun pitkästä aikaa tapaa ystäväänsä.

/244

Kuulostaa vaan siltä että sulla on aika raskaat ja epäammattimaiset kollegat. Toisaalta mä olisin seurassasi varmaan aika hiljaa noin muutenkin kun tietäisin että arvotat ympärilläs olevia ihmisiä termeillä psykoottinen ja ihan täyspäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi että, taas sitä projisoidaan lapsettomiin omia epäonnistumisia vanhempina.

Miksi muuten tuomita muita niin kovaäänisesti? 🤷‍♀️

Tuskin kukaan lapsettomia tuomitsee. Ainoa huoli on taloudellinen, eläkejärjestelmämme on rakennettu sen varaan, että tulevat sukupolvet maksavat tulevaisuuden eläkkeet. Jos lapset käyvät vähiin Suomessa, loppuu myös eläkkeiden maksu. Jokainen tekee kuitenkin omat valintansa sen suhteen hankkiiko lapsia vai ei. Enemmänkin tuntuu, että velat tuomitsevat lapsia hankkineet ja hyökkäävät perheellisiä vastaan. Toki kaikkien ei pidä hankkia lapsia ja on vain hyvä, että sekopäisimmät tapaukset jättävät lisääntymättä. Perheellisenä olen vain tuonut tässä keskustelussa esiin sen näkökulman, että lapsettomien on joskus vaikea ymmärtää aidosti, miten lapsen saaminen muuttaa elämää ja ajattelutapaa. Ja muutos on usein positiiviseen, altruistisempaan suuntaan.  Itse ajattelin aikaisemmin etten halua lapsia ja hämmästelin niitä ihmisiä, jotka hankkivat suurperheen. Päätin kuitenkin hankkia yhden lapsen ja hyvä, että uskalsin niin tehdä ja en ole katunut päätöstäni.  Nyt voisin itsekin kuvitella hankkivani vaikka kolme lasta. Niin se ajattelumaailma muuttuu.

Ensinnäkin, en usko että KUKAAN on tehnyt päätöstä lasten hankkimisesta pelkästään, tai edes lainkaan, yhteiskunnan veronmaksukyky mielessä. Jos näin on, onhan se sääli sen lapsen kannalta. Vähän kuin karjaa kasvattaisi.

Toiseksi, en ole saanut todistaa perheellisten olevan sen altruistisempia. Usein energia menee ihan oman perheen asioihin ja jaksamisellakin on rajansa. Ehkä minulla on huono tuuri? Tai sitten ei ole näin. Vaikea uskoa, että ihmisen perusluonne muuttuu radikaalisti, vaikka toki maailmankuva voi laajentua, luojan kiitos.

Vielä se, etten itse lapsettomana ihmettele lainkaan, miksi joku haluaa lapsia tai jopa suurperheen. Ymmärrän sen hyvin ja siihen voi olla erilaisia syitä ihmisestä riippuen. En myöskään ihmettele, miksi ihmiset ovat erilaisia, erilaisine tavoitteineen, toiveineen ja motiiveineen. Ei ihmetytä sitten yhtään, koska miten muuten se voisi ollakaan?

Mutta jos on tunne, ettei ymmärrä paljonkaan elämästä, jotain jää verhon taa tavoittamattomiin, ei ole väärin haluta kasvaa. Ei ole väärin haluta kehittyä. Kunhan ymmärtää, että esimerkiksi älyllisesti lahjakkaat voivat tavoittaa näitä asioita, ilman että ne täytyy oppia "kantapään kautta", annettuna. Jos olet vanhempi, joka uskoo, etteivät muut tiedä juuri mistään mitään, et joka tapauksessa kuulu edellä mainittuihin. Joten hyvä että hankit lapsia ja jotain kehitystä tulee edes sitä kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se vanhemmuus oikein kasvattaa?

Minulla ei ole lapsia, koska ei ole koskaan tullut tunnetta haluta lapsia. Tulen kyllä hyvin toimeen lasten kanssa. 

Herään aamuisin klo 6, valmistan joka päivä tervelleellistä ja monipuolista ruokaa, en ole materialisti, minulla on hyväpalkkainen työ ja voin tehdä töitä myös kotona. Paljon on virtaa ja energiaa touhuta kaikenlaista. Lisäksi olen hyvä organisoimaan, rauhallinen eikä hermot mene pahemmassakaan stressissä. 

Joku oksennusten siivoaminen keskellä yötä menisi suit sait, ja on mennytkin siskon lapsia hoitaessa.  Pärjään todella hyvin vähäisillä yöunilla, joten valvominenkaan ei tuottaisi ongelmia. 

Mitä se vanhemmuus oikein kasvattaa?

Velatäti perustelee, että koska on kerran siivonnut siskon lapsen oksun, se vastaa kokemustasolla parinkymmenen vuoden lasten hoitamista ja kasvattamista. Tämä selvä.

Ohis, mutta miten se kahdenkymmenen vuoden oksusiivous sitten kasvattaa ihmisenä? :D Miksi kukaan lapsellinen täällä ei voi vastata kysymyksiin?

/244

Mun lapset ei laattaa öisin, enkä niiden olemassaololla muutenkaan ratsasta. En myöskään ajattele että lapsettomat olisi automaattisesti jotenkin ”alhaisemmalla tasolla”.

Mutta mä pidän esim. itseäni, miestäni ja isäksi tulleita veljiäni paljon avarakatseisempina ja kypsempinä nyt kun meillä on lapsia kuin pari vuotta sitten. Se johtuu siitä että lapsi pakottaa tarkastelemaan omaa toimintaa kriittisesti ja opettelmaan uutta just nyt eikä sitten joskus. Pikkubroidi sai esikoisen 20-vuotiaana ja kasvoi vuodessa enemmän kuin mä vuosikymmenessä kunnes sain 30-vuotiaana esikoiseni. Mut mä en

Kasvoi millä tavalla? Millä tavalla avarakatseisemmaksi muutuitte? Miten kypsempiä?

Eikö ole mitään muuta asiaa, mikä pakottaisi opettelamaan uutta just nyt eikä sitten joskus?

No esim. brodiin erikoislapsi pakotti kohtaamaan omat ennakkoluulot, hyväksymään vammaisuuden muutenkin kuin vain paperilla ja opettelemaan paljon uusia taitoja jotta vauva ei kuolisi. En ihan tajua tota kärjistystä että miten muka mikään muu ei vois pakottaa opettelemaan, miten sä mun kommentista revit sellasen aspektin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että ihmiset rakentavat käsityksensä usein itse kokemaansa. Mutta välillä on tullut tosi outoja tilanteita vastaan.

Esim. eräs lapseton ystävä halusi illanistujaisissa puhua työpaikkansa sisäilmaongelmista kun toinen ystävä oli kertonut että rakenneultrassa oli todettu kehitysvamma. Toinen oli kun miespuolisen ystäväni tyttöystävä teki abortin vela-miehen toiveesta. Ystäväni totesi että minun lapseni voivat sitten pitää hänestä huolta vanhana. Kummassakin tapauksessa kyseessä oli reilusti kolmekymppinen fiksu ihminen.

Minusta tilanne on ollut jo muutamia vuosia niin, että syntyvyyden laskiessa perhe-elämästä on tullut vierasta. Huomaan jännittäväni enemmän tilaisuuksia joihin menen lasten kera kuin silloin kun olen ilman lapsia liikkeellä, vaikka lapseni ovat hyväkäytöksisiä.

Tuntuu että lasten olemassaoloa täytyy jotenkin pahoitella, ja usein myös himmailla heihin liittyviä juttuja koska monen ystävän elämässä ei lapsia ole. Eikä kyse ole mistään puklurättijutuista, vaan vaikka sellaisesta että lapseni on oppinut pitkän harjoittelun jälkeen takaperinvoltin ja olen tosi ylpeä hänestä. Minulle tämä asia on yhtä paljon kuulumisia kuin lapsettoman ystävän viimeksi näkemä elokuva, mutta sosiaalisissa kokoontumisissa minunkin on larpattava lapsetonta, koska joudun joko varomaan vasten tahtomattaan lapsettomien tunteita tai velojen kiusaantuneisuutta.

Ne ei ole sun kuulumisia, vaan sun lapsen. Ei sinuakaan todennäköisesti paljoa kiinnosta kaverisi puolison harrastussaavutukset tai kaverin kollegan laihdutustulokset, tai jokin vastaava kaverisi läheiselle tapahtunut suht normaali asia joka ei mitenkään ole sun oma mielenkiinnonkohde ja jonka tekijää et pahemmin tunne.

Tämä just on niin tyypillistä vanhemmuutta, että se on persoona katoaa täysin, ja itse = lapsi.

Juuri kaltaistesi ihmisten vuoksi koen että ilmapiiri on muuttunut lapsivihamieliseksi. Esimerkiksi tuo, että heität heti väittämän että oma persoonani olisi kadonnut täysin, mihin ihmeeseen se perustuu? Että jos puhun joskus lapsestani, se pyyhkii pois kaiken muun mitä puhun ja olen? Kaverin kollega nyt ei ole sama asia kuin oma lapsi, on tunnekylmää saivartelua esittää että olisivat samalla merkitystasolla.

Olen miettinyt viime aikoina sisäistettyä misogyniaa, koska se selittäisi tämän ilmiön. Naisen on pyyhittävä persoonastaan pois kaikki herkät piirteet jos ne liittyvät lapseen; äitiys täytyy häivyttää ja erityisesti rakkaus ja ylpeys omaan lapseen on himmennettävä, koska se tulkitaan ylimielisyytenä ja leuhkimisena, jotenkin epä-älyllisenä hysteriana. Huomattavan ristiriidassa sen vaatimuksen kanssa, että vain motivoituneiden ja rakastavien vanhempien tulisi hankkia jälkikasvua.

Samaan aikaan naiset vaativat parempaa seksiä, oppivat olemaan armollisempia omalle keholleen jne. Mutta lisääntyminen on kuin jonkinlaista petturuutta naisen itsemäärämistä vastaan.

Minusta tuo oli ihan aiheellinen joskin kipakahko vastine esitettyyn ongelmaan. Kukin meistä voi opetella sosiaalista tunneälyä ja miettiä missä tilanteessa ja seurassa mistäkin puhuu ja muistaa myös kysellä toisen kuulumiset vaikka omat prioriteetit olisivat muualla. Voi olla ettei se lapsetonkaan puhu aivan kaikesta mistä haluaisi, koska annetaan ymmärtää että ette te tiedä oikeista ongelmista mitään.

Kavereiden lasten kuulumiset voi kohteliaasti kysäistä ja toivoa että omatkin asiasi vielä kiinnostavat toista. Mutta sille tuntemattomammalle tai puolitutulle se piltti on sen kaverin kollegan kanssa todella yhtä kiinnostava puheenaihe ja tutummallekin jatkuvasti syötettynä. Ei se ole vihaa tai sen lapsen väheksyntää. Joillain vanhemmilla tämä tuntuu unohtuvan, ja on myös vanhempia jotka haluavat puhua aikuisseurassa kerrankin jostain muusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että ihmiset rakentavat käsityksensä usein itse kokemaansa. Mutta välillä on tullut tosi outoja tilanteita vastaan.

Esim. eräs lapseton ystävä halusi illanistujaisissa puhua työpaikkansa sisäilmaongelmista kun toinen ystävä oli kertonut että rakenneultrassa oli todettu kehitysvamma. Toinen oli kun miespuolisen ystäväni tyttöystävä teki abortin vela-miehen toiveesta. Ystäväni totesi että minun lapseni voivat sitten pitää hänestä huolta vanhana. Kummassakin tapauksessa kyseessä oli reilusti kolmekymppinen fiksu ihminen.

Minusta tilanne on ollut jo muutamia vuosia niin, että syntyvyyden laskiessa perhe-elämästä on tullut vierasta. Huomaan jännittäväni enemmän tilaisuuksia joihin menen lasten kera kuin silloin kun olen ilman lapsia liikkeellä, vaikka lapseni ovat hyväkäytöksisiä.

Tuntuu että lasten olemassaoloa täytyy jotenkin pahoitella, ja usein myös himmailla heihin liittyviä juttuja koska monen ystävän elämässä ei lapsia ole. Eikä kyse ole mistään puklurättijutuista, vaan vaikka sellaisesta että lapseni on oppinut pitkän harjoittelun jälkeen takaperinvoltin ja olen tosi ylpeä hänestä. Minulle tämä asia on yhtä paljon kuulumisia kuin lapsettoman ystävän viimeksi näkemä elokuva, mutta sosiaalisissa kokoontumisissa minunkin on larpattava lapsetonta, koska joudun joko varomaan vasten tahtomattaan lapsettomien tunteita tai velojen kiusaantuneisuutta.

Ne ei ole sun kuulumisia, vaan sun lapsen. Ei sinuakaan todennäköisesti paljoa kiinnosta kaverisi puolison harrastussaavutukset tai kaverin kollegan laihdutustulokset, tai jokin vastaava kaverisi läheiselle tapahtunut suht normaali asia joka ei mitenkään ole sun oma mielenkiinnonkohde ja jonka tekijää et pahemmin tunne.

Tämä just on niin tyypillistä vanhemmuutta, että se on persoona katoaa täysin, ja itse = lapsi.

Juuri kaltaistesi ihmisten vuoksi koen että ilmapiiri on muuttunut lapsivihamieliseksi. Esimerkiksi tuo, että heität heti väittämän että oma persoonani olisi kadonnut täysin, mihin ihmeeseen se perustuu? Että jos puhun joskus lapsestani, se pyyhkii pois kaiken muun mitä puhun ja olen? Kaverin kollega nyt ei ole sama asia kuin oma lapsi, on tunnekylmää saivartelua esittää että olisivat samalla merkitystasolla.

Olen miettinyt viime aikoina sisäistettyä misogyniaa, koska se selittäisi tämän ilmiön. Naisen on pyyhittävä persoonastaan pois kaikki herkät piirteet jos ne liittyvät lapseen; äitiys täytyy häivyttää ja erityisesti rakkaus ja ylpeys omaan lapseen on himmennettävä, koska se tulkitaan ylimielisyytenä ja leuhkimisena, jotenkin epä-älyllisenä hysteriana. Huomattavan ristiriidassa sen vaatimuksen kanssa, että vain motivoituneiden ja rakastavien vanhempien tulisi hankkia jälkikasvua.

Samaan aikaan naiset vaativat parempaa seksiä, oppivat olemaan armollisempia omalle keholleen jne. Mutta lisääntyminen on kuin jonkinlaista petturuutta naisen itsemäärämistä vastaan.

Ei tarvitse häivyttää mitään. Saa puhua lapsista. Mutta olisi kiva, jos voisi puhua välillä muustakin. Yllättävän usein se tuntuu lapselliselle olevan täysin mahdotonta.

Istuin työmatkalla 2 h junassa kolmen naisen kanssa, joilla kaikilla oli lapsia. Arvaatte varmaan. Kahteen tuntiin ei muusta puhuttu, vaikka piti suunnitella seminaaria.

Yhden kaverin kanssa pistin välit kokonaan poikki, kun se touhu meni ihan psykoottiseksi. Puhui aivan taukoamatta ja vain ja ainoastaan lapsistaan. Jutut vielä sitä tasoa, että oli ihanaa kun Elmeri aamulla lauloi Ukko Noaa, kiva kun syötiin välipalaksi voileipiä, oli mukavaa laskea liukumäessä puistossa, Elmeri tykkäsi.

Toisaalta mulla on myös useampi lapsellinen kaveri, jotka ovat pysyneet ihan täyspäisinä. Yksi jopa kieltäytyy vastaamasta lapsiinsa liittyviin kysymyksiin kun käymme vaikka kahvilla. Ei kuulemma halua miettiä perhe-elämää kun pitkästä aikaa tapaa ystäväänsä.

/244

Kuulostaa vaan siltä että sulla on aika raskaat ja epäammattimaiset kollegat. Toisaalta mä olisin seurassasi varmaan aika hiljaa noin muutenkin kun tietäisin että arvotat ympärilläs olevia ihmisiä termeillä psykoottinen ja ihan täyspäinen.

Voi olla niinkin. Kovin menestyneitä urallaan ovat kyllä itse kukin.

Ja ihan oikeasti se jauhanta oli ihan psykoottisen kuuloista. En ollut todellakaan ainut joka oli sitä mieltä. Muut kaverit sanoivat että jos toi vielä tulee niin me ei tulla.

/244

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se vanhemmuus oikein kasvattaa?

Minulla ei ole lapsia, koska ei ole koskaan tullut tunnetta haluta lapsia. Tulen kyllä hyvin toimeen lasten kanssa. 

Herään aamuisin klo 6, valmistan joka päivä tervelleellistä ja monipuolista ruokaa, en ole materialisti, minulla on hyväpalkkainen työ ja voin tehdä töitä myös kotona. Paljon on virtaa ja energiaa touhuta kaikenlaista. Lisäksi olen hyvä organisoimaan, rauhallinen eikä hermot mene pahemmassakaan stressissä. 

Joku oksennusten siivoaminen keskellä yötä menisi suit sait, ja on mennytkin siskon lapsia hoitaessa.  Pärjään todella hyvin vähäisillä yöunilla, joten valvominenkaan ei tuottaisi ongelmia. 

Mitä se vanhemmuus oikein kasvattaa?

Velatäti perustelee, että koska on kerran siivonnut siskon lapsen oksun, se vastaa kokemustasolla parinkymmenen vuoden lasten hoitamista ja kasvattamista. Tämä selvä.

Ohis, mutta miten se kahdenkymmenen vuoden oksusiivous sitten kasvattaa ihmisenä? :D Miksi kukaan lapsellinen täällä ei voi vastata kysymyksiin?

/244

Mun lapset ei laattaa öisin, enkä niiden olemassaololla muutenkaan ratsasta. En myöskään ajattele että lapsettomat olisi automaattisesti jotenkin ”alhaisemmalla tasolla”.

Mutta mä pidän esim. itseäni, miestäni ja isäksi tulleita veljiäni paljon avarakatseisempina ja kypsempinä nyt kun meillä on lapsia kuin pari vuotta sitten. Se johtuu siitä että lapsi pakottaa tarkastelemaan omaa toimintaa kriittisesti ja opettelmaan uutta just nyt eikä sitten joskus. Pikkubroidi sai esikoisen 20-vuotiaana ja kasvoi vuodessa enemmän kuin mä vuosikymmenessä kunnes sain 30-vuotiaana esikoiseni. Mut mä en

Kasvoi millä tavalla? Millä tavalla avarakatseisemmaksi muutuitte? Miten kypsempiä?

Eikö ole mitään muuta asiaa, mikä pakottaisi opettelamaan uutta just nyt eikä sitten joskus?

Ohis, mutta mun ainakin on pakko opetella hel.vetisti uutta just nyt eikä hetken päästä. Opiskeluoikeus uhkaa meinaan päättyä kesken. :D

/244

Ohis, mutta minä väittelin lapsen ollessa vuoden. Eikä maisterintutkinnon suorittaminenkaan mennyt esikoisen vauva-aikana yli tavoiteajasta. Meitä on niin monenlaisia :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä ketju, mutta mulle on jäänyt hämäräksi, että mikä sitten on se mystinen "aikuisuus" mihin kaikkien pitäisi pyrkiä? Miten se siis mielestänne ilmenee ja onko kyse maailmanlaajuisesta ilmiöstä vai vaikuttaa esim. kulttuuri asiaan?

Onko siinä aikuisuudessa sijaa minkäänlaiselle leikkimielisyydelle ja jos, niin kuinka paljon?

Vai onko tämä nyt taas niitä asioita mitä "ei voi sanoin kuvailla"? Eli ihan yhtä tyhjän kanssa tuoda edes esiin sellaista voimakkaasti subjektiivista kokemusta, josta kukaan ei edes voi tietää miten joku toinen sen asian kokee (vrt. kipu, miten toinen näkee maailman esim. värit).

Odotan edelleen vastausta. Ei mitään järkeä koko keskustelussa, jos Juntin mielipidettä komppailevat eivät kykene perustelemaan mielipidettään.

Jos et ole saanut vastausta kenellekään, niin jospa yritän omalta kohdaltani sitten saada jotain aikaiseksi.

Aikuisuudessa on sijaa leikkimielisyydelle ja paljonkin. Se voi ilmetä mitä moninaisimmissa muodoissa.  

"Aikuisuus" taas... hm, minulle se merkitsee vastuun ottamista ja kantamista, ainakin jonkinasteista malttia, yritystä nähdä asioiden eri puolet ja ymmärtää, miksi joku käyttäytyy siten kuin käyttäytyy, pyrkimystä tehdä järkeviä päätöksiä, kompromisseja, pyytää ja antaa anteeksi sekä kykyä sietää tolkun rajoissa epämukavuutta.

Kulttuurin vaikutusta en osaa arvioida. Olen asunut eri mantereilla ja tunnen paljon eri kulttuureista olevia ihmisiä, mutta  en varmaan tarpeeksi laajasti että kykenisin näkemään olennaisia eroavaisuuksia tässä.

Miten tämä muuten liittyy Juntin kolumniin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että ihmiset rakentavat käsityksensä usein itse kokemaansa. Mutta välillä on tullut tosi outoja tilanteita vastaan.

Esim. eräs lapseton ystävä halusi illanistujaisissa puhua työpaikkansa sisäilmaongelmista kun toinen ystävä oli kertonut että rakenneultrassa oli todettu kehitysvamma. Toinen oli kun miespuolisen ystäväni tyttöystävä teki abortin vela-miehen toiveesta. Ystäväni totesi että minun lapseni voivat sitten pitää hänestä huolta vanhana. Kummassakin tapauksessa kyseessä oli reilusti kolmekymppinen fiksu ihminen.

Minusta tilanne on ollut jo muutamia vuosia niin, että syntyvyyden laskiessa perhe-elämästä on tullut vierasta. Huomaan jännittäväni enemmän tilaisuuksia joihin menen lasten kera kuin silloin kun olen ilman lapsia liikkeellä, vaikka lapseni ovat hyväkäytöksisiä.

Tuntuu että lasten olemassaoloa täytyy jotenkin pahoitella, ja usein myös himmailla heihin liittyviä juttuja koska monen ystävän elämässä ei lapsia ole. Eikä kyse ole mistään puklurättijutuista, vaan vaikka sellaisesta että lapseni on oppinut pitkän harjoittelun jälkeen takaperinvoltin ja olen tosi ylpeä hänestä. Minulle tämä asia on yhtä paljon kuulumisia kuin lapsettoman ystävän viimeksi näkemä elokuva, mutta sosiaalisissa kokoontumisissa minunkin on larpattava lapsetonta, koska joudun joko varomaan vasten tahtomattaan lapsettomien tunteita tai velojen kiusaantuneisuutta.

Ne ei ole sun kuulumisia, vaan sun lapsen. Ei sinuakaan todennäköisesti paljoa kiinnosta kaverisi puolison harrastussaavutukset tai kaverin kollegan laihdutustulokset, tai jokin vastaava kaverisi läheiselle tapahtunut suht normaali asia joka ei mitenkään ole sun oma mielenkiinnonkohde ja jonka tekijää et pahemmin tunne.

Tämä just on niin tyypillistä vanhemmuutta, että se on persoona katoaa täysin, ja itse = lapsi.

Juuri kaltaistesi ihmisten vuoksi koen että ilmapiiri on muuttunut lapsivihamieliseksi. Esimerkiksi tuo, että heität heti väittämän että oma persoonani olisi kadonnut täysin, mihin ihmeeseen se perustuu? Että jos puhun joskus lapsestani, se pyyhkii pois kaiken muun mitä puhun ja olen? Kaverin kollega nyt ei ole sama asia kuin oma lapsi, on tunnekylmää saivartelua esittää että olisivat samalla merkitystasolla.

Olen miettinyt viime aikoina sisäistettyä misogyniaa, koska se selittäisi tämän ilmiön. Naisen on pyyhittävä persoonastaan pois kaikki herkät piirteet jos ne liittyvät lapseen; äitiys täytyy häivyttää ja erityisesti rakkaus ja ylpeys omaan lapseen on himmennettävä, koska se tulkitaan ylimielisyytenä ja leuhkimisena, jotenkin epä-älyllisenä hysteriana. Huomattavan ristiriidassa sen vaatimuksen kanssa, että vain motivoituneiden ja rakastavien vanhempien tulisi hankkia jälkikasvua.

Samaan aikaan naiset vaativat parempaa seksiä, oppivat olemaan armollisempia omalle keholleen jne. Mutta lisääntyminen on kuin jonkinlaista petturuutta naisen itsemäärämistä vastaan.

Minusta tuo oli ihan aiheellinen joskin kipakahko vastine esitettyyn ongelmaan. Kukin meistä voi opetella sosiaalista tunneälyä ja miettiä missä tilanteessa ja seurassa mistäkin puhuu ja muistaa myös kysellä toisen kuulumiset vaikka omat prioriteetit olisivat muualla. Voi olla ettei se lapsetonkaan puhu aivan kaikesta mistä haluaisi, koska annetaan ymmärtää että ette te tiedä oikeista ongelmista mitään.

Kavereiden lasten kuulumiset voi kohteliaasti kysäistä ja toivoa että omatkin asiasi vielä kiinnostavat toista. Mutta sille tuntemattomammalle tai puolitutulle se piltti on sen kaverin kollegan kanssa todella yhtä kiinnostava puheenaihe ja tutummallekin jatkuvasti syötettynä. Ei se ole vihaa tai sen lapsen väheksyntää. Joillain vanhemmilla tämä tuntuu unohtuvan, ja on myös vanhempia jotka haluavat puhua aikuisseurassa kerrankin jostain muusta.

Niin, tässä oli kyse ystävien kanssa keskustelusta. Minä nostin esiin ilmiön, että lapsista ei voi puhua lainkaan ilman että herättää mielikuvan jostain hössötädistä joka esittelee puolitutuille koulukuvia. Jos seurueesta 80% on lapsettomia, niin minä mukaudun helposti meininkiin jossa haetaan mahdollisimman homogeenistä olemista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta eiköhän työssäkäyvä lapseton loppupeleissä käy yhteiskunnalle paljon halvemmaksi kuin lapsiperhe, varsinkin jos ne lapset taas hankkkivat lapsia jne? Sehän on ikiliikkuja, joka vain kuluttaa yhteiskunnan ja maapallon varoja-

Työssäkäyvä lapseton on eräällä tapaa parasiitti joka vanhana on elätti, kun ei ole tehnyt lapsia jotka maksaisivat veroja ja kustantaisivat hänen vanhuutensa.

Mulla on lapsia ja maksan veroja 3800e kuussa. Näillä veroilla katan kevyesti lapseni koulun ka tarhan reaaliset kustannukset (n 6000e/vuosi) joten minä ainakin tuotan yhteiskunnalle, en ole taakka. Minä ja lapseni emme käytä julkisia palveluita yli 45 000e:lla vuodessa minkä maksan veroja.

No koeta nyt päättää, maksatko nyt veroillasi sinun ja lastesi palvelut, vai omien vanhempiesi vanhuuden kustannukset. Logiikka falskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta eiköhän työssäkäyvä lapseton loppupeleissä käy yhteiskunnalle paljon halvemmaksi kuin lapsiperhe, varsinkin jos ne lapset taas hankkkivat lapsia jne? Sehän on ikiliikkuja, joka vain kuluttaa yhteiskunnan ja maapallon varoja-

Työssäkäyvä lapseton on eräällä tapaa parasiitti joka vanhana on elätti, kun ei ole tehnyt lapsia jotka maksaisivat veroja ja kustantaisivat hänen vanhuutensa.

Mulla on lapsia ja maksan veroja 3800e kuussa. Näillä veroilla katan kevyesti lapseni koulun ka tarhan reaaliset kustannukset (n 6000e/vuosi) joten minä ainakin tuotan yhteiskunnalle, en ole taakka. Minä ja lapseni emme käytä julkisia palveluita yli 45 000e:lla vuodessa minkä maksan veroja.

No koeta nyt päättää, maksatko nyt veroillasi sinun ja lastesi palvelut, vai omien vanhempiesi vanhuuden kustannukset. Logiikka falskaa.

Aika retvakkaasti kommentoit, vaikka sinulla näköjään falskaa sekä laskutaito että logiikka. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän että ihmiset rakentavat käsityksensä usein itse kokemaansa. Mutta välillä on tullut tosi outoja tilanteita vastaan.

Esim. eräs lapseton ystävä halusi illanistujaisissa puhua työpaikkansa sisäilmaongelmista kun toinen ystävä oli kertonut että rakenneultrassa oli todettu kehitysvamma. Toinen oli kun miespuolisen ystäväni tyttöystävä teki abortin vela-miehen toiveesta. Ystäväni totesi että minun lapseni voivat sitten pitää hänestä huolta vanhana. Kummassakin tapauksessa kyseessä oli reilusti kolmekymppinen fiksu ihminen.

Minusta tilanne on ollut jo muutamia vuosia niin, että syntyvyyden laskiessa perhe-elämästä on tullut vierasta. Huomaan jännittäväni enemmän tilaisuuksia joihin menen lasten kera kuin silloin kun olen ilman lapsia liikkeellä, vaikka lapseni ovat hyväkäytöksisiä.

Tuntuu että lasten olemassaoloa täytyy jotenkin pahoitella, ja usein myös himmailla heihin liittyviä juttuja koska monen ystävän elämässä ei lapsia ole. Eikä kyse ole mistään puklurättijutuista, vaan vaikka sellaisesta että lapseni on oppinut pitkän harjoittelun jälkeen takaperinvoltin ja olen tosi ylpeä hänestä. Minulle tämä asia on yhtä paljon kuulumisia kuin lapsettoman ystävän viimeksi näkemä elokuva, mutta sosiaalisissa kokoontumisissa minunkin on larpattava lapsetonta, koska joudun joko varomaan vasten tahtomattaan lapsettomien tunteita tai velojen kiusaantuneisuutta.

Ne ei ole sun kuulumisia, vaan sun lapsen. Ei sinuakaan todennäköisesti paljoa kiinnosta kaverisi puolison harrastussaavutukset tai kaverin kollegan laihdutustulokset, tai jokin vastaava kaverisi läheiselle tapahtunut suht normaali asia joka ei mitenkään ole sun oma mielenkiinnonkohde ja jonka tekijää et pahemmin tunne.

Tämä just on niin tyypillistä vanhemmuutta, että se on persoona katoaa täysin, ja itse = lapsi.

Juuri kaltaistesi ihmisten vuoksi koen että ilmapiiri on muuttunut lapsivihamieliseksi. Esimerkiksi tuo, että heität heti väittämän että oma persoonani olisi kadonnut täysin, mihin ihmeeseen se perustuu? Että jos puhun joskus lapsestani, se pyyhkii pois kaiken muun mitä puhun ja olen? Kaverin kollega nyt ei ole sama asia kuin oma lapsi, on tunnekylmää saivartelua esittää että olisivat samalla merkitystasolla.

Olen miettinyt viime aikoina sisäistettyä misogyniaa, koska se selittäisi tämän ilmiön. Naisen on pyyhittävä persoonastaan pois kaikki herkät piirteet jos ne liittyvät lapseen; äitiys täytyy häivyttää ja erityisesti rakkaus ja ylpeys omaan lapseen on himmennettävä, koska se tulkitaan ylimielisyytenä ja leuhkimisena, jotenkin epä-älyllisenä hysteriana. Huomattavan ristiriidassa sen vaatimuksen kanssa, että vain motivoituneiden ja rakastavien vanhempien tulisi hankkia jälkikasvua.

Samaan aikaan naiset vaativat parempaa seksiä, oppivat olemaan armollisempia omalle keholleen jne. Mutta lisääntyminen on kuin jonkinlaista petturuutta naisen itsemäärämistä vastaan.

Minusta tuo oli ihan aiheellinen joskin kipakahko vastine esitettyyn ongelmaan. Kukin meistä voi opetella sosiaalista tunneälyä ja miettiä missä tilanteessa ja seurassa mistäkin puhuu ja muistaa myös kysellä toisen kuulumiset vaikka omat prioriteetit olisivat muualla. Voi olla ettei se lapsetonkaan puhu aivan kaikesta mistä haluaisi, koska annetaan ymmärtää että ette te tiedä oikeista ongelmista mitään.

Kavereiden lasten kuulumiset voi kohteliaasti kysäistä ja toivoa että omatkin asiasi vielä kiinnostavat toista. Mutta sille tuntemattomammalle tai puolitutulle se piltti on sen kaverin kollegan kanssa todella yhtä kiinnostava puheenaihe ja tutummallekin jatkuvasti syötettynä. Ei se ole vihaa tai sen lapsen väheksyntää. Joillain vanhemmilla tämä tuntuu unohtuvan, ja on myös vanhempia jotka haluavat puhua aikuisseurassa kerrankin jostain muusta.

Niin, tässä oli kyse ystävien kanssa keskustelusta. Minä nostin esiin ilmiön, että lapsista ei voi puhua lainkaan ilman että herättää mielikuvan jostain hössötädistä joka esittelee puolitutuille koulukuvia. Jos seurueesta 80% on lapsettomia, niin minä mukaudun helposti meininkiin jossa haetaan mahdollisimman homogeenistä olemista.

Ihan normitunne missä tahansa 20/80-porukassa. Olisko mahdollista hankkia myös lapsellisiakin ystäviä joiden kanssa voisit jakaa tuntemuksiasi ja kokemuksiasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta eiköhän työssäkäyvä lapseton loppupeleissä käy yhteiskunnalle paljon halvemmaksi kuin lapsiperhe, varsinkin jos ne lapset taas hankkkivat lapsia jne? Sehän on ikiliikkuja, joka vain kuluttaa yhteiskunnan ja maapallon varoja-

Työssäkäyvä lapseton on eräällä tapaa parasiitti joka vanhana on elätti, kun ei ole tehnyt lapsia jotka maksaisivat veroja ja kustantaisivat hänen vanhuutensa.

Mulla on lapsia ja maksan veroja 3800e kuussa. Näillä veroilla katan kevyesti lapseni koulun ka tarhan reaaliset kustannukset (n 6000e/vuosi) joten minä ainakin tuotan yhteiskunnalle, en ole taakka. Minä ja lapseni emme käytä julkisia palveluita yli 45 000e:lla vuodessa minkä maksan veroja.

Eikös myös yhden lapsen vanhemmatkin ole? Ei se yksi lapsi riitä kattamaan kahden sairaan vanhuksen hoitokuluja, voivoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta eiköhän työssäkäyvä lapseton loppupeleissä käy yhteiskunnalle paljon halvemmaksi kuin lapsiperhe, varsinkin jos ne lapset taas hankkkivat lapsia jne? Sehän on ikiliikkuja, joka vain kuluttaa yhteiskunnan ja maapallon varoja-

Työssäkäyvä lapseton on eräällä tapaa parasiitti joka vanhana on elätti, kun ei ole tehnyt lapsia jotka maksaisivat veroja ja kustantaisivat hänen vanhuutensa.

Mulla on lapsia ja maksan veroja 3800e kuussa. Näillä veroilla katan kevyesti lapseni koulun ka tarhan reaaliset kustannukset (n 6000e/vuosi) joten minä ainakin tuotan yhteiskunnalle, en ole taakka. Minä ja lapseni emme käytä julkisia palveluita yli 45 000e:lla vuodessa minkä maksan veroja.

Paljonko olet ollut töistä poissa lapsia pulautellessasi? Entä onko lapset sairastelleet? Entäs nostitko lapsilisiä? Äitiysloma/vanhempainvapaa? Maksatko lapsesi päivähoidon täysin omasta pussista, vai maksaako kunta päivähoidosta osan, niin että sulle jää maksettavaa joku satanen/lapsi? Oletko saanut muita tukia lasten vuoksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta eiköhän työssäkäyvä lapseton loppupeleissä käy yhteiskunnalle paljon halvemmaksi kuin lapsiperhe, varsinkin jos ne lapset taas hankkkivat lapsia jne? Sehän on ikiliikkuja, joka vain kuluttaa yhteiskunnan ja maapallon varoja-

Työssäkäyvä lapseton on eräällä tapaa parasiitti joka vanhana on elätti, kun ei ole tehnyt lapsia jotka maksaisivat veroja ja kustantaisivat hänen vanhuutensa.

Mulla on lapsia ja maksan veroja 3800e kuussa. Näillä veroilla katan kevyesti lapseni koulun ka tarhan reaaliset kustannukset (n 6000e/vuosi) joten minä ainakin tuotan yhteiskunnalle, en ole taakka. Minä ja lapseni emme käytä julkisia palveluita yli 45 000e:lla vuodessa minkä maksan veroja.

Mikään ei takaa sitä, ettei sinun lapsistasi tule yhteiskunnan elättiparasiitteja jo työikäisinä. Mitä useampi heistä elää tuilla jo silloin, sitä moninkertaisempi on epäonnistumisesi. Myös sinusta tulee silloin osittain elätti, jos lapsesi eivät pysty maksamaan eläkettäsi eivätkä omaa elämistään. Lapsi ei tarkoita takuuvarmaa veronmaksajaa.

Katsos ei se aivan sillä lisääntymisellä kuittaudu, tällä sinun logiikallasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se vanhemmuus oikein kasvattaa?

Minulla ei ole lapsia, koska ei ole koskaan tullut tunnetta haluta lapsia. Tulen kyllä hyvin toimeen lasten kanssa. 

Herään aamuisin klo 6, valmistan joka päivä tervelleellistä ja monipuolista ruokaa, en ole materialisti, minulla on hyväpalkkainen työ ja voin tehdä töitä myös kotona. Paljon on virtaa ja energiaa touhuta kaikenlaista. Lisäksi olen hyvä organisoimaan, rauhallinen eikä hermot mene pahemmassakaan stressissä. 

Joku oksennusten siivoaminen keskellä yötä menisi suit sait, ja on mennytkin siskon lapsia hoitaessa.  Pärjään todella hyvin vähäisillä yöunilla, joten valvominenkaan ei tuottaisi ongelmia. 

Mitä se vanhemmuus oikein kasvattaa?

Velatäti perustelee, että koska on kerran siivonnut siskon lapsen oksun, se vastaa kokemustasolla parinkymmenen vuoden lasten hoitamista ja kasvattamista. Tämä selvä.

Ohis, mutta miten se kahdenkymmenen vuoden oksusiivous sitten kasvattaa ihmisenä? :D Miksi kukaan lapsellinen täällä ei voi vastata kysymyksiin?

/244

Jospa itse vastaisit sinulle esitettyihin kysymyksiin.

Sori. Nyt on mennyt ohi. Toistaisitko kysymykset?

Ja jos olet se joka jankkaa sitä, että kolumnisti ei sanonut että lapselliset ihmiset ovat parempia kuin lapsettomat, niin en jaksa keskustella ihmisen kanssa joka ei viitsi edes lukea tekstiä josta keskustellaan.

/244

Miksi sitten kukaan viitsisi keskustella sinun kanssasi, kun joko et ymmärrä lukemaasi tai tahallasi ymmärrät sen väärin ja sitten kiukuttelet siitä täällä?

Näytä kohta, missä Juntti haluaa kolumnillaan "(...) kertoa näille lapsettomille, että he ovat väärässä, koska he nyt vain ovat väärässä".