Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Mielenterveysongelmat nykyään todella yleisiä - mikä ihmisiä oikein kuormittaa?

Vierailija
07.11.2019 |

Keskustelin parin opiskelukaverin kanssa. Olemme kaikki korkeakoulussa opiskelevia alle 25-vuotiaita nuoria aikuisia. Hieman yllätti, että molemmat ovat psyk. polin hoidossa ja toinen käy jopa terapiassa joka viikko!

Milloin tilanne on mennyt tähän, että aivan ns. normaaleilla opiskelevilla ja työssäkäyvillä ihmisillä on näin paljon mielenterveysongelmia?

Onko täällä AV-laisilla mt-ongelmia? Mikä on ajanut teidät ongelmien partaalle? Kysyn tätä ihan vain pelkästä ihmetyksestä. Jotenkin tuntuu, että kun nykyään syntyy lapsi, niin siitä tulee lähes poikkeuksetta mielenterveysongelmainen.

Kommentit (353)

Vierailija
161/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole diagnosoitua mielenterveysongelmaa ( olen myös nuori), mutta voin silti kertoa, mitkä asiat ovat olleet sellaisia joiden takia olen oikeasti ollut välillä todella ahdistunut ja masentunutkin. Tähän ovat vaikuttaneet se, että olin kiusatttu pitkän aikaa ja yksinäinen. Sen jälkeen sitten yleisesti elämään liittyvät asiat kuten se etten meinaa päästä opiskelemaan, työttömyys ja muutenkin se miten edes pärjään elämässä taloudellisesti on aiheuttanut paljon ahdistusta. Myös sekin on vaikea asia, kun koen yhteiskunnan menevän kokoajan siihen suuntaan, että jos on ujompi ihminen niin ei enää täällä pärjää ja kaikkien pitäisi olla sosiaalisia.  Täälläkin yksi kyseli, että mikä työpaikka sopii ujommalle ihmiselle niin ei siihen paljon vastauksia tullut. Työnsaanti on vaikeaa ja elämä muutenkin sellaista epävarmaa ja ei voi suunnitella kovin pitkälle. Myös kaikki yhteiskunnan paineet tuntuvat joskus raskailta. Itse en halua lapsia, mutta sellaiset, jotka perheen haluavat kokevat varmaan paineita siitäkin, että löytävätkö kumppanin, koska on hyvä hetki lapsille jne. Oikeastaan en todellakaan ihmettele jos joku on masentunut ja mieluummin minusta se on ihan luonnollinen reaktio, ettei ihminen kestä kaikkea. Omat vanhemmat ovat niitä joiden mielestä on heikko jos masentuu ja ihmisen pitää kestää kaikki, mutta olen vaan iloinen jos joku ajattelee toisin. Se, että on empaatttinen ja oikeasti ymmärtää ihmisiä ja heidän elämäänsä on vaan hyvä asia.

Kypsää ajattelua nuorelta ihmiseltä. Toivon että löydät paikkasi ja saat elää merkityksellisen ja hyvän elämän. En käytä sanaa "onnellisen" koska mielestäni onnellisuus on merkityksellisyyden ajoittainen sivutuote.

Vierailija
162/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kilpailuyhteiskunta, liikaa mahdollisuuksia, yksinäisyys, yhteisöllisyyden ja juurien puute ja ihmisten jumitus omissa kerrostaloyksiöissä yksin, eletään niinkuin keho ei ole tarkoittanut eli huonolla ruoalla ja ei liikuta, ollaan liian vähän valossa ja illalla taas saadaan liikaa keinotekoista valoa mikä sotkee unet, nukutaan liian vähän, liikaa vaatimuksia mitä työelämä ja yhteiskunta asettaa, sairas kulutuskeskeinen yhteiskunta jossa pitäisi kokoajan olla kasvua kasvua kasvua ja krääsää. Liikaa stimulaatiota joka puolelta eikä osata enää rauhoittua ja olla itsensä kanssa ilman että näperretään kokoajan jotain älylaitetta. Eletään jossain kiiltokuvamaailmassa missä nähdään kauniita Instagram kuvia. Eletään yliprosessoidulla ruolla ja joka vaivaan vedetään nappeja, sen sijaan että ratkaistaisiin terveysongelmia elintavoilla. Sotketaan kehoa hormoneilla jne.. Eletään sairaassa maailmassa jossa ilmastokin kärsii. Osa on huonompiosaisia ja niillä on huono olla, ja todellisuudessa se mitä sanotaan mielenterveysongelmiksi voi olla ihan luonnollisia reaktioita vaikeisiin kokemuksiin ja traumoihin, mitä sitten medikalisoidaan joksikin sairauksiksi ja häiriöiksi. Aiheutetaan lisää ongelmia napeilla mitä määritään mt-ongelmiin, missä on vieroituisoireita ja haittavaikutuksia. Sitten se että ei osata käsitellä tunteita, ei olla opittu lapsena tekemään niin.

Lisäisin vielä sen, että ei osata palautua riittävästä tekemisestä. Jos pää ylikuormittuu, mikä on hyvin todennäköistä nykypäivänä, niin ihmiset ei tajua, että sitä stressiä pitää oppia hallitsemaan ja vastapainona pitää itsestä huolta ja osata välillä antaa aivoille aikaa levähtää että ne ei ylikuormitu. Ei unohtaa sitä, että meillä on myös keho mistä pitää pitää huolta. Käydä kävelylenkillä, relata, tyhjentää pää (se että istuu kokoajan koneella vaan pitää yllä sitä liian informaation tulvaa mitä aivot joutuu käsittelemään). Kaikki nuo yllämainitsemat toimet pitää myös unesta huolta. Usein kun alkaa olla burniksen partaalla, unikin katoaa kun kroppa ja mieli alkaa käydä ylikierroksilla.

Ihminen ei ole kone. Ihminen on ihminen jolla on fyysinen keho josta pitää pitää huolta. Aivojen terveydestäkin voi pitää huolta elintavoilla ja muistamalla lepo. Eikä tietenkään täysin passiivistuttaa itteään vaan myös pitää itsensä skarppina erilaisin keinoin. Paras on liikunta.

Tai ei keritä palautua. Nykyinen meno on niin kiireistä ja paineistettua, ettei siitä ylivirittyneisyydestä meinaa palautua ollenkaan sen ajan puitteissa mitä käytettävissä on, ja siitä tulee jopa normaali olotila, jota ei enää erota epäterveelliseksi. Elämän pitäisi olla tasapainoisempaa, eikä pelkkää raatamista ja palautumista. Useimmilla on kuitenkin se perustarve viettää myös ”omaa elämää” velvollisuuksien lisäksi, ja siihen ei monella jää aikaa muutoin kuin nipistämällä unesta ja levosta. Työajan lyhentäminen olisi yksi tehokkaimmista, lääkkeettömistä keinoista jaksamisen ja elämänlaadun parantamiseksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
163/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

https://yle.fi/uutiset/3-10698717

Mielenterveysongelmat todella lisääntyvät jatkuvasti. Todennäköisesti tämä liittyy yhteiskunnan lisääntyvään polarisaatioon. Pärjäävät pärjää ja heikko murtuu elon tiellä.

Minäkin luulen, että kyse on tästä. Suurin osa meistä on kuitenkin älyltään kyvyiltään ihan tavallisia ja keskivertoja, mutta nykyään on esimerkisi työelämässä voimassa "kun olla hyvä ei riitä"-ajattelu. Ulkopuolelta tulevia vaatimuksia on vaikea täyttää, ja toisaalta valtaosa haluaa ne täyttää, koska haluaa elää keskiluokkaista ja vakaavaraista elämää. Tämän seurauksena ihminen väsyy ja kokee itsensä huonoksi ja riitämättömäksi.

Vierailija
164/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii. 

Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä. 

Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.

Oletko sitä mieltä, että on hyvä asia, ettei isäsi käynyt ikinä psykologilla? Että on jotenkin parempi kärsiä yksin hiljaa kuin yrittää vähentää kärsimystä?

En tietenkään. Ehdotin vain, että ehkä hän ei tajunnut miten paljon hän oli kärsinyt. Esim. hänen lapsuudenperheessään oli neljä poikaa, joten kurinpito oli hyvin kovaa ja nykystandardein rikollista. Rangaistuksina lapsille mm. punnerruksia, porrashyppyä, yms. Toki tuloksena vahvoja miehiä, mutta myös jollain lailla kovia tyyppejä. Työelämässä samainen mies joutui useammankin kerran tappoyrityksen kohteeksi, kerran oli ollut hengenlähtö hyvin lähellä töissä. Eikä hän siis ikinä sanonut kärsineensä, vaikka voisi olettaa, että varmaan nykykriteerein määriteltynä kärsimystä oli paljonkin. Asenne on se, joka ratkaisee. Jos ihminen pitää epämukavuutta kärsimyksenä, joka esim. estää työnteon ja ihmissuhteet, siitä uskosta tulee itsensätoteuttava. Jos taas elämänasenne on vanhanaikainen, ei kärsimyksestä välttämättä seuraa yksinäisyyttä tai työkyvyttömyyttä. Isäkin oli naimisissa kaksi kertaa ja lapsia on monta. Eikä ollut itse väkivaltainen kasvattaja tai puoliso. Ihan itse, ilman ammattilaisen apua, oli tullut siihen tulokseen, että väkivalta ei ole ratkaisu.

Vierailija
165/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii. 

Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä. 

Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.

Itse kyllä jaan alkuperäisen kommentoijan tulkinnan: "Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii." Nykymaailma on kovin erilainen kuin isäsi nuoruudessa.

Plus, wtf? Miksi elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä? Sehän on hyvä asia että ihmiset hakevat apua jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.

Elämä ei muutu mielekkäämmäksi vaikka miten hakisi järjestelmältä apua. Mielekkyys syntyy yksilön autonomiasta ja kyvystä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä.

Ja silloin kun yksilöllä ei ole autonomiaa ja kyvykkyyttä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä, tarvitaan tähän apua järjestelmältä, eli esim. terapiaa, jolla voidaan saavuttaa elämään mielekkyyttä.

Oletko ikinä tavannut ihmistä, joka olisi terapian avulla saavuttanut elämäänsä mielekkyyden?

Vierailija
166/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ihmiset eivät osaa enää kommunikoidan luonnollisesti ja normaalisti kun somessa voi esiintyä miten huvittaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
167/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

"Nykyihmiset on monesti itsekkäitä, eivät kanna toistensa kuormia, empatiaa ja apua on arjessa vaikea saada. Sitten sitä haetaan terapeuteilta."

Aivan varmasti ovat , jopa alkeellisemmat käytöstavat puuttuvat mitä ennen olivat jo alakoululaisilla hallussa. Kun vertaa elämänmenoa esimerkiksi 70-luvusta nykypäivään niin kyyniseksi tylyksi on touhu mennyt, jopa kaupassa voidaan olla asiakkaalle kuin hän olisi ilmaa .

Kuunteleva korva joudutaan ostamaan terapia-palveluista, jos ei ole ketään kuka välittää miten menee.

Vierailija
168/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii. 

Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä. 

Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.

Itse kyllä jaan alkuperäisen kommentoijan tulkinnan: "Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii." Nykymaailma on kovin erilainen kuin isäsi nuoruudessa.

Plus, wtf? Miksi elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä? Sehän on hyvä asia että ihmiset hakevat apua jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.

Elämä ei muutu mielekkäämmäksi vaikka miten hakisi järjestelmältä apua. Mielekkyys syntyy yksilön autonomiasta ja kyvystä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä.

Ja silloin kun yksilöllä ei ole autonomiaa ja kyvykkyyttä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä, tarvitaan tähän apua järjestelmältä, eli esim. terapiaa, jolla voidaan saavuttaa elämään mielekkyyttä.

Oletko ikinä tavannut ihmistä, joka olisi terapian avulla saavuttanut elämäänsä mielekkyyden?

Minä olen tavannut monia ja tuskinpa terapia hakkaisi kaikki tiedossa olevat lääkitykset, ellei se olisi tehokasta.

- Eri

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
169/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kuinka monta ihmisä ajaakaan silkka yksinäisyys ja turvattomuus  mielenterveyspalvelujen piiriin?

Vierailija
170/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii. 

Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä. 

Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.

Itse kyllä jaan alkuperäisen kommentoijan tulkinnan: "Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii." Nykymaailma on kovin erilainen kuin isäsi nuoruudessa.

Plus, wtf? Miksi elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä? Sehän on hyvä asia että ihmiset hakevat apua jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.

Elämä ei muutu mielekkäämmäksi vaikka miten hakisi järjestelmältä apua. Mielekkyys syntyy yksilön autonomiasta ja kyvystä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä.

Ja silloin kun yksilöllä ei ole autonomiaa ja kyvykkyyttä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä, tarvitaan tähän apua järjestelmältä, eli esim. terapiaa, jolla voidaan saavuttaa elämään mielekkyyttä.

Oletko ikinä tavannut ihmistä, joka olisi terapian avulla saavuttanut elämäänsä mielekkyyden?

Ainakin omassa tuttavapiirissäni kaikki terapiassa käyneet ovat kokeneet elämänlaatunsa parantuneen ja elämänhalunsa kasvaneen. Itselleni tuo on juuri sitä mielekkyyttä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
171/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Olot saattoivat olla kurjat, mutta ihmiset uskoivat kuitenkin omiin kykyihinsä ja jos olivat selvinneet hengissä vaikeuksistaan

No siinäpä se ero tuli. Ihmisiä myös kuoli pois silloin reilusti enemmän. Mielisairaat joko otettiin suvun hoidettavaksi tai jätettiin heitteille yksin pois kuolemaan. "Wanhat hyvät ajat" tuntuvat paremmilta menestyjille vain sen takia koska häviäjät siihen aikaan kuolivat pois nopeasti.

Vierailija
172/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Länsimainen psykologia on ihan paskaa. Onko tavoitteena jauhaa omista ongelmista niin pitkään että kyllästyy niihin ja lopulta tajuaa siirtyä elämässä eteenpäin, vai mikä niiden pointti on? Tunnen ihmisiä jotka ovat jääneet terapioihinsa koukkuun eivätkä uskalla lopettaa niitä.

Puolipakkolääkitys on taas ihan oma juttunsa. Moni ihminen tarvitsisi esim. suruajan eikä zombipillereitä. 

Uskon, että monilla muilla kulttuureilla on (ollut) paljon tehokkaammat menetelmät mielenterveyden hoitoon kuin länsimaisella kulttuurilla. Veikkaan, että esim. monet seremoniat on pohjimmiltaan muotoutuneet psyykeen hoitoa varten. Myös kiinalaisessa kokonaisvaltaisessa lääkietieteessä lienee paljon perää (tai sitten ei, ne sarvikuononsarvi- ja tiikerinpenis-jauheet lienee yksinomaan idioottimaisia).

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
173/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olot saattoivat olla kurjat, mutta ihmiset uskoivat kuitenkin omiin kykyihinsä ja jos olivat selvinneet hengissä vaikeuksistaan

No siinäpä se ero tuli. Ihmisiä myös kuoli pois silloin reilusti enemmän. Mielisairaat joko otettiin suvun hoidettavaksi tai jätettiin heitteille yksin pois kuolemaan. "Wanhat hyvät ajat" tuntuvat paremmilta menestyjille vain sen takia koska häviäjät siihen aikaan kuolivat pois nopeasti.

Tämän lisäksi mielen sairauksille altistavat geenit konsentroituvat tuleviin jälkipolviin, koska heikko aines ei enää kuole pois. Ikävää evoluutiopsykologiaa, mutta totta. Tässä hetkessä psykopaattinen narsisti pärjää parhaiten.

- Eri

Vierailija
174/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Länsimainen psykologia on ihan paskaa. Onko tavoitteena jauhaa omista ongelmista niin pitkään että kyllästyy niihin ja lopulta tajuaa siirtyä elämässä eteenpäin, vai mikä niiden pointti on? Tunnen ihmisiä jotka ovat jääneet terapioihinsa koukkuun eivätkä uskalla lopettaa niitä.

Puolipakkolääkitys on taas ihan oma juttunsa. Moni ihminen tarvitsisi esim. suruajan eikä zombipillereitä. 

Uskon, että monilla muilla kulttuureilla on (ollut) paljon tehokkaammat menetelmät mielenterveyden hoitoon kuin länsimaisella kulttuurilla. Veikkaan, että esim. monet seremoniat on pohjimmiltaan muotoutuneet psyykeen hoitoa varten. Myös kiinalaisessa kokonaisvaltaisessa lääkietieteessä lienee paljon perää (tai sitten ei, ne sarvikuononsarvi- ja tiikerinpenis-jauheet lienee yksinomaan idioottimaisia).

Tarkoittanet DSM:ää ja siitä miten länsimaisessa lääketieteessä yritetään parantaa mielen sairauksia lääkkeillä? Tämä on totta. Kiinalaisessa jne annetaan sille plasebolle mahdollisuus, meillä se halutaan unohtaa kokonaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
175/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

" Työajan lyhentäminen olisi yksi tehokkaimmista, lääkkeettömistä keinoista jaksamisen ja elämänlaadun parantamiseksi."

Tuossa oli yksi suurenmoisimmista viisauksista kiteytettynä yhteen lauseeseen.

Vierailija
176/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii. 

Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä. 

Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.

Itse kyllä jaan alkuperäisen kommentoijan tulkinnan: "Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii." Nykymaailma on kovin erilainen kuin isäsi nuoruudessa.

Plus, wtf? Miksi elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä? Sehän on hyvä asia että ihmiset hakevat apua jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.

Elämä ei muutu mielekkäämmäksi vaikka miten hakisi järjestelmältä apua. Mielekkyys syntyy yksilön autonomiasta ja kyvystä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä.

Ja silloin kun yksilöllä ei ole autonomiaa ja kyvykkyyttä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä, tarvitaan tähän apua järjestelmältä, eli esim. terapiaa, jolla voidaan saavuttaa elämään mielekkyyttä.

Oletko ikinä tavannut ihmistä, joka olisi terapian avulla saavuttanut elämäänsä mielekkyyden?

Minä olen tavannut monia ja tuskinpa terapia hakkaisi kaikki tiedossa olevat lääkitykset, ellei se olisi tehokasta.

- Eri

Keskusteluapu tietenkin voi auttaa ihmistä näkemään omat ongelmansa oikeassa perspektiivissä, mutta ei tämän mitään ammatti-ihmistä tarvita. Ihan tavallinen ihminen pystyy tarjoamaan kanssaeläjilleen uusia näkökulmia ja perspektiivejä. Tietenkin tämä voi nykyaikana tuhota 'ystävyyden', koska moni pahoittaa mielensä ihan kaikesta. Terapeutti voi kyseenalaistaa potilaan ajatusmalleja potilaan loukkaantumatta.

Vierailija
177/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://yle.fi/uutiset/3-10698717

Mielenterveysongelmat todella lisääntyvät jatkuvasti. Todennäköisesti tämä liittyy yhteiskunnan lisääntyvään polarisaatioon. Pärjäävät pärjää ja heikko murtuu elon tiellä.

Minäkin luulen, että kyse on tästä. Suurin osa meistä on kuitenkin älyltään kyvyiltään ihan tavallisia ja keskivertoja, mutta nykyään on esimerkisi työelämässä voimassa "kun olla hyvä ei riitä"-ajattelu. Ulkopuolelta tulevia vaatimuksia on vaikea täyttää, ja toisaalta valtaosa haluaa ne täyttää, koska haluaa elää keskiluokkaista ja vakaavaraista elämää. Tämän seurauksena ihminen väsyy ja kokee itsensä huonoksi ja riitämättömäksi.

Ei älyllä ja mielenterveysongelmilla ole tekemistä toistensa kanssa kuin senverran, että monesti juuri niihin sairastuneet ovat monesti viisaita ja korkean älykkyyden omaavia. Tätä ei moni myönnä, mutta oikeasti olleen tehnyt tutkimuksiakin tästä. Ehkä viisaammat miettivät tätä elämää enemmän ja masentuvat jo siitä ja sitten monet "tavalliset" ihmiset vain elävät eteenpäin. En silti todellakaan tarkoita, että aina on näin, mutta monesti voi juuri käydä näin. En silti oikeastaan pidä hyvänä ajatuksena sitä, että saadaan ne "heikot" ja monesti viisaatkin ihmiset karsittua pois ja jäljellä jäävät ne kovat suorittajat, jotka jaksavat eteenpäin. Silloin tämä maailma menettää paljon.

Vierailija
178/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

"Nykyihmiset on monesti itsekkäitä, eivät kanna toistensa kuormia, empatiaa ja apua on arjessa vaikea saada. Sitten sitä haetaan terapeuteilta."

Aivan varmasti ovat , jopa alkeellisemmat käytöstavat puuttuvat mitä ennen olivat jo alakoululaisilla hallussa. Kun vertaa elämänmenoa esimerkiksi 70-luvusta nykypäivään niin kyyniseksi tylyksi on touhu mennyt, jopa kaupassa voidaan olla asiakkaalle kuin hän olisi ilmaa .

Kuunteleva korva joudutaan ostamaan terapia-palveluista, jos ei ole ketään kuka välittää miten menee.

Tai kun on ajettu jo pois ne, jotka vielä välittivät. 

Vierailija
179/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii. 

Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä. 

Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.

Itse kyllä jaan alkuperäisen kommentoijan tulkinnan: "Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii." Nykymaailma on kovin erilainen kuin isäsi nuoruudessa.

Plus, wtf? Miksi elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä? Sehän on hyvä asia että ihmiset hakevat apua jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.

Elämä ei muutu mielekkäämmäksi vaikka miten hakisi järjestelmältä apua. Mielekkyys syntyy yksilön autonomiasta ja kyvystä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä.

Ja silloin kun yksilöllä ei ole autonomiaa ja kyvykkyyttä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä, tarvitaan tähän apua järjestelmältä, eli esim. terapiaa, jolla voidaan saavuttaa elämään mielekkyyttä.

Oletko ikinä tavannut ihmistä, joka olisi terapian avulla saavuttanut elämäänsä mielekkyyden?

Minä olen tavannut monia ja tuskinpa terapia hakkaisi kaikki tiedossa olevat lääkitykset, ellei se olisi tehokasta.

- Eri

Keskusteluapu tietenkin voi auttaa ihmistä näkemään omat ongelmansa oikeassa perspektiivissä, mutta ei tämän mitään ammatti-ihmistä tarvita. Ihan tavallinen ihminen pystyy tarjoamaan kanssaeläjilleen uusia näkökulmia ja perspektiivejä. Tietenkin tämä voi nykyaikana tuhota 'ystävyyden', koska moni pahoittaa mielensä ihan kaikesta. Terapeutti voi kyseenalaistaa potilaan ajatusmalleja potilaan loukkaantumatta.

Monien on helpompi puhua ulkopuoliselle koska silloin voi puhua täysin vapaasti. Toki joillain on ystäviäkin joille he jakavat ihan kaiken mutta suuri osa kuitenkin kokee ettei ihan kaikesta halua puhua ystäviensä kanssa vaan mieluummin jonkun ulkopuolisen puolueettoman tahon.

Vierailija
180/353 |
07.11.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Länsimainen psykologia on ihan paskaa. Onko tavoitteena jauhaa omista ongelmista niin pitkään että kyllästyy niihin ja lopulta tajuaa siirtyä elämässä eteenpäin, vai mikä niiden pointti on? Tunnen ihmisiä jotka ovat jääneet terapioihinsa koukkuun eivätkä uskalla lopettaa niitä.

Puolipakkolääkitys on taas ihan oma juttunsa. Moni ihminen tarvitsisi esim. suruajan eikä zombipillereitä. 

Uskon, että monilla muilla kulttuureilla on (ollut) paljon tehokkaammat menetelmät mielenterveyden hoitoon kuin länsimaisella kulttuurilla. Veikkaan, että esim. monet seremoniat on pohjimmiltaan muotoutuneet psyykeen hoitoa varten. Myös kiinalaisessa kokonaisvaltaisessa lääkietieteessä lienee paljon perää (tai sitten ei, ne sarvikuononsarvi- ja tiikerinpenis-jauheet lienee yksinomaan idioottimaisia).

Tarkoittanet DSM:ää ja siitä miten länsimaisessa lääketieteessä yritetään parantaa mielen sairauksia lääkkeillä? Tämä on totta. Kiinalaisessa jne annetaan sille plasebolle mahdollisuus, meillä se halutaan unohtaa kokonaan.

Olen muuten usein ihmetellyt tuota pladebovaikutiksen ylenkatsontaa. Eikö se olisi vain hyvä, että ihminen itse korjaisi oman systeeminsä ilman ylimääräisiä kemikaaleja sivuvaikutuksineen? Tietenkin lääkkeet ovat moniin vaivoihin oikeasti tarpeen, mutta moniin pieniin juttuihin luulisi sen plasebon olevan sekä edullisempi että hyödyllisempi.