Mielenterveysongelmat nykyään todella yleisiä - mikä ihmisiä oikein kuormittaa?
Keskustelin parin opiskelukaverin kanssa. Olemme kaikki korkeakoulussa opiskelevia alle 25-vuotiaita nuoria aikuisia. Hieman yllätti, että molemmat ovat psyk. polin hoidossa ja toinen käy jopa terapiassa joka viikko!
Milloin tilanne on mennyt tähän, että aivan ns. normaaleilla opiskelevilla ja työssäkäyvillä ihmisillä on näin paljon mielenterveysongelmia?
Onko täällä AV-laisilla mt-ongelmia? Mikä on ajanut teidät ongelmien partaalle? Kysyn tätä ihan vain pelkästä ihmetyksestä. Jotenkin tuntuu, että kun nykyään syntyy lapsi, niin siitä tulee lähes poikkeuksetta mielenterveysongelmainen.
Kommentit (353)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii.
Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä.
Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.
Itse kyllä jaan alkuperäisen kommentoijan tulkinnan: "Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii." Nykymaailma on kovin erilainen kuin isäsi nuoruudessa.
Plus, wtf? Miksi elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä? Sehän on hyvä asia että ihmiset hakevat apua jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.
Elämä ei muutu mielekkäämmäksi vaikka miten hakisi järjestelmältä apua. Mielekkyys syntyy yksilön autonomiasta ja kyvystä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä. Jos ihminen on sisäisesti motivoitunut ja uskoo itseensä, hänen elämänsä on mielekästä ihan diagnooseista riippumatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii.
Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä.
Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.
No joo-o, mutta maailma on myös muuttunut. Kuten viestissäni sanoin, aiemmin pikkukylilläkin oli töitä ja elämisenmahdollisuuksia, epäsosiaaliset tapaukset saattoivat jäädä pyörittämään vanhempien pientilaa tai siellä naapurikaupungin pajalla sai hengata samojen naamojen kanssa 18-vuotiaasta eläkeikään. Vaimo löytyi kotikylältä, töitä sai kun kävi kysymässä ja kouluttautua tarvitsi sen yhden ainoan kerran. Amisammatti oli riittävä. Sukulaiset asui lähellä.
Nykyään pitäisi brändätä itseään, kouluttautua ja kurssittautua uudelleen parin vuoden välein, hyppiä työn perässä pitkin Suomea, kestää työttömyyttä ja epävarmuutta, myydä itseään ja osaamistaan yhä uudelleen, kaikki tuttu ja turvallinen katoaa, uutta pitää oppia koko ajan. Moni sellainen joka oman mt-kuormansa kanssa pärjäsi aiemmin ihan hyvin pikkukylän arkielämässä olisi ja onkin nykyajassa täysin hukassa.
Ei tavallisen ihmisen tavalliset 'mt-ongelmat' ole oikeasti mikään ongelma, vaan meidän yhteiskuntamme, joka tekee niistä ongelman. Mitä pidemmälle teknologia kehittyy, sitä enemmän se yksilöiltä vaatii ja sitä vähemmän vapautta yksilölle jää. Olemme koko ajan teknologian armoilla tiedostamattamme tai sitten tiedostaen asian. Toki teknologia helpottaa elämää monella tavoin, mutta samalla se rampauttaa yksilön. Tällaisessa isovelivalvoo-systeemissä viihtyvät ainoastaan kaikkein tottelevaisimmat ja epäitsenäisimmät yksilöt.
Vierailija kirjoitti:
Nykyisin kestetään vain positiivisia tunteita. Ennen oli normaalia olla surullinen, kun menetti jotain (ei saanut työpaikkaa, isä kuoli jne.), nyt sitä tunnetta ei kestetä edes hypoteettisen ajatuksen tasolla. Kun ei olla iloisia tai mielessä käväisee oma kuolevaisuus, niin mennään terapiaan. Masennus on hyväksytty syy olla palkallisesti pois töistä pelaamassa tietokoneella jne.
Ei opiskelukavereillasi olisi ollut mitään mielenterveysongelmia 20 vuotta sitten, mutta nyt kaikki on medikalisoitu ja alakulosta on tehty ahdistus. Palveluja on tarjolla paljon ja edullisesti, "mielenterveysongelmista" on tehty arkipäivää.
Mikä ei poista sitä, etteikö edelleenkin olisi olemassa perinteisiä mielisairauksia. Niiden määrä ei ole kasvanut.
95v isomummoni naurahti kerran, että koko Suomella oli akuutti stressireaktio 40-luvulla, mutta ei ollut aikaa jäädä märehtimään tunteita. Piti mennä eteenpäin.
Nyt on vahva usko siihen, että elämänsä voi pysäyttää ja jäädä pohtimaan, että oliko se tuo sana tai tuo teko, joka laukaisi minussa tämän.
Tämä kommentti on hyvin kärjistetty, mutta olen huomannut että siinä on perää, ettei tavallisia tunteita kestetä tai ymmärretä tavallisiksi tunteiksi. Työskentelen mielenterveysongelmaisten kanssa ja hyvin usein tulee vastaan tilanteita, joissa ihmisille on selitettävä, että on normaalia ja sallittua esim. olla surullinen, jos on kokenut pettymyksen. Tai stressaantunut elämänmuutoksesta. Tai jännittynyt, jos odottaa tietoa jostain tärkeästä asiasta. Ehkä siihen ammattilaisetkin joskus hieman lähtevät mukaan. Lääkitään herkästi täysin normaaleja tunteita.
Tunteiden sanoittaminen lapsille tuntuu tällä hetkellä olevan trendikäs kasvatusoppi, mutta se todella on tutkitusti tehokkain keino ehkäistä lasten ja nuorten mielenterveysongelmia. Eikä selvästikään syyttä!
Kilpailuyhteiskunta, liikaa mahdollisuuksia, yksinäisyys, yhteisöllisyyden ja juurien puute ja ihmisten jumitus omissa kerrostaloyksiöissä yksin, eletään niinkuin keho ei ole tarkoittanut eli huonolla ruoalla ja ei liikuta, ollaan liian vähän valossa ja illalla taas saadaan liikaa keinotekoista valoa mikä sotkee unet, nukutaan liian vähän, liikaa vaatimuksia mitä työelämä ja yhteiskunta asettaa, sairas kulutuskeskeinen yhteiskunta jossa pitäisi kokoajan olla kasvua kasvua kasvua ja krääsää. Liikaa stimulaatiota joka puolelta eikä osata enää rauhoittua ja olla itsensä kanssa ilman että näperretään kokoajan jotain älylaitetta. Eletään jossain kiiltokuvamaailmassa missä nähdään kauniita Instagram kuvia. Eletään yliprosessoidulla ruolla ja joka vaivaan vedetään nappeja, sen sijaan että ratkaistaisiin terveysongelmia elintavoilla. Sotketaan kehoa hormoneilla jne.. Eletään sairaassa maailmassa jossa ilmastokin kärsii. Osa on huonompiosaisia ja niillä on huono olla, ja todellisuudessa se mitä sanotaan mielenterveysongelmiksi voi olla ihan luonnollisia reaktioita vaikeisiin kokemuksiin ja traumoihin, mitä sitten medikalisoidaan joksikin sairauksiksi ja häiriöiksi. Aiheutetaan lisää ongelmia napeilla mitä määritään mt-ongelmiin, missä on vieroituisoireita ja haittavaikutuksia. Sitten se että ei osata käsitellä tunteita, ei olla opittu lapsena tekemään niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii.
Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä.
Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.
Juuri näin. Nykypäivänä ikään kuin hirttäydytään siihen diagnoosiin ja pidetään sitä jonkinlaisena lupalappuna luovuttamiselle. Diagnoosin ei tulisi olla kuitenkaan mikään vastuusta vapauttava tai pysyvästi invalidisoiva määritys, vaan tieto jonka perusteella voidaan aloittaa ongelman hoitaminen. Ennen ei tätä ollut, oli vain epämääräisoö oireita, joiden kanssa oli pärjättävä. Silti ihmiset yrittivät. Miksi ei siis myös tänä päivänä, kun keinot hoitaa ongelmia ja mahdollisuus saada apua on tuhatkertainen?
Vierailija kirjoitti:
Kilpailuyhteiskunta, liikaa mahdollisuuksia, yksinäisyys, yhteisöllisyyden ja juurien puute ja ihmisten jumitus omissa kerrostaloyksiöissä yksin, eletään niinkuin keho ei ole tarkoittanut eli huonolla ruoalla ja ei liikuta, ollaan liian vähän valossa ja illalla taas saadaan liikaa keinotekoista valoa mikä sotkee unet, nukutaan liian vähän, liikaa vaatimuksia mitä työelämä ja yhteiskunta asettaa, sairas kulutuskeskeinen yhteiskunta jossa pitäisi kokoajan olla kasvua kasvua kasvua ja krääsää. Liikaa stimulaatiota joka puolelta eikä osata enää rauhoittua ja olla itsensä kanssa ilman että näperretään kokoajan jotain älylaitetta. Eletään jossain kiiltokuvamaailmassa missä nähdään kauniita Instagram kuvia. Eletään yliprosessoidulla ruolla ja joka vaivaan vedetään nappeja, sen sijaan että ratkaistaisiin terveysongelmia elintavoilla. Sotketaan kehoa hormoneilla jne.. Eletään sairaassa maailmassa jossa ilmastokin kärsii. Osa on huonompiosaisia ja niillä on huono olla, ja todellisuudessa se mitä sanotaan mielenterveysongelmiksi voi olla ihan luonnollisia reaktioita vaikeisiin kokemuksiin ja traumoihin, mitä sitten medikalisoidaan joksikin sairauksiksi ja häiriöiksi. Aiheutetaan lisää ongelmia napeilla mitä määritään mt-ongelmiin, missä on vieroituisoireita ja haittavaikutuksia. Sitten se että ei osata käsitellä tunteita, ei olla opittu lapsena tekemään niin.
Lisäisin vielä sen, että ei osata palautua riittävästä tekemisestä. Jos pää ylikuormittuu, mikä on hyvin todennäköistä nykypäivänä, niin ihmiset ei tajua, että sitä stressiä pitää oppia hallitsemaan ja vastapainona pitää itsestä huolta ja osata välillä antaa aivoille aikaa levähtää että ne ei ylikuormitu. Ei unohtaa sitä, että meillä on myös keho mistä pitää pitää huolta. Käydä kävelylenkillä, relata, tyhjentää pää (se että istuu kokoajan koneella vaan pitää yllä sitä liian informaation tulvaa mitä aivot joutuu käsittelemään). Kaikki nuo yllämainitsemat toimet pitää myös unesta huolta. Usein kun alkaa olla burniksen partaalla, unikin katoaa kun kroppa ja mieli alkaa käydä ylikierroksilla.
Ihminen ei ole kone. Ihminen on ihminen jolla on fyysinen keho josta pitää pitää huolta. Aivojen terveydestäkin voi pitää huolta elintavoilla ja muistamalla lepo. Eikä tietenkään täysin passiivistuttaa itteään vaan myös pitää itsensä skarppina erilaisin keinoin. Paras on liikunta.
En tiedä onko ongelma oikeasti kyvyttömyys käsitellä tunteita. Aika moni vanhan kansan ihminen oli täysin tunnekylmä ja pystyi helposti laittamaan ns. tunteensa sivuun rationaalisuuden sitä vaatiessa. Nykyisin mennään ehkä jo liiankin paljon tunteiden ehdoilla. Tämä taas johtuu siitä, että rationaalisella toiminnalla ei enää saavuteta etua samalla tavalla kuin ennen wanhaan. Ihminen kokee oman toimintansa suunnittelun turhaksi ja tuhoontuomituksi, joten ainoaksi tavoitteeksi elämässä jää tämä hetki, nykyisyys, ja se miltä meistä nyt tuntuu. Jos ihminen on kypsä ja karaistunut, tämä olisi hyvä zen-elämän lähtökohta, mutta epäkypsälle ihmiselle tämän hetken tunteissa jumittaminen on tuhoisaa. Jos ihminen kokee järkeväksi asettaa pitkän ajan tavoitteita ja työskennellä niiden eteen, ja saavuttaa tässä ponnistelussa edes jonkin verran menestystä, mielenterveys pysyy kunnossa ihan itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Sisäilmaongelmat on varmasti yksi iso tekijä mielenterveysongelmissa. Homeen lisäksi hajoavat muovit ja muut nykyaikaiset rakennusmateriaalit voivat aiheuttaa moninaisia ongelmia.
Minulla on tästä omakohtaista kokemusta, sillä sairastuin työpaikan sisäilmaongeImien vuoksi pysyvästi. Hoidoksi sain mielialalääkityksen ja allergialääkkeitä. Lääkitystä minulla ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen, mutta iho-oireista kärsin edelleen ja reagoin homeille yms.
Voi v. ttu, täytyy olla provo.
Minulla ei ole diagnosoitua mielenterveysongelmaa ( olen myös nuori), mutta voin silti kertoa, mitkä asiat ovat olleet sellaisia joiden takia olen oikeasti ollut välillä todella ahdistunut ja masentunutkin. Tähän ovat vaikuttaneet se, että olin kiusatttu pitkän aikaa ja yksinäinen. Sen jälkeen sitten yleisesti elämään liittyvät asiat kuten se etten meinaa päästä opiskelemaan, työttömyys ja muutenkin se miten edes pärjään elämässä taloudellisesti on aiheuttanut paljon ahdistusta. Myös sekin on vaikea asia, kun koen yhteiskunnan menevän kokoajan siihen suuntaan, että jos on ujompi ihminen niin ei enää täällä pärjää ja kaikkien pitäisi olla sosiaalisia. Täälläkin yksi kyseli, että mikä työpaikka sopii ujommalle ihmiselle niin ei siihen paljon vastauksia tullut. Työnsaanti on vaikeaa ja elämä muutenkin sellaista epävarmaa ja ei voi suunnitella kovin pitkälle. Myös kaikki yhteiskunnan paineet tuntuvat joskus raskailta. Itse en halua lapsia, mutta sellaiset, jotka perheen haluavat kokevat varmaan paineita siitäkin, että löytävätkö kumppanin, koska on hyvä hetki lapsille jne. Oikeastaan en todellakaan ihmettele jos joku on masentunut ja mieluummin minusta se on ihan luonnollinen reaktio, ettei ihminen kestä kaikkea. Omat vanhemmat ovat niitä joiden mielestä on heikko jos masentuu ja ihmisen pitää kestää kaikki, mutta olen vaan iloinen jos joku ajattelee toisin. Se, että on empaatttinen ja oikeasti ymmärtää ihmisiä ja heidän elämäänsä on vaan hyvä asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii.
Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä.
Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.
Itse kyllä jaan alkuperäisen kommentoijan tulkinnan: "Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii." Nykymaailma on kovin erilainen kuin isäsi nuoruudessa.
Plus, wtf? Miksi elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä? Sehän on hyvä asia että ihmiset hakevat apua jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.
Elämä ei muutu mielekkäämmäksi vaikka miten hakisi järjestelmältä apua. Mielekkyys syntyy yksilön autonomiasta ja kyvystä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä. Jos ihminen on sisäisesti motivoitunut ja uskoo itseensä, hänen elämänsä on mielekästä ihan diagnooseista riippumatta.
Et taida tietää kovin paljon mielenterveysongelmien hoidosta? Esimerkiksi psykoterapiasta on apua juuri siihen, että löytää sisäisen motivaation, oppii uskomaan itseensä ja löytää elämästään mielekkyyttä. Voin näin kertoa syvällä kokemuksen rintaäänellä. Ihan ehdottomasti elämäni on parempaa terapiassa käymisen jälkeen ja minusta on myös enemmän hyötyä yhteiskunnalle.
Ihan ehdottomasti on muuten siskostanikin enemmän hyötyä yhteiskunnalle kun hän sai apua pahaan adhd:n jonka takia mm. opinnot eivät edistyneet.
"Vanhoina hyvinä aikoina" minä olisin varmaan päätynyt tappamaan itseni ja siskoni olisi jotenkin tuskaisesti rämpinyt läpi elämäänsä saavuttamatta täyttä potentiaaliaan. Nyt taas meitä on kaksi hyvää veronmaksajaa. Vaikea kuvitella, miksi joku mieluummin palaisi tuohon vanhaan.
Vierailija kirjoitti:
Nykyihmiset on monesti itsekkäitä, eivät kanna toistensa kuormia, empatiaa ja apua on arjessa vaikea saada. Sitten sitä haetaan terapeuteilta.
Itse olen hyötynyt tästä sivustosta: https://kirkonkeskusteluapua.fi/ kun läheisistä ei ole ollut kuuntelijoiksi murheissani.
Yritän myös noudattaa vuorisaarnan neuvoja ja rakkauden kolmoiskäskyä, kohdella muita kauniisti ja auttaa ja palvella kaikkia kun voin. Rukoilla rakkaudellisesti myös niiden puolesta, jotka kohtelee mua huonosti.
Mä olen ensimmäisestä kappaleestasi hieman eri mieltä. Valitettavan usein ne kuormansa toisten niskoille mielellään kaatavat ovat ihmisiä, joilla ei ole mitään halua muuttaa asioitaan yhtään paremmaksi. Valitetaan ja valitetaan vaan kaikesta, kunnes kuulija kyllästyy ainaiseen valitukseen.
Vierailija kirjoitti:
Nykyisin kestetään vain positiivisia tunteita. Ennen oli normaalia olla surullinen, kun menetti jotain (ei saanut työpaikkaa, isä kuoli jne.), nyt sitä tunnetta ei kestetä edes hypoteettisen ajatuksen tasolla. Kun ei olla iloisia tai mielessä käväisee oma kuolevaisuus, niin mennään terapiaan. Masennus on hyväksytty syy olla palkallisesti pois töistä pelaamassa tietokoneella jne.
Ei opiskelukavereillasi olisi ollut mitään mielenterveysongelmia 20 vuotta sitten, mutta nyt kaikki on medikalisoitu ja alakulosta on tehty ahdistus. Palveluja on tarjolla paljon ja edullisesti, "mielenterveysongelmista" on tehty arkipäivää.
Mikä ei poista sitä, etteikö edelleenkin olisi olemassa perinteisiä mielisairauksia. Niiden määrä ei ole kasvanut.
95v isomummoni naurahti kerran, että koko Suomella oli akuutti stressireaktio 40-luvulla, mutta ei ollut aikaa jäädä märehtimään tunteita. Piti mennä eteenpäin.
Nyt on vahva usko siihen, että elämänsä voi pysäyttää ja jäädä pohtimaan, että oliko se tuo sana tai tuo teko, joka laukaisi minussa tämän.
Tämä. Elämä on nykyisin liian helppoa. Nuoret ovat tottuneet saamaan lapsena kaiken mitä sormellaan näyttävät ja vanhemmat ovat tiikerin lailla varjelelet lastaan kaikilta vastoinkäymisiltä. Aikuistuttuaan näillä nuorilla ei ole valmiuksia kohdata vastoinkäymisiä ja alakuloa vaan sännätään mt-palveuihin pyytämään apua.
Hieman sama juttu kuin allergioiden kanssa. Elinympäristömme kliininen puhtaus kasvattaa allergioiden määrää ja liian helppo elämä masennusta ja mielenterveyden ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[Arvostan 1800-luvun tehdaspatruunoita. He tajusivat huolehtia työntekijöistään, sillä hyvin viihtyvä työntekijä oli tuottava, pitkäaikainen ja lojaali työntekijä. Palkka oli pieni, mutta patruuna tarjosi tehtaan ääreltä työläisilleen työterveyden, asuinpaikan, lapsille koulun ja jopa oman osuuskaupan.
Mistä IHMEESTÄ olet saanut tällaisen käsityksen? Ei tuollaista väitä edes röyhkeimmät oikeistopropagandistit. [/quote
Mm. James Finlayson Tampereella, Strömforsin ruukki Loviisassa, Fiskarsin ruukkiyhteisö Lohjalla...
Kyllä mielikuvasi taitavat nyt olla ihan hiukkasen sokerikuorrutettuja.
-eri
Kyllä tälle löytyy tieteellistä näkökulmaa. Ennen ei ollut palkkatyötä siten kuin nykyisin. Suosittelen lukemaan kirjan https://jyu.finna.fi/Record/jykdok.886281 "Työn uusi järjestys : miten uusi kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta" josta saat hieman käsitystä aiheeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii.
Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä.
Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.
Itse kyllä jaan alkuperäisen kommentoijan tulkinnan: "Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii." Nykymaailma on kovin erilainen kuin isäsi nuoruudessa.
Plus, wtf? Miksi elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä? Sehän on hyvä asia että ihmiset hakevat apua jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.
Elämä ei muutu mielekkäämmäksi vaikka miten hakisi järjestelmältä apua. Mielekkyys syntyy yksilön autonomiasta ja kyvystä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä. Jos ihminen on sisäisesti motivoitunut ja uskoo itseensä, hänen elämänsä on mielekästä ihan diagnooseista riippumatta.
Et taida tietää kovin paljon mielenterveysongelmien hoidosta? Esimerkiksi psykoterapiasta on apua juuri siihen, että löytää sisäisen motivaation, oppii uskomaan itseensä ja löytää elämästään mielekkyyttä. Voin näin kertoa syvällä kokemuksen rintaäänellä. Ihan ehdottomasti elämäni on parempaa terapiassa käymisen jälkeen ja minusta on myös enemmän hyötyä yhteiskunnalle.
Ihan ehdottomasti on muuten siskostanikin enemmän hyötyä yhteiskunnalle kun hän sai apua pahaan adhd:n jonka takia mm. opinnot eivät edistyneet.
"Vanhoina hyvinä aikoina" minä olisin varmaan päätynyt tappamaan itseni ja siskoni olisi jotenkin tuskaisesti rämpinyt läpi elämäänsä saavuttamatta täyttä potentiaaliaan. Nyt taas meitä on kaksi hyvää veronmaksajaa. Vaikea kuvitella, miksi joku mieluummin palaisi tuohon vanhaan.
Miksi määrittelet itsesi ja sisaresi "veronmaksajina" - silloinhan teillä on vain välineellinen arvo. Kuten huomaat, olet sisäistänyt yhteiskunnan kovat arvot ja toistelet niitä kuin papukaija. Otapa puheeksi terapiassasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii.
Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä.
Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.
Itse kyllä jaan alkuperäisen kommentoijan tulkinnan: "Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii." Nykymaailma on kovin erilainen kuin isäsi nuoruudessa.
Plus, wtf? Miksi elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä? Sehän on hyvä asia että ihmiset hakevat apua jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.
Elämä ei muutu mielekkäämmäksi vaikka miten hakisi järjestelmältä apua. Mielekkyys syntyy yksilön autonomiasta ja kyvystä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä. Jos ihminen on sisäisesti motivoitunut ja uskoo itseensä, hänen elämänsä on mielekästä ihan diagnooseista riippumatta.
Et taida tietää kovin paljon mielenterveysongelmien hoidosta? Esimerkiksi psykoterapiasta on apua juuri siihen, että löytää sisäisen motivaation, oppii uskomaan itseensä ja löytää elämästään mielekkyyttä. Voin näin kertoa syvällä kokemuksen rintaäänellä. Ihan ehdottomasti elämäni on parempaa terapiassa käymisen jälkeen ja minusta on myös enemmän hyötyä yhteiskunnalle.
Ihan ehdottomasti on muuten siskostanikin enemmän hyötyä yhteiskunnalle kun hän sai apua pahaan adhd:n jonka takia mm. opinnot eivät edistyneet.
"Vanhoina hyvinä aikoina" minä olisin varmaan päätynyt tappamaan itseni ja siskoni olisi jotenkin tuskaisesti rämpinyt läpi elämäänsä saavuttamatta täyttä potentiaaliaan. Nyt taas meitä on kaksi hyvää veronmaksajaa. Vaikea kuvitella, miksi joku mieluummin palaisi tuohon vanhaan.
Miksi määrittelet itsesi ja sisaresi "veronmaksajina" - silloinhan teillä on vain välineellinen arvo. Kuten huomaat, olet sisäistänyt yhteiskunnan kovat arvot ja toistelet niitä kuin papukaija. Otapa puheeksi terapiassasi.
Oletin puheidesi perusteella sillä olevan nimenomaan sinulle merkitystä :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sisäilmaongelmat on varmasti yksi iso tekijä mielenterveysongelmissa. Homeen lisäksi hajoavat muovit ja muut nykyaikaiset rakennusmateriaalit voivat aiheuttaa moninaisia ongelmia.
Minulla on tästä omakohtaista kokemusta, sillä sairastuin työpaikan sisäilmaongeImien vuoksi pysyvästi. Hoidoksi sain mielialalääkityksen ja allergialääkkeitä. Lääkitystä minulla ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen, mutta iho-oireista kärsin edelleen ja reagoin homeille yms.
Voi v. ttu, täytyy olla provo.
Ei ole provo. Osittain tätä selittää se, että koska lääketiede ei tunnusta kemikaalien/hometoksiinien yms. aiheuttavan muuta kuin korkeintaan astman, muu tulkitaan toiminnalliseksi (mielen sisäiseksi) vaivaksi ja tällöin hoitona on masennuslääkitys ja siihen liittyvä diagnoosi. Sama pätee kaikkiin hormonaalisiin ongelmiin, kuten kilpirauhasen aiheuttamaan masennukseen, joka hoidetaan meillä totaalisen väärin.
Ei siis ihme, että Suomi on OECD-maista mielisairain kansa.
- Eri
Näköalattomuus, jatkuva huoli tulevaisuudesta, työttömyys, köyhyys, ympäristön saastuminen, sademetsien tuho, sairaalabakteerit joihin ei lääkkeet tehoa, terrorismin lisääntyminen, kansainvälinen talouskriisi, kylmä yksilökeskeinen yhteiskunta, palveluiden huononeminen, eriarvoisuuden lisääntyminen, kulttuurin taantuminen...
Nykyiminen on herkkä, ujo ja itsekäs.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii.
Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä.
Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.
Itse kyllä jaan alkuperäisen kommentoijan tulkinnan: "Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii." Nykymaailma on kovin erilainen kuin isäsi nuoruudessa.
Plus, wtf? Miksi elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä? Sehän on hyvä asia että ihmiset hakevat apua jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.
Elämä ei muutu mielekkäämmäksi vaikka miten hakisi järjestelmältä apua. Mielekkyys syntyy yksilön autonomiasta ja kyvystä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä.
Ja silloin kun yksilöllä ei ole autonomiaa ja kyvykkyyttä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä, tarvitaan tähän apua järjestelmältä, eli esim. terapiaa, jolla voidaan saavuttaa elämään mielekkyyttä.
Sisäilmaongelmat on varmasti yksi iso tekijä mielenterveysongelmissa. Homeen lisäksi hajoavat muovit ja muut nykyaikaiset rakennusmateriaalit voivat aiheuttaa moninaisia ongelmia.
Minulla on tästä omakohtaista kokemusta, sillä sairastuin työpaikan sisäilmaongeImien vuoksi pysyvästi. Hoidoksi sain mielialalääkityksen ja allergialääkkeitä. Lääkitystä minulla ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen, mutta iho-oireista kärsin edelleen ja reagoin homeille yms.