Mielenterveysongelmat nykyään todella yleisiä - mikä ihmisiä oikein kuormittaa?

Minusta on tullut vaihtoehtoajattelija, mitä tulee mielenterveyshoitoon ja mielenterveysongelmiin, mistä nykyään puhutaan paljon. Miksi minusta tuli sellainen?

Sain nuorena masennuslääkkeet ja masennusdiagnoosiin tilaan, joka oli lähinnä teini-iän kasvukipuja, miksi niitä kuvaisin. Minulla oli traumoja ja päälle erittäin tärkeän ihmisen kuolema. Surin vahvasti ja mistään ei tullut mitään. Menetin syyn tehdä asioita, mietin onko missään mitään järkeä, ja päätin tehdä mitä monet muut tekevät nykyään. Minulla oli lukuisia stressaavia asioita ja negatiivisia tapahtumia sattunut elämässä lyhyen ajan sisään, mihin reagoin vahvasti. Menin lääkäriin ja hain keskusteluapua, mitä oli saatavilla vähän.

Minulle määrättiin tuolloin, kauan sitten, pian lääkäriltä apua hakiessani, SSRI-lääkkeiden kulta-aikana  lääkitys masennukseeni. Minulle puhuttiin, kuin minulla olisi joku biologinen poikkeama aivoissani, ja tarvitsisin serotoniinin takaisinottoa estäviä lääkkeitä (SSRI), koska minulla oli kemiallinen epätasapainotila aivoissani. Tuo oli aikaa jolloin lääkeyhtiöt puskemalla puskivat biologista mallia masennuksen ymmärtämiseen, mutta en ymmärtänyt tätä silloin ja ihmisille alettiin määrätä näitä lääkkeitä pitkiksikin ajoiksi, vaikka tutkimusnäyttö oli lyhyttä. Minulle määrättiin näitä silloin, kun aivoni olivat vielä kehittymässä, olin kasvamassa aikuisuuteen. Kunpa oisin tiennyt mille tielle se minut vei ja nykytietämyksellä en koskaan olisi sotkenut aivokemioitani ja käyttänyt noita voimakkaita keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä nuoruusiässä. En ollut koskaan edes kuullut koko mömmöistä, enkä uskonut intuitiooni, joka suhtautui hieman epäillen tähän masennusta hoitavaan pilleriin. Sain tehon lääkkeestä nopeammin, kuin se pitäisi ja todellisuudessa uskon, että tässä oli plasebovaikutus takana. Samaan aikaan elämässäni ratkesi asioita ja sain tukea. Uskon, että tämä olisi ollut minulle riittävä apu, saada kunnon tukea. Ehkä sain lääkkeestä jonkun lyhytkestoisen "tehon", olon hetken aikaa että olen autuaan huoleton, mutta se ei kyllä kauaa kestänyt ja harmit voitti pitkällä tähtäimellä hyödyt.

Tunsin niinkuin olisin saanut selityksen asioille. Niin aivan, minä olenkin jotenkin aivoistani viallinen, mihin tarvitsen lääkityksen ja minulla on tämä tila nimeltä masennus, mikä selittää miksi voin näin. Kun omaksuin tämän selityksen ja tämän tuoman avuttomuuden tunteen, minusta tuli pilleririippuvainen enkä nähnyt kontekstia miksi voin niinkuin voin. Tunsin etten pärjää ilman lääkkeitä enää. Opin ratkomaan ongelmiani pillereillä. Koin tarvitsevani niitä. Kun pari päivää jätin ottamatta lääkkeen, päässä tuntui outoja sähköiskumaisia tuntemuksia. Mitään vaihtoehtoisia keinoja ei esitelty, millä voisin ehkä ratkoa ongelmiani eikä minulle kerrottu puoliakaan lääkkeen haitoista mitä tulin vuosien saatossa kokemaan. Minut jätettiin pillereille, ilman kunnon kontrolleja, oppimaan kaikki haitat kantapään kautta niistä. Vuosia en edes tiennyt sainko edes lääkkeistä mitään hyötyä, mutta lopetus oli hankalaa. Pienimmätkin murheeni mitä hoitojärjestelmässä kerroin, nähtiin että minulla on masennus ja olen kroonisesti masentunut. Minua peloteltiin miten käy jos alasajan lääkkeen, jota tarvitsen. Kun lopetin, minulle suositeltiin lisää lääkkeitä. 1

Vierailija kirjoitti:

Monella tutulla hormonikorvaushoito on parantanut "masennuksesta" ja kilppariongelmien hoidot yms

Viimeinen tabu on miesten testosteronivaje. Nuorten miesten testosteroniarvot ovat laskeneet 10% joka vuosikymmen 1980-luvulta lähtien saakka.

2000-luvulla elämä on monimutkaisempaa kuin koskaan aiemmin ihmisen historiassa. Lisäksi yksinäisyys korostuu ja yhteisöllisyys katoaa, kilpailu lisääntyy. Tämä lisää kovasti ahdistusta ja pärjäämättömyyden tunnetta. Tavoittelemme jotain aivan muuta, kuin ihmiselle luontaista hyvinvointia.

Se, että ostat uuden mekon ja saat töissä ylennyksen, ei välttämättä lisää oikeasti onnellisuuttasi mitenkään muuten kuin hetken ajaksi, ja siitä saattaa seurata jopa enemmän stressiä kuin aiemmin. Elämme illuusiossa.

Elintasovaatimukset ovat myös korkeammalla kuin koskaan. Korkeakoulutus on nykyisin minimivaatimus siedettävälle perustyölle, johon ennen pääsi vähemmällä, eikä korkeakoulutuskaan enää takaa esim. työpaikkaa. Tämä kaikki näkyy konkreettisesti nykyään melko mahdottomissa pääsykokeissa.

Sosiaalinen media lisää monen ihmisen omaa riittämättömyyden tunnetta yleisesti, mikäli vertailuun on taipumusta. Somea pitäisi monen käyttää vähemmän, mutta elämme vertailusta.

Eikä ole enää itsestäänselvyys saada unta tai syödä hyvin ja liikkua, kun usein työssä täytyy istua paikallaan suurimman osan päivästä sisällä, elektroniikka ja katuvalot pitää ihmistä hereillä herkemmin ja yleisestikin hyvinvointiin panostaminen jää helposti kaikessa sähläyksessä taka-alalle. Entisaikaan ei vastailtu sähköpostiin pitkin iltaa ja aamua, ei tehty tietokoneella läksyjä ja töitä yömyöhään (mikä häiritsee unta), eikä yritetty multitaskata koko vapaa-aikaa.

Yhteiskunta on saanut sairaita piirteitä viimevuosikymmenten aikana. Yksilöiltä vaaditaan paljon, mutta heille ei käytännössä anneta juuri mitään takaisin. Muuttaisin itsekin omavaraiseen talouteen, jos se olisi vain mahdollista, mutta kun kaikki eivät voi muuttaa omavaraistalouksiin. Ei meillä sellaiseen ole täällä tilaa. Siinä olisi myös se huono juttu, että en saisi todennäköisesti ruokaa sitten, kun sitä ei olisikaan tullut tarpeeksi. Terveyspalveutkin olisivat kaukana, jos eläisin jossain iivantiirassa ja tällöin kuolisin nuorena.

Oma kokemukseni työelämästä: Raada paljon, älä saa juuri mitään. Jos tahtisi ei ole riittävä (yliinhimmillinen), lennät ulos joko painostettuna tai YT:ssä. Sain juuri itse jälleen burnoutin. Ensimmäisen sain lukiossa, kun se tahti ja suorittaminen vain oli jotain todella järkytävää. Toisen olen saanut nyt, kun työni oli fyysisesti raskas, palkka pieni ja päivät pitkiä. Sairaslomaa en edes hakenut, koska kela ei tunnusta burnoutia syyksi olla pois töistä, joten jäin vain sitten työttömäksi joksikin aikaa. Nyt tässä odotan, että terveyspalvelut ja koulut yksityistetään niin voin vihdoin vain lopettaa hengittämisen. En siis odota sitä innolla, vaan olen kyllästynyt yksilön paskaan tilanteeseen maailmanlaajuisesti. Tällainen ei ole elämää jota haluan elää, joten jääköön sitten elämättä.

M24

Lääkkeistä vieroittautumisen seurauksena ja haittojani koettua minusta tuli ihminen, joka alkoi kyseenalaistaa, olla kriittinen. Aloin nähdä lukuisia puutteita hoitojärjestelmässä ja siinä miten ihmisten ongelmia siellä käsitellään, kaiken vaihtoehdottomuuden, lääkkeiden ylikorostamisen, biologian ylikorostamisen häiriöiden taustalla, kaiken medikalisoimisen, sen ongelmat kun ihmisten kokemia asioita aletaan niputtaa häiriöiksi ihmisessä, mihin keskitytään jopa enemmän kuin siihen että ollaan kuin ihminen ihmiselle, kuunnellaan. Jotenkin ihmiskuva hoidossa on sellainen että kaikkea aletaan nopeasti näkemään sairauksina ja häiriöinä , mikä on todellisuudessa ihan vain sitä mitä on olla ihminen.Aloin nähdä lukuisia keinoja hoitaa itseäni, mihin ei sisältynyt mikään tarjottu mielenterveyshoito tai lääkkeet.

Aloin nähdä sen kuinka tärkeä itsestä on pitää huolta joka tavoin ja nähdä lukuisia ja lukuisia keinoja, jotka olivat jopa tehokkaampia hyvinvoinnille kuin se mitä hoitojärjestelmässä on tarjota. Aloin nähdä sen, että minun aivoni eivät olleet vialliset, kun hain apua, vaan minulle oli sattunut asioita, mitä minun oli hankala käsitellä. Aloin kokea niin, että ennemmin tunsin myös negatiivisia tunteita, kuin olin lääkkeillä turrutettu ja aloin suhtautua tunteisiin ymmärtävämmin. Jos jokin vioitti aivojani ja kehoani niin oli lääkkeet. Aloin miettiä asioita niin, että en nähnyt enää lääkkeiden puutetta ja häiriöitä ensisijaisena selityksenä sille, miksi voin huonosti. Kun pääsin lääkkeistä eroon, pääsin jotenkin ongelmieni ytimeen ja lääkkeet olivat estäneet jotenkin käsittelemästä asioita, koska ne leikkasi tunteitani. Aloin nähdä, mistä ongelmani olivat lähteneet liikkeelle nuorena

.Olikin jotenkin hölmöhkö ajatus ylipäätään hakea omiin elämänongelmiinsa apua joltakin jolla on lääketieteellinen koulutus ja odottaa, että nämä kirjaviisaana ilmoittavat mikä häiriö minulla on ja miten siitä pääsee eroon.Toki voi lääkäreissäkin olla fiksuja ja tunnetasolla ymmärtäväisiä ihmisiä, mutta  usein se on niin, että otahan tästä pillerit ja mene kotiisi. Lääketieteellinen koulutus ei valitettavasti ole tae siitä, että toinen ihminen voi auttaa toista, etenkin kun hoitomalli jossa tarkoitus on tarjota apua on vielä niin lääke- ja diagnoosikeskeinen. Näkisin lukuisia muita asioita, mitkä ovat hyvin tärkeitä siinä, että osaa auttaa toista ihmistä

.Kun lopulta vuosien jälkeen, seksielämä lääkkeistä kuolleena, olo tasaisen lääkittynä, päätin vieroittautua lääkkeistä, koin helvetin. Vieroitusoireista on puhuttu nykyään enemmän, mutta ei silloin: https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/masennuslaakityksen-lopettamisesta-… Jälkikäteen uskon, että useita lääkityksen aikaansaamia haittoja, ongelmia ja vieroitusoireita pidettiin hoitojärjestelmässä minun mielenterveysongelminani eikä niitä edes uskottu. Jouduin käymään kamppailun lääkkeistä eroon ilman kenenkään lääkärin kunnollista ymmärtämystä mitä koin, ilman kunnon tukea, saaden uusia pillerireseptiehdotuksia, potien pahempia ongelmia mitä koskaan olin kokenut. Olen kokenut lääkkeistä haittaa, mikä ei loppunut vain siihen, että lopetin lääkkeen. Kun kärsin lääkkeistä lopettaessa, sain uusia diagnoosimerkintöjä. Kun jonkun aikaa lääkkeistä lopettamisesta kului, aloin voida paremmin ja tajusin että minä selviän ilman niitä. 2

On varmaan useita syitä, miksi mt-diagnoosit ovat yleistyneet.

Yksi on, että se mitä ennen pidettiin osana normaalia ihmiseloa, on nyt oireita mt-häiriöstä ja oikeuttaa diagnoosiin ja lääkereseptiin. Eli osittain on kyse siitä, että mielen ongelmat eivät ole lisääntyneet, vain diagnoosit ovat.

Toinen syy on varmaankin, että vaikka elo on nyt ruumiillisesti kevyempää, se on usein henkisesti kuormittavampaa: täytyy tehdä jatkuvia valintoja ja päätöksiä, olla tietoinen ja hallita monia asioita, kaikki on epävarmempaa ja stressaavampaa. Ennen koko elämänpolku aina loppuun asti oli huomattavasti selkeämpi ja esim. työpaikka ja eläke taattuja.

Kolmantena voisi olla yhteisen arvopohjan murentuminen ja postmodernisaatio, jonka keskiössä on idea, että todellisuus rakentuu subjektiivisesti, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa: jokainen itse päättää, mitä on arvokas ja merkityksellinen elämä sekä suorittaa sen arvokkaaksi vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Jos ei tunne olevansa arvokas ja / tai ei saa muilta vastakaikua -> ei ole arvokas -> mt-ongelmia. Kristinuskossa, jonka mukaisiin käsityksiin ennen kollektiivisesti nojattiin, ihminen on arvokas, tunsipa hän sitä tai ei ja saipa hän siihen muilta vastakaikua tai ei.

Minun isovanhempieni vanhemmat kokivat sodan, joten isovanhempani ovat kasvaneet siinä ajassa jolloin ihmiset traumotisoituivat sodasta mutta hoitivat asian lähinnä vaikenemalla tai viinalla. Ajat olivat silloin erilaiset, monellakin tavalla, eikä mt-ongelmista tiedetty juuri mitään. Isovanhempani ovat kasvattaneet omat vanhempani niillä tiedoilla ja taidoilla jotka ovat omassa elämässään saaneet, eli siihen suomalaiseen puhumattomuuden kulttuuriin jossa työ on elämässä tärkeintä ja eteenpäin mennään eikä itketä turhista asioista eikä tunteista puhuta. Alkoholismi kulkee suvussa myös vahvasti, isäni on alkoholisti, äitini äiti oli alkoholisti, isoveljeni on alkoholisti jne. Kun jouduin nuorena suljetulle osastolle itsetuhoisuuden vuoksi, isän ainoa huoli oli että mitä kaikki suvussa nyt mahtaa ajatella. Asiaa piti hyssytellä ja esittää että kaikki on hyvin. Tietynlainen status, ulkokuori muille siitä että pärjätään, on tärkeämpää kuin se että uskaltaisi joskus myöntää että tarvitsisi apua. Oman äitini kuolema lakaistiin maton alle, mitä siitä turhia puhumaan tai asiaa vatvomaan, ikäviä juttuja tapahtuu ja eikun eteenpäin vaan. Jäin lapsena tällaisten asioiden kanssa aivan yksin ja kesti hyvin pitkään ennen kuin uskalsin hakea apua, niin vahvasti oli minuun taottu se oppi että on häpeä myöntää olevansa heikko. Jos asioihin olisi puututtu aikaisemmin, ne eivät olisi ehtineet vaikuttaa kasvuun ja kehitykseeni, minäkuvani muodostumiseen ja siitä syntyviin mt-ongelmiin niin paljoa.

Yhtälailla kun on vahvana edelleen se pärjäämisen kulttuuri ja asioista vaikenemisen kulttuuri, on myös se että ilman työtä olet mitätön ja turha. Ihan sama vaikka saisit potkut, firma kaatuisi, terveys menisi, kukaan ei kysy miten voit, mitä kuuluu, vaan aina oletko jo löytänyt uusia töitä, mitä teet työksesi? Pitäisi jaksaa paskoja työolosuhteita ja epäasiallista kohtelua töissä koska "eihän töissä nyt kenellekään ole kivaa" ja ihmiset uuvuttavat itsensä loppuun koska jos et tee niin, leima epäonnistujana ja heikkona ihmisenä on vahva eikä kukaan halua sellaista. Pitää suorittaa, suorittaa, suorittaa, mahdollisimman hyvin, tähdätä mahdollisimman korkealle, olla aina joku iso päämäärä, unelma, tavoite, saada tuloksia aikaan, olla tuottava, vaikka hintana olisi oma terveys.

Lisäksi vaikka mt-ongelmista puhutaan, silti vallitseva ilmapiiri asian suhteen on edelleen aika negatiivinen ja suorastaan jopa halveksuva. Asiat nähdään vaan sen oman laatikkonsa sisäpuolella, ei osata miettiä että ehkä jollakin toisella on eri tavalla, ehkä kaikki eivät koe asioita samalla tavalla kuin sinä eikä niin kuulukaan olla. "Kyllä minäkin selvisin vaikka jouduin orvoksi, menetin kaikki raajani, kaikki lapseni sairastuivat ja tsunami vei taloni, miksi sinäkin et pärjää, miksi sinä valitat, miksi sinä haet apua etkä pärjää yksin kuten minä?!!" Ihmiset ovat kadottaneet kykynsä empatiaan ja toisten ymmärtämiseen, eivät viitsi vaivautua edes yrittämään.

Vierailija kirjoitti:

Ennen ei ollut kylähulluja yms.? Kyllä oli, mutta niillekin oli töitä kun kaikkea ei oltu voitu vielä koneellistaa, ja toisaalta ei ollut somekohuja, eli sopimattomatkin saivat säilyttää työpaikkansa (mikä ei ollut hyvä juttu ollenkaan).

Hyvä kommentti. Toisaalta "pienet mt-ongelman alut" eivät päässeet valloilleen, kun elämä oli aika srukturoitua eli töitä riitti myös helposti stressaantuville, penaalin ei terävimmille kynille jne. mikä oli oikeasti hyvä juttu. Ei tarvinnutkaan olla täydellinen. Saattoi olla hyödyksi yhteisölle joka tapauksessa. Toisaalta oli sitten tämä omituisten ihmisten suojelu muiden kustannuksella. Vietin lapsena kesiä maalla ja jälkeenpäin sain kuulla, että mies, joka halusi pitää minua sylissä "oli kiinnostunut lapsista" ja kun puuhyyskässämme ei ollut vielä ovea, joku pressu vain edessä, meitä kuulemma katseltiin puskista. Nykyajan äitinä puuttuisin "ehkä" vähän tiukemmin näihin asioihin, en antaisi lastani jonkun pedon syliin, vaikka olisi miten sen yhteisön jäsen. Yök. Ja jos nyt hehkutetaan ihan aiheestakin miten Suomi selviytyi sotavuosista, niin kyllähän me edelleen kannamme sen painolastia. Moni mies sekosi sodassa, heilui pirtissä sitten aseen kanssa kohtauksen tullessa ja hakkasi vaimon ja lapset, ei siinä ole kyse mistään ihailtavasta selviytymisestä.

Omaan tilanteeseen on ajanut ala-asteen kestänyt henkinen väkivalta ja toksinen pikkukaupunki kasvuympäristönä, minkä vuoksi ajauduin ongelmaisten ihmisten pariin.

Tämä aiheutti päihdeongelmia, seksuaalista hyväksikäyttöä, itsetuhoista käytöstä, ongelmia perheessäni...

Nyt olen parikymppinen ja opiskelen korkeakoulussa, harva arvaa päälle päin kuinka henkisesti rankkaa minulla on ja kuinka suuria ponnistuksia vaatii selvitä koulusta ja töistä, siis normaalista arjesta.

Minulla ahdistuneisuushäiriö ja saan paniikkikohtauksia.

Lisäksi epäilen, että minulla on epävakaa persoonallisuus.

Olen kuitenkin optimisti ja toivon, että tulevaisuus tuo mukanaan tasaisemman elämän ja mielenrauhaa. :)

Vierailija kirjoitti:

Minusta on tullut vaihtoehtoajattelija, mitä tulee mielenterveyshoitoon ja mielenterveysongelmiin, mistä nykyään puhutaan paljon. Miksi minusta tuli sellainen?

Sain nuorena masennuslääkkeet ja masennusdiagnoosiin tilaan, joka oli lähinnä teini-iän kasvukipuja, miksi niitä kuvaisin. Minulla oli traumoja ja päälle erittäin tärkeän ihmisen kuolema. Surin vahvasti ja mistään ei tullut mitään. Menetin syyn tehdä asioita, mietin onko missään mitään järkeä, ja päätin tehdä mitä monet muut tekevät nykyään. Minulla oli lukuisia stressaavia asioita ja negatiivisia tapahtumia sattunut elämässä lyhyen ajan sisään, mihin reagoin vahvasti. Menin lääkäriin ja hain keskusteluapua, mitä oli saatavilla vähän.

Minulle määrättiin tuolloin, kauan sitten, pian lääkäriltä apua hakiessani, SSRI-lääkkeiden kulta-aikana  lääkitys masennukseeni. Minulle puhuttiin, kuin minulla olisi joku biologinen poikkeama aivoissani, ja tarvitsisin serotoniinin takaisinottoa estäviä lääkkeitä (SSRI), koska minulla oli kemiallinen epätasapainotila aivoissani. Tuo oli aikaa jolloin lääkeyhtiöt puskemalla puskivat biologista mallia masennuksen ymmärtämiseen, mutta en ymmärtänyt tätä silloin ja ihmisille alettiin määrätä näitä lääkkeitä pitkiksikin ajoiksi, vaikka tutkimusnäyttö oli lyhyttä. Minulle määrättiin näitä silloin, kun aivoni olivat vielä kehittymässä, olin kasvamassa aikuisuuteen. Kunpa oisin tiennyt mille tielle se minut vei ja nykytietämyksellä en koskaan olisi sotkenut aivokemioitani ja käyttänyt noita voimakkaita keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä nuoruusiässä. En ollut koskaan edes kuullut koko mömmöistä, enkä uskonut intuitiooni, joka suhtautui hieman epäillen tähän masennusta hoitavaan pilleriin. Sain tehon lääkkeestä nopeammin, kuin se pitäisi ja todellisuudessa uskon, että tässä oli plasebovaikutus takana. Samaan aikaan elämässäni ratkesi asioita ja sain tukea. Uskon, että tämä olisi ollut minulle riittävä apu, saada kunnon tukea. Ehkä sain lääkkeestä jonkun lyhytkestoisen "tehon", olon hetken aikaa että olen autuaan huoleton, mutta se ei kyllä kauaa kestänyt ja harmit voitti pitkällä tähtäimellä hyödyt.

Tunsin niinkuin olisin saanut selityksen asioille. Niin aivan, minä olenkin jotenkin aivoistani viallinen, mihin tarvitsen lääkityksen ja minulla on tämä tila nimeltä masennus, mikä selittää miksi voin näin. Kun omaksuin tämän selityksen ja tämän tuoman avuttomuuden tunteen, minusta tuli pilleririippuvainen enkä nähnyt kontekstia miksi voin niinkuin voin. Tunsin etten pärjää ilman lääkkeitä enää. Opin ratkomaan ongelmiani pillereillä. Koin tarvitsevani niitä. Kun pari päivää jätin ottamatta lääkkeen, päässä tuntui outoja sähköiskumaisia tuntemuksia. Mitään vaihtoehtoisia keinoja ei esitelty, millä voisin ehkä ratkoa ongelmiani eikä minulle kerrottu puoliakaan lääkkeen haitoista mitä tulin vuosien saatossa kokemaan. Minut jätettiin pillereille, ilman kunnon kontrolleja, oppimaan kaikki haitat kantapään kautta niistä. Vuosia en edes tiennyt sainko edes lääkkeistä mitään hyötyä, mutta lopetus oli hankalaa. Pienimmätkin murheeni mitä hoitojärjestelmässä kerroin, nähtiin että minulla on masennus ja olen kroonisesti masentunut. Minua peloteltiin miten käy jos alasajan lääkkeen, jota tarvitsen. Kun lopetin, minulle suositeltiin lisää lääkkeitä. 1

Kuvailemasi sähköiskut johtuvat siitä, että serotoniini ja noradrenaliini kuluvat nopeasti verestä loppuun hermosolujen ottaessa sen takaisin. SSRI-lääkkeitä ei siksi saisi lopettaa kuin seinään, vaan vähentäen annosta, jolloin hermosto ehtii tottua siihen ja mukautuu muutokseen, eli alkaa itse huolehtimaan, että välittäjäaineita on veressä tarpeeksi vähentämällä takaisinottoa, muttei estämällä sitä kokonaan. Lääkkeitä määrätään nykyään aivan liian helposti ja tämä käytäntö tulisi lopettaa. Paneuduttaisiin ennemmin niihin ongelmiin, jotka johtavat näihin mielenterveysongelmiin. Oireiden hoito ei ole ennaltaehkäisyä.

Joo, itse olin masentunut teini n. 15 vuotta sitten. Silloin asenne oli, että se nyt vaan kuuluu nuoruuteen että jotkut haluaa kuo lla ja viilt elee. Ei niillä nuorilla mitään ongelmia ole, viilte lyä harjoittavat vain huomionhakuna tai siksi, että kaveritkin niin tekee, ja ovat niin synkkiä kun kuuntelevat niin ikävää musiikkia. Kun saataisiin ne eri kaveriporukkaan ja kuuntelemaan "normaalia" musiikkia, niin loppuisi tuollainen huomionhakeminen.

Kuulostaa siltä, että tämä asenne on muuttunut. Ihanaa. <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://yle.fi/uutiset/3-10698717

Mielenterveysongelmat todella lisääntyvät jatkuvasti. Todennäköisesti tämä liittyy yhteiskunnan lisääntyvään polarisaatioon. Pärjäävät pärjää ja heikko murtuu elon tiellä.

Minäkin luulen, että kyse on tästä. Suurin osa meistä on kuitenkin älyltään kyvyiltään ihan tavallisia ja keskivertoja, mutta nykyään on esimerkisi työelämässä voimassa "kun olla hyvä ei riitä"-ajattelu. Ulkopuolelta tulevia vaatimuksia on vaikea täyttää, ja toisaalta valtaosa haluaa ne täyttää, koska haluaa elää keskiluokkaista ja vakaavaraista elämää. Tämän seurauksena ihminen väsyy ja kokee itsensä huonoksi ja riitämättömäksi.

Ei älyllä ja mielenterveysongelmilla ole tekemistä toistensa kanssa kuin senverran, että monesti juuri niihin sairastuneet ovat monesti viisaita ja korkean älykkyyden omaavia. Tätä ei moni myönnä, mutta oikeasti olleen tehnyt tutkimuksiakin tästä. Ehkä viisaammat miettivät tätä elämää enemmän ja masentuvat jo siitä ja sitten monet "tavalliset" ihmiset vain elävät eteenpäin. En silti todellakaan tarkoita, että aina on näin, mutta monesti voi juuri käydä näin. En silti oikeastaan pidä hyvänä ajatuksena sitä, että saadaan ne "heikot" ja monesti viisaatkin ihmiset karsittua pois ja jäljellä jäävät ne kovat suorittajat, jotka jaksavat eteenpäin. Silloin tämä maailma menettää paljon.

En viitannut tuolla älyllä alttiuteen sairastua mielenterveysongelmiin vaan siihen, että yhyeiskunnassa ja työelämässä tunnutaan vaativan nykyään huippusuoritusta niin älyllisesti kuin taidollisesti ihan perus toimisto/asiantuntijatyössäkin. Lisäksi ihanteena on sosiaalisuus ja energisyys, mikä voi olla introverteille (ainakin minulle) vaikeaa. Ei ihminen jaksa olla koko akan kykyjensä, osaamisensa ja jaksamisensa äärirajoilla ja tuntea riittämättömyyttä, kun ei täytä kaikkia asetettuja tai kuviteltuja vaatimuksia.

Se, että on älyltään normaalilla tasolla ei tarkoita, että on tyhmä. Suurin osa yliopiston hyvin arvosanoin käyneistäkin sijoittuu tähän luokkaan. Jokainen saa toki tuntea itsensä niin erityiseksi kuin haluaa, mutta kyllä tutkimukset taitavat myös osoittaa, että pääosa meistä on siinä keskikäyrällä.

Nykyaika on henkisesti hyvin kuormittavaa. Ennen tehtiin paljon enemmän hyvin fyysistä työtä, ja älyllisiä ja henkisiä virikkeitä oli vähemmän kuin nykyään. Nykyään tehdään paljon tietotyötä, ja meille tulvii informaatiota ja ärsykkeitä joka puolelta, ja ne kuormittavat henkistä kapasiteettiamme hyvin paljon. Emme osaa päästää irti informaatio- ja ärsyketulvasta edes vapaalla ollessamme, joten emme pääse kunnolla lepäämään ja lataamaan akkujamme - vrt. palautuminen fyysisestä työstä.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko ongelma oikeasti kyvyttömyys käsitellä tunteita. Aika moni vanhan kansan ihminen oli täysin tunnekylmä ja pystyi helposti laittamaan ns. tunteensa sivuun rationaalisuuden sitä vaatiessa. Nykyisin mennään ehkä jo liiankin paljon tunteiden ehdoilla. Tämä taas johtuu siitä, että rationaalisella toiminnalla ei enää saavuteta etua samalla tavalla kuin ennen wanhaan. Ihminen kokee oman toimintansa suunnittelun turhaksi ja tuhoontuomituksi, joten ainoaksi tavoitteeksi elämässä jää tämä hetki, nykyisyys, ja se miltä meistä nyt tuntuu. Jos ihminen on kypsä ja karaistunut, tämä olisi hyvä zen-elämän lähtökohta, mutta epäkypsälle ihmiselle tämän hetken tunteissa jumittaminen on tuhoisaa. Jos ihminen kokee järkeväksi asettaa pitkän ajan tavoitteita ja työskennellä niiden eteen, ja saavuttaa tässä ponnistelussa edes jonkin verran menestystä, mielenterveys pysyy kunnossa ihan itsestään.

Ei ihminen voi olla vain rationaalinen ja sivuuttaa tunteitaan. Kyllä ne tunteet usein toimii järkevänä kompassina elämässä tehdyille ratkaisuille, tietenkin yhdessä järjen käyttämisen kanssa.

Toki on hyvä olla liikaa antamatta tunteilleen valtaa, mutta siis kyllä hyvinvointiin kuuluu kykeneväisyys kohdata kaikenlaisia tunteita, myös negatiivisia. Mielestäni tunteiden käsittely on enemmän positiivista kuin negatiivista. Hyväksyä se että itsellä voi olla kaikenlaisia tunteita. Hyväksyä kaikki tunteet mitä sisällänsä kokee eikä vain sivuuttaa niitä. Lapsena on hyvä oppia sanoittamaan tunteita, oppia kohtaamaan turhautumista, pettymyksiä ja mielestäni on hienoa, kun tästä nykyään puhutaan enemmän... Toisaalta mielestäni myös siihen kuuluu se, että tarvittaessa osaa "astua tunteiden ulkopuolelle", tarkistella niitä kuin ulkopuolelta ja miettiä että ne on tunteita, ja käyttää myös sitä rationaalista puolta. Ei mennä aina liikaa tunteiden mukana, mutta minua henk. koht ärsyttää sellainen ajatusmalli, jossa negatiiviset tunteet vain lakaistaan maton alle ja esitetään kuin niitä ei olisi ja yrittää "ajatella positiivisesti" tai jotenkin kylmän rationaalisesti ajatella että ne on vain tunteita että nykyään liikaa ollaan tunteellisia. Enemmän kannustaisin tietoiseen läsnäolon taitoon, ja siihen että oppii diilaamaan niiden negatiivisten tunteiden kanssa. Tajuaa että kaikki tunteet loppupeleissä on tunnetiloja, ei sen kummempaa. Laskea kymmeneen jos on liikaa tunteen vallassa, ettei tee esimerkiksi hölmöjä ratkaisuja. Tunteet voi olla tosi lamaannuttavia, esimerkiksi häpeä. Vaikka kuinka yrittäisi toimia rationaalisesti, tuo häpeän tunne voi vaikuttaa elämässä negatiivisesti.

Tunne-elämän ongelmat siirtyy helposti jälkikasvuun, joten itsensä kanssa kannattaa tehdä työtä. Oppia tuntemaan itseään, tunteitansa ja reagointimallejansa, jotta voi olla esimerkiksi toistamatta samoja virheitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii. 

Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä. 

Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.

Itse kyllä jaan alkuperäisen kommentoijan tulkinnan: "Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii." Nykymaailma on kovin erilainen kuin isäsi nuoruudessa.

Plus, wtf? Miksi elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä? Sehän on hyvä asia että ihmiset hakevat apua jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.

Elämä ei muutu mielekkäämmäksi vaikka miten hakisi järjestelmältä apua. Mielekkyys syntyy yksilön autonomiasta ja kyvystä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä.

Ja silloin kun yksilöllä ei ole autonomiaa ja kyvykkyyttä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä, tarvitaan tähän apua järjestelmältä, eli esim. terapiaa, jolla voidaan saavuttaa elämään mielekkyyttä.

Oletko ikinä tavannut ihmistä, joka olisi terapian avulla saavuttanut elämäänsä mielekkyyden?

Minä olen tavannut monia ja tuskinpa terapia hakkaisi kaikki tiedossa olevat lääkitykset, ellei se olisi tehokasta.

- Eri

Keskusteluapu tietenkin voi auttaa ihmistä näkemään omat ongelmansa oikeassa perspektiivissä, mutta ei tämän mitään ammatti-ihmistä tarvita. Ihan tavallinen ihminen pystyy tarjoamaan kanssaeläjilleen uusia näkökulmia ja perspektiivejä. Tietenkin tämä voi nykyaikana tuhota 'ystävyyden', koska moni pahoittaa mielensä ihan kaikesta. Terapeutti voi kyseenalaistaa potilaan ajatusmalleja potilaan loukkaantumatta.

Vertaistuki on toki aina se paras lähtökohta, mutta masennuksessa erityisesti kognitiiviset kyvyt ovat alentuneet eikä masentunut välttämättä näe ulospääsyä ongemistaan, vaikka toisen mielestä ne olisivat itsestäänselvyyksiä. Tärkeintä olisi antaa ihmisille aikaa pohtia elämää, sillä masennuskin paranee spontaanisti muutamassa kuukaudessa. Ihminen halutaan kuitenkin palauttamaan mahdollisimman nopeasti elättämään eliittiä ja virkakoneistoa, eli BKT:tä kasvattamaan ja siinä usko lääkkeisiin on kova. Valitettavasti tulevat sukupolvet osoittavat sen miten hirveä tämä ihmiskoe lääkkeillä oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on tullut vaihtoehtoajattelija, mitä tulee mielenterveyshoitoon ja mielenterveysongelmiin, mistä nykyään puhutaan paljon. Miksi minusta tuli sellainen?

Sain nuorena masennuslääkkeet ja masennusdiagnoosiin tilaan, joka oli lähinnä teini-iän kasvukipuja, miksi niitä kuvaisin. Minulla oli traumoja ja päälle erittäin tärkeän ihmisen kuolema. Surin vahvasti ja mistään ei tullut mitään. Menetin syyn tehdä asioita, mietin onko missään mitään järkeä, ja päätin tehdä mitä monet muut tekevät nykyään. Minulla oli lukuisia stressaavia asioita ja negatiivisia tapahtumia sattunut elämässä lyhyen ajan sisään, mihin reagoin vahvasti. Menin lääkäriin ja hain keskusteluapua, mitä oli saatavilla vähän.

Minulle määrättiin tuolloin, kauan sitten, pian lääkäriltä apua hakiessani, SSRI-lääkkeiden kulta-aikana  lääkitys masennukseeni. Minulle puhuttiin, kuin minulla olisi joku biologinen poikkeama aivoissani, ja tarvitsisin serotoniinin takaisinottoa estäviä lääkkeitä (SSRI), koska minulla oli kemiallinen epätasapainotila aivoissani. Tuo oli aikaa jolloin lääkeyhtiöt puskemalla puskivat biologista mallia masennuksen ymmärtämiseen, mutta en ymmärtänyt tätä silloin ja ihmisille alettiin määrätä näitä lääkkeitä pitkiksikin ajoiksi, vaikka tutkimusnäyttö oli lyhyttä. Minulle määrättiin näitä silloin, kun aivoni olivat vielä kehittymässä, olin kasvamassa aikuisuuteen. Kunpa oisin tiennyt mille tielle se minut vei ja nykytietämyksellä en koskaan olisi sotkenut aivokemioitani ja käyttänyt noita voimakkaita keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä nuoruusiässä. En ollut koskaan edes kuullut koko mömmöistä, enkä uskonut intuitiooni, joka suhtautui hieman epäillen tähän masennusta hoitavaan pilleriin. Sain tehon lääkkeestä nopeammin, kuin se pitäisi ja todellisuudessa uskon, että tässä oli plasebovaikutus takana. Samaan aikaan elämässäni ratkesi asioita ja sain tukea. Uskon, että tämä olisi ollut minulle riittävä apu, saada kunnon tukea. Ehkä sain lääkkeestä jonkun lyhytkestoisen "tehon", olon hetken aikaa että olen autuaan huoleton, mutta se ei kyllä kauaa kestänyt ja harmit voitti pitkällä tähtäimellä hyödyt.

Tunsin niinkuin olisin saanut selityksen asioille. Niin aivan, minä olenkin jotenkin aivoistani viallinen, mihin tarvitsen lääkityksen ja minulla on tämä tila nimeltä masennus, mikä selittää miksi voin näin. Kun omaksuin tämän selityksen ja tämän tuoman avuttomuuden tunteen, minusta tuli pilleririippuvainen enkä nähnyt kontekstia miksi voin niinkuin voin. Tunsin etten pärjää ilman lääkkeitä enää. Opin ratkomaan ongelmiani pillereillä. Koin tarvitsevani niitä. Kun pari päivää jätin ottamatta lääkkeen, päässä tuntui outoja sähköiskumaisia tuntemuksia. Mitään vaihtoehtoisia keinoja ei esitelty, millä voisin ehkä ratkoa ongelmiani eikä minulle kerrottu puoliakaan lääkkeen haitoista mitä tulin vuosien saatossa kokemaan. Minut jätettiin pillereille, ilman kunnon kontrolleja, oppimaan kaikki haitat kantapään kautta niistä. Vuosia en edes tiennyt sainko edes lääkkeistä mitään hyötyä, mutta lopetus oli hankalaa. Pienimmätkin murheeni mitä hoitojärjestelmässä kerroin, nähtiin että minulla on masennus ja olen kroonisesti masentunut. Minua peloteltiin miten käy jos alasajan lääkkeen, jota tarvitsen. Kun lopetin, minulle suositeltiin lisää lääkkeitä. 1

Kuvailemasi sähköiskut johtuvat siitä, että serotoniini ja noradrenaliini kuluvat nopeasti verestä loppuun hermosolujen ottaessa sen takaisin. SSRI-lääkkeitä ei siksi saisi lopettaa kuin seinään, vaan vähentäen annosta, jolloin hermosto ehtii tottua siihen ja mukautuu muutokseen, eli alkaa itse huolehtimaan, että välittäjäaineita on veressä tarpeeksi vähentämällä takaisinottoa, muttei estämällä sitä kokonaan. Lääkkeitä määrätään nykyään aivan liian helposti ja tämä käytäntö tulisi lopettaa. Paneuduttaisiin ennemmin niihin ongelmiin, jotka johtavat näihin mielenterveysongelmiin. Oireiden hoito ei ole ennaltaehkäisyä.

Ainakin Oxfordin poikien mukaan lähtöaineena (prekursori) näille kahdella aivokemikaalille on tryptofaani ja ne syntetisoidaan presynaptisissa soluissa, autoreseptoreiden avulla. Verenkierrossa menee toki serotoniinia, koska se on myös kudoshormoni ja säätelee mm. nälkää. Keskeisin ongelma SSRI suhteen on se, että niiden toiminta sekoittaa aivokemikaalien ja reseptoreiden suhteen. Kun aloittaa lääkityksen, aivoissa tietyt alueet lisäävät serotonergisia reseptoreita. Itsemurhan tehneiden aivoleikkauksissa näkyy tämä ongelma hyvin, sillä kyseisiä reseptoreita löytyy poikkeuksellisen paljon lääkitystä pitkään käyttäneiltä. SSRI siis lisää serotoniinin vaikutusaikaa synaptisessa raossa, yleensä 5HT1a reseptoriin sitoutuen, jolloin se toimii agonistina.

- Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olot saattoivat olla kurjat, mutta ihmiset uskoivat kuitenkin omiin kykyihinsä ja jos olivat selvinneet hengissä vaikeuksistaan

No siinäpä se ero tuli. Ihmisiä myös kuoli pois silloin reilusti enemmän. Mielisairaat joko otettiin suvun hoidettavaksi tai jätettiin heitteille yksin pois kuolemaan. "Wanhat hyvät ajat" tuntuvat paremmilta menestyjille vain sen takia koska häviäjät siihen aikaan kuolivat pois nopeasti.

Tämän lisäksi mielen sairauksille altistavat geenit konsentroituvat tuleviin jälkipolviin, koska heikko aines ei enää kuole pois. Ikävää evoluutiopsykologiaa, mutta totta. Tässä hetkessä psykopaattinen narsisti pärjää parhaiten.

- Eri

Voit olla tämän suhteen ihan huoletta. Vaikka ennen kuoltiin nuorena niin tehtiin lapsetkin nuorena eikä tässä ole tullut mitään totaalista muutosta siihen kenen geenit välittyvät eteenpäin. Monigeeniset ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa kehittyvät ominaisuudet eivät myöskään yleisty populaatiossa negatiivisen valinnan loppumisen johdosta ihan tuosta vaan puhtaasti matemaattisista syistä. Ei ole mitään syytä epäillä että se ettei heikkoja enää tapeta olisi johtamassa heikkouden lisääntymiseen. Ikävässä evoluutiopsykologiassa ikävintä on se, että se saa kaiken maailman höperöt kuvittelemaan taantumuksellisten ihmisvastaisten perstuntumiensa olevan tieteellisiä totuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii. 

Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä. 

Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.

Itse kyllä jaan alkuperäisen kommentoijan tulkinnan: "Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii." Nykymaailma on kovin erilainen kuin isäsi nuoruudessa.

Plus, wtf? Miksi elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä? Sehän on hyvä asia että ihmiset hakevat apua jotta elämä tuntuisi mielekkäämmältä.

Elämä ei muutu mielekkäämmäksi vaikka miten hakisi järjestelmältä apua. Mielekkyys syntyy yksilön autonomiasta ja kyvystä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä.

Ja silloin kun yksilöllä ei ole autonomiaa ja kyvykkyyttä asettaa ja saavuttaa itselleen merkittäviä päämääriä, tarvitaan tähän apua järjestelmältä, eli esim. terapiaa, jolla voidaan saavuttaa elämään mielekkyyttä.

Oletko ikinä tavannut ihmistä, joka olisi terapian avulla saavuttanut elämäänsä mielekkyyden?

Minä olen tavannut monia ja tuskinpa terapia hakkaisi kaikki tiedossa olevat lääkitykset, ellei se olisi tehokasta.

- Eri

Keskusteluapu tietenkin voi auttaa ihmistä näkemään omat ongelmansa oikeassa perspektiivissä, mutta ei tämän mitään ammatti-ihmistä tarvita. Ihan tavallinen ihminen pystyy tarjoamaan kanssaeläjilleen uusia näkökulmia ja perspektiivejä. Tietenkin tämä voi nykyaikana tuhota 'ystävyyden', koska moni pahoittaa mielensä ihan kaikesta. Terapeutti voi kyseenalaistaa potilaan ajatusmalleja potilaan loukkaantumatta.

Todellakin tarvitaan. Maallikot sanovat järjestään sairaalle vahingollisia asioita yrittäessään olla tukena.  He eivät osaa pitää persoonaansa ja tunteitaan erossa keskustelusta. Eikä heidän tarvitsekaan, koska eivät ole ammattiterapeutteja.

Vierailija kirjoitti:

"Nykyihmiset on monesti itsekkäitä, eivät kanna toistensa kuormia, empatiaa ja apua on arjessa vaikea saada. Sitten sitä haetaan terapeuteilta."

Aivan varmasti ovat , jopa alkeellisemmat käytöstavat puuttuvat mitä ennen olivat jo alakoululaisilla hallussa. Kun vertaa elämänmenoa esimerkiksi 70-luvusta nykypäivään niin kyyniseksi tylyksi on touhu mennyt, jopa kaupassa voidaan olla asiakkaalle kuin hän olisi ilmaa .

Kuunteleva korva joudutaan ostamaan terapia-palveluista, jos ei ole ketään kuka välittää miten menee.

Kuunteleva korva joudutaan ostamaan terapiapalveluista, koska ihmisten ongelmat eivät ole enää konkreettisia asioita vaan pääasiassa omia tunteita. Vaikka on katto pään päällä, sähköt ja juokseva vesi sekä leipääkin pöydässä, silti pitäisi olla joku kuuntelemassa. Harva ihminen nykyisinkään elää koko elämänsä ilman ensimmäistäkään vastoinkäymistä. Suurin osa kuitenkin ymmärtää, että vastoinkäymisiä tulee ja menee ja että ne ovat osa elämää. Läheisen kuoltua on ihan normaalia surra. Suru kestää aikansa. Jos saa syöpädiagnoosin, on ihan normaalia, että se ahdistaa ja pelottaakin. On ihan normaalia olla väsynyt, jos koliikkivauva valvottaa öisin. Jos työpaikalla alkaa yt-neuvottelut, on ihan normaalia, että pelottaa. Nämä ovat täysin normaaleja tunteita em tilanteissa eikä ongelmia. Ongelma olisi pikemminkin se, jos ei tuntuisi yhtään miltään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olot saattoivat olla kurjat, mutta ihmiset uskoivat kuitenkin omiin kykyihinsä ja jos olivat selvinneet hengissä vaikeuksistaan

No siinäpä se ero tuli. Ihmisiä myös kuoli pois silloin reilusti enemmän. Mielisairaat joko otettiin suvun hoidettavaksi tai jätettiin heitteille yksin pois kuolemaan. "Wanhat hyvät ajat" tuntuvat paremmilta menestyjille vain sen takia koska häviäjät siihen aikaan kuolivat pois nopeasti.

Tämän lisäksi mielen sairauksille altistavat geenit konsentroituvat tuleviin jälkipolviin, koska heikko aines ei enää kuole pois. Ikävää evoluutiopsykologiaa, mutta totta. Tässä hetkessä psykopaattinen narsisti pärjää parhaiten.

- Eri

Voit olla tämän suhteen ihan huoletta. Vaikka ennen kuoltiin nuorena niin tehtiin lapsetkin nuorena eikä tässä ole tullut mitään totaalista muutosta siihen kenen geenit välittyvät eteenpäin. Monigeeniset ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa kehittyvät ominaisuudet eivät myöskään yleisty populaatiossa negatiivisen valinnan loppumisen johdosta ihan tuosta vaan puhtaasti matemaattisista syistä. Ei ole mitään syytä epäillä että se ettei heikkoja enää tapeta olisi johtamassa heikkouden lisääntymiseen. Ikävässä evoluutiopsykologiassa ikävintä on se, että se saa kaiken maailman höperöt kuvittelemaan taantumuksellisten ihmisvastaisten perstuntumiensa olevan tieteellisiä totuuksia.

Onhan tässä nyt muitakin muuttujia. Lapset tehdään myöhemmällä iällä, jolloin sekä naisen munasoluun lääkkeiden, säteilyn ja ties minkä kohdistamat tekijät tuottavat mutaatioita ja toisaalta miehille siittiöihin. Eli kun ennen lisäännyttiin nuorina, oli silloin geneettinen aines paremmin ympäristöön soveltuvaa, nykyisin lähtökohtaisesti enemmän mutaatioita omaavaa. Kun ympäristö pyrkii lääketieteen avuin pitämään näitä yksilöitä elossa, nähdään selvästi enemmän aivoihinkin kohdistuvia mutaatioita, esimerkkinä autismin kirjon lisääntyminen. Muitakin preferenssejä on vaikka mitä. Esimerkiksi silloin kun nainen käyttää ehkäisypillereitä, suosii hän parisuhteessa naismaisia miehiä, joiden kanssa lisääntyminen myös muokkaa entisestään tulevaa populaatiota naismaiseksi. Naiset kärsivät eniten mt-ongelmista.