Lue keskustelun säännöt.
Mielenterveysongelmat nykyään todella yleisiä - mikä ihmisiä oikein kuormittaa?
07.11.2019 |
Keskustelin parin opiskelukaverin kanssa. Olemme kaikki korkeakoulussa opiskelevia alle 25-vuotiaita nuoria aikuisia. Hieman yllätti, että molemmat ovat psyk. polin hoidossa ja toinen käy jopa terapiassa joka viikko!
Milloin tilanne on mennyt tähän, että aivan ns. normaaleilla opiskelevilla ja työssäkäyvillä ihmisillä on näin paljon mielenterveysongelmia?
Onko täällä AV-laisilla mt-ongelmia? Mikä on ajanut teidät ongelmien partaalle? Kysyn tätä ihan vain pelkästä ihmetyksestä. Jotenkin tuntuu, että kun nykyään syntyy lapsi, niin siitä tulee lähes poikkeuksetta mielenterveysongelmainen.
Kommentit (353)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://yle.fi/uutiset/3-10698717
Mielenterveysongelmat todella lisääntyvät jatkuvasti. Todennäköisesti tämä liittyy yhteiskunnan lisääntyvään polarisaatioon. Pärjäävät pärjää ja heikko murtuu elon tiellä.
Minäkin luulen, että kyse on tästä. Suurin osa meistä on kuitenkin älyltään kyvyiltään ihan tavallisia ja keskivertoja, mutta nykyään on esimerkisi työelämässä voimassa "kun olla hyvä ei riitä"-ajattelu. Ulkopuolelta tulevia vaatimuksia on vaikea täyttää, ja toisaalta valtaosa haluaa ne täyttää, koska haluaa elää keskiluokkaista ja vakaavaraista elämää. Tämän seurauksena ihminen väsyy ja kokee itsensä huonoksi ja riitämättömäksi.
Ei älyllä ja mielenterveysongelmilla ole tekemistä toistensa kanssa kuin senverran, että monesti juuri niihin sairastuneet ovat monesti viisaita ja korkean älykkyyden omaavia. Tätä ei moni myönnä, mutta oikeasti olleen tehnyt tutkimuksiakin tästä. Ehkä viisaammat miettivät tätä elämää enemmän ja masentuvat jo siitä ja sitten monet "tavalliset" ihmiset vain elävät eteenpäin. En silti todellakaan tarkoita, että aina on näin, mutta monesti voi juuri käydä näin. En silti oikeastaan pidä hyvänä ajatuksena sitä, että saadaan ne "heikot" ja monesti viisaatkin ihmiset karsittua pois ja jäljellä jäävät ne kovat suorittajat, jotka jaksavat eteenpäin. Silloin tämä maailma menettää paljon.
En viitannut tuolla älyllä alttiuteen sairastua mielenterveysongelmiin vaan siihen, että yhyeiskunnassa ja työelämässä tunnutaan vaativan nykyään huippusuoritusta niin älyllisesti kuin taidollisesti ihan perus toimisto/asiantuntijatyössäkin. Lisäksi ihanteena on sosiaalisuus ja energisyys, mikä voi olla introverteille (ainakin minulle) vaikeaa. Ei ihminen jaksa olla koko akan kykyjensä, osaamisensa ja jaksamisensa äärirajoilla ja tuntea riittämättömyyttä, kun ei täytä kaikkia asetettuja tai kuviteltuja vaatimuksia.
Se, että on älyltään normaalilla tasolla ei tarkoita, että on tyhmä. Suurin osa yliopiston hyvin arvosanoin käyneistäkin sijoittuu tähän luokkaan. Jokainen saa toki tuntea itsensä niin erityiseksi kuin haluaa, mutta kyllä tutkimukset taitavat myös osoittaa, että pääosa meistä on siinä keskikäyrällä.
No niinpä. Lapsuudenkotini naapurissa asuu yhä vanhempi mies, joka vaikuttaa viittä vaille jälkeenjääneeltä, on siis todella yksinkertainen ja lapsellinen, ihan mukava tosin. On ollut koko elämänsä palkkatyössä, nyt ollut pitkään eläkkeellä. Sisko käy välillä hoitamassa asioita.
Itse olen korkeakoulutettu, perusälykäs ja sosiaalinen, aina olen tehnyt parhaani ja laskelmoinut valintojani. Ja mitä mulle kuuluu? Haen taas töitä, koska edellistä paikkaani ei taaskaan vakituistettu, vaan pesti loppui kun tuli organisaatiouudistus. Neljättä kertaa työttömänä sitten valmistumisen, jee jee. Ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei edes autoa. Tämä välitila on aina todella kuluttavaa aikaa, sitä tajuaa kuinka turha ja pieni on tuhansien ihmisten kilpajuoksussa. Ja kuinka pienestä kaikki on kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Liian vähän merkityksellistä tekemistä. Ennen tehtiin paljon fyysistä työtä, oltiin koko ajan liikkeessä ja sen jälkeen niin uupuneita, ettei ehtinyt alkaa syntyjä syviä murehtimaan. Työttömyys ja/tai tekemättömyys on mielestäni ihmisen mielenterveydelle pahin loukku, johon voi pudota.
Olen samaa mieltä kanssasi. Ihmisillä on liikaa aikaa miettiä itseään ja tunteitaan. Mediassa korostetaan sitä, että pitää kuunnella itseään kaikessa. Ehkä se joillakin menee yli.
Kun on tarpeeksi mielekästä tekemistä - ja varsinkin fyysistä sellaista - on helpompaa olla itsensä kanssa. Vietin pitkän kesäloman ja olin koko ajan ahdistunut. Vatvoin omaa oloani ja yritin löytää koko ajan syitä sille, miksi ahdistaa ja miksi voin huonosti. Töihin meno syksyllä ahdisti niin paljon, että itkin hysteerisesti. Noh, työt alkoivat ja ahdistus katosi saman päivänä. Työkaverit ovat ihania ja työ on pääosin mielekästä. Minulla oli vain kesällä aivan liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä. Samoin työttömänä oleminen oli aivan kamalaa. Ahdistaa vieläkin ajatus siitä, vaikka ei tehnyt edes rahallisesti tiukkaa.
Uskon, että monien ahdistus kumpuaa myös työelämästä. Työ kuormittaa liikaa, moni tuntee itsensä riittämättömäksi ja ahdistuu. Ylhäältä päin annetaan lisää ja lisää käskyjä, pomo ei kuuntele tai ei voi tehdä asioille mitään.
Masennus paljastuu usein työuupumukseksi. Näin kävi minulle. Liika työmäärä vain musersi alleen niin, etten saanut enää nukuttua. Jouduin tekemään töitä seitsemän päivää viikossa. Siskoni lannisti pomo, joka ei osaa hoitaa työtään ja vierittää kaiken alaistensa harteille. Ei kumpikaan ole ollut masentunut, sillä kun työ on helpottanut, masennus on vain kadonnut jonnekin.
Minä olen onnellisin silloin, kun saan viettää aikaa läheisteni kanssa, tehdä töitä sopivasti, ei liikaa, ja huomata sen, että saan jotain aikaan ja olen hyödyllinen.
Vierailija kirjoitti:
Monelle kuitenkin nykyinen tilanne sopii paljon paremmin. Pidetään hyvänä asiana, että enää ei tarvitse olla sosiaalinen ja yhteisöllinen. Ei tarvitse kyläillä, jos ei halua. Ei tarvitse miettiä isompien lasten kaverintarvetta.
Miten niin ei tarvitse noita. Mm. työelämähän, lääkärit juuri vaativat sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä. Jos olisi sosiaalinen ja yhteisöllinen ei nyhjöttäisi yksin ongelmiensa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
No joo-o, mutta maailma on myös muuttunut. Kuten viestissäni sanoin, aiemmin pikkukylilläkin oli töitä ja elämisenmahdollisuuksia, epäsosiaaliset tapaukset saattoivat jäädä pyörittämään vanhempien pientilaa tai siellä naapurikaupungin pajalla sai hengata samojen naamojen kanssa 18-vuotiaasta eläkeikään. Vaimo löytyi kotikylältä, töitä sai kun kävi kysymässä ja kouluttautua tarvitsi sen yhden ainoan kerran. Amisammatti oli riittävä. Sukulaiset asui lähellä.
Nykyään pitäisi brändätä itseään, kouluttautua ja kurssittautua uudelleen parin vuoden välein, hyppiä työn perässä pitkin Suomea, kestää työttömyyttä ja epävarmuutta, myydä itseään ja osaamistaan yhä uudelleen, kaikki tuttu ja turvallinen katoaa, uutta pitää oppia koko ajan. Moni sellainen joka oman mt-kuormansa kanssa pärjäsi aiemmin ihan hyvin pikkukylän arkielämässä olisi ja onkin nykyajassa täysin hukassa.
juuri näin
Emme osaa kohdata ongelmia? Tai selviytyä niistä? Usko tulevaisuuteen on huono?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://yle.fi/uutiset/3-10698717
Mielenterveysongelmat todella lisääntyvät jatkuvasti. Todennäköisesti tämä liittyy yhteiskunnan lisääntyvään polarisaatioon. Pärjäävät pärjää ja heikko murtuu elon tiellä.
Minäkin luulen, että kyse on tästä. Suurin osa meistä on kuitenkin älyltään kyvyiltään ihan tavallisia ja keskivertoja, mutta nykyään on esimerkisi työelämässä voimassa "kun olla hyvä ei riitä"-ajattelu. Ulkopuolelta tulevia vaatimuksia on vaikea täyttää, ja toisaalta valtaosa haluaa ne täyttää, koska haluaa elää keskiluokkaista ja vakaavaraista elämää. Tämän seurauksena ihminen väsyy ja kokee itsensä huonoksi ja riitämättömäksi.
Ei älyllä ja mielenterveysongelmilla ole tekemistä toistensa kanssa kuin senverran, että monesti juuri niihin sairastuneet ovat monesti viisaita ja korkean älykkyyden omaavia. Tätä ei moni myönnä, mutta oikeasti olleen tehnyt tutkimuksiakin tästä. Ehkä viisaammat miettivät tätä elämää enemmän ja masentuvat jo siitä ja sitten monet "tavalliset" ihmiset vain elävät eteenpäin. En silti todellakaan tarkoita, että aina on näin, mutta monesti voi juuri käydä näin. En silti oikeastaan pidä hyvänä ajatuksena sitä, että saadaan ne "heikot" ja monesti viisaatkin ihmiset karsittua pois ja jäljellä jäävät ne kovat suorittajat, jotka jaksavat eteenpäin. Silloin tämä maailma menettää paljon.
En nyt oikein jaksa uskoa. Yleinen sääntö on, että kaikki sairaudet ja ongelmat kasautuvat äo-asteikon alempaan päähän ja psykiatriset sairaudet tuskin ovat mikään poikkeus, varsinkaan kun monet mielenterven häiriöt mukaanlukien masennus heikentävät kognitiivisia kykyjä. Jos joku korrelaatio diagnoosien ja älykkyyden välillä on niin se selittyy vuorenvarmasti puhtaasti sillä että koulutetut hakeutuvat tai pääsevät hoitoon herkemmin tai on tarkasteltavan populaation valinnan artefakti.
Tää on vaan jotain melankolisten nerojen romantisointia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monelle kuitenkin nykyinen tilanne sopii paljon paremmin. Pidetään hyvänä asiana, että enää ei tarvitse olla sosiaalinen ja yhteisöllinen. Ei tarvitse kyläillä, jos ei halua. Ei tarvitse miettiä isompien lasten kaverintarvetta.
Miten niin ei tarvitse noita. Mm. työelämähän, lääkärit juuri vaativat sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä. Jos olisi sosiaalinen ja yhteisöllinen ei nyhjöttäisi yksin ongelmiensa kanssa.
Tarkoitin edellisessä kommentissani ihmisten vapaa-aikaa enkä työelämää. Monet ihmiset ovat ihan tyytyväisiä, kun voivat olla kotona ihan rauhassa ja tehdä mitä haluaa, käydä kävelyllä koiran kanssa, katsella Netflixiä, lukea kirjaa, käydä kuntosalilla, viettää vaan aikaa puolison ja lasten kanssa, koska lapset saavat päiväkodissa leikkiä ihan riittävästi muiden lasten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuolla puhuttiin, että erityisesti milleniaalit uupuu herkästi. Olen itse milleniaali ja ymmärrän, mitä tarkoitetaan. Katsoin netistä itse asiassa pienen avaavan aiheen asiasta, joka osittain sopi minuunkin.
Lyhykäisyydessään se oli sitä, että meidät on kasvatettu vähän pumpulissa ja meille on annettu ajatuksen tasolla kaikki mahdollisuudet toteuttaa unelmiamme. Sitä on uskoteltu, että voimme tehdä mitä vain, kun vain seuraamme unelmiamme. Matkan varrella on vain unohtunut se, että kohti unelmia kulkeminen vaatii myös työtä ja pitkäjänteisyyttä. Ja myös sen tosiasian, että kaikkia unelmia ei voi realistisesti saavuttaa, vaikka mitä tekisi.
Tähän sitten yhdistetään some ja sen kautta eläminen. Ei osata olla ilman puhelinta, vaikka keskustelukaveri olisi suoraan edessä. Kun odotellaan kokouksen alkamista, niin kaikki on puhelimessa kiinni, vaikka mahdolliset sosiaaliset kontaktit ja sitä kautta työn etenemismahdollisuudet olisivat samassa huoneessa. Somen ja muu nykyaikainen välitön tyydytys luo myös lyhytjännitteisyyttä. Se sitten heijastuu omassa elämässä, kun työelämässä ei päde sama asia, kuin pikaruokalassa, instassa tai kaupoissa joka toinen viikko vaihtuvissa vaatteissa. Sit väsyy, uupuu, turhautuu ja luo itselleen paineita, joihin olisi pitänyt jo lapsuudessa oppia.
Meillä ei ole ollut tylsää kunnolla ja se vaikuttaa moniin negatiivisesti. Ja vanhemmat ovat tämän meille mahdollistaneet. Hyvä uutinen on se, että siitä voi oppia pois. Opettelee sietämään tylsyyttä, jättää puhelimen kotiin ja elää vain siinä hetkessä, missä nyt on. Mun elämä on mielekkäämpää, kun jätän puhelimen tietoisesti kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun mielestä elämä on kaikkinensa nykyihmiselle liian helppoa. Sitten pieninkin vastoinkäyminen saa murenemaan. Osittain voi olla syytä kasvatuksessa, kun pullamössö-hellanteltut on paapottu pilalle ja kaikki on tullut hopeatarjottimella nenän eteen. Itse suhteutan aina omat ongelmani maailman isompaan mittakaavaan, ja kas kun tuntuvat heti vähäpätöisiltä. Ei jaksa masentua, kun kuitenkaan ei tarvitse pelätä henkensä edestä.
Hellanlettas sentään pullamössö sulle... Niin me muuuut sitä ja tätä, kuin itse on niin hyvä.
Mietippä nyt. Et sä niiden muiden elämästä tiedä, joten puhupa vain omasta puolestasi ja omasta mössöydestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maailma on muuttunut nopeammin kuin ihmismieli.
Ennen ihminen teki jotain työtä koko päivän, oli ehkä hyvä piika tai renki, lepäsi vähän illalla, söi ja meni nukkumaan.
Nyt nukutaan liian vähän, herätään, mennään ruuhkassa töihin/kouluun, ollaan stressissä koko päivä, saadaan informaatiota joka hetki, palataan sitten kotiin, ollaan informaation keskellä koko ilta, mennään liian myöhään nukkumaan ja aamulla sama rumba.
Vierailija kirjoitti:
Lisäisin vielä sen, että ei osata palautua riittävästä tekemisestä. Jos pää ylikuormittuu, mikä on hyvin todennäköistä nykypäivänä, niin ihmiset ei tajua, että sitä stressiä pitää oppia hallitsemaan ja vastapainona pitää itsestä huolta ja osata välillä antaa aivoille aikaa levähtää että ne ei ylikuormitu. Ei unohtaa sitä, että meillä on myös keho mistä pitää pitää huolta. Käydä kävelylenkillä, relata, tyhjentää pää (se että istuu kokoajan koneella vaan pitää yllä sitä liian informaation tulvaa mitä aivot joutuu käsittelemään). Kaikki nuo yllämainitsemat toimet pitää myös unesta huolta. Usein kun alkaa olla burniksen partaalla, unikin katoaa kun kroppa ja mieli alkaa käydä ylikierroksilla.
Ihminen ei ole kone. Ihminen on ihminen jolla on fyysinen keho josta pitää pitää huolta. Aivojen terveydestäkin voi pitää huolta elintavoilla ja muistamalla lepo. Eikä tietenkään täysin passiivistuttaa itteään vaan myös pitää itsensä skarppina erilaisin keinoin. Paras on liikunta.
Tai ei keritä palautua. Nykyinen meno on niin kiireistä ja paineistettua, ettei siitä ylivirittyneisyydestä meinaa palautua ollenkaan sen ajan puitteissa mitä käytettävissä on, ja siitä tulee jopa normaali olotila, jota ei enää erota epäterveelliseksi. Elämän pitäisi olla tasapainoisempaa, eikä pelkkää raatamista ja palautumista. Useimmilla on kuitenkin se perustarve viettää myös ”omaa elämää” velvollisuuksien lisäksi, ja siihen ei monella jää aikaa muutoin kuin nipistämällä unesta ja levosta. Työajan lyhentäminen olisi yksi tehokkaimmista, lääkkeettömistä keinoista jaksamisen ja elämänlaadun parantamiseksi.
Juurikin näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun mielestä elämä on kaikkinensa nykyihmiselle liian helppoa. Sitten pieninkin vastoinkäyminen saa murenemaan. Osittain voi olla syytä kasvatuksessa, kun pullamössö-hellanteltut on paapottu pilalle ja kaikki on tullut hopeatarjottimella nenän eteen. Itse suhteutan aina omat ongelmani maailman isompaan mittakaavaan, ja kas kun tuntuvat heti vähäpätöisiltä. Ei jaksa masentua, kun kuitenkaan ei tarvitse pelätä henkensä edestä.
Hellanlettas sentään pullamössö sulle... Niin me muuuut sitä ja tätä, kuin itse on niin hyvä.
Mietippä nyt. Et sä niiden muiden elämästä tiedä, joten puhupa vain omasta puolestasi ja omasta mössöydestäsi.
Taisi osua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olot saattoivat olla kurjat, mutta ihmiset uskoivat kuitenkin omiin kykyihinsä ja jos olivat selvinneet hengissä vaikeuksistaan
No siinäpä se ero tuli. Ihmisiä myös kuoli pois silloin reilusti enemmän. Mielisairaat joko otettiin suvun hoidettavaksi tai jätettiin heitteille yksin pois kuolemaan. "Wanhat hyvät ajat" tuntuvat paremmilta menestyjille vain sen takia koska häviäjät siihen aikaan kuolivat pois nopeasti.
Tämän lisäksi mielen sairauksille altistavat geenit konsentroituvat tuleviin jälkipolviin, koska heikko aines ei enää kuole pois. Ikävää evoluutiopsykologiaa, mutta totta. Tässä hetkessä psykopaattinen narsisti pärjää parhaiten.
- Eri
Voit olla tämän suhteen ihan huoletta. Vaikka ennen kuoltiin nuorena niin tehtiin lapsetkin nuorena eikä tässä ole tullut mitään totaalista muutosta siihen kenen geenit välittyvät eteenpäin. Monigeeniset ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa kehittyvät ominaisuudet eivät myöskään yleisty populaatiossa negatiivisen valinnan loppumisen johdosta ihan tuosta vaan puhtaasti matemaattisista syistä. Ei ole mitään syytä epäillä että se ettei heikkoja enää tapeta olisi johtamassa heikkouden lisääntymiseen. Ikävässä evoluutiopsykologiassa ikävintä on se, että se saa kaiken maailman höperöt kuvittelemaan taantumuksellisten ihmisvastaisten perstuntumiensa olevan tieteellisiä totuuksia.
Onhan tässä nyt muitakin muuttujia. Lapset tehdään myöhemmällä iällä, jolloin sekä naisen munasoluun lääkkeiden, säteilyn ja ties minkä kohdistamat tekijät tuottavat mutaatioita ja toisaalta miehille siittiöihin. Eli kun ennen lisäännyttiin nuorina, oli silloin geneettinen aines paremmin ympäristöön soveltuvaa, nykyisin lähtökohtaisesti enemmän mutaatioita omaavaa. Kun ympäristö pyrkii lääketieteen avuin pitämään näitä yksilöitä elossa, nähdään selvästi enemmän aivoihinkin kohdistuvia mutaatioita, esimerkkinä autismin kirjon lisääntyminen. Muitakin preferenssejä on vaikka mitä. Esimerkiksi silloin kun nainen käyttää ehkäisypillereitä, suosii hän parisuhteessa naismaisia miehiä, joiden kanssa lisääntyminen myös muokkaa entisestään tulevaa populaatiota naismaiseksi. Naiset kärsivät eniten mt-ongelmista.
On määrättömästi muita muuttujia ja juuri siksi onkin niin typerää ja epätieteellistä käyttää aikaansa siihen että ihan erikseen koittaa miettiä mitkä mahdolliset tai todelliselta tuntuvat trendit tai juuri ja juuri mitattavissa olevat tosimaailmasta hyvin etäälle operationalisoidut ja heikosti toistettavat muutokset voisivat johtaa siihen lopputulokseen, jota haluat pelätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyihmiset on monesti itsekkäitä, eivät kanna toistensa kuormia, empatiaa ja apua on arjessa vaikea saada. Sitten sitä haetaan terapeuteilta.
Itse olen hyötynyt tästä sivustosta: https://kirkonkeskusteluapua.fi/ kun läheisistä ei ole ollut kuuntelijoiksi murheissani.
Yritän myös noudattaa vuorisaarnan neuvoja ja rakkauden kolmoiskäskyä, kohdella muita kauniisti ja auttaa ja palvella kaikkia kun voin. Rukoilla rakkaudellisesti myös niiden puolesta, jotka kohtelee mua huonosti.
Meiltä puuttuu yhteisö, niin yksinkertaista se on. Isoissa suvuissa oli todennäköisempää, että on ainakin joku, jota kiinnostaa ja joka ymmärtää.
Onhan maailmojen erot esimerkiksi siinä, miten sureva kohdataan. Suomessa jos muslimi kuolee, koko seutukunnan muslimit ovat hautajaisissa, näin olen ymmärtänyt. Meillä hautaan pääsee pahimmillaan parin tuntemattoman saattajan seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olot saattoivat olla kurjat, mutta ihmiset uskoivat kuitenkin omiin kykyihinsä ja jos olivat selvinneet hengissä vaikeuksistaan
No siinäpä se ero tuli. Ihmisiä myös kuoli pois silloin reilusti enemmän. Mielisairaat joko otettiin suvun hoidettavaksi tai jätettiin heitteille yksin pois kuolemaan. "Wanhat hyvät ajat" tuntuvat paremmilta menestyjille vain sen takia koska häviäjät siihen aikaan kuolivat pois nopeasti.
Tämän lisäksi mielen sairauksille altistavat geenit konsentroituvat tuleviin jälkipolviin, koska heikko aines ei enää kuole pois. Ikävää evoluutiopsykologiaa, mutta totta. Tässä hetkessä psykopaattinen narsisti pärjää parhaiten.
- Eri
Voit olla tämän suhteen ihan huoletta. Vaikka ennen kuoltiin nuorena niin tehtiin lapsetkin nuorena eikä tässä ole tullut mitään totaalista muutosta siihen kenen geenit välittyvät eteenpäin. Monigeeniset ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa kehittyvät ominaisuudet eivät myöskään yleisty populaatiossa negatiivisen valinnan loppumisen johdosta ihan tuosta vaan puhtaasti matemaattisista syistä. Ei ole mitään syytä epäillä että se ettei heikkoja enää tapeta olisi johtamassa heikkouden lisääntymiseen. Ikävässä evoluutiopsykologiassa ikävintä on se, että se saa kaiken maailman höperöt kuvittelemaan taantumuksellisten ihmisvastaisten perstuntumiensa olevan tieteellisiä totuuksia.
Onhan tässä nyt muitakin muuttujia. Lapset tehdään myöhemmällä iällä, jolloin sekä naisen munasoluun lääkkeiden, säteilyn ja ties minkä kohdistamat tekijät tuottavat mutaatioita ja toisaalta miehille siittiöihin. Eli kun ennen lisäännyttiin nuorina, oli silloin geneettinen aines paremmin ympäristöön soveltuvaa, nykyisin lähtökohtaisesti enemmän mutaatioita omaavaa. Kun ympäristö pyrkii lääketieteen avuin pitämään näitä yksilöitä elossa, nähdään selvästi enemmän aivoihinkin kohdistuvia mutaatioita, esimerkkinä autismin kirjon lisääntyminen. Muitakin preferenssejä on vaikka mitä. Esimerkiksi silloin kun nainen käyttää ehkäisypillereitä, suosii hän parisuhteessa naismaisia miehiä, joiden kanssa lisääntyminen myös muokkaa entisestään tulevaa populaatiota naismaiseksi. Naiset kärsivät eniten mt-ongelmista.
On määrättömästi muita muuttujia ja juuri siksi onkin niin typerää ja epätieteellistä käyttää aikaansa siihen että ihan erikseen koittaa miettiä mitkä mahdolliset tai todelliselta tuntuvat trendit tai juuri ja juuri mitattavissa olevat tosimaailmasta hyvin etäälle operationalisoidut ja heikosti toistettavat muutokset voisivat johtaa siihen lopputulokseen, jota haluat pelätä.
Se on juuri päinvastoin, eli ihminen pelkää sitä mitä ei tiedä, tai sitten sitä mitä on ehdollistettu pelkäämään. Mikäli tietoa tuotetaan, olkoonkin, että prevalenssi on heikko, niin sekin on parempi kuin ei mitään jos tiedolla ei pelotella ihmistä. Pelko on varmasti siellä sairauksien keskipisteessä. Mikä sitten on yksilön itsensä kehittämää pelkoa ja mikä ehdollistettua pelkoa? Esimerkiksi media ja jopa THL aivopesee ihmisiä pelkäämään. Näiden taustalla on usein kaupalliset ja valtaintressit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii.
Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä.
Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.
Resilienssi on se ratkaiseva tekijä, joka erottaa mitä kahden eri samanlaisia asioita kokeineita ihmisten mielessä tapahtuu yhtä pahojen asioiden jälkeen.
Minulla oli aivan kauhea lapsuus ja nuoruus. Oli fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. Ajauduin ensimmäisen minusta kiinnostuneen nuoren miehen kanssa yhteen ja suhde oli kannaltani katasrofi koska en kokemattomana ymmärtänyt, että elämä sairaalloisen mustasukkaisen ihmisen kanssa voi käydä hengen päälle. Aikamoinen myrkyttäjä olikin. Haukkui minut eron jälkeen opiskelupaikkana opettajille ja rehtorille sekä kaikille käsiinsäsaamille opiskelijoillekin. Kyttäsi oppilaitoksen nurkilla vuoden.
Minua auttoi aina kauheimpienkin vaiheiden jälkeen ajatus, että ei tämä enää tästä voi pahemmaksi mennä ja vuoden päästä elämäntilanteeni on parempi. Luin, lenkkeilin ja tein käsitöitä. En edes mennyt someen väijyttäväksi ja olen siten vapaampi. Moni pitää varmaan minua oman tieni kulkijana.
En tosin edes usko siihen, että yhtäkkiä minusta huonon kuvan saaneet ihmiset muuttaisivat jonain päivänä minusta mielipiteensä. Itse asiassa olin todella hämmästynyt kun minuun nihkeästi suhtautunut ja minulle rumasti puhunut opiskelukaveri pyysi kylään. En mennyt koska aavistin jonkinlaista ketunhäntää kainalossa.
Kyllä maailmalle pitää riittää se, etten häiritse tai kiusaa muita, hoidan tehtäväni neutraalissa hengessä ja vietän vapaa-aikani itselleni mieleisellä tavalla. Monesti tuntemattomien ihmisten kanssa saa käydä mielenkiintoisia keskusteluja. Taustani vuoksi en ole hanakka solmimaan minkäänlaisia suhteita. Itse asiassa olen introverttina jopa onnellinen, että saan elää omaa hiljaista ja kunnianhimotonta elämääni rauhassa. Enempää en toivo enkä edes halua.
Eräs fiksun vanha nainen totesi minulle kerran, että ihmiset puhuvat aina ja mieluiten pahaa. Näkeehän tuon tämänkin palstan julkkisketjuista. Viesteistä 80% on sapen oksentamista. Tavallisia ihmisiä ollaan palstalla tuomitsemassa wt:ksi ja lasua uhataan tehdä ihan vaikka lapsella olisi sateella kumisaappaat väärissä jaloissa ja eriparikintaat käsissä. Jos vielä räkää valuu nenästä niin vanhempi on suunnilleen hirviä tämän palstan kirjoittajien mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Ennen tappoivat itsensä. Itsemurhat kääntyivät laskuun kun mielialalääkkeet tulivat myyntiin.
Tuo myytti itsemurhien ja mielialalääkkeiden negatiivisesta yhteydestä on johtopäätös joidenkin tutkimusten valikoivasta otannasta, jossa tutkitaan sopivien maiden sopivia ajanjaksoja. Systemaattiseen tutkimuskatsausten mukaan tällaista suoraa yhteyttä ei ole olemassakaan. Lisäksi on näyttöä siitä, että SSRI lääkkeet kaksinkertaistavat Itsemurhariskin TERVEILLÄ aikuispotilailla. Olisi kummallista, jos nämä samat lääkkeet selvittäisivät monien maiden itsemurhien laskua etenkin, kun se on alkanut vuosikymmeniä ennen niiden markkinoille tuloa monissa maissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan omassa suvussani vaikka mitä tekemättömiä diagnooseja. Ennen ongelmia ei tunnistettu, koulussakin olit vain "tyhmä" jos olit vaikka lukihäiriöinen. Apua ei haettu ja ongelmia piiloteltiin. Elämä oli myös sellaista, että erilaisilla psyykeen häiriöilläkin pärjäsi paremmin kuin nykyään, jolloin porukka jakaantuu entistä selvemmin menestyneisiin ja väliinputoajiin. Aiemmin sai töitä, sosiaalisia piirejä ja perheenkin, vaikka olisi ollut täysin kyvytön useimpiin sellaisiin asioihin, joita nykyinen maailma ja työelämä vaatii.
Terveisin nainen, jonka suvussa on todennäköisesti ainakin ADHD:tä, masennusta, epävakaista persoonallisuushäiriötä, post-traumaattisia stressireaktioita jne. Kaikki tietenkin tunnistamattomina ja nimeämättöminä.
Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä. Se, että ihmiset nykyään kuvittelevat diagnoosin määrittävän heidät ihmisinä, on kaikkien ongelmien syy. Omastakin suvustani löytyy erikoisia tyyppejä, ja mm. 1940-luvulla syntynyt isäni ajatteli niin, että oma mielenterveys on aivan liian tärkeä asia antaa jonkun psykologin ronkittavaksi. Hän oli myöskin pärjääjä, joka nousi vastoinkäymisten jälkeen aina uudestaan ja jaksoi yrittää, vaihtelevalla menestyksellä, koko ikänsä. Eikä käynyt psykologilla, vaikka varmasti oli joutunut kärsimään 100 kertaa pahempaa kohtelua niin kotona kuin työympäristöissäkin kuin useimmat nykynuoret.
Juuri näin. Nykypäivänä ikään kuin hirttäydytään siihen diagnoosiin ja pidetään sitä jonkinlaisena lupalappuna luovuttamiselle. Diagnoosin ei tulisi olla kuitenkaan mikään vastuusta vapauttava tai pysyvästi invalidisoiva määritys, vaan tieto jonka perusteella voidaan aloittaa ongelman hoitaminen. Ennen ei tätä ollut, oli vain epämääräisoö oireita, joiden kanssa oli pärjättävä. Silti ihmiset yrittivät. Miksi ei siis myös tänä päivänä, kun keinot hoitaa ongelmia ja mahdollisuus saada apua on tuhatkertainen?
Se apu on usein pillereitä ja moni tästä avusta huolimatta tai osittain siitä johtuen päätyy työkyvyttömyyseläkkeelle. Masennuksen hoitosuositus on maailman lääkekeskeisin. Terapiaakin annetaan rajallisesti. Jos ei ala voimaan paremmin hoitokeinoilla, tietyssä ajassa ja tietyillä pillereillä, niin voi voi. Paremmilla resursseilla (enemmän rahaa!) on paremmassa asemassa, kun voi valita itselleen sopivimpia hoitokeinoja.
Ehkä kyse näissä ongelmissa on myös sitä, että yhteiskunta asettaa ihmisille niin suuria odotuksia, että ihmiset eivät enää pysty vastaamaan niihin. Yhteiskunta ja elämä mitä elämme voi altistaa meitä pahoinvoinnille koska se on kaukana siitä mitkä oikeat tarpeemme ovat ja voi viedä aikaa niin, että elämä ei enää tunnu mielekkäältä. Stressi voi vaan olla joillekin liikaa lisäksi, koska kaikki voi viedä ylikierroksille ja viedä vaikkapa unet. Yhtäkkiä alkaakin tuntea, ettei homma ole enää itsellä hanskassa eikä asiat olekaan itsestä kiinni ja päädytään hakemaan apua koska tunnetaan itsensä vialliseksi ja sairaaksi. Oikeasti kyse voi olla siitä, että esimerkiksi vaikkapa jokin työ ei sovi itselle. Se voi olla itselle vääränlaista, ja liian kuormittavaa. Osa jatkaa töissä pillereitä napsien ja niillä yrittäen sitten jaksaa. Diagnooseissa vika nähdään aina ihmisessä, ei monesti hänelle sattuneissa asioissa tai olosuhteissa tai siinä että eletään sairaassa yhteiskunnassa.
Töistä ja erilaisista opiskelupaikoista kilpaillaan yhä kiivaammin. Lisäksi on hieman hankala kilpailla niiden kanssa, jolla ei ole ongelmia jos oikeasti on joku kuvaamistasi häiriöistä ja lisäksi työelämä ei katso suopeasti sitä, jos on vaikkapa pitkä aukko CV.ssä. Mielenterveysongelmia edelleen karsastetaan työelämässä.
Ja jos ihminen kokee olevansa diagnoosi ja kykenemätön sen takia, niin eiköhän sitä ole sillä hoitavalla tahollakin mahdollisesti joku syy tässä. Moni voi tuntea vajavaiseksi itsensä saatuaan diagnoosin jolloin se vain vahvistaa sitä tunnetta omasta huonommuudesta ja kykenemättömyydestä ja voi tuntea mahdottomaksi toipua diagnoosista.
"Tästä voimme päätellä, että ADHD, masennus, epävakaus, PTSD yms. eivät estä ihmistä pärjäämästä" Itse PTSD:n ja masennusta kokeneena voin sanoa, että ei se estä ihmistä pärjäämästä, mutta kyllä se aika paljon kapuloita laittaa rattaisiin. Voi ottaa kauan aikaa päästä elämässä eteenpäin. Kaikki ei ole vain omasta päätöksestä kiinni, kun ei saa nukuttua tai on toimintakyvytön, pää ei toimi, tai on hyvin ahdistunut. Toki itseä kannattaa yrittää hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyihmiset on monesti itsekkäitä, eivät kanna toistensa kuormia, empatiaa ja apua on arjessa vaikea saada. Sitten sitä haetaan terapeuteilta.
Itse olen hyötynyt tästä sivustosta: https://kirkonkeskusteluapua.fi/ kun läheisistä ei ole ollut kuuntelijoiksi murheissani.
Yritän myös noudattaa vuorisaarnan neuvoja ja rakkauden kolmoiskäskyä, kohdella muita kauniisti ja auttaa ja palvella kaikkia kun voin. Rukoilla rakkaudellisesti myös niiden puolesta, jotka kohtelee mua huonosti.
Meiltä puuttuu yhteisö, niin yksinkertaista se on. Isoissa suvuissa oli todennäköisempää, että on ainakin joku, jota kiinnostaa ja joka ymmärtää.
Onhan maailmojen erot esimerkiksi siinä, miten sureva kohdataan. Suomessa jos muslimi kuolee, koko seutukunnan muslimit ovat hautajaisissa, näin olen ymmärtänyt. Meillä hautaan pääsee pahimmillaan parin tuntemattoman saattajan seurassa.
Ja näin me haluamme sen olevankin. Vietämme joulumme mieluummin vain oman perheen kanssa kotona kuin lähdemme viettämään sukujoulua anoppilaan. Kun saamme lapsen, on vain hyvä, jos sukulaiset isovanhempia myöten näkevät vauvan ensimmäistä kerta vasta ristiäisissä. Emme halua, että kukaan millään tavalla puuttuu elämäämme, emme halua ottaa vastaan neuvoja yhtään keneltäkään. Haluamme itse päättää, millaista apua ja milloin ja keneltä tarvitsemme ja monesti emme halua apua lainkaan, koska siitä syntyisi vastavuoroisuuden velvoite. Pärjäämme mieluummin yksin kuin jäämme kiitollisuudenvelkaan kenellekään. Yhteisöllisyys ei voi enää toimia, koska emme halua noudattaa yhteisöjen sääntöjä ja yhteisöllisyys rajoittaisi omaa elämäämme liian paljon.
Kyllä mun mielestä elämä on kaikkinensa nykyihmiselle liian helppoa. Sitten pieninkin vastoinkäyminen saa murenemaan. Osittain voi olla syytä kasvatuksessa, kun pullamössö-hellanteltut on paapottu pilalle ja kaikki on tullut hopeatarjottimella nenän eteen. Itse suhteutan aina omat ongelmani maailman isompaan mittakaavaan, ja kas kun tuntuvat heti vähäpätöisiltä. Ei jaksa masentua, kun kuitenkaan ei tarvitse pelätä henkensä edestä.