Mielenterveysongelmat nykyään todella yleisiä - mikä ihmisiä oikein kuormittaa?

Olisiko syynä:

- ankea lapsuus (kaltoinkohtelevat vanhemmat, avioero, vähävaraisuus, päihde/MT-ongelmainen vanhempi, ei läheisiä)

- pakkoharrastaminen ja menestymisen paineet

- koulupaineet ja koulukiusaus

- menestymisen paineet opiskelussa (lukion huippuarvosanat, yliopistoon)

- verkostoituminen, suhteet, niiden hyödyntäminen

- työpaikan saamisen vaikeus, uranluomisen paineet

- puolison hankinta, ulkonäkö

- kalliit asunnot ja eläminen, pieni palkka

Koko elämä täällä on kilpailua, suorittamista, sen arviointia, vertailua, menestymisen pakkoa, muottiin sopeutumista ja  normaaliuden määrittelyä kaikessa. Jo lapsi ymmärtää, että ollakseen hyvä ihminen tässä yhteiskunnssa on oltava terve, kaunis, älykäs, sopiva luonteeltaan ja täydellinen kaikessa ja suoritettava kaikki täydellisesti, muuten putoaa kuiluun ja on roskaa, syrjäytynyt ja turha luuseri, jota patistetaan työkokeiluun koska on niin tyhmä, laiska ja osaamaton.

Jos kaadut, menetät seuraavan etapin: koulupaikan, työpaikan, puolisoehdokkaan...

Koko ajan on kiire! Et saa olla vaivaksi etkä hukkaan heitettyä rahaa!

Kukaan ei avaudu toisille ongelmistaan, koska heikkouksia ei saa olla. Ystävät ja sukulaiset ovat vain välineellisiä: heistä hyödytään ja onpahan laittaa kuvia someen kivasta illasta "ystävien" kanssa.

Ennen ystävä oli kuin luotettava psykoterapeutti, joka kuunteli huolia ja tsemppasi ja tätä tehtiin puolin ja toisin. Nyt ollaan vain kiiltokuvaystäviä, jotka käyvät tupaantuliaisissa ihastelemassa "ystävän" kotia ja kehumassa lopputulosta sekä istumassa illallispöydässä viinilasi kädessä kynttilänvalossa tämän Instakuvassa. Psykoterapeutin palvelut pitää ostaa rahalla. Keneenkään ei voi luottaa.

Kylmä maailma.

Minulla ei tietääkseni ole mielenterveysongelmaa, mutta koen, että elämä on aika ahdistavaa. Uutiset ovat ahdistavia, politiikka on ahdistavaa, koko yhteiskuntamme ilmapiiri on paha.

Työpaikan hakeminen ja saaminen nykyaikana.

Kaikkea pitää osata jo valmiiksi tai ainakin pitää olla luonteeltaan dynaaminen, fokusoitunut, superinnostunut, kuplivan positiivinen, itsenäinen suorittaja sekä hyvä tiimityöskentelijä.

Ja sitten jos näistä onnistuu valehtelemaan hakemuksessa niin pitää vielä vetää se harjoiteltu naurettava näytelmä läpi haastattelussa. Ei feikimpää voi olla. Ja joo, työstään voi kyllä pitää, mutta kuka oikeasti voi olla niin innoissaan paikasta, josta ei ole edes mitään käsitystä kun ei ole päivääkään ollut vielä töissä siellä. Oikeesti, se on vain työpaikka. Sillä maksetaan eläminen.

No oli joo 70- ja 80-luvuillakin omat ongelmansa. Itse olin varsin onnellinen ysärilapsena ja vanhemmilla meni hyvin. Nyt on toinen vanhemmista kuollut ja toinen menettänyt työnsä, elää pätkätöillä ja osa-aikaisilla odottaen eläkettä ja on kyllä myös masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Itsestään ne sen mt ongelman saa. Omatunto vielä toimii heikosti ja se huutaa että olet paska ihminen, eikä ihmiset kuuntele sitä, että se puhuu totta. Joku mielenterveys auttaja tulee siihen sotkemaan kivakiva ajatuksin ja väittää, että se soimaus on vain sairautta. Ei ole. Te ihmiset olette suurin osa lähes psykopaatteja. Olette ahneita, empatiakyvyttömiä, pahoja ja ilkeitä läheisillenne. Se ääni mikä vielä kuuluu on ainoa terve asia teissä. Kannattaa kuunnella sitä ja korjata itsensä.

Mutta kun ne psykiatrian potilaat on just niitä vähiten ahneita, ilkeitä, empatiakyvyttömiä ja pahoja joita täältä löytyy.

Vierailija kirjoitti:

No oli joo 70- ja 80-luvuillakin omat ongelmansa. Itse olin varsin onnellinen ysärilapsena ja vanhemmilla meni hyvin. Nyt on toinen vanhemmista kuollut ja toinen menettänyt työnsä, elää pätkätöillä ja osa-aikaisilla odottaen eläkettä ja on kyllä myös masentunut.

70- ja 80-luvuilla ahdistuttiin vaan erilaisista asioista. Osa ihmisistä - varsinkin nuorista - pyrki vaikuttamaan asioihin (esim Koijärvi-liike), osa pyrki vain sulkemaan silmänsä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

47v erakkoäiti kirjoitti:

Onko tämä maailma sinusta terve? Minusta ihminen joka ei sairastu tästä maailmanmenosta, on enemmän vinksallaan, kuin se jonka mieli murenee tästä sairaasta ihmisten maailmasta.

Mulla ollut mt-ongelmia nuoresta asti, joihin johtaneet pahat kokemukset, ELÄMÄ. Eikä helpota asiaa kun pitää enemmän luonnosta kuin ihmismassoista, ympäristö tuhotaan ja ihmisiä kaikkialla.

Milloin maailma on mielestäsi ollut terve? 500 vuotta sitten? Millä tavalla? Se mikä pitää paikkansa on, että tieto lisää tuskaa. Jos emme tietäisi näin hyvin, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu, eläisimme vain omassa kuplassamme autuaan tietämättöminä, että maailma ei ole terve. 

70- ja 80-luvuilla asiat vaikutti olevan aika hyvin ja menevän hyvään suuntaan. Oli töitä, tulevaisuus, ilmastonmuutos toki jo alkanut.

Vaikutti olevan hyvin siinä kuplassa, missä tietämättömyyttään eli. Jos katsoi kuplansa ulkopuolelle, maailma ei todellakaan ollut terve. Olen elänyt teinivuoteni 70-luvulla ja tullut äidiksi 80-luvulla. Silloin suurin osa suomalaisista ei vaan ollut kiinnostunut mistään muusta kuin omasta navastaan. 

Tähän vielä lisään, että yhteisöllisyyden katoaminen ja yksinäisyyden lisääntyminen ovat seurausta päätöksistä, joita 70- ja 80- luvuilla tehtiin. Asiat, jotka ennen olivat perheen, suvun ja naapuriyhteisön tehtäviä, siirrettiin juuri noilla vuosikymmenillä yhteiskunnan tehtäviksi. 

Mitäpä tarkoitat? Tarkoitatko, että ennen perheet suvut ja naapuriyhteisöt maksoivat sosiaaliturvan.

Vai sitä, että yhteiskunta jotenkin kutsuu kahville, teelle ja viettää yhteisöllistä elämää:) Eli yhteiskunta tuskin yhteisöllisyyteen liittyy, vaan enemmänkin "kulttuuri". Eli mennäänkö kuulokkeet korvissa älyluuri kädessä muita huomioimatta vai kutsutaanko kavereita esim.teelle.

Kyllä valtion olemassaolo on täysin turha, ellei se kykene luomaan kunnon töitä tai pitämään huolta, myös heikommistaan. Nythän kaikin keinoin valtioita koitetaan hävittää ja seurauksena on vain kaaosta, mellakoita, lakkoja ja lopulta sotia.

Edes yli 15 vuotta elämää perheväkivallan keskellä ei aiheuttanut niin paljon harmia kuin se kohtelu, jota olen kokenut ja nähnyt sen jälkeen. Lastensuojelu on mielestä perheväkivaltaista vanhempaa pitää tavata vaikka mikä olisi. Kun ei ole tuomiota niin mitään ei ole tapahtunut muka. Uhataan huostaanotolla jos tapamisiin ei suostuta kaikesta huolimatta. Meni melkein vuosikymmen erosta kunnes kaikki oikeuskäsittelyt oli ohi. Se on pitkä aika odottaa eikä elämää pääsee jatkamaan kunnolla.

Terapiassa käyminen on ollut raskasta muutenkin eikä asiaa oo helpottanut se, että samalla on saanu stressata raha-asioista ja opinnoista. Toimeentulotuki on laskettu joka 3 kkn sisällä aina vähintään kerran väärin, koska toimitettuja liitteitä ei osata lukea, joten kirjota valitus. Tarvitse terapiaa enemmän kuin 3 vuotta ja tappele siitä eri viranomaisten kanssa 2 vuotta. Sitten koko ajan saa kuulla kuinka laiska ja paska ihminen on, kun ei opinnot etene tarpeeksi. Ikinä ei ole tarpeeksi terve tai sairas jonkun mielestä. Minkäänlaista kuntoutumisrauhaa ei ole.

Koulukiusaaminen ja syrjiminen romuttivat lapseni mielenterveyden. Kun joka päivä saa koulussa kuraa niskaan, nauretaan koulumenestykselle, pilkataan vahinkolapseksi, teljetään välinevarastoon, juorutaan jatkuvasti opettajalle, haukutaan persoonallista pukeutumista, kartellaan ja puhutaan pahaa selän takana koko luokan voimin... Sitten kun siitä masentuu, pilkataan vielä päälle. Kukaan opettajista ei halunnut uskoa, että lasta kiusataan, koska kiusaajat ovat niitä kympin tyttöjä, jotka näyttäytyvät enkelinä opettajan edessä.

Jos suomalaisten mielenterveydestä haluttaisiin pitää huolta, katse on kohdistettava etenkin kouluihin.

Itsellä johtuu kiusaamisesta ja syrjinnästä yläasteella. Teki minusta ujon ja sisäänpäin kääntyneen enkä pysty normaalisti olemaan sosiaalinen. Kun muutin pois kotoa, en pystynyt saamaan kavereita ja yksinäisyys johti masennukseen.

Nykyään 30 vuotiaana olen karaistunut enkä enää välitä, en syö mitään mt-lääkkeitäkään.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut huomaavinani ainakin työelämässä, että ongelmia tuntuu olevan nimenomaan milleniaaleilla. Uupumusta, masennusta, henkisiä luhistumisia. Ja ei, he eivät toimi sotatoimialueella, vaan tavallisessa toimistotyössä.

Tällä haluan sanoa ihan suoraan, että osalla ne mt-ongelmat johtuvat ihan itsekurin puutteesta. Kyllä, luit oikein. Heiltä ei ole koskaan vaadittu kestokykyä, joten sitä ei sitten ole. Ei osata esimerkiksi olla yhtään itsekseen. Heti tulee ahdistus ja kriisi - pitää päästä ammattilaisen juttusille. Sitten kinutaan diagnoosi, jota kerrotaan ylpeinä kaikille. Kun töissä tulee vastaan joku ikävämpi työtehtävä, mennään työterveyteen valittamaan kuormitusta sen sijaan että edes yritettäisiin hoitaa homma. Jne.

Olisi mielenkiintoista nähdä ammattilaisten arvio tilanteesta. He eivät sitä saa ymmärrettävästi julkisesti sanoa, mutta tiedän että osa on kanssani samaa mieltä: ylidiagnosointi on ongelma. Samoin kuin asiakkaan itsensä asenne. Kaikkea ei voi toisen puolesta tehdä, kaikkea ei voi paeta.

Törmään tähän joka päivä opettajana. Olen huomannut, että vuosi vuodelta opetusta pitää muuttaa kevyemmäksi, vaatimuksia vähentää ja opetuksen oltava KIVAA. Oppilaiden asenne on se, että kaiken tulisi olla helppoa, hauskaa ja mukavaa tai sitten siitä kieltäydytään eri tekosyihin vedoten. Mitään epämukavuutta, työtä (kyllä, työ on tylsää!!!) tai vaivannäköä ei siedetä. Jos joku asia vaatii sinnikkyyttä, sitä ei löydy. Kaikki pitäisi saada heti ja helpolla tai mielenkiinto loppuu. 

En tiedä, mistä tällainen lyhytjännitteisyys kumpuaa. Onko kotona kaikki ollut vain kivaa ja joustetaan heti, jollei lasta huvita? Mitään itkua tai pettymystä ei ole annettu sietää, vaan heti on hyvitelty? Mitään ei ole vaadittu?

Vai onko syynä tietokonepelit, virtuaalimaailman nopea palaute ja pikainen tyydytys? 

Vaiko suuret ryhmäkoot, kiire, meteli ja jatkuva härdelli?

Laiskuus ja mukavuudenhalu?

Pelkäänpä pahoin, että Aasia tulee menemään ohitsemme kaikessa, sillä siellä on todella sinnikästä, pikkutarkkaa, ahkeraa ja työteliästä väkeä. Siellä jaksetaan tehdä ikäviä töitä vaikka väkisin. Luulisi, että heillä olisi siellä enemmän mt-ongelmia kuin täällä.

Olen miettinyt samaa. Perhepiirissä tuntuvat masentuvan kaikki yksi toisensa jälkeen, myös lapset. Meillä on siten erikoinen tilanne, että olen kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni eri laitoksissa, välillä pallotellen takaisin mt-ongelmaiselle äidille, ja taas vastaanottokodin kautta eteenpäin kun yritti tappaa itseään. Jäin lopulta täysorvoksi 16-vuotiaana, lähin omainen oli viranomainen ihan oikeasti. Minä kuitenkin pärjään ja elän hyvää elämää nyt aikuisena, samoin puolisoni, ja meillä on monta onnellisen oloista lastakin.

Sukumme mt-jutut ovat perheissä, jotka saavat todella paljon hoitoapua ja taloudellista apua isovanhemmilta, eli tukiverkko enemmän kuin kunnossa. On ollut akateeminen koti ja rahaa. Silti koko perhe saattaa olla masentunut ja työkyvytön. Me asumme kaukana, eivätkä isovanhemmat hoida lapsiamme tai auta muutenkaan, apu alkaa kääntyä vähitellen toiseen suuntaan. Mutta emme me ole masentuneita. En ole varma pitäisikö mun olla tilastojen mukaan edes hengissä. Välillä jännä kun puhutaan näistä työpaikalla tai kavereiden kesken, miten moni nuori aikuinen syö psyykenlääkkeitä ja ovat ihan lopussa, vaikka elämä näyttää olevan kaikilta osin kunnossa, on tuloja, on läheisiä ja rakastava perhe.

En koskaan kerro koko elämäntarinaani, tunnen syyllisyyttä siitä, että minulla menee hyvin ja nautin elämästä näillä taustoilla. Tuntuu, että se olisi ilkeää näitä masentuneita kohtaan, heidän murheensa ovat objektiivisestikin tarkasteltuna ihan olemattomia mun elämäntarinaan verrattuna. Jos olen kertonut puoliksikin, niin olen tahtomattani "tyhjentänyt pöydän" ja kaikki tuijottavat epäuskoisina, että miten voit olla siinä ja aina noin iloinen ja hauska.

Ennen ei ollut työnhaku kamalaa teatteria, skektaakkelia vaan normaali ihminen kelpasi. Toisekseen kun ihminen ei tunne itseään tarpeelliseksi, kaikki tuntuu turhalta ja joka paikassa lytätään. Vaatimukset tavalliselle ihmiselle on mennyt ihan överiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Työpaikan hakeminen ja saaminen nykyaikana.

Kaikkea pitää osata jo valmiiksi tai ainakin pitää olla luonteeltaan dynaaminen, fokusoitunut, superinnostunut, kuplivan positiivinen, itsenäinen suorittaja sekä hyvä tiimityöskentelijä.

Ja sitten jos näistä onnistuu valehtelemaan hakemuksessa niin pitää vielä vetää se harjoiteltu naurettava näytelmä läpi haastattelussa. Ei feikimpää voi olla. Ja joo, työstään voi kyllä pitää, mutta kuka oikeasti voi olla niin innoissaan paikasta, josta ei ole edes mitään käsitystä kun ei ole päivääkään ollut vielä töissä siellä. Oikeesti, se on vain työpaikka. Sillä maksetaan eläminen.

Tämä! Ja sitten, kun jopa pääset teeskentelemään sitä "kuplivan dynaamista ongelmanratkaisukykyistä verkostoituja-ideaohjusta" tuohon ihmeelliseen Työpaikkaan, huomaat, että ne kaikki muut työntekijät ovat ihan tavallisia ihmisiä. Hirveät paineet kaikkialla. Ja palkat on pienet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

47v erakkoäiti kirjoitti:

Onko tämä maailma sinusta terve? Minusta ihminen joka ei sairastu tästä maailmanmenosta, on enemmän vinksallaan, kuin se jonka mieli murenee tästä sairaasta ihmisten maailmasta.

Mulla ollut mt-ongelmia nuoresta asti, joihin johtaneet pahat kokemukset, ELÄMÄ. Eikä helpota asiaa kun pitää enemmän luonnosta kuin ihmismassoista, ympäristö tuhotaan ja ihmisiä kaikkialla.

Milloin maailma on mielestäsi ollut terve? 500 vuotta sitten? Millä tavalla? Se mikä pitää paikkansa on, että tieto lisää tuskaa. Jos emme tietäisi näin hyvin, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu, eläisimme vain omassa kuplassamme autuaan tietämättöminä, että maailma ei ole terve. 

70- ja 80-luvuilla asiat vaikutti olevan aika hyvin ja menevän hyvään suuntaan. Oli töitä, tulevaisuus, ilmastonmuutos toki jo alkanut.

Vaikutti olevan hyvin siinä kuplassa, missä tietämättömyyttään eli. Jos katsoi kuplansa ulkopuolelle, maailma ei todellakaan ollut terve. Olen elänyt teinivuoteni 70-luvulla ja tullut äidiksi 80-luvulla. Silloin suurin osa suomalaisista ei vaan ollut kiinnostunut mistään muusta kuin omasta navastaan. 

Tähän vielä lisään, että yhteisöllisyyden katoaminen ja yksinäisyyden lisääntyminen ovat seurausta päätöksistä, joita 70- ja 80- luvuilla tehtiin. Asiat, jotka ennen olivat perheen, suvun ja naapuriyhteisön tehtäviä, siirrettiin juuri noilla vuosikymmenillä yhteiskunnan tehtäviksi. 

Mitäpä tarkoitat? Tarkoitatko, että ennen perheet suvut ja naapuriyhteisöt maksoivat sosiaaliturvan.

Vai sitä, että yhteiskunta jotenkin kutsuu kahville, teelle ja viettää yhteisöllistä elämää:) Eli yhteiskunta tuskin yhteisöllisyyteen liittyy, vaan enemmänkin "kulttuuri". Eli mennäänkö kuulokkeet korvissa älyluuri kädessä muita huomioimatta vai kutsutaanko kavereita esim.teelle.

Kyllä valtion olemassaolo on täysin turha, ellei se kykene luomaan kunnon töitä tai pitämään huolta, myös heikommistaan. Nythän kaikin keinoin valtioita koitetaan hävittää ja seurauksena on vain kaaosta, mellakoita, lakkoja ja lopulta sotia.

Tarkoitan, että juuri noilla vuosikymmenillä rakennettiin esim paljon vanhainkoteja, jotta aikuisten lasten ei tarvinnut enää huolehtia vanhuksistaan kuten aiemmat sukupolvet olivat joutuneet tekemään. Rakennettiin lisää päiväkoteja ja subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta säädettiin 1985 päivähoitolain uudistuksessa. Eli ei ollut enää tarpeellistakaan, että isovanhempia olisi tarvinnut käyttää apuna, jotta pienten lasten vanhemmat voisivat käydä töissä. Sosiaaliturvaa kehitettiin, jotta ihmisten ei tarvinnut enää pyytää rahaa lainaksi eikä muutenkaan avuksi sukulaisiltaan. Kaikessa pyrittiin siihen, että kansalainen saa kaiken tarvitsemansa avun ja palvelun yhteiskunnalta. Tästä seurasi, ettei ollut enää tarvetta olla edes väleissä sukulaistensa kanssa. Siinä missä aiemmat sukupolvet olivat vielä joutuneet edes jollain tasolla sietämään vaikkapa anoppiaan (koska saattoivat jossain vaiheedssa tarvita anoppinsa apua), enää ei tarvinnut. 

Tarkoitin spektaakkelia.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä johtuu kiusaamisesta ja syrjinnästä yläasteella. Teki minusta ujon ja sisäänpäin kääntyneen enkä pysty normaalisti olemaan sosiaalinen. Kun muutin pois kotoa, en pystynyt saamaan kavereita ja yksinäisyys johti masennukseen.

Nykyään 30 vuotiaana olen karaistunut enkä enää välitä, en syö mitään mt-lääkkeitäkään.

Vielä jos jatkan omaa vastausta, jos olisin ollut yläasteella 70-luvulla 2000-luvun sijaan, uskon että silloin olisi paljon helpommin voinut hoitaa asiat oman käden oikeudella ja antaa takaisin kiusaajille. Nykyään saa syytteen jos vähän katsookin väärin jotain joten sanoisin että laki nykyään palvelee enemmän kiusaajia kuin uhreja.

Joten syy miksi nykyään niin paljon mt-ongelmia, on tämä loukkaantumisen kulttuuri ja sen aikaansaama laki joka ei salli enää uhrin puolustautua.

Tuskinpa sitä voi lähteä yleistämään kovinkaan paljoa. Jotain yhtäläisyyksiä saattaa ola ja samankaltaisia piirteitä, mutta siitä tuskin kannattaa alkaa diagnoosia määrittelemään. Genniperimä, taustat, sosiaaliluokka, kasvatus, luonne, kulttuuri. Kaikenkaikkiaan monenmoista selittävää tekijää näiden taustalta varmastikin löytyy.

Kapitalistisesta vieraantumisesta johtuu.

Viime vuosikymmenten aikana ihmisten perhe- ja paikallisyhteisöt on hajonneet eikä muuta ole vielä tullut tilalle. Sosiaaliset suhteet on siis sekä vähentyneet että heikentyneet.

1980-luvulta alkaen yhteiskunnan arvopuhe on koventunut ja epäinhimillistynyt. Tämän merkitystä musta aliarvioidaan valtavasti mielenterveydestä, toivottomuudesta, lapsettomuudesta ja pahoinvoinnista puhuessa. Ei ennen joka tuutista koko ajan suoltanut korville kilpailupuhetta ja sitä, että olet arvoton jos et tallo ja taistele itseäsi huipulle. Itsekkyyttä ihannoivaa puhetta, puhetta "parisuhdemarkkinoista" yms jossa ihmissuhteet uudelleenmääritellään voitontavoitteluksi jossa toinen osapuoli on yhtä aikaa vastustaja ja välikappale. Puhetta, jossa yhteisen vastuun puute ja se että kansa on voimaton muuttamaan yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi oletetaan lähtökohtana. Ei voida puuttua ympäristörikoksiin, ei voida auttaa kehitysmaita, ei voida lopettaa sotia, ei voida estää veronkiertoa, ei voida pysäyttää palkkataso ja työntekijöiden oikeuksien polkemista koska demokratia on voimatonta kansainvälistä liiketoimintaa vastaan. Voimattomuuden tunne on lamaannuttava ja herättää itseinhoa. Informaatiotulva on huumaava ja media suunniteltu hämmentämään ihmisiä, yksilö on niiden edessä kyvytön ymmärtämään maailmaa. Mihinkään tietoon ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Ihminen joko menettää kokonaan luottamuksensa omaan kykyynsä tulkita ja arvioida tosiasioita ja kyynistyy, tai alkaa uskoa salaliittoteorioihin.

Sosiaaliturva ja toimeentulo on heikentyneet länsimaissa samana aikana. Elintaso on noussut koska sitä mitataan älypuhelimista, lennoista, autoista, koulutustasosta. Nämä asiat ovat joko tarpeettomia tai haitallisia ihmisen hyvinvoinnille, mutta osa on välttämättömiä sen vuoksi, millaiseksi yhteiskunta on muovautunut.

Sitten on tämä jatkuva epävarmuus, yhteiskunnan jatkuvasti kiihtyvä, osin teknologisesti ajettu muutos. Nykyään pidetään ihanteellisena vakauden puutetta, ainaista sopeutumista. Harvalle sopii psykologisesti sellainen maailma, jossa ei ole kiinnekohtaa ja olisi oltava "dynaaminen" ja energisoiduttava kaaoksesta.

Eikä pidä aliarvioida senkään seikan vaikutusta, että on kiistaton fakta että ilman nopeaa muutosta on huomattava riski että planeetta käy sadassa vuodessa lähes elinkelvottomaksi. Tämän asian aktiivinen poissulkeminen tietoisuudesta tuskin tekee hyvää niillekään jotka kieltäytyvät siihen uskomasta.

Seuraa yhteiskunnan arvoja. Yhteisöllisissä maissa ei ole mielenterveysongelmia. Vähiten niitä on erityisesti kalaa paljon syövissä kulttuureissa. Uusliberalistisissa kulttuureissa, joissa korostetaan yksilökeskeisyyttä ja omaa menestymistä, on eniten mielenterveysongelmia. Eikä se ole ihme, sillä samalla kun sinun pitäisi tulla toisten kanssa toimeen, pitää sinun pyrkiä kilpailemaan toisia vastaan. Lähtien sieltä koulusta, eli pyrit saamaan hyvät numerot, jotta olisit parempi kuin muut ja työn jonoissa ehkä parempi kuin se heitukka, joka osaa yletä säärtä pitkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut huomaavinani ainakin työelämässä, että ongelmia tuntuu olevan nimenomaan milleniaaleilla. Uupumusta, masennusta, henkisiä luhistumisia. Ja ei, he eivät toimi sotatoimialueella, vaan tavallisessa toimistotyössä.

Tällä haluan sanoa ihan suoraan, että osalla ne mt-ongelmat johtuvat ihan itsekurin puutteesta. Kyllä, luit oikein. Heiltä ei ole koskaan vaadittu kestokykyä, joten sitä ei sitten ole. Ei osata esimerkiksi olla yhtään itsekseen. Heti tulee ahdistus ja kriisi - pitää päästä ammattilaisen juttusille. Sitten kinutaan diagnoosi, jota kerrotaan ylpeinä kaikille. Kun töissä tulee vastaan joku ikävämpi työtehtävä, mennään työterveyteen valittamaan kuormitusta sen sijaan että edes yritettäisiin hoitaa homma. Jne.

Olisi mielenkiintoista nähdä ammattilaisten arvio tilanteesta. He eivät sitä saa ymmärrettävästi julkisesti sanoa, mutta tiedän että osa on kanssani samaa mieltä: ylidiagnosointi on ongelma. Samoin kuin asiakkaan itsensä asenne. Kaikkea ei voi toisen puolesta tehdä, kaikkea ei voi paeta.

Törmään tähän joka päivä opettajana. Olen huomannut, että vuosi vuodelta opetusta pitää muuttaa kevyemmäksi, vaatimuksia vähentää ja opetuksen oltava KIVAA. Oppilaiden asenne on se, että kaiken tulisi olla helppoa, hauskaa ja mukavaa tai sitten siitä kieltäydytään eri tekosyihin vedoten. Mitään epämukavuutta, työtä (kyllä, työ on tylsää!!!) tai vaivannäköä ei siedetä. Jos joku asia vaatii sinnikkyyttä, sitä ei löydy. Kaikki pitäisi saada heti ja helpolla tai mielenkiinto loppuu. 

En tiedä, mistä tällainen lyhytjännitteisyys kumpuaa. Onko kotona kaikki ollut vain kivaa ja joustetaan heti, jollei lasta huvita? Mitään itkua tai pettymystä ei ole annettu sietää, vaan heti on hyvitelty? Mitään ei ole vaadittu?

Vai onko syynä tietokonepelit, virtuaalimaailman nopea palaute ja pikainen tyydytys? 

Vaiko suuret ryhmäkoot, kiire, meteli ja jatkuva härdelli?

Laiskuus ja mukavuudenhalu?

Pelkäänpä pahoin, että Aasia tulee menemään ohitsemme kaikessa, sillä siellä on todella sinnikästä, pikkutarkkaa, ahkeraa ja työteliästä väkeä. Siellä jaksetaan tehdä ikäviä töitä vaikka väkisin. Luulisi, että heillä olisi siellä enemmän mt-ongelmia kuin täällä.

Tietokonepelienhän on tutkittu vaikuttavan aivokemiaan samalla lailla kuin huumausaineet.

Arvelen, että osut asian ytimeen tuossa 'vastoinkäymisten sietokyvyn muodostumattomuudessa'. Ja kun kaikkien pitää saada kokea olevansa hyviä (tästä kärsivät myös ne, jotka olisivat niitä hyviä - oli kyse sitten kouluaineesta, jalkapallosta tai vaikkapa kuorolaulusta: se taitavakaan ei enää saa sitä tyydytystä kyseisestä taidostaan, koska kaikkien pitää saada kokea tasa-arvoisesti olevansa hyviä).

Enkö nyt tarkoita vähätellä niitä jotka sairastuvat sadistisen vanhemman uhrina tai joiden psyyke on jollain lailla herkempi kuin muiden - mutta kun masennus on tehty 'liian hyväksyttäväksi' niin 'mullakin kuuluu olla se'

Ja helppohan sitä on löytää elämäänsä masennuksen aiheita. Riittää kun kritiikittömästi selailee somea (mihin muut päivittävät muka-arkitodellisuuttaan) - kyllähän sieltä itsekin on helppo löytää alemmuudentunnon kokemuksia: kuka on laihduttanut 50kiloa ja ryhtynyt malliksi. Kenen kesäloma kului hulppealla purjeveneellä ja kenen lomaviikon kohokohta oli upea auringonlasku Malediiveilla. Kenen bloggarin olohuone on kuin sisustuslehdestä ja joulukuusi Harrodsilta ja miten nuo kaikki mainoslehtiset kertovat millaista elämän pitäisi olla, mutta mulla vaan ei ole varaa! Oletusarvo on että jokaisen tulisi kyetä elämään oman elämänsä 'Kauniita ja Rohkeita' vaikkei kukaan pysty...