Mielenterveysongelmat nykyään todella yleisiä - mikä ihmisiä oikein kuormittaa?

Vierailija kirjoitti:

On niitä ollut aina, ei ole vain osattu nimetä ja ei ole myöskään ollut kulttuurisesti hyväksyttyä tuoda esille.

Ennen ihmiset eivät kitisseet turhasta. Todettiin vain että heikot sortuu jo koulutiellä.

https://www.finlandiakirja.fi/fi/veikko-lepisto-heikot-sortuu-jo-koulut…

Jos joku ei pärjännyt tavallisella luokalla, niin sitä varten olivat tarkkailuluokat ja apukoulut. Asioista puhuttiin enemmän kaunistelematta ilman nykyistä poliittista korrektisuutta. Ihmisiä ei diagnosoitu minkään kevyt psykologian pohjalta narsisteiksi eikä lapsille syötetty lääkkeitä minkään ADHD:n perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyihmiset on monesti itsekkäitä, eivät kanna toistensa kuormia, empatiaa ja apua on arjessa vaikea saada. Sitten sitä haetaan terapeuteilta. 

Itse olen hyötynyt tästä sivustosta: https://kirkonkeskusteluapua.fi/ kun läheisistä ei ole ollut kuuntelijoiksi murheissani. 

Yritän myös noudattaa vuorisaarnan neuvoja ja rakkauden kolmoiskäskyä, kohdella muita kauniisti ja auttaa ja palvella kaikkia kun voin. Rukoilla rakkaudellisesti myös niiden puolesta, jotka kohtelee mua huonosti. 

Meiltä puuttuu yhteisö, niin yksinkertaista se on. Isoissa suvuissa oli todennäköisempää, että on ainakin joku, jota kiinnostaa ja joka ymmärtää.

Onhan maailmojen erot esimerkiksi siinä, miten sureva kohdataan. Suomessa jos muslimi kuolee, koko seutukunnan muslimit ovat hautajaisissa, näin olen ymmärtänyt. Meillä hautaan pääsee pahimmillaan parin tuntemattoman saattajan seurassa. 

Ja näin me haluamme sen olevankin. Vietämme joulumme mieluummin vain oman perheen kanssa kotona kuin lähdemme viettämään sukujoulua anoppilaan. Kun saamme lapsen, on vain hyvä, jos sukulaiset isovanhempia myöten näkevät vauvan ensimmäistä kerta vasta ristiäisissä. Emme halua, että kukaan millään tavalla puuttuu elämäämme, emme halua ottaa vastaan neuvoja yhtään keneltäkään. Haluamme itse päättää, millaista apua ja milloin ja keneltä  tarvitsemme ja monesti emme halua apua lainkaan, koska siitä syntyisi vastavuoroisuuden velvoite. Pärjäämme mieluummin yksin kuin jäämme kiitollisuudenvelkaan kenellekään. Yhteisöllisyys ei voi enää toimia, koska emme halua noudattaa yhteisöjen sääntöjä ja yhteisöllisyys rajoittaisi omaa elämäämme liian paljon. 

Henkinen ilmapiiri yhteiskunnassamme perustuu mahdollisimman itsenäisesti suoriutumiselle ja pärjäämiselle. Ei tarvi auttaa, enhän mä mikään avuton ole! 

Kouluissa jo aletaan puhumaan "itse-ohjautuvasta oppimisesta" mitä se sitten lieneekää muuta kuin että opettaja puuttuu lähiopetuksesta täysin tai ainakin on opetuksen puitteissa paikalla mahdollisimman vähän. 

Koulun terveydenhuolto vastaavasti onkin kuormittunutta, sitä mukaa kun sitten yritetään olla niitä itse-ohjautuvia opiskelijoita vaikka oikeasti ollaan aika pihalla siitä mitä opintomenestys edellyttääkään, kun opettaja on vain sähköpostiin vastaava kasvoton auktoriteetti joka vastaa meileihin fiilispohjalta  -- silloin kuin vastaa. Samapa tuo, kun oppilaita ei tarvitse kohdata yksilöinä.

Vain suoritus ja suoriutuminen ahtaaksi määriteltyjen oppimis-standardien puitteissa  merkitsee.

Henkinen ilmapiiri perustuu itsenäisesti suoriutumiselle ja pärjäämiselle, koska vain silloin olet vapaa etkä ole riippuvainen muista ihmisistä. Voit tehdä omaa elämääsi koskevat päätökset itse kyselemättä muiden mielipiteitä, ottamatta muita huomioon ja olemaan vastaamatta muiden sinulle asettamiin odotuksiin. 

Kuulun yhteisölliseen sukuun ja vuosikymmenten aikana monet tutut ovat sanoneet, että varmaan ihanaa, kun apua on saatavilla aina, kun tarvitsee. Onhan se toki noinkin, mutta aivan yhtä lailla on annettava yhteisön muille jäsenille apua aina kun he tarvitsevat. Yhteisössä ei lasketa, kuka on saanut mitäkin ja miten paljon.  Yhteisö ei ole tasapuolinen vaan yhteisössä se, jolla on mennyt elämässään kaikki oikeastaan ihan hyvin, on yhteisössään pelkkänä "maksumiehenä". Yhteisössä pelataan yhteisön säännöillä ja oman edun edelle on asetettava yhteisön etu. Yhteisöllisyys onkin vähän niinkuin kotivakuutus, jossa joka vuosi maksat vain siltä varalta, JOS joskus sattuisit tarvitsemaan. Monella käsitys yhteisöllisyydestä liittyy vain ja ainoastaan siihen, mitä yhteisöllisyydestä voisi saada itselleen. Unohdetaan, että usein joudut antamaan yhteisöllesi paljon enemmän kuin tulet siltä koskaan saamaan. 

Yhteisöllisyyttä tuntuvat kaipaavan eniten ne, joilla olisi yhteisöstä paljon saatavaa ja vähän annettavaa. Jos tilanne on toisinpäin, ihmiset maksavat mieluummin tarvitsemistaan palveluista eivätkä kaipaa yhteisöllisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

" Työajan lyhentäminen olisi yksi tehokkaimmista, lääkkeettömistä keinoista jaksamisen ja elämänlaadun parantamiseksi."

Tuossa oli yksi suurenmoisimmista viisauksista kiteytettynä yhteen lauseeseen.

Olen täysin eri mieltä. Työajan lyhentämisellä ei ole mitään järkeä niihin tulosyksikköihin, joihin pitää itse mennä vastaamaan heti seuraavana päivänä. Todellakin ärsyttää, kun joka paikassa huudetaan "lisää liksaa". Jos tilille työnantaja maksaa 200e lisää, niin helpottaako kiireet? Minä ainakin olisin tyytyväinen vaikka normaaliin palkkaan, jos olisi työntekijöitä enemmän. Tämä on se tavoite, eikä aina se palkka. 

TÖIHIN LISÄÄ HENKILÖKUNTAA!! Esim. sairaanhoito, keittiö, tarjoilija tai lastenhoito.

Ei se 200e tilillä vähennä sinun kiireitä, väsymystä ja loppuunpalamista!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 28 v. korkeakoulutettu, mutta 2 vuoden työssäkäynnin jälkeen burn outin kokenut ja nyt palailen parin vuoden kotona olon jälkeen takaisin työelämään. En osaa verrata millaista elämä ollut ennen, mutta vanhempani vierestä katsoessaan ovat olleet sitä mieltä, että elämänmeno on muuttunut vaativammaksi nuorille.

Ensimmäisen sairaslomani jälkeen työnantaja ei tullut millään tavalla keskustelemaan siitä, miksi olin masennuksen takia sairaslomalla. Toisen pätkän jälkeen hän tuli ilmoittamaan, että näitä töitä kun meillä täällä riittää eikä ne mihinkään häviä, niin mitäs meinasit. Ymmärsin että se oli vihje, että jos et jaksa niin ovi on tuolla. Mitään työnjärjestelyneuvotteluja ei pidetty. Lopetin työt, kun määräaikainen sijaisuus loppui ja jäin suoraan sairaslomalle, sillä sairastuin pian vakavaan masennukseen. Elämältä lähti ns. pohja, kun työ oli ollut ainoa asia missä koin olevani hyvä ja koin olevani luuseri kun en pärjännyt siinä missä muut.

Äitini on sanonut, että ennen oli työpaikoilla työntekijöitä, jotka tekivät hieman rauhallisempaan tahtiin eikä niitä oltu heti potkimassa pois. Ei oletettu että ollaan tehokkaita moniosaajia. Ihmiset tekivät sen minkä pystyivät ja se riitti. ...."

Riittämättömyyden tunne juuri saattaa olla se, mikä katkaisee kamelin selän.

Haetaan moniosaajia ja multitaskaajia jotka tekee oman työnsä lisäksi mielellään myös puolet muiden omista. "Sijaistaa tarvittaessa".

Jos jo työhaastattelussa sanotaan: "Me otetaan sitten sinusta kaikki irti", niin juokse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

" Työajan lyhentäminen olisi yksi tehokkaimmista, lääkkeettömistä keinoista jaksamisen ja elämänlaadun parantamiseksi."

Tuossa oli yksi suurenmoisimmista viisauksista kiteytettynä yhteen lauseeseen.

Olen täysin eri mieltä. Työajan lyhentämisellä ei ole mitään järkeä niihin tulosyksikköihin, joihin pitää itse mennä vastaamaan heti seuraavana päivänä. Todellakin ärsyttää, kun joka paikassa huudetaan "lisää liksaa". Jos tilille työnantaja maksaa 200e lisää, niin helpottaako kiireet? Minä ainakin olisin tyytyväinen vaikka normaaliin palkkaan, jos olisi työntekijöitä enemmän. Tämä on se tavoite, eikä aina se palkka. 

TÖIHIN LISÄÄ HENKILÖKUNTAA!! Esim. sairaanhoito, keittiö, tarjoilija tai lastenhoito.

Ei se 200e tilillä vähennä sinun kiireitä, väsymystä ja loppuunpalamista!!!

Kyllä lyhyemmän työajan edit ovat ihan kiistattomat:

esimerkiksi MICROSOFT lyhensi Japanissa työviikon nelipäiväiseksi (laskematta palkkoja ).

Myynti kasvoi välittömästi 40 prosenttia.

Nyky työelämä ja asuminen ahtaasti betonikorsuissa,

Olen itse 25 vuotias nainen. Olen myös kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta ja paniikki kohtauksista. Olen laittanut merkille myös että monet ovat samassa jamassa. Itse olen kokenut että paineet ovat kovat nykyään, pitää saada työ ja ammatti, pitää olla hyvä siinä ammatissa, olla tehokas, positiivinen ja iloinen, virheille ei ole varaa. Ja jos niitä sattuu niin niitä hävetään miljoona vuotta kun ei olla täydellisiä. Samalla sinulla on laaja verkosto koska ilman verkostoa ei kukaan tässä yhteiskunnassa kamalan hyvin pärjää (itselläni on ystäviä mutta ei muuten laajaa verkostoa mitä osaisin hyödyntää, olen sosiaalisesti vetäytyvä). Myös tuntuu siltä ettei ihmiset välitä kenenkään murheista ja tarkoitan omaa perhettäni ja nuoruudessa olin koulukiusattu, opettajia ja kuraattoria ei kertakaikkiaan vain kiinnostaneet minun ahdinkoni. Olen oikeasti kokenut selviytyväni kaikesta yksin. Jopa silloin kun purskahdin itkuun nuorena psykologin käynnillä niin se oli ainoa kerta kun päästin kaikki paineet ulos miten kamala ja kylmä yhteiskunta on kun kukaan ei välitä ja vaikka välittäisikin niin sitä ei ehdottomasti osata tuoda ulos. Jonkin lainen solidaarisuus puuttuu suomen yhteiskunnasta ja kaikesta yritetään tehdä konemaisia suorittaja robotteja terveyden hinnalla. Halusin auttaa myös muita ongelmien kanssa jotta ihmiset kokisivat taas olevansa osa oikeasti ryhmää jossa heillä on paikka ja heistä välitetään. Tahtia voisi hidastaa ja pitäisi oppia olemaan lämpimämpi ja empaattisempi muitakin kohtaan sekä itseään.

Olen joutunut itseäni jo vuodet korjaamaan ja hidastamaan vauhtia ja sen takia olen tervehtynyt. Kiire on ja vauhti nykyään kova kaikilla. :/ En mene siihen rumbaan mukaan kiitos ei. Oma mielen terveys on tärkeintä.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 28 v. korkeakoulutettu, mutta 2 vuoden työssäkäynnin jälkeen burn outin kokenut ja nyt palailen parin vuoden kotona olon jälkeen takaisin työelämään. En osaa verrata millaista elämä ollut ennen, mutta vanhempani vierestä katsoessaan ovat olleet sitä mieltä, että elämänmeno on muuttunut vaativammaksi nuorille.

Ensimmäisen sairaslomani jälkeen työnantaja ei tullut millään tavalla keskustelemaan siitä, miksi olin masennuksen takia sairaslomalla. Toisen pätkän jälkeen hän tuli ilmoittamaan, että näitä töitä kun meillä täällä riittää eikä ne mihinkään häviä, niin mitäs meinasit. Ymmärsin että se oli vihje, että jos et jaksa niin ovi on tuolla. Mitään työnjärjestelyneuvotteluja ei pidetty. Lopetin työt, kun määräaikainen sijaisuus loppui ja jäin suoraan sairaslomalle, sillä sairastuin pian vakavaan masennukseen. Elämältä lähti ns. pohja, kun työ oli ollut ainoa asia missä koin olevani hyvä ja koin olevani luuseri kun en pärjännyt siinä missä muut.

Äitini on sanonut, että ennen oli työpaikoilla työntekijöitä, jotka tekivät hieman rauhallisempaan tahtiin eikä niitä oltu heti potkimassa pois. Ei oletettu että ollaan tehokkaita moniosaajia. Ihmiset tekivät sen minkä pystyivät ja se riitti. Nuori kun olin en ymmärtänyt, että työelämässä pärjää ihan hyvin, vaikka ei olisi täydellinen vaikka meille toisin joka tuutista väitetään. Toisin sanoen nykytahdilla olisi hyvä mennä useimmiten sieltä mistä aita on matalin, niin että työpaikka kuitenkin säilyy. Minua ketjutettiin neljässä sijaisuudessa, joten yritin tehdä 110 %, jotta saisin viimein vakkaripaikan. 

Taustalla minulla ja monella mielenterveyskuntoutujakaverillani on pitkälle suvun historiaan meneviä ongelmia. Oma isäni on alkoholisti, samoin kuin oma isänsä, joka oli traumatisoitunut sodassa. Kummallakaan ei ollut käsitystä kuinka käsitellä tunteita ja kommunikoida niistä muiden kanssa. Alkoholi on ollut kummallekin lääke. Vastaavia tarinoita olen kuullut monelta lähipiirissä. Vanhempiemme polvi olisi kaivannut yhtä paljon mielenterveyspalveluita, mutta niitä ei sillon ollut saatavilla. Tämä on nyt se polvi joka ensi kertaa käsittelee näitä ylisukupolvisia traumoja ja toisaalta myös kamppailee kasvavien odotusten kanssa globaalistuvassa maailmassa.

Tähän sitten vielä lisänä prosessoidumpi ruoka, saasteet, torjunta-aineet ja sitä kautta lisääntyneet vatsaongelmat, mikä vaikuttaa suoraan myös kehoon ja mieleen. Some, informaatiotulva ja jatkuva odotus siihen, että kaikki pitäisi jotenkin suorittaa. Meditointikin on joku suoritus, josta pidetään puhelinappilla kirjaa että kuinka monta päivää ja kuinka kauan. Voisin kuvitella että sellaista rauhallista toimettomuutta ja olemista on ollut ennen enemmän. Junassa meditoitiin tietämättä kun ei ollut älypuhelimia. Piti vain katsella ikkunasta maisemia.

Ja sitten tuli aika, kun joku kysyi pomolta, miksi näille tyypeille maksetaan sama palkka kuin ahkerille ja tehokkaille työntekijöille. 

Sinulle edellisen viestin kirjoittanut haluan sanoa, että samoja ajatuksia myös minulla ja aika samanlainen "elämäntarina" myös. Tosin itselläni ei ole edes niitä ystäviä ja olen ollut myös kiusattu. Iältänikin olen ihan samanikäinen ( 25 v nainen) kuin sinä. Joskus täällä palstalla ihan hämmästyy kuinka samanlaisia ajatuksia muillakin on.

Vierailija kirjoitti:

Sinulle edellisen viestin kirjoittanut haluan sanoa, että samoja ajatuksia myös minulla ja aika samanlainen "elämäntarina" myös. Tosin itselläni ei ole edes niitä ystäviä ja olen ollut myös kiusattu. Iältänikin olen ihan samanikäinen ( 25 v nainen) kuin sinä. Joskus täällä palstalla ihan hämmästyy kuinka samanlaisia ajatuksia muillakin on.

Viestiin 253 siis tämä.

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin kestetään vain positiivisia tunteita. Ennen oli normaalia olla surullinen, kun menetti jotain (ei saanut työpaikkaa, isä kuoli jne.), nyt sitä tunnetta ei kestetä edes hypoteettisen ajatuksen tasolla. Kun ei olla iloisia tai mielessä käväisee oma kuolevaisuus, niin mennään terapiaan. Masennus on hyväksytty syy olla palkallisesti pois töistä pelaamassa tietokoneella jne.

Ei opiskelukavereillasi olisi ollut mitään mielenterveysongelmia 20 vuotta sitten, mutta nyt kaikki on medikalisoitu ja alakulosta on tehty ahdistus. Palveluja on tarjolla paljon ja edullisesti, "mielenterveysongelmista" on tehty arkipäivää.

Mikä ei poista sitä, etteikö edelleenkin olisi olemassa perinteisiä mielisairauksia. Niiden määrä ei ole kasvanut.

95v isomummoni naurahti kerran, että koko Suomella oli akuutti stressireaktio 40-luvulla, mutta ei ollut aikaa jäädä märehtimään tunteita. Piti mennä eteenpäin.

Nyt on vahva usko siihen, että elämänsä voi pysäyttää ja jäädä pohtimaan, että oliko se tuo sana tai tuo teko, joka laukaisi minussa tämän.

Mä sanoisin pikemminkin, että nykyään hyväksytään vain positiivisia tunteita. Jos olet surullinen, pettynyt tai väsynyt, olet luuseri. Ihmiset on myös aika eristäytyneitä ja kaikki pitäisi jaksaa hoitaa itse, tai olet huono ihminen.

Toinen mikä rasittaa ihmisten mieltä, on jatkuva tekeminen. Jatkuvasti pitäisi olla läsnä, tavoitettavissa, tekemässä jotain, kehittämässä itseä. Aivot tarvii luppoaikaa, ne tarvii sitä, että makaat välillä sohvalla ja syljeskelet kattoon. Ihmisten pitäisi olla välillä tekemättä yhtään mitään.

Kolmas asia on elintavat. Huono ruokavalio, liian vähän ravinteita, liian vähän ja huonoa unta ja liian vähänäinen liikunta rasittaa myös aivoja.

Vierailija kirjoitti:

Kohta ketju täyttyy mielialalääkkeiden jyrkän linjan vastustajista, joilla ei ole kuitenkaan tarjota mitään ratkaisuja mihinkään. Maaninen kirjoittelu ja mustavalkoinen vastustaminen on tietysti oire jonkinlaisesta hoitamattomasta henkisestä ongelmasta.

Ei ne mielialalääkkeet mikään pysyvä ratkaisu ole.

Liika vapaa-aika, epävarmuus työelämässä, tylsyyys, ilmasto/pimeys, yhteisöllisyyyden puute, liikunnan puute, sosiaalinen media.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

" Työajan lyhentäminen olisi yksi tehokkaimmista, lääkkeettömistä keinoista jaksamisen ja elämänlaadun parantamiseksi."

Tuossa oli yksi suurenmoisimmista viisauksista kiteytettynä yhteen lauseeseen.

Olen täysin eri mieltä. Työajan lyhentämisellä ei ole mitään järkeä niihin tulosyksikköihin, joihin pitää itse mennä vastaamaan heti seuraavana päivänä. Todellakin ärsyttää, kun joka paikassa huudetaan "lisää liksaa". Jos tilille työnantaja maksaa 200e lisää, niin helpottaako kiireet? Minä ainakin olisin tyytyväinen vaikka normaaliin palkkaan, jos olisi työntekijöitä enemmän. Tämä on se tavoite, eikä aina se palkka. 

TÖIHIN LISÄÄ HENKILÖKUNTAA!! Esim. sairaanhoito, keittiö, tarjoilija tai lastenhoito.

Ei se 200e tilillä vähennä sinun kiireitä, väsymystä ja loppuunpalamista!!!

Kyllä lyhyemmän työajan edit ovat ihan kiistattomat:

esimerkiksi MICROSOFT lyhensi Japanissa työviikon nelipäiväiseksi (laskematta palkkoja ).

Myynti kasvoi välittömästi 40 prosenttia.

Tuohan on ihan järkeenkäypää; kun ihmisillä on enemmän vapaa-aikaa palautua työstä, he tekevät työtä tehokkaammin siinä lyhyemmässä ajassa.

Vierailija kirjoitti:

Nykyaika on henkisesti hyvin kuormittavaa. Ennen tehtiin paljon enemmän hyvin fyysistä työtä, ja älyllisiä ja henkisiä virikkeitä oli vähemmän kuin nykyään. Nykyään tehdään paljon tietotyötä, ja meille tulvii informaatiota ja ärsykkeitä joka puolelta, ja ne kuormittavat henkistä kapasiteettiamme hyvin paljon. Emme osaa päästää irti informaatio- ja ärsyketulvasta edes vapaalla ollessamme, joten emme pääse kunnolla lepäämään ja lataamaan akkujamme - vrt. palautuminen fyysisestä työstä.

Tuo on pitkälti oma valinta. Kulje työmatkat pyörällä tai jalan, rauhoita illat somelta ja telkkarilta, ulkoile ja nuku riittävästi.

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunta on saanut sairaita piirteitä viimevuosikymmenten aikana. Yksilöiltä vaaditaan paljon, mutta heille ei käytännössä anneta juuri mitään takaisin. Muuttaisin itsekin omavaraiseen talouteen, jos se olisi vain mahdollista, mutta kun kaikki eivät voi muuttaa omavaraistalouksiin. Ei meillä sellaiseen ole täällä tilaa. Siinä olisi myös se huono juttu, että en saisi todennäköisesti ruokaa sitten, kun sitä ei olisikaan tullut tarpeeksi. Terveyspalveutkin olisivat kaukana, jos eläisin jossain iivantiirassa ja tällöin kuolisin nuorena.

Oma kokemukseni työelämästä: Raada paljon, älä saa juuri mitään. Jos tahtisi ei ole riittävä (yliinhimmillinen), lennät ulos joko painostettuna tai YT:ssä. Sain juuri itse jälleen burnoutin. Ensimmäisen sain lukiossa, kun se tahti ja suorittaminen vain oli jotain todella järkytävää. Toisen olen saanut nyt, kun työni oli fyysisesti raskas, palkka pieni ja päivät pitkiä. Sairaslomaa en edes hakenut, koska kela ei tunnusta burnoutia syyksi olla pois töistä, joten jäin vain sitten työttömäksi joksikin aikaa. Nyt tässä odotan, että terveyspalvelut ja koulut yksityistetään niin voin vihdoin vain lopettaa hengittämisen. En siis odota sitä innolla, vaan olen kyllästynyt yksilön paskaan tilanteeseen maailmanlaajuisesti. Tällainen ei ole elämää jota haluan elää, joten jääköön sitten elämättä.

M24

Toivon sinullekin kuitenkin jaksamista ja ehkä sellaista tietynlaista armoa itseäsi kohtaan. Itseäni on auttanut se ajatus, että teen senverran mitä kestän ja jos on jaksa niin paljon kuin jokin muu niin ei voi mitään. Välillä tosin häpeän elämääni työttämänä nuorena joka ei ole edes opiskelemaan päässyt, mutta sitten oikeasti saan jostakin voimaa ja mietin, että moni muukin on varmaan samassa tilanteessa. Ei nämä "heikkoudet" aina ole omaa syytä vaan todellakin koko tämä yhteiskunta on monesti aivan väärin rakennettu ja monia puutteita. Kukaan ihminen ei ole velvoitettu menettämään terveyttään sen vuoksi, vaikka tietysti helppo sanoa niin ja oikeasti myönnän sen kuinka vaikeaa monesti vaikuttaa elämäänsä ja työhönsä. Itse voin tunnustaa ihan huoletta, että olen heikonpi, surkeampi sekä huonompi kuin moni muu ja en kiellä sitä. Itsellä vaan elämästä tullut nyt sellainen ajatus, että ei kannata "ottaa sitä liian vakavasti", koska muuten et kestä sitä.

Kyllä minullakin silti on sata kertaa ollut se ajatus mielessä, ettei tästä kaikesta tule mitään ja elämältä lähtenyt pohja pois. Ilkeät ja kamalat ihmiset ovat vielä lisänneet näitä ajatuksia ja he sitten tekevät muiden elämästä vielä vaikeampaa kun se sitä monesti on jo valmiiksikin. Itseäni ollaan kiusattu koulussa, töissä, olen muuten yksinäinen , kuulemma liiian ujo sekä hiljainen ihminen. Monesti jatkuvaa arvostelua ja ikävää puhetta milloin mistäkin. Kaipaan sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti ovat hyviä muille ja eivät ainakaan "masenna ketään" vielä enemmän vaan tuovat muillekin iloa ja toivoa elämänsä suhteen. Niitä on aika vähän ja ymmärrän sen, kun tämä maailma nyt vaan tällainen ja tuskin parempaan menossa. Ehkä se riittää joskus, että vaan elää, vaikka sitten yhdenkin päivän eteenpäin ja katsoo mitä elämä tuo tullessaan. Itsekin olen huomannut sen, että joskus täytyy antaa periksi ja ehkä vähän luovuttaakin jonkun asian suhteen jos ei muuten jaksa. En edes tiedä mitä oikein halusin kirjoittaa, mutta oikeasti tuli surullinen olo viestistäsi ja toivon sinulle kaikkea hyvää kuitenkin. Itse olen 25v nainen.

Vierailija kirjoitti:

Liika vapaa-aika, epävarmuus työelämässä, tylsyyys, ilmasto/pimeys, yhteisöllisyyyden puute, liikunnan puute, sosiaalinen media.

Suomessa on kyllä todella paljon yhteisöllisyyttä, mutta ihmiset eivät vaan halua hakeutua yhteisöihin.

Mä kestän todella hyvin negatiivisia tunteita. Ei ole ollut juuri muita viimeisen 15 vuoden aikana. Kroonistunut masennut. Jännää tässä on se, miten yllättävän pitkään tätä oikeasti jaksaa. Huonosti jaksaa, mutta jaksaa kuitenkin.

Ehkä ihmiset ovat viimein tajuamassa kuinka perseestä elämä onkaan.

Elämä on sitä miitä siitä tekee ja ajattelee. Mutta pimeää täällä on ja todella tylsää suurimman osan aikaa vuodesta joka on iso ongelma. Kesäinen suomi kyllä kelpaisi.