Mielenterveysongelmat nykyään todella yleisiä - mikä ihmisiä oikein kuormittaa?

Itselläni on ollut enemmän tai vähemmän ongelmia aina kouluajoilta asti mielenterveyden kanssa. Jos jotain pitää sanoa, nykyään (2010-luvulla) siitä on vain helpompi puhua. Jos olisin joskus yli kymmenen vuotta sitten puhunut avoimesti mt-ongelmistani, minua olisi pidetty omituisena ja vaan syyllistetty miksi olen niin heikko. Surullista, mutta tältä vähän tuntuu. Nykyään nämä asiat eivät ole enää mitään tabuja - ja hyvä niin, 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyihmiset on monesti itsekkäitä, eivät kanna toistensa kuormia, empatiaa ja apua on arjessa vaikea saada. Sitten sitä haetaan terapeuteilta. 

Itse olen hyötynyt tästä sivustosta: https://kirkonkeskusteluapua.fi/ kun läheisistä ei ole ollut kuuntelijoiksi murheissani. 

Yritän myös noudattaa vuorisaarnan neuvoja ja rakkauden kolmoiskäskyä, kohdella muita kauniisti ja auttaa ja palvella kaikkia kun voin. Rukoilla rakkaudellisesti myös niiden puolesta, jotka kohtelee mua huonosti. 

Meiltä puuttuu yhteisö, niin yksinkertaista se on. Isoissa suvuissa oli todennäköisempää, että on ainakin joku, jota kiinnostaa ja joka ymmärtää.

Onhan maailmojen erot esimerkiksi siinä, miten sureva kohdataan. Suomessa jos muslimi kuolee, koko seutukunnan muslimit ovat hautajaisissa, näin olen ymmärtänyt. Meillä hautaan pääsee pahimmillaan parin tuntemattoman saattajan seurassa. 

Ja näin me haluamme sen olevankin. Vietämme joulumme mieluummin vain oman perheen kanssa kotona kuin lähdemme viettämään sukujoulua anoppilaan. Kun saamme lapsen, on vain hyvä, jos sukulaiset isovanhempia myöten näkevät vauvan ensimmäistä kerta vasta ristiäisissä. Emme halua, että kukaan millään tavalla puuttuu elämäämme, emme halua ottaa vastaan neuvoja yhtään keneltäkään. Haluamme itse päättää, millaista apua ja milloin ja keneltä  tarvitsemme ja monesti emme halua apua lainkaan, koska siitä syntyisi vastavuoroisuuden velvoite. Pärjäämme mieluummin yksin kuin jäämme kiitollisuudenvelkaan kenellekään. Yhteisöllisyys ei voi enää toimia, koska emme halua noudattaa yhteisöjen sääntöjä ja yhteisöllisyys rajoittaisi omaa elämäämme liian paljon. 

Henkinen ilmapiiri yhteiskunnassamme perustuu mahdollisimman itsenäisesti suoriutumiselle ja pärjäämiselle. Ei tarvi auttaa, enhän mä mikään avuton ole! 

Kouluissa jo aletaan puhumaan "itse-ohjautuvasta oppimisesta" mitä se sitten lieneekää muuta kuin että opettaja puuttuu lähiopetuksesta täysin tai ainakin on opetuksen puitteissa paikalla mahdollisimman vähän. 

Koulun terveydenhuolto vastaavasti onkin kuormittunutta, sitä mukaa kun sitten yritetään olla niitä itse-ohjautuvia opiskelijoita vaikka oikeasti ollaan aika pihalla siitä mitä opintomenestys edellyttääkään, kun opettaja on vain sähköpostiin vastaava kasvoton auktoriteetti joka vastaa meileihin fiilispohjalta  -- silloin kuin vastaa. Samapa tuo, kun oppilaita ei tarvitse kohdata yksilöinä.

Vain suoritus ja suoriutuminen ahtaaksi määriteltyjen oppimis-standardien puitteissa  merkitsee.

Elämä on nykypäivänä niin suorituskeskeistä: opinnoissa ja työelämässä on liian kiivas tahti ja kovat vaatimukset. Ihmisten pinnallisuus on lisääntynyt ja statuskilpailu koventunut. Sosiaalinen vertailu on kenties raadollisempaa kuin koskaan ennen. Mm. mediasta ja somesta poimitut esikuvat antavat usein virheellisen kuvan elämästä. Ihmiset pettyvät, kun oma elämä ei olekaan yhtä ihmeellistä ja erikoista kuin sen "pitäisi" olla. Tai kun ei itse ole yhtä hyvännäköinen, lahjakas tai menestynyt kuin se ja se.

Aivot eivät ole tottuneet nykyisenkaltaiseen informaatiotulvaan ja aistiylikuormitukseen, joille altistumme tätä nykyä. Monille meistä jatkuvasta ylikuormitustilasta on tullut normaali olotila, eikä enää edes muisteta, millaista on olla mieleltään täysin levollinen ja tyyni. Varsinkin kaupungeissa, missä yhä suurempi osa ihmisistä asuu tai käy töissä, kaikki se taukoamaton liikenteen häly, hektisyys, kaoottisuus, keinovalot ja mainoskarnevaali saavat aivot käymään totaalisen ylikierroksilla. Nykyään on myös tavallista näprätä jotakin älylaitetta tai kököttää tietokoneella iso osa hereillä olosta. Ei hyvä juttu.

Mielenterveyden kulmakiviä ovat myös terveelliset elämäntavat: liikunta, ravitsemus ja riittävä unensaanti. Valitettavan moni meistä kamppailee näiden asioiden kanssa, mikä ei lupaa hyvää terveydentilan kannalta muutenkaan. Toisaalta liiallinen terveysintoilu voi itsessään olla stressin aihe, jos se menee ylisuorittamiseksi. Sitten vielä suolistobakteerit on linkitetty ainakin masennukseen. Epäsuotuisia muutoksia massun mikrobistoon aiheuttavat niin stressi, liikunnan puute, vähäkuituinen ja yliprosessoitu ruoka, univaje ja unihäiriöt, antibiootit, liikahygienia ja varmaan vielä ties mikä muu. Mutta pointti on se, että suoliston terveydellä on yhteys aivojen terveyteen. Liekö sattumaa, mutta vatsavaivatkin ovat yleistyneet, mielenterveysongelmien ohella.

Hiukan outoa aikaa kun ennen nuoriltakin odotti voimia ja eteenpäin katsomista ja huolille vain annettiin lähinnä pitkät kun murheista sitten sisuunnuttiin.

Vierailija kirjoitti:

Tuolla puhuttiin, että erityisesti milleniaalit uupuu herkästi. Olen itse milleniaali ja ymmärrän, mitä tarkoitetaan. Katsoin netistä itse asiassa pienen avaavan aiheen asiasta, joka osittain sopi minuunkin.

Lyhykäisyydessään se oli sitä, että meidät on kasvatettu vähän pumpulissa ja meille on annettu ajatuksen tasolla kaikki mahdollisuudet toteuttaa unelmiamme. Sitä on uskoteltu, että voimme tehdä mitä vain, kun vain seuraamme unelmiamme. Matkan varrella on vain unohtunut se, että kohti unelmia kulkeminen vaatii myös työtä ja pitkäjänteisyyttä. Ja myös sen tosiasian, että kaikkia unelmia ei voi realistisesti saavuttaa, vaikka mitä tekisi.

Tähän sitten yhdistetään some ja sen kautta eläminen. Ei osata olla ilman puhelinta, vaikka keskustelukaveri olisi suoraan edessä. Kun odotellaan kokouksen alkamista, niin kaikki on puhelimessa kiinni, vaikka mahdolliset sosiaaliset kontaktit ja sitä kautta työn etenemismahdollisuudet olisivat samassa huoneessa. Somen ja muu nykyaikainen välitön tyydytys luo myös lyhytjännitteisyyttä. Se sitten heijastuu omassa elämässä, kun työelämässä ei päde sama asia, kuin pikaruokalassa, instassa tai kaupoissa joka toinen viikko vaihtuvissa vaatteissa. Sit väsyy, uupuu, turhautuu ja luo itselleen paineita, joihin olisi pitänyt jo lapsuudessa oppia.

Meillä ei ole ollut tylsää kunnolla ja se vaikuttaa moniin negatiivisesti. Ja vanhemmat ovat tämän meille mahdollistaneet. Hyvä uutinen on se, että siitä voi oppia pois. Opettelee sietämään tylsyyttä, jättää puhelimen kotiin ja elää vain siinä hetkessä, missä nyt on. Mun elämä on mielekkäämpää, kun jätän puhelimen tietoisesti kotiin.

Aivan naulan kantaan.

On annettu ymmärtää että sinä voi olla mitä vaan, mutta unohdettu kertoa että se vaatii kovaa työtä, johon ei sitten ole lainkaan pitkäjänteisyyttä. Pelaamalla on saanut nopeammin mielihyvää. Elämä ei olekaan sellaista mitä muilla on instassa. Kaikki ajatukset ja kokemukset pitää tunkea someen ilman että oikeasti koettaisiin tai ajeltaisiin, yksin ja itse ei enää osata. Ei siedetä minkäänlaista tylsyyttä tai hankaluuksia. Saatika pettymyksiä, koulussa ei saa antaa numeroita ettei tule paha mieli, kukaan ei saa kertoa kesälomasta ettei tule paha mieli.  Sitten kun aikuisena väistämättä jostain tuleekin paha mieli niin jo ollaan ihan paniikissa ja samantien romahdetaan ja masennutaan.

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin kestetään vain positiivisia tunteita. Ennen oli normaalia olla surullinen, kun menetti jotain (ei saanut työpaikkaa, isä kuoli jne.), nyt sitä tunnetta ei kestetä edes hypoteettisen ajatuksen tasolla. Kun ei olla iloisia tai mielessä käväisee oma kuolevaisuus, niin mennään terapiaan. Masennus on hyväksytty syy olla palkallisesti pois töistä pelaamassa tietokoneella jne.

Ei opiskelukavereillasi olisi ollut mitään mielenterveysongelmia 20 vuotta sitten, mutta nyt kaikki on medikalisoitu ja alakulosta on tehty ahdistus. Palveluja on tarjolla paljon ja edullisesti, "mielenterveysongelmista" on tehty arkipäivää.

Mikä ei poista sitä, etteikö edelleenkin olisi olemassa perinteisiä mielisairauksia. Niiden määrä ei ole kasvanut.

95v isomummoni naurahti kerran, että koko Suomella oli akuutti stressireaktio 40-luvulla, mutta ei ollut aikaa jäädä märehtimään tunteita. Piti mennä eteenpäin.

Nyt on vahva usko siihen, että elämänsä voi pysäyttää ja jäädä pohtimaan, että oliko se tuo sana tai tuo teko, joka laukaisi minussa tämän.

Tämä voi olla osittain totta, mutta on lyhytnäköistä ja mustavalkoista ajatella että mielenterveysongelmien lisääntymisen ydin olisi tässä. Kyllä näiden ongelmien syntyyn vaikuttavat yhteiskunnalliset paineet suoriutua elämästä tietyllä tavalla.

Nykyään sinun pitäisi olla ikuinen parikymppinen 15 vuoden kokemuksella, lapsia ei saa olla, mutta niitä ei saa jättää tekemättä, lapsia pitää kasvattaa mutta heitä ei saa komentaa, kieltää, tai sanoa sukupuoleen viittaavalla termeillä eikä saa tuottaa pettymyksiä. Samaan aikaan pitäisi hoitaa koti, olla uraohjus ja kotiäiti. Perheeseen pitää olla varaa ja painaa duunia enemmän kuin kellon ympäri. Pitää kantaa vastuu koko maapallosta, ei saisi ikinä valittaa mistään ja kaikki on vain kestettävä.

Nuorena sinun pitää tietää jo 15 vuotiaana mitä teet elämälläsi, jos epäonnistut yo-kirjoituksissa, on peli menetetty. Pitäisi lukea ainakin kaksi tutkintoa ja työllisyydestä ei ole takeita.

Kiusaamista kouluissa ei saadaan kuriin, lapset ovat heitteillä. Kehittynyt teknologia on passiivistanut ihmisten sosiaalisuutta.

Tässä vain osa syistä, lista on vaikka kuinka pitkä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyihmiset on monesti itsekkäitä, eivät kanna toistensa kuormia, empatiaa ja apua on arjessa vaikea saada. Sitten sitä haetaan terapeuteilta. 

Itse olen hyötynyt tästä sivustosta: https://kirkonkeskusteluapua.fi/ kun läheisistä ei ole ollut kuuntelijoiksi murheissani. 

Yritän myös noudattaa vuorisaarnan neuvoja ja rakkauden kolmoiskäskyä, kohdella muita kauniisti ja auttaa ja palvella kaikkia kun voin. Rukoilla rakkaudellisesti myös niiden puolesta, jotka kohtelee mua huonosti. 

Meiltä puuttuu yhteisö, niin yksinkertaista se on. Isoissa suvuissa oli todennäköisempää, että on ainakin joku, jota kiinnostaa ja joka ymmärtää.

Onhan maailmojen erot esimerkiksi siinä, miten sureva kohdataan. Suomessa jos muslimi kuolee, koko seutukunnan muslimit ovat hautajaisissa, näin olen ymmärtänyt. Meillä hautaan pääsee pahimmillaan parin tuntemattoman saattajan seurassa. 

Ja näin me haluamme sen olevankin. Vietämme joulumme mieluummin vain oman perheen kanssa kotona kuin lähdemme viettämään sukujoulua anoppilaan. Kun saamme lapsen, on vain hyvä, jos sukulaiset isovanhempia myöten näkevät vauvan ensimmäistä kerta vasta ristiäisissä. Emme halua, että kukaan millään tavalla puuttuu elämäämme, emme halua ottaa vastaan neuvoja yhtään keneltäkään. Haluamme itse päättää, millaista apua ja milloin ja keneltä  tarvitsemme ja monesti emme halua apua lainkaan, koska siitä syntyisi vastavuoroisuuden velvoite. Pärjäämme mieluummin yksin kuin jäämme kiitollisuudenvelkaan kenellekään. Yhteisöllisyys ei voi enää toimia, koska emme halua noudattaa yhteisöjen sääntöjä ja yhteisöllisyys rajoittaisi omaa elämäämme liian paljon. 

Henkinen ilmapiiri yhteiskunnassamme perustuu mahdollisimman itsenäisesti suoriutumiselle ja pärjäämiselle. Ei tarvi auttaa, enhän mä mikään avuton ole! 

Kouluissa jo aletaan puhumaan "itse-ohjautuvasta oppimisesta" mitä se sitten lieneekää muuta kuin että opettaja puuttuu lähiopetuksesta täysin tai ainakin on opetuksen puitteissa paikalla mahdollisimman vähän. 

Koulun terveydenhuolto vastaavasti onkin kuormittunutta, sitä mukaa kun sitten yritetään olla niitä itse-ohjautuvia opiskelijoita vaikka oikeasti ollaan aika pihalla siitä mitä opintomenestys edellyttääkään, kun opettaja on vain sähköpostiin vastaava kasvoton auktoriteetti joka vastaa meileihin fiilispohjalta  -- silloin kuin vastaa. Samapa tuo, kun oppilaita ei tarvitse kohdata yksilöinä.

Vain suoritus ja suoriutuminen ahtaaksi määriteltyjen oppimis-standardien puitteissa  merkitsee.

Henkinen ilmapiiri perustuu itsenäisesti suoriutumiselle ja pärjäämiselle, koska vain silloin olet vapaa etkä ole riippuvainen muista ihmisistä. Voit tehdä omaa elämääsi koskevat päätökset itse kyselemättä muiden mielipiteitä, ottamatta muita huomioon ja olemaan vastaamatta muiden sinulle asettamiin odotuksiin. 

Kuulun yhteisölliseen sukuun ja vuosikymmenten aikana monet tutut ovat sanoneet, että varmaan ihanaa, kun apua on saatavilla aina, kun tarvitsee. Onhan se toki noinkin, mutta aivan yhtä lailla on annettava yhteisön muille jäsenille apua aina kun he tarvitsevat. Yhteisössä ei lasketa, kuka on saanut mitäkin ja miten paljon.  Yhteisö ei ole tasapuolinen vaan yhteisössä se, jolla on mennyt elämässään kaikki oikeastaan ihan hyvin, on yhteisössään pelkkänä "maksumiehenä". Yhteisössä pelataan yhteisön säännöillä ja oman edun edelle on asetettava yhteisön etu. Yhteisöllisyys onkin vähän niinkuin kotivakuutus, jossa joka vuosi maksat vain siltä varalta, JOS joskus sattuisit tarvitsemaan. Monella käsitys yhteisöllisyydestä liittyy vain ja ainoastaan siihen, mitä yhteisöllisyydestä voisi saada itselleen. Unohdetaan, että usein joudut antamaan yhteisöllesi paljon enemmän kuin tulet siltä koskaan saamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Elämä on nykypäivänä niin suorituskeskeistä: opinnoissa ja työelämässä on liian kiivas tahti ja kovat vaatimukset. Ihmisten pinnallisuus on lisääntynyt ja statuskilpailu koventunut. Sosiaalinen vertailu on kenties raadollisempaa kuin koskaan ennen. Mm. mediasta ja somesta poimitut esikuvat antavat usein virheellisen kuvan elämästä. Ihmiset pettyvät, kun oma elämä ei olekaan yhtä ihmeellistä ja erikoista kuin sen "pitäisi" olla. Tai kun ei itse ole yhtä hyvännäköinen, lahjakas tai menestynyt kuin se ja se.

Aivot eivät ole tottuneet nykyisenkaltaiseen informaatiotulvaan ja aistiylikuormitukseen, joille altistumme tätä nykyä. Monille meistä jatkuvasta ylikuormitustilasta on tullut normaali olotila, eikä enää edes muisteta, millaista on olla mieleltään täysin levollinen ja tyyni. Varsinkin kaupungeissa, missä yhä suurempi osa ihmisistä asuu tai käy töissä, kaikki se taukoamaton liikenteen häly, hektisyys, kaoottisuus, keinovalot ja mainoskarnevaali saavat aivot käymään totaalisen ylikierroksilla. Nykyään on myös tavallista näprätä jotakin älylaitetta tai kököttää tietokoneella iso osa hereillä olosta. Ei hyvä juttu.

Mielenterveyden kulmakiviä ovat myös terveelliset elämäntavat: liikunta, ravitsemus ja riittävä unensaanti. Valitettavan moni meistä kamppailee näiden asioiden kanssa, mikä ei lupaa hyvää terveydentilan kannalta muutenkaan. Toisaalta liiallinen terveysintoilu voi itsessään olla stressin aihe, jos se menee ylisuorittamiseksi. Sitten vielä suolistobakteerit on linkitetty ainakin masennukseen. Epäsuotuisia muutoksia massun mikrobistoon aiheuttavat niin stressi, liikunnan puute, vähäkuituinen ja yliprosessoitu ruoka, univaje ja unihäiriöt, antibiootit, liikahygienia ja varmaan vielä ties mikä muu. Mutta pointti on se, että suoliston terveydellä on yhteys aivojen terveyteen. Liekö sattumaa, mutta vatsavaivatkin ovat yleistyneet, mielenterveysongelmien ohella.

No kun sairas politiikka tuottaa sairaita yksilöitä.

Nykyään työelämä on täysin erilaista kun ennen. 50-luvulla yliopiston tai lukionkin käynyt pystyi monista vaihtoehdoista valitsemaan vakinaisen duunin. Nykyään niitä vakinaisia töitä saa suhteilla tai olemalla ydinfyysikkolääkäripankkiirijuristi.

Suurimman osan kohtalona on alistua digitalisaation, globalisaation ja nykyajan äärioikeistolaisen ideologian, uusliberalismin aiheuttamaan massatyöttömyyteen sekä duuneihin joiden palkalla ei elä. Keskiluokka kuihtuu koko ajan ja se lisää suuresti pahoinvointia, ehkäpä jopa eksponentiaalisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://yle.fi/uutiset/3-10698717

Mielenterveysongelmat todella lisääntyvät jatkuvasti. Todennäköisesti tämä liittyy yhteiskunnan lisääntyvään polarisaatioon. Pärjäävät pärjää ja heikko murtuu elon tiellä.

Minäkin luulen, että kyse on tästä. Suurin osa meistä on kuitenkin älyltään kyvyiltään ihan tavallisia ja keskivertoja, mutta nykyään on esimerkisi työelämässä voimassa "kun olla hyvä ei riitä"-ajattelu. Ulkopuolelta tulevia vaatimuksia on vaikea täyttää, ja toisaalta valtaosa haluaa ne täyttää, koska haluaa elää keskiluokkaista ja vakaavaraista elämää. Tämän seurauksena ihminen väsyy ja kokee itsensä huonoksi ja riitämättömäksi.

Ei älyllä ja mielenterveysongelmilla ole tekemistä toistensa kanssa kuin senverran, että monesti juuri niihin sairastuneet ovat monesti viisaita ja korkean älykkyyden omaavia. Tätä ei moni myönnä, mutta oikeasti olleen tehnyt tutkimuksiakin tästä. Ehkä viisaammat miettivät tätä elämää enemmän ja masentuvat jo siitä ja sitten monet "tavalliset" ihmiset vain elävät eteenpäin. En silti todellakaan tarkoita, että aina on näin, mutta monesti voi juuri käydä näin. En silti oikeastaan pidä hyvänä ajatuksena sitä, että saadaan ne "heikot" ja monesti viisaatkin ihmiset karsittua pois ja jäljellä jäävät ne kovat suorittajat, jotka jaksavat eteenpäin. Silloin tämä maailma menettää paljon.

En viitannut tuolla älyllä alttiuteen sairastua mielenterveysongelmiin vaan siihen, että yhyeiskunnassa ja työelämässä tunnutaan vaativan nykyään huippusuoritusta niin älyllisesti kuin taidollisesti ihan perus toimisto/asiantuntijatyössäkin. Lisäksi ihanteena on sosiaalisuus ja energisyys, mikä voi olla introverteille (ainakin minulle) vaikeaa. Ei ihminen jaksa olla koko akan kykyjensä, osaamisensa ja jaksamisensa äärirajoilla ja tuntea riittämättömyyttä, kun ei täytä kaikkia asetettuja tai kuviteltuja vaatimuksia.

Se, että on älyltään normaalilla tasolla ei tarkoita, että on tyhmä. Suurin osa yliopiston hyvin arvosanoin käyneistäkin sijoittuu tähän luokkaan. Jokainen saa toki tuntea itsensä niin erityiseksi kuin haluaa, mutta kyllä tutkimukset taitavat myös osoittaa, että pääosa meistä on siinä keskikäyrällä.

No niinpä. Lapsuudenkotini naapurissa asuu yhä vanhempi mies, joka vaikuttaa viittä vaille jälkeenjääneeltä, on siis todella yksinkertainen ja lapsellinen, ihan mukava tosin. On ollut koko elämänsä palkkatyössä, nyt ollut pitkään eläkkeellä. Sisko käy välillä hoitamassa asioita.

Itse olen korkeakoulutettu, perusälykäs ja sosiaalinen, aina olen tehnyt parhaani ja laskelmoinut valintojani. Ja mitä mulle kuuluu? Haen taas töitä, koska edellistä paikkaani ei taaskaan vakituistettu, vaan pesti loppui kun tuli organisaatiouudistus. Neljättä kertaa työttömänä sitten valmistumisen, jee jee. Ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei edes autoa. Tämä välitila on aina todella kuluttavaa aikaa, sitä tajuaa kuinka turha ja pieni on tuhansien ihmisten kilpajuoksussa. Ja kuinka pienestä kaikki on kiinni.

Anna kun arvaan .opiskelit suomen latojen historiaa?

Liikaa aikaa miettiä omia tunteitaan, pyöritään oman navan ympärillä. Yhteisöllisyys hävinnyt eli että muitakin pitää auttaa ja muistakin pitää kantaa huolta ja muidenkin asiat ovat tärkeitä, ei vain minä ja minun tunteet. Monille nykynuorille tarjotaan kaikki puitteet valmiina eteen, ei tarvitsisi kuin opiskella, mutta sekin tuntuu olevan liian rankkaa. Toisaalta jos nuoret ottavat todesta kaikki ne odotukset ja vaatimukset, joita Ympäröivä yhteiskunta medioiden Kautta nenän eteen tuo, eivätkä osaa suodattaa niitä, niin aika raskas on taakka kantaa. Nuoria kun seuraa opiskelumaailmassa niin tulee tunne, että jotenkin yritetään olla hirveän sosiaalisia, mutta sitten kuitenkin ollaan aika itsekeskeisiä, yksilöllisyyttä korostetaan vähän liikaakin.

Tätä ketjua on hauska lukea. :D Ilmeisesti mielenterveysongelmat johtuvat yhtä aikaa siitä, ettei ole tarpeeksi yhteisöllisyyttä, että siitä, että muilta ihmisiltä (=yhteisöltä) tulee pelkkiä paineita ja ei yhtään tukea. Ratkaisu on olla yhteisöllinen mutta täysin itse pärjäävä henkilö, joka jaksaa auttaa muita (siltä varalta, että he haluavat auttaa takaisin), mutta sitten pärjää kyllä yksin ilman tukea jos muilta tuleekin paskaa niskaan kun itse tarvitsisi apua.

Itse ahdistuksesta kärsivänä sanoisin, että Suomessa on yleistynyt syyllistävä kielenkäyttö ihan kauhean paljon. "Voit sinä olla sellainen kuin olet, mutta ymmärrä että sitten on sinun vikasi jos lapsesi kasvavat kieroon/maailmassa tapahtuu pahoja asioita" jne. Ihmiset tarvitsisivat ehkä tukea yhteisöiltä, mutta monet yhteisöt mieluummin tuomitsevat kuin ottavat sinut vastaan omana itsenäsi, joten yksin pärjääminen on ainut tapa pitää pää edes jotenkin kasassa.

Vierailija kirjoitti:

Tätä ketjua on hauska lukea. :D Ilmeisesti mielenterveysongelmat johtuvat yhtä aikaa siitä, ettei ole tarpeeksi yhteisöllisyyttä, että siitä, että muilta ihmisiltä (=yhteisöltä) tulee pelkkiä paineita ja ei yhtään tukea. Ratkaisu on olla yhteisöllinen mutta täysin itse pärjäävä henkilö, joka jaksaa auttaa muita (siltä varalta, että he haluavat auttaa takaisin), mutta sitten pärjää kyllä yksin ilman tukea jos muilta tuleekin paskaa niskaan kun itse tarvitsisi apua.

Itse ahdistuksesta kärsivänä sanoisin, että Suomessa on yleistynyt syyllistävä kielenkäyttö ihan kauhean paljon. "Voit sinä olla sellainen kuin olet, mutta ymmärrä että sitten on sinun vikasi jos lapsesi kasvavat kieroon/maailmassa tapahtuu pahoja asioita" jne. Ihmiset tarvitsisivat ehkä tukea yhteisöiltä, mutta monet yhteisöt mieluummin tuomitsevat kuin ottavat sinut vastaan omana itsenäsi, joten yksin pärjääminen on ainut tapa pitää pää edes jotenkin kasassa.

Yhteisölllisyys kaatuu just tuollaiseen "rusinat pullasta" -asenteeseen eli yhteisöltä halutaan asioita, mutta yhteisölle ei haluta antaa mitään. Tai ei ainakaan enempää kuin siltä saadaan. Tästä syystä yhteisöllisyys ei enää nykypäivänä toimi kovin hyvin. 

- Nro 233 - 

Olen itse 28 v. korkeakoulutettu, mutta 2 vuoden työssäkäynnin jälkeen burn outin kokenut ja nyt palailen parin vuoden kotona olon jälkeen takaisin työelämään. En osaa verrata millaista elämä ollut ennen, mutta vanhempani vierestä katsoessaan ovat olleet sitä mieltä, että elämänmeno on muuttunut vaativammaksi nuorille.

Ensimmäisen sairaslomani jälkeen työnantaja ei tullut millään tavalla keskustelemaan siitä, miksi olin masennuksen takia sairaslomalla. Toisen pätkän jälkeen hän tuli ilmoittamaan, että näitä töitä kun meillä täällä riittää eikä ne mihinkään häviä, niin mitäs meinasit. Ymmärsin että se oli vihje, että jos et jaksa niin ovi on tuolla. Mitään työnjärjestelyneuvotteluja ei pidetty. Lopetin työt, kun määräaikainen sijaisuus loppui ja jäin suoraan sairaslomalle, sillä sairastuin pian vakavaan masennukseen. Elämältä lähti ns. pohja, kun työ oli ollut ainoa asia missä koin olevani hyvä ja koin olevani luuseri kun en pärjännyt siinä missä muut.

Äitini on sanonut, että ennen oli työpaikoilla työntekijöitä, jotka tekivät hieman rauhallisempaan tahtiin eikä niitä oltu heti potkimassa pois. Ei oletettu että ollaan tehokkaita moniosaajia. Ihmiset tekivät sen minkä pystyivät ja se riitti. Nuori kun olin en ymmärtänyt, että työelämässä pärjää ihan hyvin, vaikka ei olisi täydellinen vaikka meille toisin joka tuutista väitetään. Toisin sanoen nykytahdilla olisi hyvä mennä useimmiten sieltä mistä aita on matalin, niin että työpaikka kuitenkin säilyy. Minua ketjutettiin neljässä sijaisuudessa, joten yritin tehdä 110 %, jotta saisin viimein vakkaripaikan. 

Taustalla minulla ja monella mielenterveyskuntoutujakaverillani on pitkälle suvun historiaan meneviä ongelmia. Oma isäni on alkoholisti, samoin kuin oma isänsä, joka oli traumatisoitunut sodassa. Kummallakaan ei ollut käsitystä kuinka käsitellä tunteita ja kommunikoida niistä muiden kanssa. Alkoholi on ollut kummallekin lääke. Vastaavia tarinoita olen kuullut monelta lähipiirissä. Vanhempiemme polvi olisi kaivannut yhtä paljon mielenterveyspalveluita, mutta niitä ei sillon ollut saatavilla. Tämä on nyt se polvi joka ensi kertaa käsittelee näitä ylisukupolvisia traumoja ja toisaalta myös kamppailee kasvavien odotusten kanssa globaalistuvassa maailmassa.

Tähän sitten vielä lisänä prosessoidumpi ruoka, saasteet, torjunta-aineet ja sitä kautta lisääntyneet vatsaongelmat, mikä vaikuttaa suoraan myös kehoon ja mieleen. Some, informaatiotulva ja jatkuva odotus siihen, että kaikki pitäisi jotenkin suorittaa. Meditointikin on joku suoritus, josta pidetään puhelinappilla kirjaa että kuinka monta päivää ja kuinka kauan. Voisin kuvitella että sellaista rauhallista toimettomuutta ja olemista on ollut ennen enemmän. Junassa meditoitiin tietämättä kun ei ollut älypuhelimia. Piti vain katsella ikkunasta maisemia.

Monta syytähän siihen on. Opiskelun ja työelämän paineet, valintojen loputon mahdollisuus ja identiteetin haku (nuorilla. Ennen oli yksi koulu jonne mentiin, nyt on vaihtoehtoja tarjolla vaikka kuinka jo sukupuolesta lähtien) palvelujen parempi saatavuus, ongelmien tunnistaminen ja tavallisten elämänilmiöiden medikalisointi. Lisäksi terapiassa käynti on ”muodikasta”, sitä ei häpeillä. Ennemmin se tuntui olevan kunniallinen ja ”tiedostavan” ihmisen valinta. Somella ja älyluureilla on myös vaikutuksensa.

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin kestetään vain positiivisia tunteita. Ennen oli normaalia olla surullinen, kun menetti jotain (ei saanut työpaikkaa, isä kuoli jne.), nyt sitä tunnetta ei kestetä edes hypoteettisen ajatuksen tasolla. Kun ei olla iloisia tai mielessä käväisee oma kuolevaisuus, niin mennään terapiaan. Masennus on hyväksytty syy olla palkallisesti pois töistä pelaamassa tietokoneella jne.

Ei opiskelukavereillasi olisi ollut mitään mielenterveysongelmia 20 vuotta sitten, mutta nyt kaikki on medikalisoitu ja alakulosta on tehty ahdistus. Palveluja on tarjolla paljon ja edullisesti, "mielenterveysongelmista" on tehty arkipäivää.

Mikä ei poista sitä, etteikö edelleenkin olisi olemassa perinteisiä mielisairauksia. Niiden määrä ei ole kasvanut.

95v isomummoni naurahti kerran, että koko Suomella oli akuutti stressireaktio 40-luvulla, mutta ei ollut aikaa jäädä märehtimään tunteita. Piti mennä eteenpäin.

Nyt on vahva usko siihen, että elämänsä voi pysäyttää ja jäädä pohtimaan, että oliko se tuo sana tai tuo teko, joka laukaisi minussa tämän.

Hyvin olet kirjoittanut asiaa. Kaikki masentaa nykyään ja ahdistaa. Ei tarvitse kuin olla syksy, tuleva pakkanen, joulukiireet, talvi pitkä, niin aina löytyy syitä olla masentunut. Joillekin kevät on masennuksen aikaa ja siihen syödään lääkkeitä. Kaikista tehdään niin suurta numeroa, ettei mitään rajaa. Ulos lenkille raikkaaseen ilmaan kotihiiret ja sohvaperunat (hyvää mallia antaa ohjelma). Voi, kun monikin uskoisi lääkärien kehotuksia aloittaa elämäntapamuutos. Pienillä teoilla on suuri vaikutus omaan hyvinvointiin. Ei kaikki voi hoitaa sinua, vaan sinä itse itseäsi.

M58v Entinen masentunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omasta lähipiiristä ja elämästä poimittuja esimerkkejä:

- työt. Valmistumisen jälkeen saat 6kk sopimuksia, joissa siltikin on irtisanomisaika. Töissä pitää rehkiä hullun lailla että voisi edes saada mahdollisuuden työsopparin jatkoon.

- tulot. Puolen vuoden työsopparilla ei hirveästi suunnitella tulevaisuutta, hyvä että kesäloman uskaltaa varata.

- asuminen. Vuokra-asunnot ovat @&#*<+@:een kalliita, ja omistusasujaksi ei ole asiaa häilyvillä ja epävarmoilla tuloilla. Miten voin ottaa 20 vuoden lainan jos en edes tiedä onko ensi vuonna tuloja?

- perhe. Yhdessäasuminen on kivaa, mutta epävarmaan elämäntilanteeseen ei hirveästi putkautella vauvoja

- perhe. Mutta (appi)vanhempien mielestä niitä pitäisi kuitenkin tehdä

- ympäristö. Planeetta hukkuu p-skaan, saasteisiin, ja muoviin, eikä ratkaisua ole vielä löydetty. Ihan oikeasti ollaan kollektiivisessa kusessa.

Kyllä tätä elämää voi elää, mutta ymmärrän jos monet murtuvat paineen alla. Omasta ystäväpiiristä viime vuoden aikana on ollut mm. 2 burnoutia, neljät potkut, vuokraisäntä joka heittää pihalle, yllätysraskaus, yhdessä ostettu talo jonka jälkeen mies petti, yhdessä ostettu talo ja pian tuon jälkeen omistajaparille työelämassä burnout+potkut. Hymyile siinä sitten kun ostit 250k talon ja molemmat maksajat istuvat kotona.

So what? Itsellä täyttyy tuosta bingosta melkein kaikki, mutta en ole masentunut tai ahdistunut. Elämä on mitä on, näillä mennään ja itselläni on ainakin kivaa!

Olipa kertakaikkiaan typerä, epäempaattinen ja itseriittoinen kommentti. "So what, mulla on noi kaikki mut hei oon kato parempi ihminen kun sä nii en oo sairastunut" ja loppuun vielä muistetaan alleviivata kuinka itsellä ainakin on kivaa. Siis ketjuun, joka käsittelee mt-ongelmia.

Sinunlaiset ihmiset ovat osasyy siihen, miksi täällä ihmiset voivat pahoin.

Henkilöllä on kivaa vaikka maailma hukkuu paskaan ja on kaikenlaisia vaikeuksia. No voi päätellä, että henkilö ei ehkä ole mieleltään terve.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 28 v. korkeakoulutettu, mutta 2 vuoden työssäkäynnin jälkeen burn outin kokenut ja nyt palailen parin vuoden kotona olon jälkeen takaisin työelämään. En osaa verrata millaista elämä ollut ennen, mutta vanhempani vierestä katsoessaan ovat olleet sitä mieltä, että elämänmeno on muuttunut vaativammaksi nuorille.

Ensimmäisen sairaslomani jälkeen työnantaja ei tullut millään tavalla keskustelemaan siitä, miksi olin masennuksen takia sairaslomalla. Toisen pätkän jälkeen hän tuli ilmoittamaan, että näitä töitä kun meillä täällä riittää eikä ne mihinkään häviä, niin mitäs meinasit. Ymmärsin että se oli vihje, että jos et jaksa niin ovi on tuolla. Mitään työnjärjestelyneuvotteluja ei pidetty. Lopetin työt, kun määräaikainen sijaisuus loppui ja jäin suoraan sairaslomalle, sillä sairastuin pian vakavaan masennukseen. Elämältä lähti ns. pohja, kun työ oli ollut ainoa asia missä koin olevani hyvä ja koin olevani luuseri kun en pärjännyt siinä missä muut.

Äitini on sanonut, että ennen oli työpaikoilla työntekijöitä, jotka tekivät hieman rauhallisempaan tahtiin eikä niitä oltu heti potkimassa pois. Ei oletettu että ollaan tehokkaita moniosaajia. Ihmiset tekivät sen minkä pystyivät ja se riitti. Nuori kun olin en ymmärtänyt, että työelämässä pärjää ihan hyvin, vaikka ei olisi täydellinen vaikka meille toisin joka tuutista väitetään. Toisin sanoen nykytahdilla olisi hyvä mennä useimmiten sieltä mistä aita on matalin, niin että työpaikka kuitenkin säilyy. Minua ketjutettiin neljässä sijaisuudessa, joten yritin tehdä 110 %, jotta saisin viimein vakkaripaikan. 

Taustalla minulla ja monella mielenterveyskuntoutujakaverillani on pitkälle suvun historiaan meneviä ongelmia. Oma isäni on alkoholisti, samoin kuin oma isänsä, joka oli traumatisoitunut sodassa. Kummallakaan ei ollut käsitystä kuinka käsitellä tunteita ja kommunikoida niistä muiden kanssa. Alkoholi on ollut kummallekin lääke. Vastaavia tarinoita olen kuullut monelta lähipiirissä. Vanhempiemme polvi olisi kaivannut yhtä paljon mielenterveyspalveluita, mutta niitä ei sillon ollut saatavilla. Tämä on nyt se polvi joka ensi kertaa käsittelee näitä ylisukupolvisia traumoja ja toisaalta myös kamppailee kasvavien odotusten kanssa globaalistuvassa maailmassa.

Tähän sitten vielä lisänä prosessoidumpi ruoka, saasteet, torjunta-aineet ja sitä kautta lisääntyneet vatsaongelmat, mikä vaikuttaa suoraan myös kehoon ja mieleen. Some, informaatiotulva ja jatkuva odotus siihen, että kaikki pitäisi jotenkin suorittaa. Meditointikin on joku suoritus, josta pidetään puhelinappilla kirjaa että kuinka monta päivää ja kuinka kauan. Voisin kuvitella että sellaista rauhallista toimettomuutta ja olemista on ollut ennen enemmän. Junassa meditoitiin tietämättä kun ei ollut älypuhelimia. Piti vain katsella ikkunasta maisemia.

Minusta tuntuu äärimmäisen pahalta, kun masentuneita ja uupuneita syytetään laiskoiksi, heikoiksi, tyhmiksi, lusmuiksi ja vastuuttomiksi teeskentelijöiksi. Sen tuntuu maassa makaavan potkimiselta ja niin väärältä.

Masentunut ja uupunut on yleensä ylitunnollinen ja todellakin raatamalla raatanut itsensä uuvuksiin. Eihän sellainen uuvu joka ei itseään vie äärirajoille. Ne kiusaajat ja lusmuthan eivät todellakaan masennu ja uuvu.

Pistää vihaksi. Inhottaa kun jos olet herkkä ja tunnollinen, ja kiltisti menet terapiaan ja syöt lääkkeesi, eli hoidat itseäsi ja traumoja, niin olet vanhemman sukupolven mielestä heikko ja heitä huonompi, kun heillä oli se sota.

Se on niiin väärin. Tämä sukupolvi käy HEIDÄN puolestaan nyt siellä terapiassa ja käsittelee sen koko paskakuorman, ja saa vittuilut päälle ja syyllisyyden, kun on niin huonoa pullamössöä, kun ei ole edes sotaa koettu.

". . .Aivot eivät ole tottuneet nykyisenkaltaiseen informaatiotulvaan ja aistiylikuormitukseen, joille altistumme tätä nykyä.

Monille meistä jatkuvasta ylikuormitustilasta on tullut normaali olotila,

eikä enää edes muisteta, millaista on olla mieleltään täysin levollinen ja tyyni."

Juuri näin. 

Minulla mielenterveysongelmien taustalla on traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Alkoholismia, perheväkivaltaa, perheenjäsenen vakava sairaus, kiusaamista ja raiskaus. Tästä kaikesta seurasi vakava masennus ja muutama itsemurhayritys. Nykyään voin ihan hyvin. Olen aika yksinäinen ja ajoittain hyvinkin surullinen, mutta en sentään ole enää itsetuhoinen. Töissäkin kykenen käymään. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa voin sanoa olevani onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 28 v. korkeakoulutettu, mutta 2 vuoden työssäkäynnin jälkeen burn outin kokenut ja nyt palailen parin vuoden kotona olon jälkeen takaisin työelämään. En osaa verrata millaista elämä ollut ennen, mutta vanhempani vierestä katsoessaan ovat olleet sitä mieltä, että elämänmeno on muuttunut vaativammaksi nuorille.

Ensimmäisen sairaslomani jälkeen työnantaja ei tullut millään tavalla keskustelemaan siitä, miksi olin masennuksen takia sairaslomalla. Toisen pätkän jälkeen hän tuli ilmoittamaan, että näitä töitä kun meillä täällä riittää eikä ne mihinkään häviä, niin mitäs meinasit. Ymmärsin että se oli vihje, että jos et jaksa niin ovi on tuolla. Mitään työnjärjestelyneuvotteluja ei pidetty. Lopetin työt, kun määräaikainen sijaisuus loppui ja jäin suoraan sairaslomalle, sillä sairastuin pian vakavaan masennukseen. Elämältä lähti ns. pohja, kun työ oli ollut ainoa asia missä koin olevani hyvä ja koin olevani luuseri kun en pärjännyt siinä missä muut.

Äitini on sanonut, että ennen oli työpaikoilla työntekijöitä, jotka tekivät hieman rauhallisempaan tahtiin eikä niitä oltu heti potkimassa pois. Ei oletettu että ollaan tehokkaita moniosaajia. Ihmiset tekivät sen minkä pystyivät ja se riitti. Nuori kun olin en ymmärtänyt, että työelämässä pärjää ihan hyvin, vaikka ei olisi täydellinen vaikka meille toisin joka tuutista väitetään. Toisin sanoen nykytahdilla olisi hyvä mennä useimmiten sieltä mistä aita on matalin, niin että työpaikka kuitenkin säilyy. Minua ketjutettiin neljässä sijaisuudessa, joten yritin tehdä 110 %, jotta saisin viimein vakkaripaikan. 

Taustalla minulla ja monella mielenterveyskuntoutujakaverillani on pitkälle suvun historiaan meneviä ongelmia. Oma isäni on alkoholisti, samoin kuin oma isänsä, joka oli traumatisoitunut sodassa. Kummallakaan ei ollut käsitystä kuinka käsitellä tunteita ja kommunikoida niistä muiden kanssa. Alkoholi on ollut kummallekin lääke. Vastaavia tarinoita olen kuullut monelta lähipiirissä. Vanhempiemme polvi olisi kaivannut yhtä paljon mielenterveyspalveluita, mutta niitä ei sillon ollut saatavilla. Tämä on nyt se polvi joka ensi kertaa käsittelee näitä ylisukupolvisia traumoja ja toisaalta myös kamppailee kasvavien odotusten kanssa globaalistuvassa maailmassa.

Tähän sitten vielä lisänä prosessoidumpi ruoka, saasteet, torjunta-aineet ja sitä kautta lisääntyneet vatsaongelmat, mikä vaikuttaa suoraan myös kehoon ja mieleen. Some, informaatiotulva ja jatkuva odotus siihen, että kaikki pitäisi jotenkin suorittaa. Meditointikin on joku suoritus, josta pidetään puhelinappilla kirjaa että kuinka monta päivää ja kuinka kauan. Voisin kuvitella että sellaista rauhallista toimettomuutta ja olemista on ollut ennen enemmän. Junassa meditoitiin tietämättä kun ei ollut älypuhelimia. Piti vain katsella ikkunasta maisemia.

Minusta tuntuu äärimmäisen pahalta, kun masentuneita ja uupuneita syytetään laiskoiksi, heikoiksi, tyhmiksi, lusmuiksi ja vastuuttomiksi teeskentelijöiksi. Sen tuntuu maassa makaavan potkimiselta ja niin väärältä.

Masentunut ja uupunut on yleensä ylitunnollinen ja todellakin raatamalla raatanut itsensä uuvuksiin. Eihän sellainen uuvu joka ei itseään vie äärirajoille. Ne kiusaajat ja lusmuthan eivät todellakaan masennu ja uuvu.

Pistää vihaksi. Inhottaa kun jos olet herkkä ja tunnollinen, ja kiltisti menet terapiaan ja syöt lääkkeesi, eli hoidat itseäsi ja traumoja, niin olet vanhemman sukupolven mielestä heikko ja heitä huonompi, kun heillä oli se sota.

Se on niiin väärin. Tämä sukupolvi käy HEIDÄN puolestaan nyt siellä terapiassa ja käsittelee sen koko paskakuorman, ja saa vittuilut päälle ja syyllisyyden, kun on niin huonoa pullamössöä, kun ei ole edes sotaa koettu.

Kiitos. Ihana kommentti. Olen todellakin ylisuorittaja ja saanut aina kiitetteviä arvioita. Ainoa ongelmani on tämä jaksaminen. Tuo polvi on tosiaan syyllistänyt siitä minua. Yksi sukulainen sanoi, että jos sulla on paljon töitä, niin mitäs jos meet viikonloppuna tekemään vähän rästejä pois. Toinen sukulainen sanoi, että sitä pitää tottua siihen, että työ ei ole aina kivaa. Kumpikaan ei tosin tiedä että olen sekä psyykkisesti että fyysisesti sairas. Nykyinen esimiehenikin pyysi, että katsoisin työmeiliä myös vapaa-ajalla. Onneksi olen opetellut nyt rajaamaan ja pyysin siirtoa toiseen tehtävään, jossa tätä ei vaadittu.