Miksi uuvun totaalisesti, jos joku (nyt mieheni) pyytää minulta jotain, pientäkin?

Ap:n teksti on kuin mun kynästä. Ikääkin saman verran. En oo koskaan ollu työtön, pääsin heti opiskelemaan ym. Ja tosiaan mitään harrastuksia ei voi olla, koska en välttämättä jaksaisi juuri silloin lähteä yhtään mihinkään.

Olen aina ollut tämmöinen. En ole masentunut mielestäni ollut kyllä koskaan. Töissä menee hyvin ym. Mutta vapaa-aikana en jaksaisi ”palvella” ketään. En koskaan pyydä keneltäkään mitään kun itse koen kaikki pyynnöt, vierailut ym. niin raskaana. Mulla on suht rankka ja stressaava työ, mutta ei sitäkään voi syyttää, ihan samanlainen olin hoitovapaallakin.

En usko että tässä nyt mistään mielenterveysongelmasta on kyse vaan ihan perusluonteesta.

Onko kaikilla meillä tuo, että itse ei hyppyytetä muita eikä pyydetä, vaan tehdään kyselemättä omat ja vähän muidenkin asiat?

Yläpeukku, jos näin. Alapeukku, jos ei mene näin. Älä peukuta ollenkaan, jos et samaistu näihin kirjoituksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko jo pitkään ollut monien asioiden kuormittama?

Mä oon huomannut itsessäni saman. Uuvun jo siitä kun iäkäs äitini pyytää kylässä käydessäni nostamaan hänelle jonkin painavan esineen ylähyllyltä. Eikä siihen mene kuin muutama hetki kun sen tekee.

Jotenkin vain tunnen olevani kaikkien pyyntöjen ja sidosten kuormittama. Ja pienet pyynnöt voi tuntuu niiltä viimeisiltä niiteiltä.

Hmm. No minulla on ollut rankka lapsuus, joten voi olla että on siinä mielessä ollut pitkään kuormitusta (tosin olen jo 40, joten lapsuus on kaukana takana). Muuten minulla on ollut kai tavallinen elämä, pääsin opiskelemaan ekalla yrittämällä, en ole koskaan ollut työtön jne. Ap

Jostain syystä luulin, että.olet vielä nuori, noin 27-vuotias. Hassua, en tiedä, miksi luulin niin.

Ettei olisi kyseessä ADD. 

Vierailija kirjoitti:

Olen ihmetellyt itsessäni samaa. Tiedän järjellä, että monet pyynnöt, joita mulle esitetään, on niin pieniä, ettei niistä kukaan voi oikeasti uupua, mutta kuitenkin ne musta tuntuu monesti ihan ylitsepääsemättömiltä. Nyt kun aloin miettiä asiaa, tajusin, että "väsymykseni" pohjalla on vihaa... Että kun mua ei kukaan auttanut, kun sitä tarvitsin (lapsena huonoissa oloissa kasvaessani), en minäkään halua auttaa muita... "Tehkää itse, niin minäkin olen joutunut!" Samalla olen kuitenkin pienestä pitäen kokenut, että mun täytyy olla olemassa muita varten. Aina "auliisti" hymyssä suin auttanut... Vaikka näyttää siltä, että sisäisesti olenkin kokenut ihan muuta. Väsyyhän siihen, kun jatkuvasti tekee vastoin tahtoaan...

Tuossa voi olla perää. En ole ap, mutta koen välillä samantyylistä uupumista, ja muistan, kuinka lapsena aikuiset kehuivat reippaita ja vaivattomia lapsia. Piti siis aiheuttaa mahdollisimman vähän huolta muille, kysellä mahdollisimman vähän "typeriä" jne.

Mielenkiintoista pohdintaa. Mietin juuri itse miksi olen ollut lapsesta asti jotenkin uupunut.

Huomaan samaa "oireilua" kuin ap:lla mutta ei ihan noin pahana.

Rankka turvaton lapsuus takana ja vastuuta oli otettava aikuisten asioista aivan liian nuorena. Liekö jotain yhteyttä sillä sitten. Erityisherkkyydellä olen koittanut tätä tähän asti itselleni selittää...

Ap, oletko puhunut siitä näille läheisille ääneen? Jos se antaisi uudenlaista perspektiiviä itsellesi ja saisi ajatusmaailmaa muuttumaan. Ehkä kannattaisi myös hakeutua terapiaan, sillä eihän noin paha väsyminen pienistä pyynnöistä ole normaalia ja selvästi itsekin tiedät sen.

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletko puhunut siitä näille läheisille ääneen? Jos se antaisi uudenlaista perspektiiviä itsellesi ja saisi ajatusmaailmaa muuttumaan. Ehkä kannattaisi myös hakeutua terapiaan, sillä eihän noin paha väsyminen pienistä pyynnöistä ole normaalia ja selvästi itsekin tiedät sen.

Olen puhunut tästä joillekin läheisilleni, mutta kukaan heistä ei tunnu ymmärtävän mitä edes tarkoitan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ihmetellyt itsessäni samaa. Tiedän järjellä, että monet pyynnöt, joita mulle esitetään, on niin pieniä, ettei niistä kukaan voi oikeasti uupua, mutta kuitenkin ne musta tuntuu monesti ihan ylitsepääsemättömiltä. Nyt kun aloin miettiä asiaa, tajusin, että "väsymykseni" pohjalla on vihaa... Että kun mua ei kukaan auttanut, kun sitä tarvitsin (lapsena huonoissa oloissa kasvaessani), en minäkään halua auttaa muita... "Tehkää itse, niin minäkin olen joutunut!" Samalla olen kuitenkin pienestä pitäen kokenut, että mun täytyy olla olemassa muita varten. Aina "auliisti" hymyssä suin auttanut... Vaikka näyttää siltä, että sisäisesti olenkin kokenut ihan muuta. Väsyyhän siihen, kun jatkuvasti tekee vastoin tahtoaan...

Tuossa voi olla perää. En ole ap, mutta koen välillä samantyylistä uupumista, ja muistan, kuinka lapsena aikuiset kehuivat reippaita ja vaivattomia lapsia. Piti siis aiheuttaa mahdollisimman vähän huolta muille, kysellä mahdollisimman vähän "typeriä" jne.

Hmm. Oman lapsuuteni muistan niin, että en ollut mikään helppo lapsi vaan aika kärkäs ja suorasukainen jopa, en mikään kiltti siis. Eikä minua vaadittu olemaan toisenlainen kuin olen. Mutta varmaan tällaiseen tilanteeseen voi päätyä aika erilaisilla taustoilla? Ap

Vierailija kirjoitti:

Onko kaikilla meillä tuo, että itse ei hyppyytetä muita eikä pyydetä, vaan tehdään kyselemättä omat ja vähän muidenkin asiat?

Yläpeukku, jos näin. Alapeukku, jos ei mene näin. Älä peukuta ollenkaan, jos et samaistu näihin kirjoituksiin.

No minulla on ainakin noin, että enpä oikein pyydä muilta mitään vaan hoidan itse omat ja vähän muidenkin asiat. Paitsi kyllä minua ihmiset oma-aloitteisesti ja pyytämättä auttaa, mieheni paljonkin. Ja joka kerta yllätyn vähän, että oikeastiko joku auttaa vaikka en edes pyytänyt, en osaa oikein odottaa sitä. Ap

Tyypillistä. Mun vaimo oli samanlainen. Kaikki piti tehdä itse.

M44

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä. Mun vaimo oli samanlainen. Kaikki piti tehdä itse.

M44

Päätit sitten sinäkin ymmärtää tahallasi väärin tämän aloitukseni. Ap

Up.

Mulla sama, että pienet pyynnöt tuntuu raskailta. Lisäksi pieniin asioihin vaikea ryhtyä.

Masentuneempana tuo on ollut vielä paljon vaikempaa.

Minulla on rankka lapsuus, missä ensin jouduin olemaan liian kypsä liian pian, sitten menetin vanhempani varhaisella iällä. Olin varmasti shokissa ja masentunut eikä sitä koskaan huomioitu eikö hoidettu. Sitten seuraavassa, sijoitysperheessä, minun piti olla kiltti ja huomaamaton. Plus pienimmästä pyynnöstä kirjaimellisesri pompata ylös ja juosta toteuttamaan se.

Silti minua sanottiin laiskaksi ja itsekkäälsi.

Avioliittoon päädyin itsekkään miehen kanssa.

Jostain luin että tämmöinen ihminen on voinut olla masentunut koko ikänsä. Minusta kuulostaa että voin olla juuri sellainen. En ilmeisillä tavoilla, koska olen ollut iloinen ja innostunut, pärjännyt koulussa ja töissä.

Mutta juuri tuolla tavalla että suoritan ja uuvun.

Kun lapsi oli pieni, ja menin töihin, mies ihmetteli ja pilkkasi kun en meinannut jaksaa mennä lapsen kanssa kauppaan ennen töistä kotiin tuloa. Se tuntui ylivoimaisen raskaalta.

Olen ollut todella puhki ja kireälle käytetty siinä vaiheessa, näin jälkeenpäin ajatellen. Mutta kukaan eikä itsekään ei olisi ajatellut ulkoapäin, että minussa olisi masennuksen tai burnoutin merkkejä. Vain tuo "outo" uupumus.

Nykyään olen eronnut ja asun itsenäisesti. Se on ihanaa, minun ei ole enää pakko palvella ketään eikä suorittaa mitään ihmissuhdetta.

En usko että pystyn enää ikinä luopumaan tästä ja asumaan jonkun kanssa. Ajatuskin synnyttää minussa ahdistusta.

Onneksi minulla on miesystävä, jolle on ihan ok asua kahta asuntoa, ja että päätän itse milloin haluan seuraa tai olla saatavilla. Oli suuri helpotus meidän suhteelle, kun hän ymmärsi ettei se ole hylkäämistä tai rakkauden puutetta. Minä vain tarvitsen tilaa ja vapautta ja itsemääräämisoikeutta.

N49

Voisi olla piirre persoonallisuushäiriöstäkin voisi olla hyödyllistä selvityttää laajemmin ja seikkaperäisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Voisi olla piirre persoonallisuushäiriöstäkin voisi olla hyödyllistä selvityttää laajemmin ja seikkaperäisemmin.

Ihan hullu väite. Voisitko perustella mistä keksit väittää tuollaista.

Mielenkiintoista keskustelua!

Minusta tuntuu, että olen osoite, jos lähipiiri tarvitsee apua tietynlaisissa tehtävissä. Kohdallani näitä ovat esim. erilaiset todistukset, opiskelutehtävät, lomakkeet. Jo niiden ajattelu tuntui työläältä. Olen myös liian usein lupautunut johonkin, kun pyytäjä valittelee, ettei oikein kukaan ala tähän.

Minua väsyttää näissä se, että olen lapsesta asti tottunut selviämään kaikesta itse, enkä osaa itse pyytää apua. Tämän vuoksi koen, että auttaminen on yksisuuntaista.

Joskus joku on tarjonnut apua ja olen tarttunut tähän. Muistan parikin kertaa, jolloin minusta on tuntunut, että auttaja pitääkin pyyntöäni kohtuuttomana (vaikka itse tarjoutui). Hän esim. jo tullessaan ilmoittaa, että on kiire. Tällaiset nakertavat entisestään ajatustani siitä, että joku haluaa oikeasti auttaa.

Kotona mies tietysti auttaa enkä koe hänen pyyntöjään kohtuuttomina. Ongelmaa on enemmänkin suhtautumisessani kodin ulkopuolisiin.

Vierailija kirjoitti:

Ettei olisi kyseessä ADD. 

Tuli myös mulle mieleen että olisiko jotain neurologista, juurikin ADD tai asperger joka ei naisilla ole niin tunnistettua ja selvää kuin miehillä. Ap:ltä en kaipaa tähän vastausta tai puolustautumista, jos kiinnostaa miten nuo ilmiintyy naisilla niin Google on keksitty ja osaatkin sitä todistetusti käyttää. :)

Jämäkkä, turvattoman lapauuden kokenut olen itsekin ja tunnistan tuon mustan verhon.

Viimeiset vuodet olenkin tutkiskelut itseäni ja ympäristöäni ja suhdettani siihen toden teolla ja olen huomannut että dynamiikka ihmisten ja minun välillä on rikki, lieneekö sitten syy lapsuuden kiintymyssuhteissa vai missä.

Näyttää tosiaan varmaankin monista siltä että en tee kenellekään juuri mitään ja on itseasiassa jopa tutkittu että auttamista jota toinen osapuoli ei tunnista ei rekisteröidä. Mutta olen juuri sellainen että kannan kaikki maailman murheet hartioillani koska se on se miten olen lapsuudesta asti toiminut. Ei kukaan edes pyydä mutta kannan silti. Mutta sitten tulee se ”yllätävä” osio. Kun aloin tunnistaa että toimin noin ja aloin luopua siitä taakkojen kantamisesta niin vastustus on ollut kuin muuri josta ei pääse läpi. Ihmiset ympärillä runnoo sitä taakkaa takaisin selkään ihan kuin olisin rikkomassa jotain universumista kun rikon tuon sanattoman sopimuksen että se on osani. En toki edes sellaisesta sopimuksesta ole tiennyt mutta niin se vain ilmiintyy.

Jos sukulaisille viestitän positiivisia asioita omasta elämästä jossa tapahtuu nykyään ihania asioita jotka ovat olleet haaveitani he eivät osaa suhtautua eikä kannustaa, puhuvat mieluummin minulle perheeni ongelmista vain ja keventävät sydäntään. Kun olen ottanut tavaksi etten enää puhu niistä tai että en ole itse aina se joka hakee kontaktia heistä niin kontaktia ei juuri ole, todetaan vain että ole yhteyksissä.

Yksi edellinen esimieheni taas toitesi joskus että voisin joskus tehdä jotain muille kun en ollut aina ekana tarjoutumassa vapaaehtoisena kaikkeen kun hommaa oli ihan älyttömästi jo muutenkin. Laskin sitten mikä osaston jaettu työkuorma on (helppo laskea mutta sitä ei jostain syystä meidän osastolla tehty) ja totesin että työt oli jakaantunut niin että jotkut teki oman osuuden lisäksi peräpään pitäjien kakusta lähes puolet, kuten minä. Mutta kun minähän tykkäsin tehdä töitäni niin sitä ei laskettu, se oli ”valintani” vaikka olinkin jo sanonut uusille projekteille ei mutta saanut niitä silti koska tykkäisin kuitenkin jne.

Suosittelen siis kokeilemaan sellaista että sanot ap joskus myös sellaisiin asioihin ei, jotka eivät sinusta ole paljoa pyydetty tai vaadittu tai joita ei ole edes pyydetty vaan joita vain teet, vaikka et edes haluaisi sanoa ei. Ja katsoa mitä tunteita se sinussa sekä muissa herättää.

Kannattaa myös tutustua tuohon minkä joku muukin jo mainitsi että kiltit tytöt saattavat kääntää agression itseensä kun on kokemus ettei sovi sitä ulospäin näyttää. Mulla ainakin osa siitä mustasta verhosta on jokin möykky sisällä johon heitän uuden kiven lisää joka kerta kun käännän omat tarpeet sisään päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisi olla piirre persoonallisuushäiriöstäkin voisi olla hyödyllistä selvityttää laajemmin ja seikkaperäisemmin.

Ihan hullu väite. Voisitko perustella mistä keksit väittää tuollaista.

No ap kertoo uupuvansa varsin pienistäkin arkisista pyynnöistä kohtuuttomalta luulostavan paljon. Arvelee kokeneensa ehkä niin koko sen ajan jonka muistaa. Ja tämä vaikuttaa siis hänelle luontaiselle tavalle kokea em. Tilanteissa. Hän ei kerro tuntemuksiaan tarkemmin näihin tilanteisiin liittyen mutta taustalla voisi olla vääristynyt tapa tulkita näitä tilanteita. Ja sellaiset pitkäkestoiset vääristyneet tavat ajatella ja tulkita joista aiheutuu kärsimystä itselle tai toiselle ovat usein kytköksissä persoonallisuushäiriöihin ollessaan pitkäkestoisia eivätkä liity mihinkään tunnistettavissa olevaan elämänkriisiin. Usein nämä ovat alkaneet rakentua varhaislapsuudessa ja ovat monesti kytköksissä vaikeaan kasvuympäristöön ja/tai traumataustaan. Ja hlöllä voi siis olla tällaisia yksittäisiä piirteita tai laajemminkin niin että jonkin persoonallisuushäiriön kriteerit täyttyvät. Aloittajan teksistä sellaista ei voi päätellä mutta tämäkin voisi olla yksi mahdollinen syy muiden joukossa.